Italian työläisluokalle.
Teille, kansan pojille ja tyttärille, omistan minä tämän pienen kirjan.
Olen siinä osoittanut ne periaatteet, joiden nimessä ja voimalla te
voitte, jos tahdotte, täyttää kutsumuksenne Italiassa: tasavaltaisen
edistyksen tehtävän kaikkien hyväksi ja oman vapautuksenne itsenne
vuoksi. Sallikaa niiden, joita olosuhteet tai äly ovat erikoisesti
suosineet ja jotka helpommin kykenevät käsittämään nämä periaatteet,
sallikaa heidän selostaa ja eritellä niitä toisille, ja innostakoon
heitä se rakkauden henki, jolla minä kirjoittaessani olen miettinyt
teidän murheitanne ja puhtaita pyrkimyksiänne uuteen elämään, joka --
sittenkun tuo kiero eriarvoisuus, mikä nyt lamauttaa teidän voimianne,
on voitettu -- syttyy teidän toimestanne Italian maassa.
Olen rakastanut teitä aikaisimmasta nuoruudestani alkaen. Äitini
tasavaltalainen vaisto sai minut tovereitteni joukosta etsimään
_ihmistä_ eikä pelkästään rikkainta tai mahtavinta yksilöä, ja
isäni yksinkertainen, itsetiedoton kunto totutti minut ihailemaan
-- ennen itserakasta, vaativaista puolitietoa -- tuota hiljaista,
unhotettua uhrautuvaisuuden sankaruutta, mikä niin usein ilmenee teidän
keskuudessanne. Myöhemmin päättelin isänmaamme historiaa lukiessani,
että Italian oikea elämä on sen kansan elämää, ja että vuosisatojen
hidas työ on aina pyrkinyt, eri rotujen keskinäisten yhteentörmäysten
ja anastusten ja valloitusten aikaansaamien pintapuolisten ja
ohimenevien muutosten keskellä, muodostamaan suurta, kansanvaltaista
kansallista yhteyttä. Ja niin kolmekymmentä vuotta sitten annoin minä
itseni teille.
Minä näin, että valtakunta -- vapaitten, tasa-arvoisten ihmisten
yhdistynyt valtakunta -- ei voinut saada alkuansa ylimystön
keskuudesta, jolla meidän maassamme ei koskaan ole ollut
alotteentekevää tai kokoavaa elämää, eikä monarkiasta, joka
keinottelulla hankkiutui keskuuteemme 1500-luvun puolivälissä,
ulkomaalaisten jäljissä kulkien ilman omaa kutsumusta, ollenkaan
ajattelematta yhteyttä tai vapautumista; ja siispä sen täytyy saada
alkunsa ainoastaan Italian kansasta. Ja minä sanoin niin. Minä näin,
että teille oli välttämätöntä pudistaa päähänne _palkkaamisen_ ies,
ja vähitellen, vapaan yhtymisen avulla, tehdä työ Italian maaperän ja
pääoman herraksi, ja jo ennen kuin Ranskan sosialistiset lahkot olivat
tulleet sekoittamaan kysymyksen, sanoin minä niin.
Minä näin, ettei Italia, sellaisena kuin me sen sielussamme
kuvittelimme, voisi olla olemassa siksi kunnes siveellinen _laki_, joka
on tunnustettu korkeammaksi kuin kaikki ne, mitkä nyt ovat asetetut
ihmisen ja Jumalan välittäjiksi, ehtisi hävittää kaiken tyrannisen
pakkovallan perusteen, _paaviuden_. Ja niin minä sanoin. Raivoisat
syytökset, herjaukset ja minuun kohdistettu pilkka eivät koskaan
saaneet minua pettämään teitä tai teidän asiaanne, eikä karkaamaan
tulevaisuuden lipun alta, ei edes silloinkaan kun te itse -- neuvosta
sellaisten miesten, jotka olivat pikemmin väärien jumalien palvelijoita
kuin uskovaisia -- jätitte minut niitten vuoksi, jotka käyden kauppaa
verellänne käänsivät katseenne pois teistä itsestänne.
Muutamien teidän parhaittenne, kansan pojat ja tyttäret, varma ja
sydämellinen kädenlyönti lohdutti minua muitten luopumuksesta ja
monesta mitä katkerimmasta pettymyksestä, joita sieluni sai kokea
paljon rakastamieni miesten puolelta, -- ja hekin olivat sanoneet
rakastavansa minua. Minulla ei enää ole montakaan vuotta elettävänä,
mutta tuota liittoa, joka on solmittu muutamien teikäläisten kanssa,
ei niin kauan kuin elän voi särkeä mikään, ja ehkäpä se jää elämään
kuolemani jälkeenkin.
Ajatelkaa minua niinkuin minä teitä ajattelen! Olkaamme veljiä
rakkaudessamme isänmaata kohtaan! Teissä piilee todellisesti sen
tulevaisuus.
Mutta te ette voi hankkia isänmaallenne ettekä itsellenne tuota
tulevaisuutta, jollette vapauta itseänne kahdesta taudista, jotka
nykyään liiaksi saastuttavat omistavia luokkia, -- vaikka toivoakseni
vain lyhyeksi aikaa -- ja uhkaavat johtaa Italian kehityksen väärälle
suunnalle: -- machiavellismista ja materialismista. Ensinmainittu,
huono väännös suuren, vaikka onnettoman miehen opista, johtaa teidät
pois rakkaudesta ja totuuden suorasta, rohkeasta ja puhtaasta
ihailusta; toinen syöksee teidät _oman edun_ palveluksen kautta
itsekkyyteen ja anarkiaan.
