Giuseppe Mazzini.
Italian työläisluokalle.
I. Italian työmiehille.
II. Jumala.
III. Laki.
IV. Velvollisuudet ihmiskuntaa kohtaan.
V. Velvollisuudet isänmaata kohtaan.
VI. Velvollisuudet perhettä kohtaan.
VII. Velvollisuuksia itseänne kohtaan.
VIII. Vapaus.
IX. Kasvatus.
X. Yhdistyminen -- Edistys.
XI. Taloudellinen kysymys.
XII. Loppusanat.
Giuseppe Mazzini.
Napoleon oli kukistunut, Eurooppa vihdoinkin riisunut yltään
verisen vaippansa, ja kansat, jotka vierasta valloittajaa vastaan
taistellessaan vihdoinkin olivat heränneet itsetuntoon, palasivat
koteihinsa odottaen uuden, vapauden ajan alkua. Mutta sitä ei
saapunutkaan.
"Pyhä Allianssi", joka saatuaan tehtäväkseen Euroopan olojen uudelleen
järjestämisen ryhtyi taas määrittelemään valtakuntien rajoja, ei
tuntenutkaan käsitettä "kansa". Se tunsi vain käsitteen "ruhtinas", tai
käsitteen "valtio" ruhtinaan hallitseman maa-alueen muodossa, jonka
rajojen sisällä saattoi asua joko yksi tai useampia kansallisuuksia.
Ja niin piirrettiin Euroopan kartta uudelleen kokonaan syrjäyttäen
kansalliset näkökohdat ja pyrkimykset. Puolan jako jäi pysyväiseksi,
Itävaltaan liitettiin kirjava joukko kansoja, Saksa pysyi yhä
edelleen satoihin pikkuvaltioihin jakautuneena ja Italia paloiteltiin
kotimaisten ja ulkomaisten ruhtinaiden kesken.
Mutta silti ei vanha, Ranskan suuren Vallankumouksen herättämä vapauden
rakkaus ollut kuollut. Se kyti yhä edelleen tuhankin alla, sytyttäen
kapinoita siellä täällä, johtaen monissa paikoin suuriin tulipaloihin,
joiden leimu vieläkin kangastelee silmissämme, kun luemme 19.
vuosisadan historiaa. Milloin huomaamme välähdyksen Puolassa, milloin
Kreikassa, milloin Ranskassa. Joskus ne tukahtuvat, joskus ne sammuvat,
mutta siellä täällä kohoo liekeistä uusia maita, ja vuosisadan lopulla
astuu jo yhdistynyt Saksa rautaisin askelin Euroopan suurvaltojen
rinnalle, ja jokseenkin samoihin aikoihin pääsee Italiakin yhdistymään,
monivuotisesta alennustilastaan uhkeana kohoten.
Se mies, joka Garibaldin rinnalla on enimmin vaikuttanut Italian
syntymiseen, on GIUSEPPE MAZZINI, genovalaisen lääketieteen professorin
poika, s. 1805.
Hänen vanhempansa olivat molemmat älykkäitä, sivistyneitä ihmisiä,
jotka tarkoin seurasivat tapauksia ympärillään, ja poika kuuli joka
päivä heidän puhuvan "tasavallasta" ja kohtelevan ylhäisiä ja alhaisia
samanlaisella huomaavaisuudella.
Jo neljäntoista vanhana tuli Giuseppe ylioppilaaksi, ja hänen piti
antautua isänsä alalle. Mutta hän sairastui leikkaushuoneissa
ja kääntyi pian tutkimaan lakitiedettä. Sekään ei miellyttänyt
nuorukaisen herkkää, vaikutuksille altista henkeä: kirjallisuus oli
hänen ihanteensa. "Tuhansia historiallisten draamojen ja romaanien
suunnitelmia kulki sieluni silmien ohitse", kirjoittaa hän itse.
Rakas kirjallisuus jäi sittenkin syrjään toisen, vielä suuremman,
vielä ihanamman rinnalla. Italia, sen hajanaisuus, sen kansan ja
varsinkin työkansan kurja tila vaikutti syvästi hänen mieleensä, ja
Mazzinissa syntyi pyhä päätös uhrata kaikki voimansa ja taitonsa sen
puolustamiseksi, sen kohottamiseksi.
Heräämisestään kertoo hän seuraavaa:
Hän oli kerran, kuudentoista vanhana ollessaan, ulkona kävelemässä
äitinsä ja erään perheen ystävän seurassa. Silloin tuli heidän
luokseen "pitkä, mustatukkainen mies, vakavin ja tarmokkain ilmein,
silmissään ylpeä katse, jota en ole koskaan sen jälkeen unohtanut.
