language: Finnish
VANHA RAAHE
Kirj.
Samuli Paulaharju
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1925.
SISÄLLYS:
Alkusana.
Ensi vuosia ja alkuasukkaita.
Pienestä suureksi.
Meiän kylä.
Lähimailla.
Järjestyksenpito.
Kirkko.
Juhlapäiviä.
Skoulu.
Tyttöjen skoulut.
Poikavarsat.
Arkielämää.
Perhejuhlia.
Sivistystä ja seuraelämää.
Vettä, tautia ja taikaa.
Ulkopauhoilla.
Hantvärkkärit.
Pruukit, prännit ja myllyt.
Engesmannin käynti ja ruotuväkeä.
Patruunia ja porvareita.
Kaupankäyntiä.
Pankit.
Lyyäänkö laiva.
Herne kiehuu.
Maailman merillä.
Maailmanpallon ympäri.
Pooki flakkaa.
Vanha vaipuu.
[Kuvat ja liitteet jätetty digitoitaessa pois. Täydellinen pdf
löytyy Kansalliskirjastosta Dorian verkkosivuilta.]
Alkusana.
Takamaiden taivaltaja osui kerran kaupunkiinkin, meren rannalle
Raaheen. Pohjois-pohjalainen Osakunta oli tien viittaajana ja osaksi
matkan aineellisena avustajanakin. Niinpä kesän 1923 paras aika
vierähti pienessä rantakaupungissa. Täällä avautui aivan uusi maailma:
kaupungin elämä ja aherrus, kolisevat kivikadut ja äärellä siintävä
meri. Kaikki kovin outoa ja vierasta, milteipä luotaan työntävää.
Mutta tuli kylä tutummaksi. Täälläkin, vaikka ulkona torulla ja kujilla
jyrysi nykyinen maailma, asui monessa pienessä pirtissä ja isoisessakin
talossa vielä vanha aika entisten muistojensa ja entisen ympäristönsä
vaiheilla. Ja yhtä ystävällisesti kuin takamaillakin se otti vastaan
ja suhtautui vieraaseen kulkijaan. Vasta tullista tullut muukalainen
tapasi täällä monta vanhaa — ja nuorempaakin —, jotka suurella
hartaudella kertoivat menneistä ajoista, ja kuuntelija sai yhtä
ahkerasti olla kirjoitusmiehenä kuin konsanaan takamailla.
Vanha Raahe veti maankiertäjän toisenkin kerran luokseen. Tuli sinne
talven kuluessa matka parikin kertaa sekä taas kesällä 1924, jolloin
rantakylä pani ajamaan aina Kalajoelle, vieläpä lisäksi vanhaa
kauppatietä Savon sydänmaille, Iisalmelle ja Pielavedelle saakka, ja
sitten talven tultua vielä pari kertaa Raaheen.
Hartaana apumiehistönä on keräysmiehellä ollut koko joukko vanhaa
Raahea sekä kertojina että muulla tavoin. Parhaita vanhojen
muistelijoita olivat rouvat Rosa Sovelius, Sofia Svanljung ja Olga
Lagerstam, neiti Olga Sarkkila, kapteeni Johan Himanka ja tohtori
John Svanljung sekä merimiehet Gust. Burman, Matti Aukusti Orava ja
Matti Aukusti Vitolin, Heikki Haapajoki ja Antti Pyy, kalastaja Kalle
Läksy, poliisikonstaapeli Juho Jumaloja, perämiehen rouva Margareta
Marjelin ja merimiehen emäntä Lovisa Jokelin. Valokuvia vanhasta
Raahesta ja vanhan Raahen henkilöistä antoivat rouvat Rosa Sovelius
ja Sofia Svanljung, tohtori John Svanljung, neiti Amelie Brander ja
Antti Pyy. Konttoristi Lauri Pyy sekä henkikirjuri M. Pitkänen antoivat
käytettäväksi kokoelman entisten merimiesten ja merimiesten tyttärien
kirjoittamia lauluja, joita kyllä myöskin vanhat merimiehet vielä
osasivat. Vitolinkin pitkään juoksevalla äänellään laski monta hauskaa
laulua.
Siten on vanhan Raahen asioita harrastettu ja muisteltu koko rantakylän
vanhan väen voimin. Tullista tullut muukalainen on vain parhaansa
mukaan koettanut tallettaa paperille kuulemansa ja näkemänsä. Ja
hän saa kuulemistaan ja näkemistään olla kovin kiitollinen ei vain
edellä mainituille henkilöille, vaan myös kaikille muillekin auliille
kertojille sekä koko ystävälliselle kaupungille, eikä suinkaan vähimmin
Pohjois-pohjalaiselle Osakunnalle, joka miehen pani matkaan. Kaikkein
hartaimmat kiitoksensa keräilijän kuitenkin on lausuttava rouva Rosa
Sovellukselle, joka monin tavoin on avustanut keräilytoimintaa. Vanhoja
haastattelemassa ja asioita paperille panemassa on kirjoittajalla
nytkin ollut apulaisena vaimonsa, Jenny Paulaharju.
Joutuipa sitten vanhojen keräilijä lopulta niin intoihinsa, että
rohkaisi itsensä, tarttui välikappaleihinsa, piirsi ja valokuvasi,
piteli papereitaan ja puristi kirjan vanhasta Raahesta. Kappaleiden
alkukirjaimet löytyivät Raahen vanhan kirkon monilukuisten
seinätaulujen kirjoituksista kaupungin museosta sekä otsakkeet
vanhemman Fredrik Soveliuksen laskuharjoituskirjasta.
"Ei siitä maha häävi kirja tulla", sanoi kyllä jo hyvänä ystävänä Matti
Aukusti Orava kirjoitusmiehelleen, Sillä "eihän täälä Raahesa ole
mitään erinomaisempia paikkoja niinkuin Stokholmisa ja Köpenhaminasa,
josa on Tivulit ja kaiken maailman hupipaikat". Mutta Raahessa ei
entisaikaan ollut kuin kolme nähtävyyttä:
"Nya Spruthuset,
nya packhuset
och Durchmans Fia".
Tuntuupa siis melkein uskottavalta Oravan Matti Aukustin ennustus
ja siis miltei liian rohkealta ruveta näin vähien nähtävyyksien
perustuksille pystyttämään kokonaista kirjaa.
Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautan, että Raahen murteen
käyttäminen kuvien allekirjoituksissa, otsakkeissa sekä joskus
tekstissäkin lainausmerkeittä on tahallista.
Oulussa, huhtikuulla 1925.
_Samuli Paulaharju_.
Ensi vuosia ja alkuasukkaita.
Vanha pieni Raahe on suuren meren ja laajan maaseudun kasvatti. Merestä
kohoutuva maakamara antoi sille aikoinaan sopivan asentokentän, ja
maakunta puolestaan ajoi sinne sekä elämistä että kauppatavaraa.
Suuri meri saatteli tavarat avaraan maailmaan, ja suuri meri toi taas
sijaan kaiken maailman tavaraa taikka työnsi korvauksen rahassa.
Vähäpätöinen Pohjanlahden rantakaupunki kierteli monet mahtavat meret,
mutta juurensa se kiinnitti maakuntaan aina kaukaisia ylimaita,
Savon sydänseutuja, Hämettä, Karjalaa ja Kainuun korpia myöten.
Pienenä, monesti moitittuna ja halveksittuna, jopa kadehdittuna ja
sorrettunakin, se ponnisti matalalta maakamaraltaan ollen ahkerassa
kanssakäymisessä suuren maailman kanssa.