Jos te tahdotte vapautua mielivaltaisesta hallituksesta tai ihmisten
sorrosta, tulee teidän palvella Jumalaa. Ja taistelussa, jota
maailmassa pahan ja hyvän välillä käydään, tulee teidän liittyä hyvän
lipun alle ja sotia pahaa vastaan aselepoa tekemättä, hyljäten kaikki
epäilyttävät keinot, kaikki raukkamaiset teot ja kaiken johtajien
ulkokultaisuuden silloin kun he yrittävät välittää sovintoa molempien
kesken. Ensinmainitun tiellä saatte minut elinikäiseksi toveriksi.
Ja koska nuo kaksi valhetta esittäytyvät teille kovin usein
viettelemisen tarkoituksella, houkuttelevien toiveitten varjon alla,
jotka vain usko Jumalaan ja totuuteen voi muuttaa _tosiseikoiksi_, olen
tuntenut olevani velvollinen varoittamaan teitä niistä, kirjoittamalla
tämän kirjan. Rakastan teitä liiaksi hellitelläkseni intohimojanne,
tai suvaitakseni niitä kultaisia unelmia, joilla toiset koettavat
saavuttaa suosiotanne. Minun ääneni saattaa tuntua karkealta ja
liian itsepintaiselta, tehostaessani teille uhrautumisen ja hyveen
välttämättömyyttä toisiin nähden. Mutta minä tiedän, -- ja te, jotka
olette hyviä ja joita väärät opit ja rikkaudet eivät ole turmelleet,
tulette kohta ymmärtämään, -- että jokainen _oikeutenne_ voi johtua
ainoastaan täytetystä _velvollisuudesta_.
Jääkää hyvästi! Pitäkää minua nyt ja aina veljenänne.
Huhtik. 23 p. 1860.
Giuseppe Mazzini.
I
Italian työmiehille.
Tahdon puhua teille velvollisuuksistanne. Tahdon puhua teille, niin
kuin sydämeni minua käskee, kalleimmista, mitä me tunnemme, Jumalasta,
ihmisyydestä, isänmaasta ja perheestä. Kuunnelkaa minua rakkaudella,
niinkuin minäkin rakkaudella puhun teille. Minun sanani ovat
vakaumuksen sanoja, jotka pitkät kärsimysten, huomioiden ja opinnoiden
täyttämät vuodet ovat kypsyttäneet. Velvollisuudet, jotka tässä olen
osoittava teille, koetan minä nyt ja aina täyttää siinä määrin kuin
voimani myöntävät. Saatanhan erehtyä, mutta sydämeni ei erehdy.
Saatanhan pettyä, mutta en pettää teitä. Kuunnelkaa siis veljellisesti
minua. Arvostelkaa vapaasti keskuudessanne puhunko teidän mielestänne
totuutta; hyljätkää minut, jos teidän mielestänne julistan vääryyttä,
mutta seuratkaa minua ja toimikaa neuvojeni mukaan, jos pidätte minua
totuuden kuuluttajana. Erehtyminen on säälittävä onnettomuus, mutta jos
tunnet totuuden, etkä toimi sen mukaan, teet rikoksen, jonka taivas ja
maa tuomitsee.
Miksikä puhun minä teille _velvollisuuksistanne_, ennen kuin mainitsen
mitään _oikeuksistanne_? Miksikä minä, yhteiskunnassa, missä kaikki
tahtoen tai tahtomattaan sortaa teitä, missä kaikkien, ihmiselle
kuuluvien oikeuksien nauttiminen alituisesti riistetään teiltä, missä
kaikki onnettomuus on jäänyt teidän osaksenne, ja se, mitä onneksi
sanotaan toisten yhteiskuntaluokkien jäsenille; -- miksi puhun minä
teille _uhrautumisesta_, enkä _anastuksesta_, kunnosta, siveellisestä
kohoamisesta, kasvatuksesta, enkä aineellisesta _hyvinvoinnista_? Siinä
kysymys, joka minun täytyy ensiksi selittää ennen kuin jatkan, koska
juuri tässä piilee eroavaisuus meidän ja monen muun opin välillä, joita
nykyään Euroopassa julistetaan, ja sitten vielä siksi, että juuri tuo
kysymys kohoaa helposti kärsivän työläisen kiukustuneesta sielusta.
"Me olemme köyhiä, orjia, onnettomia: puhukaa meille aineellisista
parannuksista, vapaudesta, onnesta. Sanokaa, olemmeko tuomitut
ikuisesti kärsimään, vai saammeko mekin vuorostamme iloita. Saarnatkaa
velvollisuuden tuntoa isännillenne, meitä ylempänä oleville luokille,
jotka kohtelevat meitä kuin koneita ja pitävät yksityisoikeutenaan
kaikille kuuluvia aarteita. Meille tulee teidän puhua oikeuksista,
puhukaa niiden saavuttamisen keinoista, puhukaa meidän voimastamme.
Odottakaa siksi, kun meidän olemassaolomme on tunnustettu, ja puhukaa
meille sitten velvollisuuksista ja uhrautuvaisuudesta." Niin sanovat
monet meidän työmiehistämme ja seuraavat oppeja ja yhdistyksiä, jotka
vastaavat heidän mielihalujaan, muistamatta yhtä ainoata asiaa,
nimittäin sitä, että tuota oppia, johon he vetoavat, on esitetty jo
viisikymmentä vuotta, sen vähintäkään parantamatta työväen aineellisia
elinehtoja.
Mitä viimeisinä viitenäkymmenenä vuonna on tehty edistyksen ja
yhteishyvän puolesta yksinvaltaista hallitusmuotoa ja perinnöllistä
ylimystöä vastaan, se kaikki on tehty ihmisen oikeuden nimessä; --
vapauden nimessä keinona ja hyvinvoinnin nimessä elämän päämääränä.
Kaikki Ranskan vallankumouksen ja sitä seuraavien ja jäljittelevien
oppien tulokset, olivat ihmisen _oikeuksien julistuksen_ seurauksia.