Hän ojensi meitä kohti valkoista liinaa, sanoen vain: Italialaisille
pakolaisille! -- Äitini ja ystävämme pudottivat kolikon nenäliinaan, ja
hän lähti pois pyytääkseen toisilta samaa." Mies oli Genovaan paenneita
kapinallisia, jotka olivat tehneet turhan yrityksen Itävaltaa vastaan.
Siitä saakka kiintyi nuoren Mazzinin mieli yhä enemmän Italiaan ja sen
kohtaloihin. Hän miettii, lukee ja tutkii. Oppii Byronilta vihaamaan
Pyhää Alliansia ja rakastamaan vapautta ja Dantelta yhä suurempaa
rakkautta Italiaa kohtaan. Sen liittäminen yhdeksi suureksi valtioksi,
ennen kaikkea _tasavallaksi_, on nyt Mazzinin toinen lempiaate. Toinen
taas on Italian rahvaan, etenkin työväen aseman parantaminen, ja siinä
hän pienemmässä tai suuremmassa määrässä kannattaa sosialismin oppeja.
Nuoruutensa kaikella innolla ja hehkulla ryhtyikin Mazzini toimeen.
Uneksivan, hiukan hentomielisen ajatustapansa vuoksi ei hänestä tullut
miekan miestä niinkuin Garibaldista. Suurten esikuviensa Byronin ja
Danten esimerkkiä noudattaen valitsi hän aseekseen kynän.
Hän kirjoitti artikkeleita Italian asiasta eri lehtiin m.m.
arvokkaaseen _Antologiaan_. Sitäpaitsi liittyi hän Italiassa siihen
aikaan hyvin tunnettuun _Carbonarien_ salaseuraan. Siihen oli aluksi
kuulunut innostuneita vapaamielisiä aineksia, pääasiallisesti nuorta
väkeä, jotka pyrkivät, käytännöllisiä keinoja omaamatta, vapauttamaan
Italian. Tosin oli seuran loistoaika jo ohi, epäonnistuneet
kapinanyritykset olivat saattaneet sen huonoon huutoon. Mutta
Mazzini luuli voivansa kohottaa sen, uneksi suurista teoista nuorten
intomielisten eturivissä, haaveili kaikesta kauniista, mitä nuorukaisen
sielussa suinkin saattaa kyteä.
Mutta Mazzinille kävi niinkuin monille muillekin. Hallitus huomasi
hänen puuhailevan vaarallisia, ja hänet suljettiin Savonan
linnoitukseen. Siellä katseli hän ikkunastaan "merta ja taivasta,
äärettömyyden molempia tunnuskuvia, jotka Alppeja lukuunottamatta
olivat ylevintä maailmassa". Siellä valmisteli hän, aatteistaan
luopumatta, _Nuoren Italian_, kansallis-vapaamielisen julkaisun
suunnitelmia, seuranaan Raamattu, Tacitus ja Byron, sekä pieni
viheriävarpunen toverina.
Kun hän pääsi pois vankilasta, oli koko ohjelma selvänä hänen
mielessään. Ei siinä mitään uutta ollut. Samat sanat oli jo Dante
lausunut, samat unet nähnyt. Samojen ihanteiden takia oli moni vielä
Mazzininkin aikana käynyt vankeuteen ja kuolemaan. Mutta hän toi noihin
aatteisiin oman persoonallisen lisänsä. "Hän sytytti ne tuleen", kuten
eräs hänen englantilainen ystävänsä ja hänen elämäkertansa julkaisija
sanoo. Voimakkain, pateettisin, intoa hehkuvin sanoin ajaa hän
asiaansa. Kirjoitus seuraa kirjoitusta, runo runoa, tutkielma toistansa:
/#
"Minä näen kansan kulkevan silmieni editse turmeluksen ja
valtiollisen sorron leimaamana, ryysyisenä ja nälkäisenä,
vaivalla kooten ne murut, mitä rikkaat solvaten sille pöydältään
pudottelevat, tai minä näen sen hukkaan menneenä kulkevan villin,
eläimellisen, turmelevan ilon nautinnoissa ja myrskyissä. Ja minä
muistan, että noilla eläimellisillä kasvoilla on Jumalan sormen
leima, saman tehtävän merkit kuin meillä itsellämmekin. Minä
nostan katseeni tulevaisuutta näkemään, ja minä huomaan kansojen
nousevan majesteetillisina, veljinä samassa uskossa, samassa
tasa-arvoisuuden ja rakkauden liitossa, minä näen kansalaiskunnon
ihanteen, joka yhä kasvaa kauneudessa ja vallassa, tulevaisuuden
kansan, jota himot eivät ole raiskanneet, johon turmelus ei
ole tarttunut, joka on pelottava tuntiessaan oikeutensa ja
velvollisuutensa."
