VII

Velvollisuuksia itseänne kohtaan.

Aikeita.

Olen sanonut teille: "Te elätte, sen vuoksi on teillä myöskin elämän

laki. -- Itsenne kehittäminen, elämän lain mukaan toimiminen ja

eläminen on teidän ensimäinen, ei, teidän ainoa velvollisuutenne."

Olen selittänyt teille, että Jumala on antanut teille kaksi keinoa,

joiden avulla te opitte tuntemaan elämän lain: oman oikeustajuntanne,

ihmiskunnan omantunnon: tovereittenne yleisen vakaumuksen. Olen

selittänyt teille, että silloin kun te vetoatte omaantuntoonne ja

tunnette sen äänen sopeutuvan ihmisrodun suureen ääneen, jonka historia

on tuonut teille julki, saatte olla varmoja, että olette kohdanneet

ikuisen, muuttumattoman totuuden.

Nykyään on teidän hyvin vaikea sopivasti tiedustella sen suuren äänen

mielipidettä, jolla ihmiskunta puhuu teille historian lehdiltä;

teiltä puuttuu todella hyviä, helppotajuisia kirjoja, eikä teillä ole

aikaakaan. Mutta ne miehet, jotka taitonsa ja omantunnontarkkuutensa

puolesta paraiten edustavat historian tutkimusta ja tietoa

ihmiskunnasta viimeksi kuluneella puolivuosisadalla, ovat tästä äänestä

johtaneet muutamia meidän elämämme lain piirteitä.

He ovat huomanneet, että inhimillinen luonne on oleellisesti

yhteiskunnallinen ja kasvatukseen taipuva, että niin kuin on ja

saattaakin olla vain yksi Jumala, samoin saattaa _yksityistä_ ihmistä

ja koko _ihmiskuntaa_ hallita vain yksi laki, ja että tuon lain

pohjimmainen, yleinen ominaisuus on _edistys_. Tästä totuudesta,

joka nykyään on kumoamaton, koska kaikki inhimillisen tiedon haarat

vahvistavat sen, ovat johdetut kaikki velvollisuudet teitä itseänne

kohtaan, ja siis myöskin kaikki _oikeutenne_, jotka taas sisältyvät

yhteen ainoaan: _Oikeuteen olla täydellisesti kahleeton ja saada

määrätyissä rajoissa avustusta velvollisuuksienne täyttämisessä_.

Te olette _vapaita_, ja te tunnette sen. Mitkään kelvottoman filosofian

viisastelut, jotka tahtovat asettaa en tiedä minkä kohtalo-opin

inhimillisen oikeustajunnan äänen sijalle, eivät voi pakottaa

vaikenemaan kahta voittamatonta todistusta _vapauden_ puolesta:

katumusta ja marttyyriutta. Sokrateesta Jeesukseen, Jeesuksesta

niihin miehiin, joita alituiseen kuolee maansa puolesta, kohottavat

uskon marttyyrit äänensä tuota orjallista oppia vastaan huutaen

teille: "Me rakastimme myös elämää, me rakastimme olentoja, jotka

tekivät sen meille mieluisaksi, ja jotka rukoilivat meitä väistymään.

Heidän sydämensä joka sykähdys vaati meitä _elämään_! Mutta tulevien

sukupolvien pelastukseksi _valitsimme_ me kuoleman." Kainista aina

nykypäivien tavalliseen urkkijaan saakka tuntevat kaikki ne, jotka

pettävät veljensä, kaikki ne, jotka kulkevat pahuuden polkua, sielunsa

syvyydessä oman tuomionsa, rauhattoman, moittivan äänen, joka sanoo

heille: _Kuinka olette hyljänneet hyveen tien?_

Te olette _vapaita_, ja sen vuoksi _vastuunalaisia_. Tästä

siveellisestä vapaudesta johtuu teidän oikeutenne valtiolliseen

vapauteen, velvollisuutenne vallata se itsellenne, pitää sitä

loukkaamattomana, ja toisten velvollisuus olla rajoittamatta sitä.

Te olette _taipuvia kasvatukseen_. Jokaisessa teissä piilee joku määrä

kykyjä, joille vain kasvatus saattaa antaa eloa ja tarmoa, ja jotka

muuten pysyisivät hedelmättöminä ja tylsinä, tai ilmautuisivat vain

välähdyksinä ilman säännöllistä kehitystä.