Kaikkien filosofien tutkimukset, jotka sitä valmistivat, perustuivat
vapauden teoriaan ja tarpeeseen tehdä jokaiselle yksilölle tiettäviksi
hänen omat oikeutensa. Kaikki vallankumoukselliset oppisuunnat
julistivat ihmiselle, että hän on syntynyt onneen, että hänellä on
oikeus hakea sitä kaikin keinoin, ettei kellään ole oikeutta estää
häntä tässä pyrkimyksessä, ja että hänellä taas on valta murtaa hänen
tielleen asettuvat esteet. Ja esteet murrettiin, vapaus saavutettiin,
säilyi jonkun vuoden muutamissa maissa, vallitsee muutamissa vieläkin.
Onko _rahvaan_ asema parantunut? Miljoonat, jotka elävät omien käsiensä
jokapäiväisellä työllä, ovatko he ehkä saavuttaneet pienintäkään osaa
toivotusta, luvatusta _hyvinvoinnista_?
Ei, rahvaan asema ei ole parantunut, se on pikemmin huonontunut ja
yhä huononee melkein kaikissa maissa. Melkein kaikissa maissa, ja
erikoisesti siinä, missä tätä kirjoitan, on elämän välttämättömien
tarpeiden hinta asteettaisesti noussut, työmiehen palkka monissa
teollisuuden lajeissa asteettaisesti vähentynyt, ja asutus kasvanut.
Melkein kaikissa maissa on työ-ihmisten kohtalo tullut epävarmemmaksi,
huolestuttavammaksi, pulmat, jotka tuomitsevat tuhansia työläisiä
joksikin aikaa työttömyyteen, ovat tulleet tavallisemmiksi. Rahvaan
aineellisen tilan huononemisesta puhumme numeroin ja tosiseikoin
_Apostolaton_ seuraavissa numeroissa, mutta maasta maahan ja
Euroopasta muihin maanosiin siirtymisen jokavuotinen kasvu, ja
hyväntekeväisyyslaitoksien, köyhien veron, ja vaivaisten huoltamista
tarkoittavien toimenpiteiden luvun nouseminen riittää todistamaan sen.
Viimemainitut todistavat myöskin, että yleisön harrastus yhä enemmän
suuntautuu herättämään kansaa näkemään omat puutteensa: mutta sen
tehottomuus vähentämään silmin nähtävästi noita puutteita osoittaa
kurjuuden yhtä asteettaista lisääntymistä niiden luokkien keskuudessa,
joiden avustamista ne tarkoittavat.
Ja siitä huolimatta ovat yhteiskunnallisen varakkuuden lähteet ja
aineellisen omaisuuden määrä yhä kasvaneet viimeisinä viitenäkymmenenä
vuonna.
Tuotanto on tullut kaksinkertaiseksi. Kauppa on, päästyään
loppumattomista pulista, joita ei järjestelmällisyyden täydellisen
puutteen vuoksi ole voitu välttää, saanut suuremman toimintatarmon,
laajemman alan yrityksilleen. Kulkuneuvot ovat melkein kaikkialla
saavuttaneet varmuuden ja nopeuden, ja niin on liikakustannusten
vähentyessä myöskin elintarpeiden hinta alentunut. Ja toiselta puolen
tunnustetaan nykyään yleisesti inhimilliseen luonteeseen läheisesti
kuuluvat oikeudet, tunnustetaan sanoissa silläkin taholla, missä
koetetaan niitä teeskennellen kiertää. Miksi ei rahvaan asema siis
ole parantunut? Miksikä tuotteiden kulutus, sen sijaan, että olisi
tasaisesti jakautunut Euroopan yhteiskuntien jäsenten välille, on
keskittynyt muutamien, uuteen ylimystöön kuuluvien henkilöiden käsiin?
Miksi ovat kaupan ja teollisuuden saamat uudet herätteet luoneet vain
muutamien ylellisyyden, eikä yleistä hyvinvointia?
Vastaus on selvä, jos haluamme tarkastella syitä hiukan
syvemmältä. Ihmiset ovat kasvatuksen tulos, ja toimivat vain sen
kasvatusperiaatteen mukaan, joka on heille annettu. Miehet, jotka ovat
edistäneet tähänastisia vallankumouksia, vetosivat yksilölle kuuluvien
_oikeuksien_ ihanteeseen. Vallankumoukset julkaisivat nuo oikeudet,
julistivat, että korkein onni oli vapaus. Vallankumoukset anastivat
vapauden, yksityisen vapauden, opetuksen vapauden, uskonnon vapauden,
kaupan vapauden, kaiken vapauden kaikille.
Mutta mitä hyötyä oli oikeuksien tunnustamisesta niille, joilla ei
ollut tilaisuutta käyttää niitä hyväkseen? Mitä hyötyä oli opetuksen
vapaudesta sille, jolla ei ollut aikaa, eikä tilaisuutta hyötyä
siitä? Mitä hyötyä oli kaupan vapaudesta sille, jolla ei ollut mitään
kaupaksi tarjottavaa, ei pääomaa, eikä luottoa? Niissä maissa, joissa
nuo periaatteet julistettiin, kuului yhteiskuntaan pieni määrä maata,
luottoa, pääomaa omistavia yksilöitä, ja suuri paljous ihmisiä,
joilla ei ollut muuta kuin omat käsivartensa, ja joitten oli pakko,
elääkseen, antaa ne työaseiksi ensinmainituille millä ehdoilla hyvänsä,
pakko menettää aineelliseen yksitoikkoiseen raadantaan koko päivänsä.
Mitä oli muuta vapaus noille, nälän ahdistuksessa taisteleville kuin
katkeran irooninen harhakuva? Jotta asiain tila olisi muuttunut, olisi
omistaviin luokkiin kuuluvien ihmisten välttämättömästi tullut myöntyä
lyhentämään työaikaa, korottamaan palkkoja, hankkimaan enemmistölle
yhdenlaista, ilmaista opetusta, ulottaa työn välineet kaikkien
saataviksi, myöntää kyvykkäälle ja aloterikkaalle työläiselle luottoa.