Jo muinaisista, ylimuistoisista ajoista oli _Saloisten_ mainio
_Satama_ ollut kuulu kauppapaikka, niin kuulu, että sitä mainittiin
maan rajojen ulkopuolellakin. Se oli pitkä, syvä lahti, joka pistäytyi
Lapaluodon ja Rojuniemen väliin, aina Kalkanperään asti, ja sanotaan
sitä vieläkin Satamalahdeksi. Pohjoispohjan ensimmäisen emäseurakunnan,
jo 1329 mainitun Saloisten, esikoiskirkko seisoi _Ristikarin_
kankaalla, Satamalahden pohjukassa, paimentaen suunnattomia pohjoisia
salomaita aina Kalajokea, Oulua ja Oulujärven takaisia selkosia
myöten. Satamalahden eteläpuolella oli ikivanha _Markkinaniemi_, jossa
joka kesä Olavin-päivästä alkaen pidettiin pariviikkoiset suuret
vapaamarkkinat. Silloin kokoontui tänne vaihtamaan tavaroitaan sekä
Etelä että Pohjoinen, sekä maakansa että merenväki, Saloisten Satamaan
saapuivat entisajan merenkävijät ja kauppasaksat, joiden alukset kyllä
"eivät olleet kovin rapeoita", aina Kemistä, Turusta, Tukholmasta ja
Norrköpingistä, jopa Inkeristä, Virosta ja Liivinmaalta sekä Lyypekistä
asti. Ja maakunnan miehiä tuli, paitsi lähiseuduilta, Hämeestä, Savosta
ja Karjalasta; saapuipa sinne Vienanrannan kauppasaksojakin, jotka
Maanselän ylitse päästyään laskettelivat Kainuun vesiä Oulujärven
lounaiskolkkaan, taivaltaen siitä Venetheittoon, mistä taas Siikajokea
myöten oli vesitie meren kautta Satamalahden Markkinaniemelle.
Saloisten rantaseutujen talonpojat ja laivanvarustajat taas puolestaan
tekivät kaupparetkiä etelän markkinakentille, Turkuun ja Tukholmaan,
vieden aluksissaan tervaa, lankkuja, turkiksia, voita ja talia.
Monesti nämä rohkeat ja itsepäiset rantalaivurit ohjasivat aluksensa
ohi vanhan Turun, käänsivät laivankeulan itään ja laskettelivat
salakättä kiellettyihin kauppamaihin, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle,
saaden täällä tavaroistaan paremmat hinnat kuin Turun ja Tukholman
kauppiailta, joille heidän määräysten mukaan olisi pitänyt tuotteensa
myydä. Palatessaan ukot toivat taas luvatonta kauppatavaraa, m.m.
tupakkaakin, jota oli määrä ostaa vain Turusta taikka Tukholmasta,
vaikka nämä yrittivätkin syöttää pohjanperäläisille kaikkein
kelvottomimmat laatunsa.
Tällainen ahkera merenkulku ja vilkas markkinaelämä valmisteli jo
tämänkin vastaisen kaupungin perustuksia, samoin kuin Pohjanlahden
perukan toisiakin suuria liikepaikkoja, Oulun, Tornion ja Kemin
jokisuita. Saloisten markkinakenttä ei kyllä ollut minkään ylimaista
virtaavan vesireitin suulla, olihan vain joettomalla mantereella
kuulun ja hyvän Sataman rannalla. Kolmen, neljän neljänneksen päässä
pohjoisessa oli kyllä Pattijoki, mutta tämä oli vain vähäpätöinen
metsäpuro ja sen suupuoli sopimaton kaupungin pohjaksi.
Jo varhain Saloisten seutu sai kuitenkin kaupunkinsa. Se tapahtui
oikeaan "kreivin aikaan", kuten monet muutkin hyvät asiat. "Meidän
armollisin kuningatar" Kristiinakin oli saanut kuulla Saloisten
mainiosta Satamasta ja suurista markkinoista, joten hänen mielestään
oli "hyvä tilaisuus perustaa ja rakentaa kauppala eli pieni
maakaupunki" Sataman tienoille. Suomen mahtava käskynhaltija ja
kenraalikuvernööri, "Me Pehr Brahe, Wisingsborgin kreivi, Kajaanin
Vapaaherra, Rydboholman, Lindholman, Brahelinnan ja Bogesundin Herra,
Ruotsin valtakunnan Neuvos ja Drotsi sekä Westmanlannin, Bergslagenin
ja Taalainmaan Laamanni", sai asian toimekseen ja julkaisi Turun
linnassa 5 p:nä jouluk. 1649 "omalla kädellä ja sinetillä" vahvistetun
vastaisen kaupungin perustuskirjan sekä lähetti miehiä etsimään
kaupungille soveliasta paikkaa. Miehet luotasivat ja "peilasivat"
Satamalahtea, jonka rannoille oli jo kaupungin asemakaavaa suunniteltu,
mutta paikka huomattiin sopimattomaksi sekä vanha hyvä satamakin jo
entisestään madaltuneeksi. Katseltiin sitten vanhaa kalavalkamaa,
_Kuljunlahtea_ nykyisen Saloisten kirkon lähimailla, ja arveltiin
sitä sopivaksi kaupungin satamaksi. Mutta pian löydettiin vielä
syvempi lahti suuren saariston suojasta, pari neljännestä pohjoiseen
Satamalahdesta, ja lahteen pistäytyvä pienoinen, joka puolelta veden
ympäröimä niemi, joka vain kapealla kaulalla oli kiinni mantereessa.
Tälle niemelle päätettiin kaupunki pystyttää. Siihen se sitten
saatiinkin, ja _Saloisten_ kaupungiksi sitä alussa nimitettiin,
kunnes mahtava Pietari Brahe, jolla jo ennestään oli Pohjois-Karjala,
Pohjois-Savo ja koko Kajaanin lääni alusmainaan, sai Saloistenkin
suuren pitäjän kaupunkeineen "ikuiseksi omaisuudekseen". Perustuskirjan
antaja oli jo alunpitäen hyvin huolehtinut suojatistaan, mutta
saatuaan sen kokonaan haltuunsa, hän otti 1652 kaupungin erikoiseksi
kasvatikseen, antaen sille oman suuren sukunimensä, vieläpä osaksi oman
vaakunansakin. Näin tuli Saloisten vanhan Sataman ja markkinapaikan
perijästä Brahen kaupunki, _Brahestad_, jonka sitten ylimaan ukot
omalla kielellään ristivät _Raaheksi_.
Kaupungin alusmaaksi vallattu rantaseutu oli kyllä jo entisestään
pohjustettu asutukselle. Jo hämärästä menneisyydestä oli halveksittu
lapinsuku vallinnut koko paikkakuntaa. Läheisen Lapinkylänkin karuilla
jäkäläisillä hietakankailla lienevät peskipukuiset miehet paimennelleet
jutojaan ja asustelleet Lapinkylän tienoilla, missä vieläkin jotkut
lapinperäiset paikannimet — itse kylännimi sekä Korsu, Vuolu, ja
Raahen lähellä oleva Ruona — siitä muistuttavat. Olipa eräällä
_Sovio_-nimisellä peskiukolla ollut kotakenttänsä samoilla mailla,
mihin sitten rakennettiin Raahe. Mutta tuli kerran ylpeä lannanmies,
konttiselkäinen _Jotailan_ äijä, heitti konttinsa kuusen oksalle ja
ajoi pienen Sovion äijän pois pirrikodastaan sekä rakensi kentälle
oman pirttinsä. Jotailan äijä oli mahtavan suuri ukonrutimo, mitä
lienee ollut jatulienpahnaa, vaikkapa peräisin Pattijoen suusta,
Mansikkakarin kallioluolasta, Sieltähän vielä kaupungin alku aikoinakin
oli pari tavatonta rumilasta käynyt suolan haussa ja kantanut selässään
kallioluolaansa kamalan suuria säkkejä.