Kasvatus on sielun leipää. Niinkuin fyysillinen tai orgaaninen

elämäkään ei voi kasvaa ja kehittyä ravinnotta, niin tarvitsee

moraalinen ja henkinenkin elämä ulkonaisia vaikutteita kehittyäkseen

ja ilmetäkseen täydellisenä, ja sen täytyy sulattaa itseensä ainakin

osa toisten aatteita, harrastuksia ja pyrkimyksiä. Yksilön elämä puhkee

ilmoille kuin kasvi, jonka joka muunnoksella on oma elintapansa,

erikoinen luonteensa, puhkeaa yhteisestä maaperästä ja saa ravintonsa

kaikkien elämän yhteisistä aineksista. Yksilö on ihmiskunnan vesa, ja

se ruokkii ja uudistaa omaa elinvoimaansa ihmiskunnan elinvoimalla.

Tämän ravinnon ja uudistuksen työn toimittaa kasvatus, joka suoraan tai

epäsuorasti välittää yksilölle koko ihmisrodun edistyksen tulokset.

Teidän ei siis tule hankkia itsellenne niin paljoa kasvatusta

kuin mahdollista ainoastaan sen takia, että se on _välttämätöntä_

elämällenne, vaan myöskin siksi, että se on jonkunlaista pyhää

seurustelua kaikkien lähimäistenne ja kaikkien jo eläneiden sukukuntien

kanssa; niiden, jotka ovat ajatelleet ja toimineet ennen teitä.

Teidän tulee hankkia moraalista ja älyllistä kasvatusta, jonka tulee

käsittää ja hedelmöittää kaikki ne luonnonlahjat, mitä Jumala on

teille hedelmääkantavaksi siemeneksi antanut, ja joiden tulee kehittää

ja pitää yllä yhteyttä teidän yksilöllisen ja koko ihmiskunnan

yhteiselämän välillä.

Ja siksi, että tuo kasvatustyö valmistuisi pikemmin, ja että

teidän yksilöllinen elämänne varmemmin ja läheisemmin liittyisi

kaiken yhteiselämään, ihmiskunnan elämään, on Jumala tehnyt teidät

oleellisesti yhteiskunnallisiksi olennoiksi. Mikä alempi olento hyvänsä

saattaa elää vain itselleen, ollen yhteydessä vain luontoon, vain

fyysillisen maailman alkuaineksiin. Sitä ette te voi. Joka askeleella

tarvitsette te veljiänne, ettekä te saattaisi tyydyttää elämän

yksinkertaisimpiakaan tarpeita, ottamatta avuksi heidän työnsä tuloksia.

Vaikkapa te vertaisiinne yhdistyneinä, olette voimakkaampia kuin mikään

muu olento, olette te eristettyinä voimien puolesta heikompia kuin

monet eläimet, voimattomia, kyvyttömiä kehitykseen ja täydelliseen

elämään. Kaikki sydämenne arvokkaimmat tunteet, niinkuin isänmaan

rakkaus, ja siis myöskin vähemmän arvokkaat kuten kunnian ja muun

kiitoksen halu, ilmaisevat synnynnäistä pyrkimystä yhdistämään

elämänne niihin miljooniin, jotka teitä ympäröivät. Te olette siis

luodut _yhteiselämään_. Se suurentaa teidän voimanne satakertaisiksi,

tekee toisten aatteet, toisten edistysaskeleet omiksenne ja kohottaa,

parantaa, pyhittää luontonne ihmisperheen yhteisyyden kasvavan tunteen

ja myötätuntoisuuden voimalla. Mitä laajempi, mitä läheisempi ja

ymmärtäväisempi suhde veljiinne on, sitä kauemmas tulette te edistymään

yksilöllisen kehityksen tiellä.