Mutta miksi olisivat he tehneet sen? Eikö hyvinvointi ollut elämän ylin
tarkoitus? Eivätkö aineelliset edut olleet ennen kaikkea haluamisen
arvoisia? Miksikä siis vähentää omaa nautinto-oikeuttaan toisten
hyväksi? Auttakoon itseään ken voi. Kun yhteiskunta kerran vakuuttaa
jokaiselle ihmisluonteeseen kuuluvien oikeuksien nautinnon, tekee se
kaiken, mitä on velvollinenkin tekemään. Jos kerran on sellaisia, jotka
oman asemansa mahdottomuuden vuoksi eivät voi nauttia yhdestäkään
noista oikeuksista, tyytykööt he osaansa älköötkä moittiko ketään.
Oli luonnollista että sanottaisiin niin ja niin todella sanottiinkin.
Ja tämä onnen etuoikeuttamien luokkien suhtautuminen köyhiin
kansanluokkiin tulikin kohta jokaisen yksilön suhteeksi toiseen
yksilöön. Jokainen pitää huolta omista oikeuksistaan ja oman asemansa
parantamisesta koettamattakaan huolehtia muista; ja kun omat edut
olivat ristiriidassa toisten etujen kanssa, syntyi taistelu. Ei
taistelu verellä, vaan kullalla ja vehkeilyillä. Paljon vähemmän
miehekäs taistelu kuin edellämainittu, vaan kuitenkin yhtä tuhoisa.
Mitä muuta on _vapaa kilpailu_ kuin katkeraa sotaa, jossa voimakkaat,
omaten kaikki edut, armotta musertavat heikot ja kokemattomat? Tässä
alituisessa sodassa tottuvat ihmiset itsekkyyteen ahnehtien yksinomaan
aineellisia etuja.
Uskonnon vapaus rikkoo kaiken uskon yhteisyyden. Opetuksen vapaus
synnyttää siveellisen anarkian. Kun ihmisten välillä ei ole yhteistä
sidettä, ei uskonnollisen tunteen eikä päämäärän yhteyttä, kun he
saavat vain nauttia, mitään muuta hakematta, etsivät he jokainen oman
tiensä varomatta, etteivät he sitä kulkiessaan polje rikki veljiensä
päitä, veljien nimellisesti, vihollisten todellisuudessa. Siihen olemme
nyt päässeet _oikeuksien_ teorian avulla.
Varmasti on oikeuksia olemassa, mutta kun yksilön oikeudet
joutuvat ristiriitaan toisen oikeuksien kanssa, kuinka voimme
toivoa sovittavamme ne, saattavamme ne sopusointuun, nojautumatta
johonkin kaikkia oikeuksia korkeampaan? Ja kun yksilön oikeudet,
monien yksilöiden oikeudet joutuvat ristiriitaan maan oikeuksien
kanssa, mihinkä tuomioistuimeen silloin vedotaan? Jos _hyvinvoinnin_
oikeus, mahdollisimman suuren hyvinvoinnin oikeus ulottuu jokaiseen
elävään ihmiseen, kuka ratkaisee riitakysymyksen työmiehen ja
teollisuudenharjoittajan välillä? Jos olemisen oikeus on joka ihmisen
ensimäinen, loukkaamaton oikeus, kuka voi vaatia häntä uhraamaan sen
toisten ihmisten aseman parantamiseksi? Voitteko vaatia sitä isänmaan,
yhteiskunnan, veljesjoukkonne nimessä?
Mikä on isänmaa niitten mielestä, joista puhuin, jollei se paikka,
missä yksilölliset oikeutemme ovat paraiten turvatut? Mikä on
yhteiskunta, jollei ihmisryhmä, missä monien voima on sopimuksesta
asetettu kannattamaan _jokaisen_ etuja? Ja yksilön totuttua
viidenkymmenen vuoden aikana siihen ajatukseen, että yhteiskunta on
säädetty _vahvistamaan hänelle oikeuksiensa nauttimisen_, kuinka voi
silloin pyytää häntä uhraamaan kaikki yhteiskunnalle, alistumaan,
jos tarve vaatii, alituisiin vaivoihin, vankeuteen, maanpakoon
sen parantamiseksi? Saarnattuanne hänelle kaikkialla, että elämän
päämääränä on _hyvinvointi_, voisitteko yht'äkkiä kehoittaa häntä
hävittämään _hyvinvointinsa_ ja elämänsäkin vapauttaakseen isänmaansa
vieraan vallan alamaisuudesta tai hankkiakseen paremmat elinehdot
luokalle, joka ei ole hänen omansa. Puhuttuanne hänelle vuosikausia
_aineellisista eduista_, kuinka voisitte välttää, juuri kun hänellä on
valta ja rikkaus käsissään -- ettei hän ojentaisi kättään pitääkseen
kiinni niistä, vaikkapa veljiensä vahingoksikin?
Italian työväki! Nämä eivät ole mieleeni juolahtaneita, tosiasioista
riippumattomia mielipiteitä: -- ne ovat historiaa, meidän aikamme
historiaa, historiaa, jonka sivut kuohuvat verta, kansan verta.
Kyselkääpä kaikilta niiltä miehiltä, jotka ovat muuttaneet 1830:n
vallankumouksen henkilöiden vaihdokseksi ja ovat tehneet teidän
tovereittenne ruumiista Ranskassa, niiden, jotka kaatuivat
kolmipäiväisessä taistelussa, oman valtansa astinlaudan: kaikki heidän
oppinsa ennen vuotta 1830 perustuivat vanhaan aatteeseen _oikeuksista_,
eikä uskoon ihmisen _velvollisuuksista_.