Kauhistuen katselivat pienet lappalaiset ja muutkin naapurit, kun
Jotailan jätti riehui pirttinsä teossa taikka möyri maata. Ryskyi siinä
vain metsä ja hirret keikahtelivat, ja taas vuorostaan keveästi heilui
äijän tavaton lapio myllertäen kenttää pelloksi. Mahtavan talon ukko
teki, ja talo sai entisen pirrikodan asukkaan komean nimen, Sovio. Ja
_Sovioksi_ ruvettiin pian nimittämään Jotailan ukkoakin.
Suureksi osaksi tämän talon maalle, Sovion äijän ja Jotailan äijän
pohjustamalle rantakentälle, Brahe rakennutti suurkylänsä. Otettiin
kaupungille kyllä muidenkin maita, läheisten kylien, Palon, Mettalan ja
Savolahden miesten valtauksia.
Ensimmäinen huoli oli saada kaupungin asemakaava kansoitetuksi.
Sillä vasta kaupunkilaisittain koottuna ihmiskansa tekisi entisen
aution korven ja rantakentän kaupungiksi sekä ohjaisi vanhan Sataman
liikenteen ja markkinat uudelle paikalle. Tästä jo "Me Pehr Brahekin"
puhuu perustuskirjassaan. "Jotta kaupunki paremmin tulisi asutuksi
ja kasvaisi niin rakennusten kuin liikenteen suhteen", lupaa Pietari
kreivi kuningattaren nimessä "varustaa hyvillä privilegioilla
jokaisen, jolla on halua, tahtoa ja omaisuutta sinne asettuakseen
ja vakinaisesti liikettä harjoittaakseen". Vanhalle lapinkentälle,
Jotailan ukon pelloille ja naapureiksi asettuneet tulokkaat saivat
"nauttia ensin samoinkuin muut kaupungit Ruotsin kaupunkilain, sitten
12 vuoden vapauden kaikista varmoista ja epämääräisistä ulosteoista".
Ja Pohjanmaan maaherra oli jokaiselle kaupungin asukkaaksi pyrkijälle
"osoituttava vakinaiset asuinpaikat ja asemat sekä suojeleva heitä
näin anotuissa etuoikeuksissa ja vapauksissa, niin ettei heille niitä
vastaan mitään estettä, haittaa tai vastusta tehtäkö".
Vähitellen kreivi Brahen uudiskenttä saikin asukkaita, ja rantaraivio
rupesi muodostumaan kaupungin näköiseksi. Muutamat kaupungille
vallattujen lähitalojen omistajat heittivät entisen olinpaikkansa,
saivat naapurin äijän takaamaan, "että hän vapausvuosien kuluttua,
niin monen kuin laki määrää, suorittaa porvariverot ja rasitukset",
ja siirtyivät kaupunkiin porvareiksi. Niin tuli Sovion talon Jotailan
ukon pojanpojista, _Mikkelistä_ ja _Matista_, jotka kaupunkia
perustettaessa parhaillaan isännöivät talossaan, pellonaidan takaisen
kaupungin ensimmäisiä porvareita. Sovion nimellä miehet liikkuivat,
vaikka jälkipolvi sitten muuttuikin _Soveliuksiksi_, ja tämä Jotailan
vahvasta rutimosta polveutuva suku on aina ollut Pietari Brahen
kaupungin mahtavimpana ja toimekkaimpana porvarina. Suuri porvari
tuli Mettalanmäen _Lankilastakin_, joka oli kaupungille menettänyt
puolet maistaan. _Jooseppi_ Lankila heitti maalaiset työvehkeensä
ja välikappaleensa, teki talon kaupunkiin ja muutti sinne emäntänsä
Dorden kanssa. Lankilan Joosepista sukeutuikin sitten kuulu _Langin
porvarisuku_, joka Soveliusten rinnalla toimi Raahessa kautta
vuosisatojen.
Kaupungin vaurastuessa keräytyi kansaa vähitellen muualtakin
sekä ympärillä olevasta maakunnasta että etempääkin. Pyhäjoen
Hourulasta paineli kaupunkiin _Olavi Kittilä_ omistaen paremmaksi
nimekseen _Strömin_, ja samasta Hourukylästä lienee lähtöisin
porvari _Hourulakin_, joka kaupungissa sievistyi _Houréniksi_ ja
_Houréniukseksi. Kaisulan Matti_ lähti kyllä vain Saloisista, mutta
Matin pahnasta lähti maailmaan _Casanderin_ suku. Vihannista juti
_Junnilan_ ukko vääntäen nimensä _Juneliukseksi_, ja luultavasti
Kalajoen _Simistä_ (Impivaaran mukaan) saapui _Juhana Simi_ joutuen
_Simelius_-nimisten porvarien ja pappien esi-isäksi. Hailuodon taikka
jostakin mannermaan _Sipilästä_ lienee siirtynyt _Sipilän Heikki_
antaen siunauksensa Raahen monille Sipeliuksille. Monia muitakin
lähiseutujen talollisten nimiä tapaamme Raahen ensimmäisten raatajain
joukossa. Niinpä nähdään Saloisten _Kulju_ (Martti ja Olli Culju),
Lapinkylän _Korsu_ (Johan Corsu), Paavolan _Hemmi_ (Anders Hemmi ja
Lars Hämmilä) ja _Roppola_ (Matti Roppoi), sitten vielä _Niemeä_
(Simon Niemi, kuoli 1691 111-vuotisena), _Nivalaa, Nevalaa, Mankista,
Monkkasta, Mämmiä, Märsyä, Pirkolaa, Luotoa, Vatjusta_, joista useat
ehkä olivat merimiehiä, muutamat ainakin vastaisten merimiesten
esi-isiä.
Vasta perustettu, verovapaita vuosia lupaava kaupunki houkutteli
porvareita vielä kauempaakin. Iin Haukiputaan Kellonkylästä purjehti
_Pietari Kello_, jonka poika kiepautti itsensä _Petrus Kielliniksi_,
ja luultavasti Kemin jokisuulta lähti _Kemi-Heikki_, joka oli aivan
ensimmäisiä tulijoita, ja hänestä juontaa juurensa _Kemellien_ suku
_(Impivaaran mukaan)_. Savolaiseen sarkaan puettuna lienee, nimestä
päättäen, astellut kaupunkiin _Pekka Kinnuinen_, jonka jälkeläiset
porvareiksi noustuaan herrastuivat _Kindmaneiksi_, ja savonsukua
Rantasalmelta arvellaan olleen _Niskaisenkin_, jonka jälkipolvi
typistyi vain _Niskaksi_. Saarijärveltä saapui _Matti Pölkky_
muuttuen porvarina _Matts Pölckiksi_ _(Impivaaran mukaan)_. Oulusta
tuli porvarin poika _Jurvelius_ jättäen jälkeensä monilukuisen
raahelaisen Jurveliusten suvun. Kokkolasta kulkeutui _Kranck_ sekä
saksalaissyntyiset _Kröger_ ja _Carlén_, Pietarsaaren Purmosta
_Nordman_. Joitakuita porvareita päätyi aina Ruotsista asti, vieläpä
kauempaakin, kuten _Blackman_ ja _Freitag_, joiden mainitaan
olleen kotoisin Nyenschantzista. Olihan Raahessa ensi vuosina ja
vuosikymmeninään monia muitakin porvareita, kuten _Wallingia, Ahsia,
Stoormania, Tammelanderia, Letzleä, Olsbota_.