Elämän lakia ei voi _kokonaan_ täyttää muu kuin _kaikkien_ yhteinen

työ. Ja jokaisen suuren edistysaskeleen tapahtuessa, tuon lain

pienenkin osan tunnetuksi tullessa osoittaa historia vastaavaa

inhimillisen yhteistunteen laajennusta, läheisempää kosketusta kansojen

välillä. Kun ensimäiset kristityt julistivat inhimillisen luonteen

ykseyttä vastoin pakanallisia filosofeja, jotka tunnustivat kaksi

ihmisluonnetta, herran ja orjan, oli Rooman kansa kantanut kotkansa

kaikkien tunnettujen kansojen keskuuteen Euroopassa. Ennenkuin paavius

-- nykyään turmiollinen, mutta siunausta tuottava perustamisensa ensi

aikoina -- ilmoitti: _henkinen voima on korkeampi kuin ajallinen_,

olivat maahan tunkeutuneet kansat, joita me sanomme barbaareiksi,

saattaneet germaanisen ja romaanisen maailman kiinteään kosketukseen.

Ennenkuin se aate, että vapaus kuului kansoille, oli herättänyt

sen käsitteen kansallisuudesta, joka nyt myllertää Eurooppaa ja on

määrätty voittamaan, olivat Ranskan vallankumous ja keisariajan sodat

kohottaneet ja kutsuneet toimintaan muusta Euroopasta siihen saakka

eristetyn aineksen, slaavilaiset kansat.

Lopuksi olette te _edistyviä_ olentoja.

Tuo sana, _edistys_, jota vanha-aika ei tuntenut, tulee tästä

lähin olemaan pyhä sana ihmiskunnalle. Siihen sisältyy täydellinen

yhteiskunnallinen, valtiollinen ja uskonnollinen uudistuminen.

Antiikki, muinaisten Itämaiden ihmiset ja pakanalliset uskonnot

luottivat kohtaloon, sattumaan, salaperäisiin, käsittämättömiin

voimiin, jotka mielivaltaisesti hallitsivat ihmisten kohtaloita

vuorotellen luoden ja hävittäen kenenkään saattamatta ymmärtää,

kehittää tai jouduttaa niiden toimintaa. He uskoivat, että ihmisen oli

mahdotonta löytää mitään kestävää ja jatkuvaa maan päällä. He uskoivat,

että kansat olivat tuomitut ainaisesti kiertämään eräitten yksilöiden

täällä muodostamaa piiriä, että ne kohosivat, nousivat ylöspäin

vallan kukkuloille, laskeutuivat sitten alaspäin vanhuuden tullen ja

poistuivat palajamatta. Ahtaiden aatteiden ja tosiseikkojen piiri

edessään, tuntematta ollenkaan historiaa oman maansa ja useinpa oman

kaupunkinsa rajojen ulkopuolella, pitivät he ihmiskuntaa ainoastaan

ihmislaumana, jolla ei ollut omaa elämää, eikä omia lakeja, ja

johtivat käsityksensä siitä vain niistä tuloksista, joita he yksilöitä

tarkastelemalla saivat.

Tällaisen opin seurauksena oli taipumus hyväksyä olemassa olevat seikat

sellaisinaan niitä häiritsemättä, tai toivomatta muutoksia niihin.

Missä olosuhteet olivat luoneet tasavaltaisen hallitusmuodon, siellä

olivat ihmiset tasavallan kannattajia, missä yksinvalta hallitsi,

siellä he olivat alistuvia, edistyksestä välinpitämättömiä orjia. Mutta

sittenkun he huomasivat, että ihmiskunta kaikkialla sekä tasa- että

itsevaltaisen hallitusmuodon alla oli jaettu joko neljään luokkaan

niinkuin Itämailla, tai kahteen, vapaihin ja orjiin, kuten Kreikassa,

hyväksyivät he luokkajaon, tai uskon kahdenlaatuisiin ihmisiin. Niinpä

Plato ja Aristoteleskin, kreikkalaisen maailman mahtavimmat nerot,

hyväksyivät sen. Teidän luokkanne vapauttaminen olisi tällaisten

ihmisten keskuudessa ollut aivan mahdotonta.

Ne miehet, jotka Jeesuksen sanoille perustivat uskonnon, korkeamman

kuin muinaisten Itämaiden tai pakanoiden uskomukset, aavistivat

hämärästi, mutta eivät voineet käsittää _edistys_-sanassa piilevää

pyhää aatetta. He ymmärsivät ihmisrodun ykseyden, lain yhtenäisyyden ja

ihmisen täydellistymismahdollisuudet. Mutta he eivät ymmärtäneet millä

voimilla täytettäisiin se, minkä Jumala on ihmiselle antanut, eikä

tapaa millä se tapahtuisi.