#/
Siinä runoilijan unelma, siinä ihanteellisen elämänuskon tunnuslause!
Mutta kirjoittaapa hän voimakkaampiakin sanoja selittäessään, kuinka
kansan on pyrittävä vapauteen. Siihen aikaan luotettiin tavallisesti
vapaaseen vallankumoukselliseen Ranskaan, odotettiin, että se auttaisi
Italiaa karkoittamaan itävaltalaiset sortajat. Tästä kirjoittaa Mazzini:
"Ei mikään kansa ansaitse vapautta, eikä voi sitä pitkälti säilyttää,
jollei se itse hanki sitä. Kansan tulee itsensä tehdä vallankumous
kansaa varten" -- ajatuksia, joita hän myöhemmin tarkemmin selvittelee
pääteoksessaan _"Ihmisen velvollisuuksista"_.
Tällaista toimintaa ei Itävallan silloinen hallitus tietenkään
voinut hyväksyä. Se tarjosi hänelle "pidätyksen jossakin pienessä
kaupungissa tai maanpaon". Mazzini valitsi jälkimäisen, niin katkeraa
kuin luopuminen isänmaasta olikin. V. 1831 lähti hän Ranskaan, ensin
Lyoniin ja sieltä Marseilleen. Köyhänä ja yksinäisenä, vain muutamia
karkoitettuja kansalaisiaan ympärillänsä jatkoi hän täältä käsin
työtänsä Italian hyväksi, josta vaikkapa ase kädessä oli tehtävä
riippumaton, yhtenäinen tasavalta, ja näiden aatteittensa puolesta oli
Mazzini yhä valmis astumaan vankilaan tai mestauslavallekin, jos asia
sitä vaati.
Hänen omakohtainen vaikutuksensa, jota erinomaisen miellyttävä ulkonäkö
lisäsi, tuli yhä suuremmaksi, hänen sanansa yhä voimakkaammiksi,
iskevämmiksi, kauemmas kantaviksi. "Nuoren Italian" liitto laajeni
laajenemistaan. Lentokirjasia, runoja ja puheita aivan tulvi rajan
yli, haaraosastoja ja salaisia seuroja syntyi kaikkialla. Kiihotus
ulottui matalimpaan majaan, köyhimpiin kaupunginosiin: oli syntymässä
todellinen kansanliike, joka siinä määrin herätti Itävallan hallituksen
huomiota, että se v. 1833 sääti kuolemanrangaistuksen "Nuoren Italian"
jäsenille.
Nyt alkoivat henkilökohtaiset kärsimykset raskaina langeta, nyt
alkoi nuorelle taistelijalle sorron ja ahdistuksen kausi, joka oli
vähällä murtaa hänen luottamuksensa ja voimansa. Itävallan hallitus
pani toimeen todellisen ajojahdin, kaikkialta etsien "Nuoren Italian"
jäseniä. Ilmiantoja satoi, vangitsemisia ja kuolemantuomioita seurasi
tuhkatiheään.
Mazzini kääntyi apua saadakseen Piemontin kuninkaan Kaarlo Albertin
puoleen, jota -- omituista kyllä -- pidettiin vapausliikkeen ystävänä,
vaikka hän todellisuudessa ei ollut uskaltanut nostaa kättänsä sen
puolesta. Mazzinin kirje hänelle hehkui intoa ja isänmaanrakkautta,
muistuttaen kuninkaalle palavin sanoin hänen velvollisuuttaan kansaa
ja isänmaata kohtaan. Mutta näin "carbonarien tikarin ja jesuiittain
myrkytetyn suklaan välillä seistessään" vastasi kuningas Mazzinin
kirjeeseen vangitsemiskäskyllä. Nyt suunnittelivat kapinalliset
kansannousua, joka pakottaisi kuninkaan joko liittymään heihin tai
luopumaan. Vangiksi joutuneille alkoi kamala aika. Ei mitään keinoja
häikäilty, kidutustakin käytettiin saadakseen vangitut ilmaisemaan
toverinsa. Mazzinin paras ystävä Jacopo Ruffini teki itsemurhan
vankilassa kidutuksen uuvuttamana, ja Mazzini itse tuomittiin
kuolemaan. Ranskan hallituskin karkoitti hänet maasta, mutta hän pysyi
piilossa Marseillessa, jatkaen kiihotusta. V. 1833 tapaamme hänet taas
Genovassa järjestämässä uutta kapinaa. Mutta se epäonnistui surkeasti
eräiden liittolaisten epäluotettavuuden tähden, ja nyt oli Mazzinin
paettava Sveitsiin. Hänen epätoivoista mielialaansa todistaa seuraava
ote:
/#
"Kuolleitten toverieni haamut kohoavat eteeni kuin rikoksen ja
sitä seuraavan turhan katumuksen aaveet. Minä en saata herättää
heitä eloon. Kuinka monen äidin olen minä saattanut itkemään
Kuinka monet saavat vielä oppia itkemään, jos minä pysyn
yrityksessäni nostattaa Italian nuoriso jaloon tekoon, herättää
heissä yhteisen isänmaan kaipuu! Ja entäpä, jos tuo isänmaa onkin
vain harhakuva!"