Kaupunki kaipasi myöskin käsitöiden tekijöitä ja mestareita.
Lähimailla ei ollut sellaisia "hantvärkkäreitä", jotka olisivat
kelvanneet kaupungin mestareiksi, olihan vain ominpäin oppineita
miehiä, jotka saattoivat mestaroida vain kotitalonsa ja -kylänsä
tarpeiksi. Ensimmäiset käsityöläiset tuotiinkin Ruotsista, sellaiset
"ulosoppineet" mestarit kuin kraatari _Gustaf Öhrn_, josta tuli
Raahen Öhrnien kantaisä, tynnyriseppä _Anders Alfström_ sekä
saksalaislähtöinen puuseppä _Jonas Skytte_. Nämä herrat ja mestarit
tulivat kaupunkiin saksansukuisen _Henrik Corten_ matkassa, kun Corte
Pietari Brahen voutina ja käskynhaltijana 1651 muutti Raaheen tullen
kaupungin ensimmäiseksi pormestariksi sekä muutenkin tärkeimmäksi
toimenmieheksi. Samassa matkassa saapui myöskin Corten kirjuri, _Hans
Forbus_, Skotlannista syntyisin olleen oululaisen kauppiaan poika,
jonka jälkijoukko monissa miehin eli Raahessa pitkät ajat. Myöhemmin
toimitti Brahe uudiskenttäänsä vielä toisen lähetyksen ruotsalaisia ja
saksalaisia käsityöläisiä opettamaan taitamattomia kaupungin miehiä
kunnollisiksi kisälleiksi ja mestareiksi.
Näistä sieltä täältä koituneista ja merien takaakin haalituista
porvareista, kauppamiehistä ja käsityöläisistä sekä muista eläjistä
kasvoi sitten Brahen laittaman asemakaavan täyttävä vastainen
kaupungin kansa. Useat uudiskylän asukkaat joutuivat varsinaisen
ammattinsa ohella hoitamaan nuoren kaupungin toimia ja virkoja, kuka
tullinhoitajana, tullikirjurina, kuka postimestarina, kaupungin
notariona taikka raatimiehenä. Korkean raadin jäseniksi parhaat
porvarit helposti joutuivatkin, jopa jotkut käsityöläismestaritkin.
Niinpä hattumaakari _Olli Michelsonkin_ valittiin tähän tärkeään
toimeen, vaikka hän sitten olikin niin saamaton, ettei viitsinyt
saapua oikeuden istuntoihin. Menettipä mestari kerran muutamiksi
vuosiksi virkansakin, koska häntä syytettiin siitä, että oli
joskus mestaroinut sikaakin puremalla sen korvan poikki, muka
merkitsemistarkoituksessa. Hattumaakarille tällainen teko vielä olisi
menetellyt, mutta kunnianarvoiselle kaupungin raatimiehelle katsottiin
se sopimattomaksi. Michelsonin sijaan valittiin raadin jäseneksi
kraatari Öhrn, ja hän istuikin raatimiehen penkillä yhtä ahkerasti kuin
kraatarinpöydälläänkin.
Monet niistä nimistä, jotka esiintyivät Raahen alkuasukasten joukossa,
pysyivät sitten monia kymmeniä vuosia kaupungin kirjoissa, jotkut
satojakin, toiset ollen hyvinkin tärkeitä tekijöitä pienen eteenpäin
ponnistelevan kaupungin elämässä, ja jokainen osaltaan toimittamassa
elämäntehtäväänsä, nauttimassa porvarioikeuksiaan ja täyttämässä
velvollisuuksiaan kaupungin kansalaisena. Uusia sukuja ja suuria
nimiä sitten kyllä aikojen kuluessa nousi entisten joukkoon, toiset
vain tullen ja mennen, toiset taas jääden entisten asukasten avuksi
kaupunkia kansoittamaan.
Pienestä suureksi.
Lapinukon entisen kotakentän tienoille rakennettu kaupunki lienee
alkuaikoinaan ollut jokseenkin vähäpätöinen ja vaatimaton, vaikkakin
silloiset sydänmaan ukot ehkä pitivät sitäkin jo aivan suurenmoisena.
V. 1659 piirretyn asemakartan mukaan kymmenvuotias kaupunki käsitti
ainoastaan kymmenkunnan korttelia, joista useat olivat vain pieniä
kaistaleita. Vain kaksi katua halkaisi pituussuunnan ja kolme
leikkasi poikittain. Mutta ei silti ollut maan eikä mannun puutetta,
vaan saattoi muutama satalukuinen porvaristo levennellä hyvinkin
isoisesti. Sarkatakkiset, porvareiksi vannotetut maanjussit olivat
omia arkkitehtejään ja kopsivat kokoon samanlaisia pirttipöksiä
kuin olivat oppineet kotitienoillaankin rakentamaan, tekaisivat
pihamaalle vielä aittaa, latoa, navettaa, tallia, saunaakin, niinkuin
oli kotipihoillakin ollut. Mutta piti vain pöksineen ja kömmänöineen
pysytellä niissä rajoissa, jotka maaherra itse kullekin "osoitutti
asuinpaikaksi ja asemaksi". Puusta ei ollut puutetta. Miltei koskematon
kuusikko kasvoi aivan vieressä. Siitä saatiin ilmaiseksi hakata hirttä
maahan, vetää paikalle ja iskeä yhteen, ja Pietari-kreivin kaupunki
kohosi "kuin taikavoimalla". Sitä kyllä, isien tietoa, senaikaiset
äijät tarvitsivatkin taloaan pystyttäessään, varsinkin lapinkansan
vanhalle valtamaalle, jossa hyvinkin lapinnoitien kirot saattoivat
asustaa. Armollisimman kuningattaren nimessä annetulla kreivi Brahen
sanalla, taivaan Herran armoon turvaten sekä isien sanalla ja opilla
rakennettiin vanha Raahe.
Yksinkertaisia, harmaita, laudoittamattomia olivat kaupungin
talot, lasketut vain pelkälle maaperustalle, sillä kivijalkaa ei
siihen aikaan vielä käytetty. Rakennukset suojattiin tuohi- tahi
lautakatolla; syrjäpuolien mökeissä ja ulkosuojissa ehkä nähtiin
paikkakunnalla vieläkin tavallinen pikku kömmänöiden turvekatto.
Monen porvarin asuntona lienee ollut vain honkatorvinen savupirtti,
koska niitä nähtiin isoisessa Oulussakin vielä seuraavalla
vuosisadalla. Uudenaikaisia herrastalojen välikappaleita, ulos
savuavia piisiuuneja, osasi kaupungin ainoa muurarimestari kyllä
rakentaa, mutta savupirttien maakivistä muurattuja kiukaita ukot tahi
ainakin maaseutujen taitomiehet kasasivat kyllä itsekin kisälli- ja
mestarikirjoittakin. Lasi-ikkunoita oli jo opittu käyttämään, ja pari
lasinleikkaajaa mainitaan Raahessakin jo sen alkukymmenillä olleen,
mutta pikku porvarit lienevät sulkeneet pirttinsä pienet akkunareiät
lautaluukulla. Pieniä olivat silloiset lasi-ikkunatkin, pikkuruisilla
lyijypuitteisilla ruuduilla täytettyjä.