He rajoittuivat siis johtamaan elämän hallinnon

_yksilö_-tutkimuksistaan. Ihmiskunta kokonaisruumiina oli tuntematon

heille. He tunsivat kaitselmuksen ja asettivat sen entisen, sokean

sallimuksen sijaan, mutta he pitivät sitä yksilön suojelijana,

eikä ihmiskunnan lakina. Heidän mielentilansa, äärettömän

täydellistymisaatteen, jonka he olivat aavistaneet, ja yksityisen

lyhyen, surkean elämän tietoisuuden välillä hoippuen, loi tarpeen

keksiä välittävä määritelmä niille, siis Jumalan ja ihmisen välille. Ja

kun he eivät olleet käsittäneet aatetta ihmiskunnasta kokonaisuutena,

turvautuivat he jumalallisen lihaksitulemisen ajatukseen. He

selittivät, että usko tuohon lihaksitulemiseen oli ihmisille ainoa

pelastuksen, voiman ja _armon_ lähde.

Aavistamatta sitä jatkuvaa ilmestystä, joka ihmiskunnan kautta siirtyy

Jumalasta ihmiseen, uskoivat he _ainoaan välittömään_ ilmestykseen,

joka oli tapahtunut määrätyllä hetkellä Jumalan _erikoisesta

suosiosta_. He käsittivät sen siteen, mikä Jumalassa yhdistää ihmiset

toisiinsa, mutta he eivät käsittäneet sitä, mikä yhdistää heidät

täällä maan päällä ihmiskunnan nimessä. Sukupolvien jatkuvaisuus oli

sangen pienimerkityksinen niille, jotka eivät saattaneet käsittää,

kuinka sukupolvi vaikuttaa toiseen. He totuttautuivat siis jättämään

ne huomiotta ja pyrkivät erottamaan ihmisen maailmasta ja ihmiskuntaa

kokonaisuutena koskevista asioista, nimittäen lopulta maata, jonka

he jättivät vallassa oleville mahdeille, vain katumuksen laaksoksi,

asettaen sen vastakohdaksi taivaan, jonne ihmisen tuli kohota armon

ja uskon avulla, mutta josta hän niitä paitsi oli ijankaikkisesti

karkoitettu.

Koska ilmestys heidän mielestään oli ollut välitön, kerta kaikkiaan,

määrätyllä hetkellä tapahtunut, päättivät he, ettei siihen voi lisätä

mitään, ja että tuon ilmestyksen säilyttäjät olivat erehtymättömiä. He

unohtivat, että Jeesus juhlallisena hetkenä, ylevällä tulevaisuuden

näkemyksellä oli sanonut: _Minulla on vielä paljon sanomista, mutta

ette voi nyt kantaa. Vaan koska se tulee, totuuden Henki, hän johdattaa

teitä kaikkeen totuuteensa; sillä ei hän puhu itsestänsä, vaan mitä

hän kuulee, sitä hän puhuu_.[5] Näihin sanoihin sisältyy ennustus

edistyksen aatteesta ja totuuden jatkuvasta ilmestymisestä ihmiskunnan

välityksellä, oikeutus sen tunnussanan, jonka uudelleen heräävä Rooma

on tarjoava Italialle sanoissa "Jumala ja kansa", tasavaltaisten

julistusten otsakkeihin kirjoitettuina. Mutta ne miehet, jotka

kannattivat keskiaikaisia uskomuksia, eivät voineet sitä käsittää. Aika

ei vielä ollut täyttynyt.

Pakanuutta seuraavien uskontojen koko järjestelmä lepää nyt

esittämillämme perusteilla. On selvää, ettei teidän vapautustanne

täällä maailmassa voi perustaa niihin.