#/
Sveitsinkin hallitus karkoitti hänet Itävallan painostuksesta, ja nyt
harhaili hän levottomana paikasta toiseen tunnon tuskien ja vihollisen
vakoojien takaa-ajamana. Mutta pian kirkastuu hänen mielensä taas.
Hänen sanansa saavat takaisin voimakkaan sointunsa, hänen sielunsa
jännittyy jälleen, ja taas palaa taistelun tuli hänen sielussaan:
"Nuoret veljeni!" kirjoittaa hän kerran; "jos te joskus olette
sielussanne käsittäneet tehtävänne, älkää antako pysäyttää
askeleitanne. Kulkekaa määräänne voimalla, täyttäkää tehtävänne joko
rakkauden siunaamina tai vihan ahdistamina, joko voimakkaampina,
toisiin liittyneinä, tai siinä mykässä yksinäisyydessä, mikä ajatuksen
marttyyrejä ympäröi. Tie on selvänä edessämme, te olette pelkureita,
tulevaisuuteenne luottamattomia, jos te ette kulje tietänne loppuun
suruista ja pettymyksistä huolimatta."
Nyt pakeni Mazzini, v. 1837, hänen kohtaloaan pelkäävien ystävien
kehoituksista Englantiin, tuohon "auringottomaan ja soitannottomaan
maahan", joka tähän aikaan oli kaikkien valtiollisten pakolaisten
turvapaikka.
Lontoossa oli toimeentulo perin vaikeaa. Mazzini eli mitä suurimmassa
köyhyydessä ansaiten elatuksensa sanomalehtikirjoituksilla ja
yksityisopetuksella. Sitäpaitsi oli hänen ympärillään alituiseen
joukko vähemmän hienotuntoisia italialaisia pakolaisia, joilta Mazzini
hyväluontoisuutensa takia ei saattanut kieltää mitään. Mutta kuitenkin
tutustui Mazzini useihin kuuluisiin englantilaisiin, jotka taas
omasta puolestaan kiintyivät nuoreen, miellyttävään, laajahenkiseen
italialaiseen. Niinpä joutui hän m.m. Carlylen perheen tuttavaksi
ja liittyi lujilla ystävyyden siteillä kuuluisaan skotlantilaiseen
aatteenmieheen. Tässä kodissa oli Mazzinilla mieluinen olinpaikka,
ja sekä Carlyle että hänen viehättävä vaimonsa tekivät kaikkensa
lievittääkseen maanpakolaisen ankaraa kohtaloa. Äidin ja rouva Carlylen
lempeät kuvat ovat kai väikkyneet Mazzinin silmäin edessä, kun hän
_"Ihmisen velvollisuuksissa"_ kirjoittaa kauniit sanansa kodista ja
naisesta, "kodin enkelistä".
Mazzini oli nyt rauhassa poliittisilta myrskyiltä, rauhassa vainolta,
ja hänen taloudellinenkin asemansa oli hiljalleen parantunut. Mutta
hänen henkensä kaipasi työtä, tyytymättä tyyneyteen ja rauhaan. Nyt
kirjoitti hän suuret tutkistelmansa Byronista ja Goethestä, Dantesta
ja Lamennaisista, osoittaen harvinaista kykyä tunkeutua kirjailijain
sieluun, tulkitsemaan heidän aatteitansa ja näkyjään.
Varsinkin teki _Lamennaisin_ äsken ilmestynyt kirja _Paroles d'un
croyant_ suuren vaikutuksen häneen, kuten myös saman tekijän _Le livre
du peuple_ ("Kansan kirja"). Ne aatteet, jotka Mazzinin sielussa
temmelsivät, saivat Lamennaisista kuin kirkastajansa. Sama rakkaus
kansaan, sama uskonnon, velvollisuuden ja edistyksen ihailu puhui
voimakkaan, runollisen kielen ja korkean paatoksen kannattamana hänelle
Lamennaisin kirjoituksista. Tähän asti paraastapäästä revittyään, alkoi
Mazzini nyt rakentaa, luoda velvollisuuden, ihmisyyden ja edistyksen
rakennusta, esittäen aatteensa kiihkeällä innolla, lämpimästi ja
kaunopuheisesti teoksessaan _Dei doveri del' uomo_; tämän ensimäinen
osa ilmestyi v. 1848 eräässä italialaisessa lehdessä, jonka hän oli
perustanut Lontooseen, täältäkin merien ja maiden takaa puhuakseen
kansalaisilleen, rohkaistakseen ja innostaakseen heitä vapauden
taistelussa.
