Oli kuuden aika illalla; taivaasta hohti kellertävää valoa siniseen
mereen, johon syksyn aurinko loi kultaisia säteitään.
Päivän helle oli vähitellen haihtunut, ja vieno tuulahdus vilvoitti
kuin luonnon suloinen henkäys Välimeren rantoja ja kuljetti seudusta
seutuun puiden tuoksua ja siihen liittyvän meren raikkaan tunnun.
Tällä laajalla merellä, joka ulottuu Gibraltarista Dardanelleihin ja
Tunisista Venetsiaan, purjehti siromuotoinen alus illan ensi usvissa.
Se muistutti joutsenta, joka avaa siipensä ja ui tuulen viemänä veden
pintaa pitkin. Se kiiti nopeasti ja samalla sirosti eteenpäin, jättäen
jälkeensä kimaltelevan juovan.
Aurinko, jonka viimeisiä säteitä tervehdimme, katosi lännen
taivaanrantaan, mutta valo välkkyi laineilla ja näytti loistavan
tarumaailman mukaan kertovan, että tulijumala oli vaipunut Amfitriten
syliin, joka turhaan koetti peittää rakastajaansa sinisellä viitallaan.
Alus kiiti nopeasti, vaikka tuntui niin tyyneltä, että immen kiharat
tuskin olisivat tuulessa häilyneet.
Aluksen keulassa seisoi kookas, tummaihoinen ja kirkassilmäinen mies,
katsellen edessään kohoavaa tumman keilan muotoista saarta, joka
muistutti isoa katalonialaista hattua.
-- Tuoko on Monte-Cristo? kysyi hän vakavalla ja surun leimaamalla
äänellä.
-- Niin, teidän ylhäisyytenne, vastasi kapteeni, -- tulemme perille.
-- Tulemme perille! toisti matkamies tavattoman alakuloisesti.
Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:
-- Niin, siellä on satama.
Hän vaipui jälleen ajatuksiinsa, ja hänen huulilleen nousi hymy, joka
oli kyyneliä murheellisempi.
Muutamaa minuuttia myöhemmin näkyi saaresta valonvälke, ja pyssyn
paukahdus kuului alukseen asti.
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi kapteeni, -- rannalta annetaan merkki,
tahdotteko itse vastata siihen?
Kapteeni viittasi kädellään saarta kohden, jonka reunasta erkani
yksinäinen valkoinen pilvi, laajeni ja haihtui.
-- Kyllä, kyllä, vastasi hän aivan kuin unesta havahtuen. -- Antakaa
tänne.
Kapteeni ojensi hänelle ladatun karbiinin. Matkustaja tarttui siihen,
nosti sen hitaasti ja ampui ilmaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin
laskettiin purjeet ja alus laski ankkuriin viidensadan jalan päässä
pienestä satamasta.
Soutuvene pantiin heti vesille, siihen meni neljä soutajaa, perämies ja
matkustaja. Mutta hän ei istuutunutkaan keulaan häntä varten varatulle
siniselle matolle, vaan jäi seisomaan kädet rinnalla ristissä.
-- Soutakaa! kehotti matkustaja.
Kaikki kahdeksan airoa putosivat veteen aivan yht'aikaa vesipisarankaan
pirskahtamatta. Sitten vene alkoi nopeasti liukua eteenpäin.
Pian vene oli pienessä, luonnon muodostamassa satamassa. Veneen pohja
otti hienoon hiekkaan.
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi perämies, -- nouskaa kahden soutajan
olkapäille, he kantavat teidät maihin.
Nuori mies vastasi tähän kiipeämällä laidan yli ja astumalla veteen,
joka ulottui hänen vyötäisiinsä asti.
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi perämies, -- teette väärin, ja herramme
toruu meitä.
Nuori mies kulki rantaa kohti kahden merimiehen jäljessä, jotka etsivät
parhaimmat kahlauspaikat. Ranta oli noin kolmenkymmenen askelen päässä.
Siellä matkustaja pudisti jalkojaan ja etsi katseillaan tietä, jota
voisi lähteä kulkemaan, sillä oli jo aivan pimeä.
Samassa laskeutui käsi hänen olalleen ja hän kuuli äänen, joka sai
hänet värähtämään.
-- Hyvää päivää, Maximilien. Olette täsmällinen, kiitos siitä!
-- Tekö, kreivi, sanoi nuori mies tehden liikkeen, joka muistutti iloa,
ja puristi molemmin käsin Monte-Criston kättä.
-- Niin kuin näette, olen yhtä täsmällinen kuin tekin. Mutta tehän
olette läpimärkä, ystäväni, teidän täytyy muuttaa vaatteita. Täällä on
erityinen huoneisto varattu teitä varten, ja siellä unohdatte
väsymyksen ja vilun.
Monte-Cristo huomasi Morrelin kääntyvän. Hän odotti.
Nuori mies huomasi hämmästyksekseen, että miehet, jotka hänet olivat
tuoneet, eivät olleet puhuneet mitään, lähteneet vain pois, vaikkei hän
ollut heille maksanut mitään. Kuului airojen ääni, kun vene palasi
purren luo.