Te sanotte heitä nyt pettureiksi ja luopioiksi, mutta todellisuudessa
edustivat he vain oman oppinsa tuloksia. He taistelivat suorin mielin
Kaarle X:n hallitusta vastaan, koska tuo hallitus oli suorastaan
vihamielinen luokalle, mihin he kuuluivat, loukkasi ja koetti poistaa
heidän oikeutensa. He taistelivat _hyvinvoinnin_ nimessä, jota heillä
ei ollut niin paljoa kuin he mielestään olisivat ansainneet. Muutamia
vainottiin ajatuksen vapauden tähden, toiset, voimakkaat kyvyt,
tunsivat olevansa syrjäytettyjä, estettyjä saamasta virkoja, joita
hoitivat heitä kyvyttömämmät henkilöt. Ja sitten suututtivat myöskin
kansan kärsimykset heitä. Silloin kirjoittivat he rohkeasti ja hyvässä
uskossa kaikille ihmisille kuuluvista oikeuksista. Ja sitten, kun
heidän _omat_ poliittiset ja henkiset oikeutensa olivat vahvistetut,
kun virkaura oli heille avoinna, kun he olivat saavuttaneet sen
_hyvinvoinnin_, mitä hakivat, unohtivat he kansan, unohtivat, että
miljoonat, jotka olivat heitä alempana kasvatuksen ja harrastusten
puolesta, hakivat toisenlaisten _oikeuksien_ nautintolupaa, pyrkien
toisenlaiseen _hyvinvointiin_, ja he rauhoittivat sielunsa, eivätkä
välittäneet muista kuin itsestään. Miksi sanotte heitä pettureiksi?
Miksikä ei pikemmin nimitetä tuota oppia petolliseksi?
Siihen aikaan eli ja kirjoitti Ranskassa mies, joka älyltään oli paljon
mahtavampi kuin kaikki nuo muut. Silloin oli hän meidän vihollisemme,
kaikkien vallankumouksellisten käsitystapojen vihollinen, mutta hän
uskoi _velvollisuuteen_, velvollisuuteen uhrata koko olemassa olo
yhteisen hyvän vuoksi, totuuden etsimisen ja sen riemuvoiton hyväksi.
Hän tutki tarkkaavasti ihmisiä ja aikoja; hän ei antanut hyväksymisen
vietellä, eikä pettymysten lamauttaa itseään. Yritettyään yhteen
suuntaan ja erehdyttyään, haki hän toiselta taholta joukkojen aseman
parannusta. Ja kun tapausten kulku osoitti hänelle, että yksi ainoa
mahti saattoi toimittaa sen, kun kansa esiintyi areenalla paljon
kunnokkaampana ja uskovampana kuin kaikki ne, jotka olivat väittäneet
ajavansa sen asiaa, tuli hänestä, _Lamennaisista, Uskovan Sanojen_
tekijästä, jonka teoksen te kaikki olette lukeneet, etevin julistaja
sen aatteen, jossa me olemme veljiä, ja se hän vielä tänäänkin on.
Hänessä ja niissä henkilöissä, joista nyt olemme puhuneet, näemme
selvästi erotuksen _oikeuksien_ miesten ja _velvollisuuden_ miesten
välillä. Ensinmainituille riittää heidän yksilöllisten oikeuksiensa
saavuttaminen poistaen varsinaisen kiihokkeen ja siksi he pysähtyvät
siihen; viimeksimainittujen työ ei pysähdy täällä maailmassa, ennenkuin
elämän sammuessa.
Ja niitten kansojen keskuudessa, jotka elävät täydellisessä orjuudessa,
missä taistelu on aivan toisella lailla vaarallista, missä joka
askel parempaa kohti on merkitty marttyyrien verellä, missä työltä
hallitsevaa vääryyttä vastaan puuttuu julkisuuden ja hyväksymisen tuki,
mikä kiihoke kestävyyteen voi siellä pidättää hyveen tiellä ihmiset,
jotka supistavat pyhän, yhteiskunnallisen sodan, jota me edistämme,
taisteluksi omien _oikeuksiensa_ puolesta?
Puhumme tietysti yleistapauksista, emme poikkeuksista, joita
jokaisessa koulukunnassa on. Kun ajatusten melske ja tyranniutta
vastaan kohdistuva kumousliike, joka luonnostaan vetää nuorisoa
puoleensa, on tauonnut muutaman vuoden ponnistusten ja tällaisissa
yrityksissä välttämättömien pettymysten jälkeen, ketkä eivät lopultakin
väsähtäisi? Kuinka eivät he pitäisi minkälaista lepoa hyvänsä parempana
vastakohtien ja vaarojen kuohuttamaa elämää, joka minä päivänä
hyvänsä saattaa loppua vankilassa, mestauslavalla tai maanpaossa?
Se on liiankin tavallinen tarina nykypäivien italialaisista, jotka
ovat vanhojen, ranskalaisten aatteiden läpitunkemia, hyvin surullinen
tarina, mutta kuinka voisi sen lopettaa muuttamatta periaatetta, jonka
johtamina he ovat taisteluun lähteneet? Kuinka ja minkä nimessä voi
heidät saada vakautuneiksi siitä, että vaarojen ja pettymysten tulisi
vahvistaa heitä, ettei heidän ole taisteltava vain muutamia vuosia,
vaan koko elämänsä? Kuka saattaa sanoa ihmiselle: _jatka taistelua
oikeuksiesi puolesta_! kun se taistelu tulee hänelle kalliimmaksi kuin
oikeuksista luopuminen?