Sillaikaa oli Mazzinin ystäväpiiri yhä laajentunut. Kerran huomasi
hän, että hänen kirjeitään oli avattu, ja tutkimus osoitti muutamien
korkeiden englantilaisten virkamiesten antautuneen Itävallan
vakoojiksi. Seikka herätti ääretöntä huomiota. Mazzini sai kestää
häikäilemättömiä hyökkäyksiä, joista hän kuitenkin kunnialla selviytyi
ystävien, varsinkin Carlylen voimakkaasti avustaessa. Nyi tuli hänen
nimensä tunnetuksi, ja hänen ympärilleen liittyi yhä enemmän puoltajia,
kuten sanottu. V. 1841 sai hän m.m. toimitetuksi rangaistukseen
muutamia tunnottomia maanmiehiänsä, jotka Italiasta houkuttelivat
nuoria poikasia Euroopassa kiertävien posetiivinsoittajien suoranaiseen
orjuuteen. Jutulla oli siksi suuri merkitys, että se pelotti muitakin
tuon kauniin ammatin harjoittajia. Hänen ihmisystävällisyytensä
suuntautui muillekin aloille. Jo v. 1841 avasi hän koulun pojille
Hatton Gardenissa, opettaen heille tiedon alkeita, Italian historiaa,
suurten miesten elämäkertoja ja yleisinhimillistä ajatustapaa. Nämä
vuodet olivat onnellisimpia, rauhallisimpia Mazzinin elämässä, täynnä
päiväpaistetta, jos varjoakin.
* * * * *
Seuraava kausi Mazzinin elämässä sisältää hänen ihanteittensa
kirkkaimman voiton ja samalla niiden syvimmän tappion. -- "Nuori
Italia" oli hajonnut ensimäisten, epäonnistuneiden yritystensä jälkeen,
ja sen johtaja oli liiaksi ihanteen mies, liiaksi runoilija, uskoi
liiaksi oman kansansa kykyyn ja kehitykseen, ryhtyäkseen ajamaan
asiaansa diplomaattisesti, vehkeilyllä ja sovittelulla. Sen jätti hän
muille.
Hänen ensimäisen maanpakonsa aikana näyttikin vapauden liekki Italiassa
sammuneen. Se tuikahteli vain heikosti "tasaisten" puolueohjelmassa,
pilkahti esiin Giobertin kirjassa paaviuden uudistuksesta, leimahtipa
kohta sammuvaan liekkiinkin äsken valitun paavin Pius IX:n
valtiollisessa anteeksiannossa, jossa sallittiin tuhatkunnan pakolaisen
palata kotimaahansa.
Mutta taantumus väijyi. Metternich ja Itävalta kuristivat rautaisin
käsin sen ensimäiset taimet. Paavin täytyi perääntyä, ja kaikki näytti
palaavan entiselleen.
Näitä tapauksia Mazzini kaukaa tarkkaili kiihtyvällä innostuksella.
_Apostolato Popolare_-lehdessään ennusti hän tulevia myrskyjä ja
osoitti paaville hehkuvan kirjeen, vaatien häntä asettumaan Italian
vapausliikkeen etunenään. Ja Mazzini oli ennustanut oikein. Saapui
vuosi 1848, ja taas jyrähti Ranskassa vallankumouksen ukkonen,
kiirittäen kaikuansa kaikkiin Euroopan kulmiin. Joka paikassa
nousi kansa vaatimaan vapautta, vaatimaan perustuslakeja. Näytti
siltä kuin Itävalta, taantumuksen vanha päävarustus, olisi alkanut
horjua. Metternich pakeni, Unkari kapinoi, Pohjois-Italian kaupungit
vapautuivat.
Nyt tuli Mazzinille kiire. Hänen täytyi päästä Italiaan, vieras maaperä
poltti hänen jalkojensa alla. Nopeasti Lontoosta Pariisiin ja sieltä
Milanoon, missä innostunut väkijoukko otti hänet riemuiten vastaan.
Mutta jo nyt syntyi eripuraisuutta. Ennenkuin voittoa oli saatukaan,
alettiin riidellä Italian hallitusmuodosta, ja sillaikaa voitti
Itävallan sotamarski Radetzky horjuvan ja epäröivän Kaarlo Albertin
taistelussa toisensa jälkeen.