Kolmetoista vuosisataa sen jälkeen, kun mainitsemamme Kristuksen

sanat olivat lausutut, kirjoitti eräs italialainen, suurin kaikista

italialaisista, seuraavat totuudet: "Jumala on. Maailmankaikkeus on

Jumalan ajatus, sen vuoksi on maailmankaikkeuskin yksi. Kaikki tulee

Jumalasta. Kaikilla on suurempi tai pienempi osa jumalallisesta

luonteesta, vastaten tarkoitusta, joihin ne ovat luodut. Ihminen on

jaloin luoduista. Jumala on valanut häneen enemmän omaa luontoaan kuin

muihin. Kaikki, mikä Jumalasta tulee, pyrkii kohti sen saavutettavissa

olevaa täydellisyyttä. Ihmisen täydellistymiskyky on rajaton.

Ihmiskunta on yksi. Jumala ei ole tehnyt mitään tarpeetonta, ja koska

on olemassa vain yksi ihmiskunta, täytyy _kaikilla_ ihmisillä olla

yksi ainoa tarkoitus, tehtävä, joka on loppuun saatettava kaikkien

yhteistyöllä. Ihmisrodun tulee siis työskennellä liitossa, niin että

kaikki siinä hajallaan olevat voimat saavuttaisivat mahdollisimman

korkean kehitysasteen toiminnan ja ajatuksen maailmoissa. Siinä on siis

ihmisrodun yhteinen uskonto."

Se mies, joka toi ilmi nämä ajatukset, oli nimeltään Dante. Jokaisen

Italian kaupungin, kun Italia on vapaa ja yhtynyt, tulisi pystyttää

patsas hänelle, koska noissa ajatuksissa piilee tulevaisuuden uskonnon

siemen. Hän kirjoitti ne latinan- ja italiankielisissä teoksissa

nimeltä _De Monarchia_ ja _Il Convito_. Ne ovat vaikeita käsittää,

eivätkä nekään, jotka sanovat itseään oppineiksi, nykyään ole pitäneet

väliä niistä.[6] Mutta älyn maailmoihin kylvetyt aatteet eivät koskaan

voi kuolla. Toiset korjaavat niiden sadon, vaikkapa olisivatkin

unohtaneet niiden alkuperän. Ihmiset ihailevat tammea, mutta kukapa

muistelisi terhoa, josta se versoi.

Siemenet, jotka Dante kylvi, ovat kantaneet hedelmän. Eräiden

voimakkaiden älyjen aikojen kuluessa laajentamina ja hedelmöittäminä

kehittyivät ne etenkin 1700-luvun lopulla. Edistyksen aatteesta elämän

lakina, hyväksyttynä ja kehitettynä, historian toteamana ja tieteen

vahvistamana, tuli tulevaisuuden lippu. Nykyään ei ole olemassa vakavaa

ajattelijaa, joka ei pitäisi sitä elämäntehtävänsä tukipisteenä.

Me tiedämme nyt, että _edistys_ on elämän laki. _Yksilön_ edistys on

ihmiskunnan edistystä. Ihmiskunta täyttää tuon lain maanpäällä, yksilö

maanpäällä ja muuallakin. Yksi Jumala, yksi laki. Olemassaolonsa ensi

hetkestä saakka on ihmiskunta asteettaisesti, mutta vääjäämättömästi

täyttänyt tuota lakia. Totuus ei ole koskaan ilmennyt täydellisesti,

eikä yhdellä kertaa. Jatkuva ilmestys tuo ilmi totuuden osia, _sanan_

laista, aikakaudesta aikakauteen. Jokainen noista sanoista myllertää

syvästi inhimillistä elämää sen kulussa _täydellisyyttä_ kohti, luoden

_vakaumuksen_ uskon.

Uskonnollisen aatteen kehityksellä on siis loppumaton edistymisen

mahdollisuus, ja toisiaan seuraavat vakaumukset, kehittäessään ja

puhdistaessaan tuota aatetta yhä syvemmälti, tulevat jonakin päivänä

kuin temppelin pylväät kannattamaan ihmiskunnan Pantheonia, yhtä

ainoaa, suurta uskontoa maamme päällä. Ne miehet, joita Jumala on

siunannut nerolla tai tavallista suuremmalla kunnolla, ovat sen

apostoleita; kansa, tuo ihmiskunnan yhteistietoisuus on sen selittäjä,

hyväksyy sen totuuden ilmaisun, siirtää sen sukupolvelta sukupolvelle

ja saattaa sen käytäntöön, sovelluttaen sen inhimillisen elämän eri

haaroihin ja ilmiöihin.