-- Etsittekö merimiehiä? kysyi kreivi.
-- Niin. En antanut heille mitään, ja he ovat kuitenkin lähteneet pois.
-- Älkää välittäkö siitä, Maximilien, sanoi Monte-Cristo nauraen, --
olen tehnyt merimiesten kanssa sellaisen sopimuksen, että saareeni tulo
on maksuton.
Morrel katsoi kummastuneena kreiviin.
-- Kreivi, sanoi hän, -- ette ole täällä enää sama kuin Pariisissa.
-- Kuinka niin?
-- Täällä te nauratte.
Monte-Criston otsa kävi äkkiä synkäksi.
-- Olette oikeassa huomauttaessanne siitä minulle, Maximilien, sanoi
hän. -- Teidän näkemisenne oli minulle suuri onni, ja unohdin, että
kaikki onni on katoavaa.
-- Ei, ei, kreivi, sanoi Morrel tarttuen molemmin käsin jälleen kreivin
käteen. -- Naurakaa, olkaa onnellinen ja todistakaa naurullanne, ettei
elämä ole surullinen muille kuin kärsiville. Te olette armelias, olette
hyvä, olette suuri, ystäväni, ja rohkaistaksenne mieltäni
teeskentelitte iloisuutta.
-- Erehdytte, Morrel, sanoi Monte-Cristo, -- olin todellakin
onnellinen.
-- Siinä tapauksessa unohdatte minut. Sitä parempi.
-- Kuinka niin?
-- Sillä tiedättehän, ystäväni, että sanon teille niin kuin
gladiaattorit keisarille sirkuksessa: "Kuolemaan menevät tervehtivät
sinua!"
-- Ette siis ole vielä löytänyt lohdutusta? kysyi Monte-Cristo katsoen
omituisesti häneen.
-- Pidittekö todellakin sitä mahdollisena? vastasi Morrel luoden
katkeran katseen kreiviin.
-- Kuulkaahan, sanoi kreivi, -- ymmärrättehän hyvin sanani, Maximilien?
Ette pidä minua minään tavallisena ihmisenä, kalistimena, josta lähtee
epämääräisiä, sekavia ääniä. Kun kysyn, ettekö ole löytänyt lohdutusta,
puhun miehenä, joka tuntee ihmissydämen salaisuudet. Astukaamme siis,
Morrel, yhdessä sydämenne syvyyteen ja tutkikaamme sitä. Vieläkö tuo
sama kiihkeä tuska saa teidät sävähtämään kuin myrkkyhyttysen pureman
leijonan? Vieläkö teitä kalvaa jano, joka ei sammu ennen kuin haudassa?
Vaivaako teitä tuo kaipauksen ihanteellisuus, joka irroittaa ihmisen
elämästä ja vainoaa kuolemaan asti? Vai onko teissä väsyneen rohkeuden
velttoutta, ikävyyttä, joka sammuttaa viimeisenkin toivon säteen? Onko
muisto kalvennut, ja ovatko kyynelenne jo kuivuneet? Rakas ystävä, jos
niin on asian laita, jos ette enää voi itkeä, jos luulette
herpaantuneen sydämenne kuolleen ettekä jaksa enää muuta kuin turvata
Jumalaan ja katsoa taivasta, niin, ystäväni, heittäkäämme syrjään
kaikki sanat, jotka eivät voi kuvata sitä, mitä sielumme tahtoo niihin
mahduttaa. Maximilien, olette löytänyt lohdutuksen, älkää enää
valittako.
-- Kreivi, sanoi Morrel lempeästi ja kuitenkin varmasti, -- kreivi,
kuulkaa minua, sillä osoitan sormellani maata ja nostan silmäni
taivasta kohden. Olen tullut luoksenne kuollakseni ystävän syliin.
Onhan maailmassa ihmisiä, joita rakastan; rakastan sisartani Julietä,
rakastan hänen miestään Emmanuelia, mutta tarvitsen voimakkaan sylin,
joka minulle aukenee, ja tahdon nähdä kuollessani hymyn. Sisareni
purskahtaisi itkuun ja pyörtyisi, näkisin hänen kärsivän, ja olen jo
kylliksi itse saanut kärsiä. Emmanuel riistäisi aseen kädestäni ja
täyttäisi talon huudoillaan. Te, kreivi olette antanut minulle
lupauksenne, te olette ihmistä suurempi, sanoisin teitä jumalaksi,
ellette olisi kuolevainen. Te talutatte minut hiljaa ja hellästi
kuoleman portille asti, teettehän niin?
-- Ystävä, sanoi kreivi, -- pieni epäilys vaivaa minua vielä. Oletteko
ehkä niin heikko, että ylpeilette surustanne ja haluatte sitä näyttää?