Ja kuka voi, sellaisessakin yhteiskunnassa, joka on rakennettu
oikeammille perusteille kuin meidän, saada ainoastaan omaan
_oikeus_-teoriaansa nojaavan henkilön vakautuneeksi siitä, että
hänen on työskenneltävä yhteishyvän vuoksi, koetettava kehittää
_yhteisaatetta_? Otaksukaapa, että hän nousee vastaan, otaksukaapa,
että hän tuntee itsensä voimakkaaksi ja sanoo teille: "minä rikon
yhteiskuntasopimuksen, minun harrastukseni, minun taipumukseni vaativat
minua toisaalle; minulla on pyhitetty, loukkaamaton oikeus kehittää
niitä, ja minä ryhdyn sotaan kaikkia vastaan". Minkä vastauksen voitte
antaa hänelle, jos hän pysyy omassa opissaan? Mikä oikeus on teillä,
enemmistönä ollen, vaatia häntä tottelemaan lakeja, jotka eivät sovellu
hänen pyrkimyksiinsä, hänen haluihinsa? Millä oikeudella rankaisette te
häntä, jos hän rikkoo niitä vastaan?
Kaikilla ihmisillä on samanlaiset oikeudet, yhteiskunnallinen
yhteiselämä ei voi luoda yhtään uutta. Yhteiskunnalla on enemmän
voimaa, ei suurempia oikeuksia kuin yksilöllä. Kuinka voitte te siis
todistaa yksilölle, että hänen tulee yhdistää tahtonsa veljiensä
tahtoon isänmaan tai ihmiskunnan piirissä? Mestauksillako, vankiloilla?
Tähänastiset yhteiskunnat ovat niin menetelleet. Mutta se on sotaa,
ja me tahdomme rauhaa; se on väkivaltaista pakkoa, ja me tahdomme
kasvatusta.
_Kasvatusta_, sanoimme, ja siihenpä suureen sanaan koko meidän
oppimme sisältyykin. Se elinkysymys, mikä liikuttaa mieliä meidän
aikakaudellamme, on juuri kysymys kasvatuksesta. Ei ole luotava
uutta asiaintilaa väkivallalla: väkivallalla luotu tilanne on aina
väkivaltainen, vaikka ehkä onkin parempi kuin entinen. Meidän on
väkivoimalla muserrettava se raaka voima, joka nyt asettuu kaikkia
parannusaikeita vastaan, jätettävä kansakunnan hyväksyttäväksi, kun
se nyt on vapaa lausumaan tahtonsa, mielipiteemme asioiden paraasta
selvittelystä, ja _kasvatettava_ kaikin keinoin ihmisiä kehittämään
sitä ja toimimaan sen mukaisesti. _Oikeus_teorialla voimme me kaataa ja
murtaa esteet, mutta emme luoda vahvaa ja kestävää sopusointua kaikkien
niiden eri ainesten välille, joita kansakuntaan kuuluu. Nojaten onnen
ja hyvinvoinnin teorioihin, asettaen ne elämän ylimmäksi silmämääräksi
luomme me itsekkäitä, aineellisuutta palvelevia ihmisiä, jotka tuovat
vanhat intohimot uusiin oloihin ja turmelevat ne muutamassa kuukaudessa.
Meidän on siis löydettävä opetusmenetelmä, joka on kaikkia muita
etevämpi, johtaen ihmisiä parempaan -- joka opettaisi heille
mielenlujuutta uhrautuvaisuudessa ja yhdistäisi heidät tovereihinsa
tekemättä heitä riippuvaisiksi yksityisen oikusta tai kaikkien
voimasta. Ja tämä periaate on _velvollisuus_. Täytyy saada ihmiset
vakautuneiksi siitä, että heidän, ainoan Jumalan lapsina, tulee täällä
maan päällä olla yhden ainoan lain täyttäjiä -- ettei kenenkään
tule elää itseään vaan toisia varten -- ettei elämän tarkoituksena
ole suurempi tai pienempi onni, vaan itsensä ja toisten paremmaksi
tekeminen -- että vääryyttä ja petosta vastaan taisteleminen
veljienne hyväksi, missä hyvänsä, ei ainoastaan ole _oikeus_,
vaan _velvollisuus_, velvollisuus, jonka laiminlyöminen on synti,
velvollisuus, jota kestää koko elämän.
Italian työläiset, veljeni, kuunnelkaa meitä tarkoin! Kun sanoimme,
ettei oikeuksiensa tajuaminen riitä ihmisille heidän työskennellessään
tärkeiden, kestävien parannusten puolesta, emme suinkaan luovu noista
oikeuksista. Sanoimme vain, että ne ovat ainoastaan täytettyjen
velvollisuuksien seurauksia, ja että täytyy alottaa viimemainituista,
päästäkseen ensinmainittuihin. Ja kun me sanoimme, että asettaessamme
elämän päämääräksi _onnen, hyvinvoinnin, aineelliset_ edut, joudumme
vaaraan luoda itsekkäitä ihmisiä, ei tarkoituksemme ollut olla noita
etuja hankkimatta; sanoimme vain, että jos yksistään haemme aineellisia
etuja, ei keinoina, vaan loppumääränä, johtavat ne aina mitä
surullisimpaan tulokseen.
Kun entiset roomalaiset keisariajalla tyytyivät pyytämään _leipää
ja huvituksia_, olivat he alhaisinta joukkoa mitä olla voi, ja
kärsittyään keisariuden julmaa ja typerää hirmuhallitusta lankesivat he
pelkurimaisesti maahan tunkeutuvien barbaarien orjuuteen. Nykyään ovat
Itävallan arkkiherttuakunnan, Wienin asukkaat hyvinvoinnin puolesta
paljon paremmassa asemassa kuin kaikkien muiden kansakuntien jäsenet.
Kuka italialainen haluaisi olla heidän kaltaisensa? Kuka tahtoisi
menettää ihmisarvokkuutensa muuttuakseen rajattoman mielivallan
tahdottomaksi koneeksi?