Roomassa oli voitto kuitenkin ollut varma. Paavi oli paennut vaunuissa
Gaetaan, ja oli valittu väliaikainen hallitus, joka kävi yleisen
äänioikeuden perustalla valituttamaan Kansalliskokousta. Edustajiksi
tulivat myöskin Garibaldi ja Mazzini. Kansalliskokous julisti suurella
äänten enemmistöllä tasavallan. Nyt tunsi Mazzini unelmiensa käyvän
toteen, nyt näki hän jo innoitetussa näyssä Italian yhtyneenä, Rooman
sen pääkaupunkina, kaikki kansat veljinä. Nyt oli keisarien ja
paavien Rooman sijaan tullut _kansan_ kaupunki, joka aatteillaan ja
siveellisellä voimallaan hallitsisi maailmaa mahtavana ja suurena kuin
ennenkin.
Hän puhui kuin triumfaattori kansan juhlivien huutojen kaikuessa,
kansan, joka tuskin ymmärsi mitä hän puhui, mutta jonka hän
kaunopuheisuutensa tulisella teholla tempasi mukaansa. Ja Mazzini
uskoi, uskoi kaikella ihanteellisen sydämensä voimalla kansansa kykyyn,
asiansa ja aatteittensa lopulliseen voittoon. Ja nyt ryhtyi hän
kokoamaan tasavaltalaisten muualla jo hajonneita voimia. Hän sai Kaarlo
Albertin vielä kerran marssimaan Itävaltaa vastaan, mutta Radetzky
löi tämän taas perin pohjin Novaran luona, ja hänen täytyi luopua
kruunustaan poikansa Viktor Emmanuel II:n hyväksi.
Tapaus teki järkyttävän vaikutuksen Roomassakin, ja siellä valittiin
"triumvirit" Mazzini, Saffi ja Armellini valtiota johtamaan. Paavikin,
joka tähän saakka oli ollut vaiti Gaetassaan, päästi nyt hätähuudon,
kutsuen katolista maailmaa vapauttamaan hänet "lurjusjoukon" vallasta.
Ranska, joka juuri äsken oli julistanut kunnioittavansa toisten
kansojen vapautta, marssitti sotajoukkonsa rajan yli nuorta tasavaltaa
vastaan.
Mutta Mazzini ei hämmästynyt. Nyt oli hänen puolustettava ihanteitaan
vereen ja henkeen. Nyt oli hänen näytettävä mitä usko ja ihanteet
voivat. Roselli ja Garibaldi valittiin hoitamaan kaupungin puolustusta,
mutta kaiken sieluna oli Mazzini. Sanotaan, että Rooman puolustus nosti
italialaista luonnetta. "Epäitsekkäänä, väsymättömänä, yksityisestä
mukavuudestaan välittämättä, helläsydämisenä kuin lapsi, suurenmoisine
uskoineen jumalalliseen tehtäväänsä osoitti tuo 'myrkyllinen
vehkeilijä' paavin alamaisille sellaista sielun suuruutta, ettei moista
ollut nähty yhdessäkään Kristuksen sijaisessa koko sinä aikana kuin
Rooma oli ollut kristitty."
Toinen merkillinen piirre hänessä oli se, ettei hän ollut vähääkään
kostonhaluinen. Kukaan ei saanut koskea kirkon omaisuuteen eikä
sen palvelijoihin. Kun kansanjoukot esim. kantoivat rippituoleja
katusulkuihin, käski Mazzini viedä ne pois. "Hallituksen velvollisuus
on säilyttää uskonnon koskemattomuus", sanoi hän.
Kun kaupungin puolustajat, torjuessaan hyökkäyksen, saivat joukon
ranskalaisia vangiksi, vietiin heidät Pietarin kirkkoon, jossa Mazzini
lausui heille: "Ranskalaiset ja italialaiset, rukoilkaamme yhdessä
tässä pyhässä paikassa Kaikkivaltiasta kansan vapauden ja yleisen
veljeyden puolesta." Sitten saatettiin heidät kadulle ja lähetettiin
pois, mukanaan suuria sikaarikääryjä lahjaksi tovereilleen.
Triumviri asui Quirinalilla pienessä huoneessa, jonne kaikilla oli
vapaa pääsy. Hän söi halvassa ravintolassa kahdella frangilla päivässä
ja eli koko piiritysajan leivällä ja rypäleillä, jakaen suuren
palkkansa kokonaan muille. Hänen ainoa ylellisyytensä oli kukkakimppu,
jonka tuntematon käsi joka päivä toi hänelle.