Monet tämän alku-Raahen asumuksista näyttävät olleen vain yksi-
taikka parihuoneisia porvarien pikkukoteja, mutta toiset taas,
suurrikkaiden ja toimekkaiden kauppasaksain asuntopaikat,
käsittivät ikivanhaan maalaistalojen malliin kaksi pirttiä välissä
olevine porstuoineen. Mutta pormestari Corten talo Rantakadun
varrella, torin laidassa, kirkkoherra Ahlholmin talon vieressä,
kohosi muita komeampana ja korkeampana läpikäytävä-portteineen ja
portinpäällys-kamareineen sekä vieressä olevine lisärakennuksineen.
Samanlaisia porttikäytävätaloja näyttää kaupungissa olleen muitakin,
ja muuan rantapuolen sekä toinen keskikaupungin isoinen on kohottanut
portinpäällyskammionsa muuta rakennusta korkeammaksi, saaden siten
talonsa keskiosan kaksikerroksiseksi, Mutta kaikkein komeimpana
loisti jo kauas laivaväylälle 1654 valmistunut raatihuone, ainoa
täysin kaksikerroksinen koko kaupungin rakennuksista. Korkeine
suippotorneineen ja Tukholmasta ostettuine torni kelloineen se seisoi
rantatorin laidassa, lähellä pormestarin taloa. Se oli vasta jaloilleen
yrittelevän pikku kaupungin ylpeys ja merkkipaikka. Sen alakerrassa
kahta puolta porttia oli kouluhuoneisto ja kaupungin kellari,
yläkerrassa taas korkea raati piti istuntojaan, ja paras osa yläkertaa
oli varattu kaupungin isän ja omistajan, Brahe-kreivin vieraskäyntejä
varten, vaikkei se sellaisen suuren kunnian osallisuuteen koskaan
päässyt.
Vanha Ristikarin kirkko muutettiin Raaheen, sillä Saloisten suuri
seurakunta oli saanut oman komean kirkkonsa jo 1621. Markkinakentän
vartijana Ristikarin kirkko oli seisonut ja markkinapaikan valvojaksi
joutui se uudessa paikassaankin, sillä se sijoitettiin rantapuoleen,
kauppatorin reunaan, vastapäätä raatihuonetta. Pieni ja vaatimaton oli
tämä ikivanha rantakirkko, vain kahdeksaa syltä pitkä ja viittä leveä.
Mutta hyvin se palveli vähäväkistä kaupunkia, ja tyytyväisenä kaupungin
vähälukuinen kansa siinä palveli Herraansa siihen asti, kunnes uusi
kirkko kymmenkunnan vuoden kuluttua, n. 1660:n vaiheilla, joutui
valmiiksi. Mutta markkinakentän pienen temppelin mainitaan seisoneen
vanhalla vartiopaikallaan vielä 1700-luvun alkupuolella.
Koko tämä rantakorven pieni yhteiskunta taloineen, raatihuoneineen,
kirkkoineen ja nimettömine katuineen oli ympäröity ja suojattu
korkealla aidalla, josta vain kolme aukkoa vei muuhun maailmaan. Muuan
aukeni merelle käsin, ja se oli meren ja avaran maailman portti,
_Meritulli_, Sen kautta kaupungin kauppatavara lähetettiin maailman
markkinoille, sen kautta ulkomaiden tuotteet saatettiin kaupunkiin,
ja sen kautta myöskin suuren maailman uudet virtaukset saapuivat
pieneen aitaukseen. Toiset portit olivat maakansan portteja. Itälaidan
_Pohjoistulli_ saattoi Siikajoen ja Oulun tielle, ja _Etelätullista_
päästiin Saloisiin, Pyhäjoelle, Kalajoen markkinoille ja niin edelleen
Kokkolaa ja etelää kohden. Tosin vain talviseen aikaan, sillä vaikka
jo 1600-luvun jälkipuoliskolla maantien mainitaan ulottuneen Porista
pitkin Pohjanlahden rantaa Tornioon, ei se liene ollut kovinkaan
ajettavassa kunnossa. Eikä ollut silloin vielä niillä mailla
kunnollisia kesäajopelejäkään. Vain näiden porttien kautta laskettiin
maanukko kaupunkiin. Mutta portilla sarkatakki sai suorittaa maksun,
"pikkutullin", ennenkuin pääsi näkemään aidantakaista suurkylää ja
tarjoamaan tavaroitaan, suuria vaivannäköjään, kauppamiehelle, Ja taas
ostoksineen kaupungista ulos pyrkiessään ukon täytyi portilla puristaa
maksu. Koko maakunta kulki näiden porttien kautta, ja äkeissään
ukot olivat koko aitakomennosta, varsinkin Saloisten ja Pyhäjoen
miehet, joiden oli pitänyt vielä itse olla mokomaa kiusankappaletta
rakentamassa. Monta kertaa ukot salakättä kävivät aitaa repimässä
saadakseen vapaamman tien omaan kaupunkiinsa, joka oli heitäkin varten
rakennettu ja jota hekin osaltaan pitivät pystyssä. Eivätkä kaupungin
porvaritkaan silein silmin katselleet pakkovyötänsä, sillä sama tulli
piti heidänkin suorittaa, milloin vain tavarakuormineen ajoivat
portista sisään taikka ulos.
Tällainen oli ensimmäisiä vuosikymmeniään elävä Raahe, Sovioiden
ja Lankilain, Kellon Pietarin ja Kemi-Heikin, Corten ja Forbuksen
kaupunki. Vähäväkisenä ja vaatimattomana ei Brahe-kreivin maailmaa
kokematon kasvatti tahtonut suinkaan pyrkiä isoisten rinnalle,
tahtoihan vain elää, varttua ja vahvistua, kuten muutkin luodut,
joille elämisen lahja on annettu. Mutta sitä kyllä eivät tahtoneet
jo jaloilleen päässeet kateelliset naapurit, Oulu ja Kokkola, joiden
mielestä vasta noussut tulokas vaikka
"suolle vietäköhön,
puulla päähän lyötäköhön".
Ja aivan täysissä tosissaan heti, kun kreivi Brahe 1680 oli kuollut
sekä nuori Raahe jäänyt turvattomaksi orvoksi, Oulu ja Kokkola
hyökkäsivät kuninkaisiin julmine tappamis-esityksineen. Jopa ne
saivatkin kuninkaan niin pimitetyksi, että hän käski raahelaisten
jättää joutavanpäiväisen kaupunkiyrittelynsä ja muuttaa ihmisten
ilmoille, oikeisiin kaupunkeihin, Ouluun taikka Kokkolaan. Mutta
Raahe oli jo niin rakastunut pieneen ja mieluiseen rantakyläänsä,
ettei suinkaan halunnut lähteä "parempain" seuraan, vaan lähti hänkin
puolestaan kuninkaisiin kertomaan, miten hänellä on mainio olinpaikka
veden ympäröimällä niemellä, vieressä aivan erinomainen satama,
rannassa kaunis raatihuone ja kummulla komea kirkko sekä ympärillä
suuressa maakunnassa hyvät kylänmiehet, jotka ovat aivan kauhuissaan,
kun heidän ainoa kauppapaikkansa aiotaan hävittää. Kuningas näki
hyviksi Raahen esittämät asiat, pyörrytti entiset sanansa, ja Raahe sai
asua edelleenkin omalla kotiniemellään.
Aikojen vieriessä Raahe varttui ja vaurastuikin, vaikkei se varsin
nopeasti tapahtunutkaan. Ajat olivat ankarat, ja syrjäinen Raahe sai
kokea samat kovat kohtalot kuin muutkin Suomen kylät ja kaupungit.
Kamalat nälkävuodet 1600-luvun lopulla sekä vielä kamalampi Isoviha
1700-luvun alkupuolella vaelsivat pienen Raahenkin kautta sekä
ehkäisivät nuoren kaupungin kasvamisen, Vanha vihavenäläinen teki
senkin työn, mitä ympäristön talonpojat olivat monta kertaa yrittäneet:
raastoi pois ja poltti kiusallisen pakkoaidan kaupungin ympäriltä.