Ranskassa ja muualla ovat kaiken inhimillisen edistyksen viholliset
levittäneet turmelusta ja koettaneet saada ihmiset pettämään
uudistusten aatteen, edistäen _aineellisen_ toiminnan kehitystä. Ja
auttaisimmeko me vihollista käsivarsillamme? Aineelliset parannukset
ovat välttämättömiä, ja me taistelemme saavuttaaksemme ne. Emme
kuitenkaan siksi, että ihmiselle olisi tärkeää vain syödä ja asua
hyvin, vaan pikemmin sen tähden, että tietoisuus omasta arvostanne ja
siveellinen kehityksenne ei saata kohota, koska te olette, niinkuin
tänä päivänäkin, alituisessa taistelussa kurjuutta vastaan. Te teette
työtä kymmenen tai kaksitoista tuntia päivässä; mistä saisitte aikaa
opintojen harjoittamiseen? Useimmat teistä ansaitsevat tuskin omansa ja
perheensä elatuksen; millä voisitte hankkia opiskelun välikappaleita?
Teidän työnne epävarmuus ja sen keskeytymiset saavat teidät liikkumaan
liiallisen toiminnan täyttämien tai joutilaiden ajanjaksojen välillä:
kuinka voisitte näin ollen kasvaa säännöllisiksi ja uutteriksi? Teidän
ansionne niukkuus ehkäisee kaikki niin tehokkaan säästämisen toiveet,
että siitä voisi olla jotain hyötyä lapsillenne ja teille itsellenne
vanhuuden päivinä; kuinka voisitte te siis tottua taloudellisiin
tapoihin? Useiden teistä on pakko erottaa lapsensa, jollei juuri
huolenpidosta minkälaisen kasvatuksen osaisivat työmiesten vaimoparat
lapsilleen antaa? -- niin ainakin äitiensä rakkauden ja hoidon
ulottuvilta lähettääksenne heidät muutamasta pennistä epäterveellisiin
töihin teollisuuslaitoksissa -- kuinka saattaisivat siis perhetunteet
näin ollen kehittyä ja jalostua?
Teillä ei ole kansalaisoikeuksia, ette ota osaa vaaleihin ettekä
äänestyksiin, ette lainsäädäntään, mikä järjestää teidän toimintanne ja
elämänne; kuinka voisi teillä näin ollen olla kansalaistietoisuutta,
harrastusta valtion asioihin ja syvää kunnioitusta lakeja kohtaan?
Oikeudenkäyttö on epätasaisesti jaettu teidän ja muiden luokkien
välillä; mistä tulisi teille siis lain kunnioitus ja rakkaus?
Yhteiskunta kohtelee teitä ilman myötämielisyyden varjoakaan; mikä
siis opettaisi teidät olemaan myötämielisiä yhteiskunnalle? Siis on
tarpeellista, että teidän aineelliset edellytyksenne muuttuisivat
voidaksenne siveellisesti kehittyä.
Teidän on välttämätöntä tehdä vähemmän työtä voidaksenne uhrata jonkun
tunnin päivästä sielunkykyjenne kehittämiseen. Te tarvitsette työstänne
palkan, mikä antaa teille tilaisuuden tehdä säästöjä, rauhoittaa
mieltänne tulevaisuuteen nähden, puhdistaa ennen kaikkea sielunne
kaikista kostotuumista, kaikista rankaisuyrityksistä, kaikista oikeutta
loukkaavista ajatuksista niitä kohtaan, jotka ovat tehneet vääryyttä
teille. Teidän täytyy siis pyrkiä tätä asiaintilan uudistusta kohti,
mutta teidän tulee hakea sitä _keinona, ei päämääränä_, hakea sitä
_velvollisuutenne_, eikä ainoastaan _oikeutenne_ tuntien, pyrkiä siihen
tullaksenne _paremmiksi_, eikä ainoastaan aineellisesti onnellisiksi.
Joll'ei, mikä erotus olisi silloin teidän ja sortajienne välillä?
He ovat sortajia juuri sen tähden, etteivät he ajattele muuta kuin
hyvinvointia, huvituksia ja valtaa.
Paremmaksi tuleminen, olkoon se elämänne päämäärä! Te ette voi
pysyvästi päästä vähemmän onnettomiksi, jollette itse tule paremmiksi.
Teidän keskuudestanne nousee sortajia tuhansittain, jos te taistelette
heitä vastaan ainoastaan aineellisten etujen, tai jonkun järjestelmän
nimessä. Yhteiskunnallisen järjestelmän muuttaminen ei vaikuta
paljoakaan, jos te ja muut pidätte kiinni nykyisistä intohimoistanne
ja itsekkyydestänne. Järjestelmät ovat samanlaisia kuin eräät
kasvit, jotka myrkyttävät tai parantavat sen mukaan kuin niitä
käytetään. Hyvät ihmiset tekevät kehnostakin järjestelmästä hyvän,
huonot tekevät hyvätkin kelvottomiksi. Jos on tehtävä paremmiksi ja
velvollisuudentuntoisiksi ne luokat, jotka teitä nyt tahtomattaan tai
tahallaan sortavat, ette te onnistu siinä, jollette alusta alkaen tee
itseänne paremmiksi.
Kun siis kuulette niitten, jotka julistavat yhteiskunnallisen
uudistuksen välttämättömyyttä, sanovan teille, että voitte saada sen
aikaan ainoastaan oikeuksiinne vedoten, olkaa heille kiitollisia
hyvästä tarkoituksestaan, mutta älkää uskoko sen onnistumiseen.
Etuoikeutetut luokat tietävät kyllä ainakin jossain määrin köyhän
kärsimykset, _tietävät_, mutta eivät _tunne_.