Mutta päivä päivältä harveni sankarien joukko. Ranskassa pääsi
katolinen puolue voitolle, ja piiritystä jatkettiin. Äkkiä kieltäytyi
Garibaldikin tottelemasta Rosellia ratkaisevalla hetkellä, ja
heinäkuussa päätti Kansalliskokous antautua. Mazzini vastusti
viimeiseen saakka: "Monarkia voi antautua; tasavalta voi vain kuolla
ja todistaa asiansa oikeutta marttyyriuteen saakka." Silloin lähti
Garibaldi joukkoineen, häntä ajettiin takaa, ja hän sai kärsiä kovaa,
menettäen rakkaan vaimonsakin Comacchion soissa. Toiset johtajat
kaatuivat tai ammuttiin. Mazzini piiloitteli Roomassa vielä muutaman
päivän, pelastuen kuin ihmeen kautta. Hänen päänsä oli harmaantunut
kahdessa kuukaudessa, hänen kasvonsa olivat vanhentuneet, mutta
sielussa kyti yhä, ankarasta pettymyksestä huolimatta, entinen tuli.
Ääni kajahti varmalta ja tyyneltä, silmä oli kirkas, vaikka surullinen.
Hänen elämänsä suurin ja kirkkain unelma oli loppunut, ja taas alkoi
taistelu, taas oli edessä köyhyys ja maanpako.
* * * * *
Suuren pettymyksensä jälkeen pakeni Mazzini nopeasti Sveitsiin ja
sieltä Englantiin jatkamaan entistä elämäänsä -- suojellen pakolaisia,
kirjoitellen yhä aatteittensa puolesta, m.m. sarjan kirjeitä "Italian
kansalle" vv. 1861-71.
Vanhat ystävät ottivat hänet avosylin vastaan, ja yleensä herätti hän
yhä enenevää huomiota Englannin älykkäimpien, sivistyneimpien piirien
keskuudessa. Swinburne lauloi hänen kunniakseen, ja häntä ympäröi
liehakoiva, imarteleva ihailijajoukko. Mutta hänen mielensä paloi yhäti
Italiaan. Hän koetti saada Englantia "siveellisesti kannattamaan"
sen asiaa, hän perusti "Italian ystävien" seuran, johon suuri joukko
ajan merkittävimpiä vapaamielisiä kokoontui. Sitäpaitsi järjesti hän
entiselle ohjelmalleen uskollisena kapinoita siellä täällä; niistä
kuitenkin oli enemmän vahinkoa kuin hyötyä, kun toiset miehet olivat
toisin keinoin ryhtyneet ajamaan Italian asiaa.
Cavour ja Viktor Emmanuel, diplomaatti ja sotilas, toteuttivat sen,
mitä ihanteen mies oli aavistellut. Italia vapautui, Italia yhtyi.
Mutta se, ettei Italiasta tullut tasavaltaa, suretti Mazzinia syvästi
hänen viimeisinä vuosinaan, eikä hän koskaan lakannut ponnistelemasta
tämän ihanteen puolesta. Vielä nytkin on Mazzinin nimi Italian
tasavaltalaisten huulilla, vielä nytkin on ihmisiä, jotka sitä
hänen esimerkkiään seuraten ihanteena tavoittelevat. Ja tasavallan
puolustajana, tasavaltaisen oppisuunnan julistajana on Mazzinin nimi
jäänyt historiaankin.
Sosialismin historiassa hän myöskin joskus vilaukselta näyttäytyy.
Siihen vaikutti tietysti hänen toimintansa alempien kansanluokkien,
varsinkin työläisluokan kohottamiseksi, ja tapaammehan esim. "Ihmisen
velvollisuuksissa" monta ajatusta, jotka nykyinen sosialismi on
hyväksynyt, kuten aatteet työnjaosta ja palkan suhteesta tehtyyn
työhön, kansojen veljeydestä, yhteiskuntaluokkien suhtautumisesta
toisiinsa j.n.e.
Mutta Mazzini oli ennen kaikkea ihanteen mies, uskonnollisen ihanteen.
Kaikki oikeutemme ja velvollisuutemme johtaa hän Jumalasta ja Hänen
laistaan. Se, mikä sosialismissa näytti kallistuvan materialismiin, oli
hänelle kauhistus.
Hän ei myöskään hyväksy yksityisen omaisuuden hävittämistä,
todistaen terävästi ja selvästi, että maailmasta silloin, yksityisen
yritteliäisyyden lakatessa, katoisi myöskin edistymisen halu. Jokainen
eläisi itsekseen harrastuksetonta, harmaata elämää, mikä lopulta veisi
epätoivoon ja anarkiaan.
Sellainen ei ole Mazzinin tulevaisuusihanne. Pateettisin sanoin lausuu
hän julki uskontunnustuksensa "Ihmisen velvollisuuksien" viimeisillä
sivuilla: "Minä uskon elämän ikuiseen kehitykseen Jumalan luomissa, ja
mietteen ja toiminnan edistykseen, ei ainoastaan menneen, vaan myöskin
tulevan ajan ihmisten keskuudessa... Minä uskon _yhdistymiseen_ ainoana
keinona, mitä meillä on edistyksen täyttämiseksi, ei ainoastaan siksi,
että se monistuttaa tuottavien voimien toiminnan, vaan myöskin sen
vuoksi, että se tuo lähempään yhteyteen kaikki ihmissielun erilaiset
ilmiöt ja asettaa _yksilön_ elämän _yhteiselämän_ yhteyteen."