Ihminen on kuin mies, joka elää loppumatonta ajanjaksoa ja oppii aina.

Ihmiset ja vallat eivät ole eivätkä saatakaan olla erehtymättömiä.

Lain tulkitsijoiden tai säilyttäjien keskuudessa ei ole eikä saatakaan

olla etuoikeutettua luokkaa. Jumalan ja ihmisen kesken ei tarvita

eikä voikaan olla muuta _välittäjää_ kuin ihmiskunta. Asettaessaan

kaitselmuksellisen, edistyvän sivistyksen pyrkimyksen ihmiskunnalle,

istuttaessaan edistysvaiston joka ihmisen sydämeen on Jumala siis

kätkenyt ihmisluontoon edistyksen toteuttamiseen vaadittavat kyvyt ja

voimat.

Yksilöllinen ihminen, tuo vapaa ja vastuunalainen olento, kykenee

käyttämään niitä väärin tai oikein, riippuen siitä antautuuko hän

velvollisuuden tielle, vai kuunteleeko itsekkyyden sokeita houkutuksia.

Hän saattaa hidastuttaa tai jouduttaa omaa kehitystään, mutta

kaitselmuksen tarkoitusta ei mikään inhimillinen voima saata tehdä

tyhjäksi. Ihmiskunnan sivistyksen täytyy itsensä täydentää itseään.

Niinpä barbaarien maahantunkeutumisista, jotka näyttivät tukahuttavan

kaiken sivistyselämän, nousikin uusi, entistä korkeampi sivistys, joka

levisi entistä laajemmille alueille. Yksityisten hirmuhallituksesta

näemme me kohta erkanevan entistä nopeamman vapauden kehityksen.

Edistyksen lakia tulee jokaisen täyttää maanpäällä niinkuin muuallakin.

Maa ja taivas eivät millään lailla ole toistensa vastakohtia. Ja

on herjausta otaksua, että me voisimme rikosta tekemättä halveksia

Jumalan työtä, majaa, jonka hän on meille antanut, ja jättää sen niille

voimille, jotka kuuluvat, oli niiden luonne mikä hyvänsä. pahan,

itsekkyyden ja hirmuvallan vaikutteihin. Maa ei ole _katumuksen_

laakso, se on paikka, jossa toimitaan totuuden ja oikeuden _ihanteen_

puolesta, jota jokainen meistä kantaa sieluunsa istutettuna, se

on porras kohti täydellisyyttä, jonka me voimme saavuttaa vain

kunnioittamalla Jumalaa ihmiskunnassa työllämme ja pyhittämällä itsemme

muuttamalla tosiasiaksi niin monta hänen aivoitustaan kuin mahdollista.

Tuomio, joka meistä jokaisesta tulee lausuttavaksi joko julistaen

meidän ylenevän edistyksemme tällä täydellistymisen asteikolla tai

langettaen meidät laahautumaan vielä kerran sen matkan, minkä jo olemme

astuneet hedelmättömin tuloksin tai syntiä tehden, perustuu siihen

hyvään, mitä me olemme veljillemme tehneet, siihen kehitysasteeseen,

jonka saavuttamisessa me olemme auttaneet toisia.

Yhä läheisempi ja laajempi yhteys tovereittemme kanssa on se keino,

mikä tekee voimamme moninkertaisiksi, se piiri, jossa teidän tulee

täyttää velvollisuutenne, tie, jolla toimiva edistys toteutetaan.

Teidän tulee pyrkiä tekemään koko ihmiskunta yhdeksi perheeksi,

jonka jokaisen jäsenen tulee itsessään edustaa siveellistä lakia

toisten hyödyksi. Ja niinkuin ihmiskunnan täydellistyminen edistyy

aikakaudesta aikakauteen, sukupolvesta sukupolveen, niin kulkee yksilön

täydellistyminen olennosta olentoon hitaammin tai nopeammin teidän

omista ponnistuksistanne riippuen.

Tässä on lueteltu eräitä niistä totuuksista, jotka sisältyvät sanaan

_edistys_, josta taas tulevaisuuden uskonto on nouseva. Ainoastaan

siinä sanassa saattaa teidän vapautuksenne toteutua.