Mutta ruma ryssä teki paljon muutakin, pahempaakin: raastoi maahan
melkein koko kaupungin, hävitti pienen koulutalon, häpäisi ja turmeli
komean kirkon ja poltti kauniin raatihuoneen, pienen kaupungin ainoan
ylpeyden. Saman tihutyön, mitä Oulu ja Kokkola muutamaa vuosikymmentä
aikaisemmin olivat yrittäneet, teki tämä vuosisatainen vihamies:
hävitti ja ajoi Raahen autioksi. Sillä kaupungin vähälukuinen kansa
heitti kotinsa ja pakeni kaukaisiin erämaihin, korpisaunoihin,
Ruotsiin ja mikä minnekin. Tälle pakoretkelle monet kymmenet, sadatkin
sortuivat. Katsellessamme senaikaisia raahelaisluetteloita, näemme
tuon tuostakin toistuvan: "dog på flykten"... "död på flykten med
hustru"... "död på flykten med hustru och 4 barn".[1] Siinä meni niin
hyvin parasta porvaristoa kuin varatonta syrjäpuolen asukastakin.
Eloon jääneet, vuosikausien — monet olivat paossa 1713:sta 1722:een
— päästä takaisin palanneet pakolaiset saivat ruveta uudestaan
rakentamaan pientä, matalaa kaupunkiansa, miltei samanlaiseen
rantakorpeen kuin isätkin aikoinaan. Mutta nyt ei ollutkaan enää
entinen "kreivin aika", eikä Pietari Brahe privilegioineen isällisenä
turvana niinkuin entisillä ukoilla, vaan pojat saivat tulla toimeen
miltei omin apuinsa, vaikka olikin mitä kamalin aika. Ympärillä oli
kymmenien nälkä- ja sotavuosien autioksi hävittämä ja köyhdyttämä
maakunta, kaupungin kauppa-alue, ja koko valtakunta oli raastettu
tyhjäksi.
Ja Raahe rakennettiin toistamiseen, samoille pohjille, entiseksi
vaatimattomaksi pikkukaupungiksi. Kirkko korjattiin uudelleen,
laitettiin koulutalo, ja entisille raunioilleen rakennettiin 1729 uusi
kaksikerroksinen raatihuone. Vanhoille sijoilleen tulokkaat asettuivat
elämään, mutta useita asuinpaikkoja jäi kokonaan autioksi: koko talon
väki oli ikipäiviksi häipynyt pakoretkelleen.
Samana vaatimattomana suurkylänä Raahe eleli vielä satavuotiaanakin,
1750 vaiheilla. Yksikerroksisissa puutaloissa se yhä asui, eikä sen
aluekaan ollut entisestään laajentunut. Kymmenkuntaan pikku kortteliin
mahtui nytkin kaupungin n. 600-lukuinen kansa — 1775 oli Raahessa
641 asukasta —, ja koko kaupungin pituus oli ainoastaan noin tuhat
kyynärää, leveys seitsemän-, kahdeksansataa. Vähälukuiset kadut
olivat sentään saaneet nimensä, kartassa kyllä vain, eivätkä kansan
muistissa. Mutta miltei kaikki vanhat tuttavamme täällä vielä tapaamme
kenen kauppiaana, kenen tullikirjurina, postinhoitajana, luotsina,
kalamiehenä, jopa pappinakin, kenen vain muuten "porvarina", monen
lisäksi arvokkaana raatimiehenä. Pois on ensimiesten joukosta jäänyt
vain toimekas Corte sekä kauppamiehet Blackman, Åhs ja Kemi. Mutta
uusina tulokkaina on kaupunkiin astunut m.m. _Montin, Ervast, Lacke,
Frieman, Fagervik, Hajahn, Hedman, Hårdh ja Prockman_, monet suurten
kauppasukujen ensi-ukkoja. Merimiesten ja kalastajain kantaisinä istuu
talonomistajain joukossa m.m. _Orava, Läksy_ ja _Kaarakainen_.
Tällaisena suurkylänä Raahe ponnisteli pois parempainsa alituisesta
painostuksestakin, nousten viimein 1791 tapulikaupungiksi,
samanarvoiseksi kauppamieheksi kuin muutkin Pohjanlahden
rantakaupungit. Yhtä hyvin kuin Oulu ja Kokkolakin, Raahe saattoi nyt
kulkea merillä ja tehdä kauppaa, missä mieli.
Entisillä pohjillaan eli Raahe vielä 1800-luvun alussakin kouluineen,
kirkkoineen ja raatihuoneineen. Mutta talojen ryhmään oli jo noussut
muutamia täysin kaksikerroksisia valtarakennuksia, mahtimiesten
asuntoja. Sellainen oli Johan Soveliuksen komea talo Rantakadun
varrella, ensimmäisen pormestarin, Henrik Corten entisen talon
paikalla. Nähtiin jo asuinrakennusten perustuksina matalia kivijalkoja,
1700-luvun jälkipuolen uutuuksia. Hakkaamattomista maakivistä ne oli
vain ladottu, ja epätasaisilla mailla oli kivilatomus täytynyt toisin
paikoin kasata aika korkeaksi, niinkuin oli tehty tuomari Alopaeuksen
talossa Rantakadulla. Ikkunat olivat laajentuneet, ja jotkut isoisten
talot olivat saaneet pystylaudoituksen, joka myöskin oli 1700-luvun
jälkipuoliskon opettamia taitoja. Olipa ehtinyt tänne jo uusi
uunimallikin: kaakeliuuni. Parhaimpien porvarien kamareihin rakenteli
niitä "kakelugnsmakare" Simon Skragge, jonka jo 1780-luvulla mainitaan
eläneen kaupungissa.
Vielä tämänkin ajan Raahessa kohtaamme useita vanhoja tuttuja kaupungin
ensi kymmeniltä. Soveliukset ja Langit ovat niinkuin ainakin kylänsä
parhaina, ensimmäisinä ikä-äijinä, Jurveliukset porvaroivat monissa
miehin, muuan touhuten suutarimestarinakin, Freitagkin seisoo etupään
porvarina, kauppamiehenä on Öhrnkin, Junelius on entisenä kauppiaana,
Kranckin leski on vielä elossa, ja Kröger liikkuu laivurina merillä;
Simelius on postimestarina ja Petter Sipelius pistelee pikilankaa
suutarinsällinä. Mutta Kellon Pietarin, Kaisulan Matin, Niskaisen ja
Hourulan sekä monen muunkin jälkipahna, ainakin isien nimissä kulkeva,
on jo hävinnyt. Myöhemmin tulleet Montinit, Ervastit, Friemanit,
Fagervikit, Hajahnit, Lacket ja muut tapaamme jo täysinä raahelaisina.
Mutta uusia mahtimiesten alkuja on tullut tulliportista aitauksen
sisäpuolelle, vannonut porvarivalan ja päässyt kaupungin kirjoihin.
Niinpä pyrkivät vanhojen suurmiesten joukkoon jo _Durchmanit,
Fellmanit ja Lundbergit_, perässä painelevat _Ahlqvist, Bergh,
Brander, Ahlholm, Nordberg, Lundström_ sekä monet muut pienemmät
porvarit, Merimiessukujen alkukantoina tapaamme m.m. semmoisia ukkoja
kuin _Virpi, Kirkkoluoto, Kanniainen, Pyhälä, Kraftman, Willman ja
Skogman_, Raahe oli varannut uutta vereksempää väkeä edesmenneitten
tilalle. Se tahtoi elää ja mennä eteenpäin. Olihan se jo kunnialla
kulkenut sataviisikymmentä ajastaikaa, kokien monta kovaakin päivää
pitkällä taipaleellaan.