Näin ei hänen työnsä kohdistu ainoastaan Italiaan, vaan koko
ihmiskuntaan. Kun Mazzini eli, oli hänen nimensä kuin sotahuuto,
joka sai tyrannit kaikkialla maailmassa vapisemaan. Sanotaan, että
hänen kuolemansa oli mieluinen tapaus monille Euroopan kruunatuista
ja kruunaamattomista hallitsijoista. Oma kansansa kunnioittaa
häntä kansallissankarinaan Garibaldin rinnalla. Kun hän kuoli, v.
1872 matkalla kotimaassaan, saateltiin hänet juhlallisesti hautaan
kotikaupunkinsa kuuluisalle kirkkomaalle, äitinsä viereen, ja kun hänen
syntymänsä satavuotismuistoa juhlittiin, oli kuningas ministereineen
läsnä, kouluissa vietettiin juhlia ja hänen muistopatsaansa oli
kiedottu Italian ja Englannin lippuihin.
Meihin vaikuttaa hän kuitenkin ennen kaikkea ihmisenä. Mazzini oli
niin peräti kokonainen persoonallisuus, että sellaisia harvoin
tavataan. Ainakin hän itse täytti ne velvollisuudet, joita hän julisti,
milloinkaan poikkeamatta siitä minkä oikeaksi näki, konsaan vastuksia
väistämättä, kumartelematta ja mutkistelematta kulkien suoraan omaa
päämääräänsä kohti. Ja siksi palaakin hänen nimensä yhä vapauden
soihtuna siellä, missä kansa kalleimpansa puolesta taistelee, ja siksi
soivatkin hänen sanansa uskosta lopulliseen voittoon lohduttavina
ja rohkaisevina kaikille sorretuille ja vainotuille. Luulenpa,
että Mazzinilla nyt on sanansa sanottavana meidänkin kärsivälle,
taistelevalle kansallemme.
Hänen luonteensa rajaton hyvyys pistää silmään kaikkialla. Melkein
arvostelematta saattoi hän tuhlata omaisuutensa, viimeisen roponsakin
sille, joka sanoi sitä tarvitsevansa. Hänen lapsuudestaan kerrotaankin
kuvaava tarina:
Kuusivuotiaana käveli hän kadulla äitinsä kanssa. Heiltä pyysi almua
kerjäläinen, vanha, kunnianarvoisan näköinen ukko. Mazzini seisahtui
kuin jähmettyneenä, juoksi äitinsä luota, kietoi käsivartensa
kerjäläisen kaulaan ja suuteli häntä huutaen: "Anna hänelle jotakin,
äiti! Anna hänelle jotakin." -- "Rakastakaa häntä paljon, rouva", sanoi
ukko; "hän tulee rakastamaan kansaa".
Ja ennustus toteutui. Mazzini rakasti kansaa, omaa kansaansa, melkein
sokeasti, sen vikoja näkemättä. Hän asetti omat hehkuvat aatteensa sen
sieluun, uskoen oman lujuutensa, oman rehellisyytensä piilevän jokaisen
työmiehen karkean puvun alla. Ja siitä johtuivat hänen useimmat
pettymyksensäkin.
Sitäpaitsi oli hänen olemuksensa ja koko käytöksensä erinomaisen
miellyttävää. Hän ei ollut lahjakas ainoastaan puhujana ja kansan
johtajana; hänen runolliset ja soitannollisetkin taipumuksensa olivat
tavallista suuremmat. Väitetään että se, joka hänet tapasi, ei voinut
koskaan unohtaa hänen henkevää keskusteluaan, kauniita, ilmeikkäitä
kasvojaan ja suuria, tummia silmiään, joissa salama joskus välähti
lempeän, surumielisen sävyn takaa.
Ja niin oli hänen elämänsä kaikesta levottomuudestaan, kaikista
kärsimyksistään ja puutteistaan huolimatta ihana elämä. Vaikka
hänen valtiollisella toiminnallaan ei ollutkaan suuria, suoranaisia
seurauksia -- toisethan hänen työnsä loppuun veivät -- loistaa hän
sentään silmiimme suurena ihmisenä, apostolina, otsallaan uneksijan
miettivä ilme ja silmissään ennustajan kauas tähtäävä, ihmeitä näkevä
katse.
Tampereella syyskuulla 1917.
_Suomentaja_.