Yhteisen uskon puutteesta syntyneen yleisen välinpitämättömyyden
vuoksi, itsekkyyden tähden, joka on monivuotisen, aineellista
hyvinvointia tehostavan saarnan välttämätön seuraus, ovat ne,
jotka eivät kärsi, vähitellen tottuneet pitämään noita kärsimyksiä
yhteiskuntajärjestyksestä johtuvana surullisena välttämättömyytenä,
tai jättämään huolehtimisen niistä tuleville sukupolville. Vaikeus
ei piile heidän vakaannuttamisessaan, vaan siinä, että heistä saisi
pois pudistetuksi välinpitämättömyyden, ajetuksi heitä, vakautuneita
kun ovat, _toimimaan_, liittymään yhteen, veljeytymään teidän
kanssanne, luodaksenne yhteiskunnallisen järjestelmän, joka tekisi
lopun, siinä määrin kuin inhimilliset olosuhteet sen sallivat, teidän
kärsimyksistänne ja vaivoistanne. Tämä on uskon tehtävä, uskon siihen
kutsumukseen, jonka Jumala on antanut ihmisolennolle täällä maan
päällä, uskon vastuunalaisuuteen, joka painaa kaikkia kutsumuksensa
pettäneitä, uskon velvollisuuteen, joka käskee kaikkia työskentelemään
lakkaamatta uhrautuen totuuden puolesta. Kaikki mahdolliset opit
_oikeuksista_ ja aineellisesta _hyvinvoinnista_ saattavat johtaa vain
yrityksiin, jotka pysyvät eristettyinä, ja ainoastaan teidän voimiinne
nojaten eivät ne onnistu. Ne saattavat vain valmistaa raskainta
yhteiskunnallista onnettomuutta: kansalaissotaa eri luokkien välillä.
Italian työväki! Kun Kristus tuli ja muutti maailman muodon,
ei hän puhunut oikeuksista rikkaille, joitten ei ollut tarvis
vallata niitä, eikä köyhille, jotka ehkä olisivat käyttäneet niitä
väärin rikkaita jäljitellen. Eikä hän puhunut hyödystä ja eduista
sukukunnalle, jonka etujen ja hyödyn tavoittelu oli turmellut. Hän
puhui _velvollisuudesta_, puhui rakkaudesta, uhrautuvaisuudesta,
uskosta. Hän sanoi, _että vain ne tulisivat ensimäisiksi, jotka olivat
työllään ilahuttaneet kaikkia_. Ja nuo elon kipinääkin vailla olevan
yhteiskunnan korvaan kuiskatut sanat elähyttivät sen, valloittivat
miljoonia, valloittivat maailman, ja saivat ihmiskunnan kasvatuksen
astumaan askeleen kauemmas edistyksen tiellä.
Italian työväki! Me elämme samanlaista aikakautta kuin Kristus.
Elämme mädäntyneen yhteiskunnan keskuudessa, samanlaisen kuin Rooman
valtakunta oli, ja meidän mielessämme kytee halu herättää se elämään,
uudistaa se, yhdistää kaikki sen jäsenet ja työntekijät samaan uskoon,
saman yhteisen lain alle, samaa päämäärää kohti kulkemaan, kaikkien
niiden taipumusten asteettaista kehitystä edistämään, jonka siemenen
Jumala on kylvänyt luomansa sieluun. Me haemme Jumalan valtakuntaa maan
päällä niinkuin taivaissakin, tai pikemmin pyrimme siihen, että maa
olisi taivaan valmistajana ja yhteiskunta yritys asteettaan lähentyä
jumalallista ajatusta.
Mutta jokainen Kristuksen toimi vastasi oppia, jota hän julisti, ja
hänen ympärillään oli apostoleita, jotka töissään ruumiillistuttivat
hyväksymänsä uskon. Olkaa sellaisia, ja te tulette voittamaan.
Julistakaa velvollisuuden oppia teitä ylempänä oleville luokille,
ja täyttäkää velvollisuutenne mikäli mahdollista. Julistakaa
puhtautta, uhrautuvaisuutta, rakkautta, ja olkaa puhtaita, nopeita
uhrautuvaisuuteen ja rakkauteen. Ilmaiskaa pelottomasti tarpeenne ja
ajatuksenne, mutta vihatta, uhmatta ja uhkauksitta. Voimakkain uhka,
jos te sitä tarvitsette, on lujuus, ei kiukkuinen suunpieksäntä.
Sillävälin levittäkää tovereittenne keskuudessa heidän tulevien
kohtalojensa aatetta, aatetta kansallisuudesta, joka on antava heille
nimen, sivistyksen, työtä ja ansionmukaisen palkan, ja käsitystä
ihmisen arvosta ja kutsumuksesta. Sillävälin sulattakaa heihin
välttämättömän taistelun tietoisuus, johon heidän tulee valmistautua,
niin että he kerran voivat anastaa kaiken tuon oman ja vieraan mahdin
vastustuksesta huolimatta. Koettakaa sivistää heitä, parantaa heitä,
opettaa heidät täysin tuntemaan velvollisuuksiensa täyttäminen.
Tämä työ on Italiassa mahdoton suurimmaksi osaksi. Ei mikään tasainen
kansanopetustyö saata toteutua meillä ilman kansan aineellisten
olosuhteiden uudistumista, eikä ilman valtiollista vallankumousta. Ken
itsensä pettäen toivoo sitä ja julistaa sen välttämättömäksi kaikille
vapautuspyrinnöille, hän saarnaa velttoutta eikä mitään muuta. Mutta ne
harvat teistä, joiden olosuhteet ovat suotuisammat, ja joille oleskelu
vierailla mailla suo vapaampia sivistysvälikappaleita, he saattavat sen
tehdä, ja se on siis heidän velvollisuutensakin. Ja ne harvat teistä,
joille kerran on auennut oikea käsitys siitä, mistä kansan kasvatus
riippuu, riittänevät kerran levittämään sitä tuhansien keskuuteen,
johtamaan heitä tiellä ja suojelemaan heitä viisastelijoilta ja
vääriltä opeilta, jos ne pyrkisivät heitä eksyttämään.