Ja taaskin oli edessä kova koettelemus, sillä 1800-luvun alkukymmen
oli Raahelle kamala. Syttyi Suomen sota, kaupungin ympäristöilläkin
kamppailtiin monet kerrat, ja vanha vainomies ylpeänä voiton miehenä
oli taas pitkät ajat sodan köyhdyttämän kaupungin vastuksina,
syötettävänä, juotettavana sekä kaikin puolin palveltavana.
Mutta kun ryssästä, isosta kehnosta, päästiin, kävi kaupungissa toinen
vanha kehno, miltei edellistä pahempi, ainakin sen vertainen. Lokakuun
6 p:n vastaisena yönä 1810 tuli riehahti irti, niinkuin luullaan,
Didrich Freitagin navetasta, torin vierestä Rantakadun varrelta, ja
ottaen oman valtansa tuhosi ensin isäntänsä talon ja sitten melkein
koko kaupungin. Valtavana roihuna, ankaran merituulen yllyttämänä,
se muutamassa tunnissa ryntäsi yli kaupungin puhaltautuen kuivasta
tuohi- ja lautakatosta toiseen ja ahmien kuin susi kaikki, mitä eteen
sattui, niin että kohta oli vanha meren kasvattama kaupunki pauhaavana
tulimerenä. Siinä meni ensi hetkessä taaskin raatihuone ruisku- ja
vahtisuojineen ja vankiloineen, sitten parasta porvariston taloa kahta
puolta kaupungin komeinta katua, Isoakatua, toinen toisensa jälkeen:
Soveliusta, Langia, Jurveliusta, Friemania, Montinia, Durchmania,
Fellmania, Lackea, Berghiä, Lundbergiä, Lundströmiä, Hedmania,
Hajahnia, Ervastia, Gyllbergiä, meni monia mestarienkin asumuksia sekä
työläisten ja merimiesten pieniä pirttejä, ynnä lopuksi itälaidan vanha
tullihuone, Kaikkiaan tuhoutui seitsemättäkymmentä kaupunkilaiskotia,
ja vain viisi isoisten taloa jäi pystyyn sekä pohjois- ja itälaidalla
useita vähävaraisten asumuksia. Myöskin vanha kirkko kellotapuleineen
sekä vanha koulutupa säästyi seuraavalle sataluvulle.
Toisen kerran oli pieni Raahe koditonna, ja kolmannen kerran se sai
samoille tonteille ryhtyä yksissä miehin rakentamaan talojansa. Mutta
ennenkuin hävinnyttä kaupunkia ruvettiin nostamaan, muutettiin hiukan
Brahe-kreivin vanhaa asemakaavaa. Entisen pienen rantatorin sijaan
sovitettiin keskelle parasta kaupunkia, Isonkadun ja Etelä-Kirkkokadun
risteykseen, "tullien keskustaan", toistasataa kyynärää pitkä ja leveä
uusi kauppatori, _Isotori_, vieläpä katsottiin kaupungin eteläosaan
paikka "markkinaplassille", josta sitten tuli Raahen _Härkätori_. Eikä
ruvennut uudestaan kohoava kaupunki enää sopeutumaan entisiin Pietari
Brahen ahtaisiin puitteisiin, vaan pullisti vanhat tulliaidat kumoon ja
mittasi maistaan uusia kortteleita sekä itä- että eteläpuolelta, pitkin
hietakankaan laitaa, vanhaa merijättöä. Ei tarvinnut Raahen porvarin
kovin kitsastella maan jakamisessa, sillä merikin lahjoitti hänelle
maata entisten lahjoitusmaiden lisäksi, ja maa oli avoinna sekä itään
että etelään. Ja kansaa asui kaupungissa vain tuhatkunta.
Ja pieni ponnistautui taaskin jaloilleen, ei yrittääkseen maailman
mahtavien rinnalle, vaan seisoakseen miehenä samalla vanhalla rakkaalla
maakamaralla, jolla entiset ukotkin olivat monta kovaa päivää nähden
seisoneet ja kamppailleet sekä maan kauhuja että meren myrskyjä
vastaan, mutta pysyneet sittenkin aina omilla pohjillaan. Suuri meri
oli edelleenkin avoinna edessä, vaikkakin se ensimmäisten isien ajoista
jo oli rannoista paljon paennutkin, ja takana seisoi niinkuin ennenkin
selkänojana laaja vankka maakunta.
Tästä kaksille raunioille rakennetusta, kolme kertaa uudestaan
nostetusta kaupungista yleni sitten 1800-luvun jälkipuoliskolla
viimeinkin "Suur-Raahe", nykyisten vanhojen raahelaisten lapsuus- ja
nuoruus aikojen "Vanha Raahe", joka vieläkin elää heidän muistissaan
menneitten päivien ihanana "meiän kylänä".
Meiän kylä.
"Meiän kylä" — näin vanhat oikeat raahelaiset vaatimattomasti,
vaikkakin samalla jonkinlaisella hellällä ylpeydellä vieläkin
nimittävät vanhaa rakasta kaupunkiansa — oli monien sukupolvien työn
ja ahkeroimisen tulos. Parisataa vuotta olivat Jotailan äijän ja
Lankilan ukon jälkeläiset ynnä sadat muut, sekä alkukantaiset kaupungin
asukkaat että myöhemmin matkan varrella tulliaidan ulkopuolelta
saapuneet, sittemmin raahelaisiksi tunnustetut tulokkaat, saaneet
siinä ahertaa, kyntäen milloin merta, milloin maata, ennenkuin
entiseen autioon rantakorpeen oli kohonnut tämä varsin vaatimaton
yhteiskunta, joka sitten kuitenkin toimekkaana äkkiä ponnistautui jopa
Suomen suurimmaksi merenkävijäin kaupungiksi. Tällaisen merkillisen
kunniasijan saavutti syrjäinen Raahe, sama halveksittu ja mitättömäksi
arvioitu kaupunki, jonka kaulaan hyvät naapurit kaikessa ystävyydessä
kerran jo toimittivat hirttosilmukkaa.
Vain vahvimmat ja toimellisimmat Brahe-kreivin kaupungin ensimmäisistä
rakentajista olivat jaksaneet pysyä pystyssä kaksisatavuotisen
kaupunkinsa kanssa. Pitkälle vaivalloiselle taipaleelle oli taittunut
ja väsynyt moni alkumatkan taivaltaja. Lähdettäessä katkaisemaan
kolmannen sataluvun pitkää matkaa seisoivat ensimmäisten joukossa
ensimmäisistä etupään miehistä vain _Soveliukset_. Mukana olivat vielä
myöskin _Jurvelius ja Kranck, olipa Öhrinkin_ jälkipahna pystyssä,
samoin _Juneliuksen, ja Sipeliuskin_ istui yhä suutarinjakkarallaan.
Mutta Soveliusten vanha vierusmies, _Lang_, kaupungin maiden
alkuperäinen omistaja, kuten Soveliuskin, oli jo poistunut lähes
parisatavuotiselta työmaaltaan. Kalmistoon oli joutunut myöskin aina
uskollisena joukossa pysynyt _Freitag_. Mutta satavuotisen Raahen
tulokkaat olivat kyllä matkassa, samoin 1800:n aikaiset väkimiehet
sekä pienemmät suuruudet. Ja yhä uutta voimaa oli vanha tulliportti
tuottanut lisää. Valiomiesten joukkoon olivat nousseet _Rein_ ja
_Franzén_ sekä _Ahlqvist_, sitten vielä koko joukko muita kaupanmiehiä:
_Almgren, Aspegren, Candelin, Möller, Cyllberg, Leufstadius_. Mestarien
ammattikunta oli monikertaan matkan varrella vaihtunut ja uudistunut,
samoin merimiesten suuri joukko,
Nämä kaikki, suurrikkaat ja vähäväkiset, vanhat ja vasta tulleet,
muodostivat sitten yhdessä "Suur-Raahen" parituhantisen asujamiston
ja voiman. Vanhaan "hyvään" tapaan se oli sijoitettu vanhalle
parisatavuotiselle pohjalle. Mahtimiehet asustivat kaupungin parhaassa
osassa, taikka paremmin sanoen, he itse nostivat asumansa alueen,
keskikaupungin ja rantapuolen, kylänsä komeimmaksi.
Heti 1810:n suurpalon jälkeen rakennettuja olivat useimmat
keskikaupungin talot. Yksikerroksisina puurakennuksina ne vain
seisoivat — eikä Raaheen suuren tulipalon jälkeen ollut lupa
rakentaakaan kaksikerroksista puutaloa —, joten Soveliusten vanha,
tulelta säästynyt komea sukutalo Rantakadulla jäi kaupungin ainoaksi
kahden kerroksen asunnoksi. Pieniruutuisine lyijypuiteikkunoineen
se oli koko rantapuolen kunniavanhuksena. Matalalla "mökyläkivistä"
kasatulla "ruuvallilla" talot edelleenkin seisoivat; vain Johan
Soveliuksen asunto Isontorin itälaidassa oli nostettu tavallista
ylemmäksi: syltä korkealle mökyläkiviselle kengälle. Ja kohta oli
ruvettu sanomaan taloa "Kivi-Sovioksi". Vasta myöhemmin opittiin
latomaan perustus porakivistä, saumaamattomista kyllä vain. Ensimmäinen
porakivinen talonkenkä nähtiin Franzénilla Isonkadun varrella, ja
sitten pian Lundbergillä samalla kadulla.
Hävinnyt oli jo vanha porttirakennus, joka nähtiin alkuaikojen
Raahessa. Oli sentään vielä muuan tulipalolta säästynyt vanha talo
Pitkänkadun pohjoispäässä. Se oli ikivanha Östbergin paripirttinen
matala rakennus, jonka pihaan pirttien välitse vei leveä katollinen
ajoportti, "kommakkoportti". Sama talo on vieläkin pystyssä, vaikkakin
ränsistyneenä muistona muinaisesta Raahesta.
Rakennusten katot olivat enimmäkseen laudoista ladottuja, muutamat
niinkin vahvasti kuin "Vanhan-Reinin" talonkatto, jossa oli
alla kahdenkertaiset tervatut laudat, sitten tuohet ja vielä
tuohien peittona laudat. Mutta hyvin moni porvaritalo punoitti
ruskeasuomuisessa "kaakelikatossa". Tällaiset komeat katot olivat
kotoisin aina Englannista asti. Sieltä porvarit kotimatkallaan ahtoivat
"kaakeleita", kattotiiliä, laivansa painolastiksi, joten kuljetus
ei tullut maksamaan mitään eikä sanottavasti tavarakaan, sillä
maasta taikka muusta "paarlastista" olisi myöskin pitänyt maksaa.
Punainen kaakelikatto olikin kestävä ja iänikuinen. Vanhentuessaan
se vain kasvatti jäkälää tullen törkyiseksi, mutta kun rappasi
jäkälän pois, punoitti katto niinkuin ennenkin. Vahva katto oli
asessori Hårdhin talossa: kaksinkertaiselle laudoitukselle oli
ladottu tuohet ja tuohille kaakelit. Tuli sitten 1860-luvun alussa
pärekattojen aikakausi, ja monen porvarin vanha lautakatto vaihtui
pärekatoksi. Pyhäjoen Hourula, joka jo ensipäivien Raaheen oli
lähettänyt pari alkuasukasta, toimitti parisatavuotiseen kaupunkiin
pärekattomestarinkin. _Hourulan Simuna_ tuli ensin vain rengiksi
porvareille, mutta kiipesi pian korkeammalle ja rupesi panemaan
kokoon pärekattoja. Ensimmäiset pärekatot tehtiin kyynäränpituisista
kuusisista "kiskopäreistä", joita saatiin ostaa maalaisilta. Myöhemmin
ruvettiin saamaan höyläpäreitä. Mettalan kylän taloissa vedeltiin
pitkällä vipuhöylällä päreitä raahelaistenkin tarpeiksi, ja Simuna
apulaisineen napsi niistä kattoja. Toisena pärekattomestarina toimi
Härkätorin laidassa asuva _Vänteliinin_ ukko, joka "pykäsi taloja ja
pykäsi Kraaselin pookinkin". Pärekattoja rakennettaessa monet vanhat
hauskat taitekatot suoristettiin ja monet vahvat tuohikatot purettiin,
niin että Raahe menetti paljon entistä vanhaa kauneuttaan.
Mutta syttyipä kerran pikiteiltään pärekatto palamaan, eikä ensinkään
tahdottu saada tulta sammumaan, kun se päreitten raoissa aina vain
kyti ja kyti. Silloin annettiin määräys, "että pärekatot pois!" Niinpä
täytyi muutama-kymmenvuotisen pärekaton väistyä "paperikaton" tieltä,
joka silloin oli tulossa, ja pian laskikin koko kaupungin "allensa".
Vanhaan tapaan oli porvarien talot pystylaudoituksella "fuorattu", ja
melkein järjestään ne kaikki oli vesivärillä maalattu viheriäisiksi.
Mutta "Kivi-Sovio", Henrik Montinin, Friemanin, Levonin, Möllerin
ja Konrad Branderin talot sekä uusi raatihuone oli kalkkiruukilla
laastittu valkoisiksi, niin että ne olivat kadulta katsoen kuin
kauneimpia kivirakennuksia.
Vaikka raahelaisen porvarin koti oli rakennettu kaupunkitaloksi sekä
sovitettu asemakaavaan niinkuin maaherra jo alussa oli itse kullekin
osoituttanut, se oli silti useinkin suunniteltu kuin peltomiehen
asentopaikka. Pihamaata ympäröivät, paitsi asuinrakennusta ja
kauppamiehelle tarpeellisia makasiineja, pihapirtit, liiterit,
puuvajat, tallit ja navetat sekä aittarakennukset, useinkin piirittäen
pihan joka puolelta. Melkein järjestään oli ulkorakennukset salvettu
hirsistä, mutta jo 1700-luvulla nähtiin monen suurporvarin pihanperällä
isoista maakivistä rakennettu navetta. Suuressa 1810:n tulipalossa
tuhoutuivat navetatkin, ja niiden kiviset seinät jäivät törröttämään
muiden raunioiden joukkoon. Kun sitten ruvettiin uudestaan rakentamaan
kaupunkia ja järjestelemään tontteja, saatiin ankaralla työllä vivuta
kivinavetoita syrjään. Mutta jotkut läävät pantiin jälleen kuntoon;
Freitaginkin navetta seisoo vieläkin vanhalla paikallaan.
Porvarin talli oli, kuten maalaistenkin hevossuoja, pihan sivussa,
nurkkapuolessa. Monesti se oli vanhaa maanukkojen mallia: ylisen etuosa
pistäytyi oven yläpuolelle alakertaa ulommaksi, ja oviseinän vierustaa
nousivat ylisille rappuset.