-- En, katsokaahan, olen tyyni, sanoi Morrel ojentaen kätensä
kreiville, -- eikä valtimoni syki tavallista kiihkeämmin. Ei, olen nyt
tullut matkan päähän, pitemmälle en mene. Olette pyytänyt minua
odottamaan ja toivomaan. Tiedättekö, mitä olette saanut aikaan tuolla
viisaudellanne. Olen odottanut kuukauden, siis kärsinyt kuukauden. Olen
toivonut! -- ihminen on kurja olento raukka -- olen toivonut, mitä en
itsekään tiedä, jotakin tuntematonta, mieletöntä, uskomatonta, ihmettä,
Jumala yksin tietää, mitä olen toivonut, hän, joka järkeemme on
liittänyt tuon hulluuden, jota sanotaan toivoksi. Niin, olen odottanut
ja toivonut, kreivi, ja neljännestunnin ajan olette tietämättänne
kiduttanut, haavoittanut sydäntäni, sillä jokainen sananne on
todistanut minulle, ettei minulla ole enää mitään toivottavaa. Oi
kreivi, kuinka suloista onkaan saada levätä kuolemassa!
Morrel lausui nämä viimeiset sanat niin kiihkeästi ja voimakkaasti,
että kreivi vavahti.
-- Ystäväni, sanoi Morrel huomatessaan kreivin vaikenevan, -- olette
määrännyt lokakuun viidennen päivän elämäni viimeiseksi... Ystäväni,
tänään on lokakuun viides päivä...
Morrel otti kellon taskustaan.
-- Kello on yhdeksän, minulla on vielä kolme tuntia aikaa elää.
-- Niin on, vastasi Monte-Cristo, -- tulkaa.
Morrel seurasi konemaisesti kreiviä, ja ennen kuin hän huomasikaan, he
olivat jo saapuneet luolaan. Ovi aukeni, tuoksut tulvehtivat häntä
vastaan, kirkas valo häikäisi häntä.
Morrel arkaili astua pitemmälle. Hän epäili kaikkea tätä veltostuttavaa
komeutta ympärillään.
Monte-Cristo veti häntä hellästi eteenpäin.
-- Emmekö voisi käyttää näitä kolmea jäljellä olevaa tuntia niin kuin
roomalaiset, jotka keisarinsa ja perijänsä Neron tuomittua heidät
kuolemaan istuivat kukilla koristetun pöydän ääreen ja hengittivät
myrkkyä heliotrooppien ja ruusujen tuoksussa?
Morrel hymyili.
-- Niin kuin vain tahdotte, sanoi hän. -- Kuolema on aina kuolema, siis
unhotus, lepo, elämästä poistuminen ja siis tuskan heittäminen.
Hän istahti, ja Monte-Cristo istuutui vastapäätä häntä.
He olivat ylellisessä ruokasalissa, jota jo aikaisemmin olemme
kuvailleet. Se oli tuo huone, jossa marmoripatsaat kantoivat päänsä
päällä kukilla ja hedelmillä täytettyjä maljoja.
Morrel oli luonut katseen ympärilleen, mutta ei ollut huomannut mitään
erikoista.
-- Puhukaamme niin kuin miehet ainakin, sanoi hän katsoen terävästi
kreiviin.
-- Puhukaa, vastasi tämä.
-- Kreivi, jatkoi Morrel, -- mielestäni teissä yhtyy kaikki
inhimillinen tietämys ja te olette aivan kuin toisesta,
täydellisemmästä ja viisaammasta maailmasta kotoisin.
-- Tuossa on hiukan totta, Morrel, sanoi kreivi, ja kaunis, alakuloinen
hymy jalosti hänen kasvojaan. -- Olen tullut siitä tähdestä, jonka nimi
on suru.
-- Uskon sen, vaikka en yritä syventyä sen sisällykseen. Niinpä kun
käskitte minua jäämään elämään, jäin, kun käskitte minua toivomaan,
niin melkein toivoinkin. Uskallan siis kysyä teiltä aivan kuin jos
kerran olisitte kuollut: Onko kuolema kovin tuskallista?
Monte-Cristo katsoi Maximilieniin sanomattoman hellästi.
-- On, sanoi hän, -- epäilemättä on tuskallista, jos väkivaltaisesti
särjette tämän kotelon, joka ehdottomasti tahtoo elää. Jos annatte
lihan kärsiä tikarin hampaissa, jos lähetätte järjettömän ja helposti
tieltään eksyvän kuulan aivoihinne, jotka kärsivät pienimmästäkin
kolauksesta, niin se tuottaa kyllä tuskaa. Kidutte kuollessanne ja
pidätte silloin elämää kalliisti ostamaanne lepoa parempana.
-- Kyllä ymmärrän, sanoi Morrel, -- kuolemassa samoin kuin elämässäkin
on salaiset tuskansa ja nautintonsa. Kaikki riippuu niiden
tuntemisesta.
-- Juuri niin, Maximilien, sanoitte oikean sanan. Kuolema on, sen
mukaan, olemmeko hyvässä vai pahassa suhteessa siihen, joko ystävä,
joka vaivuttaa meidät hellästi uneen kuin imettäjä, tai vihollinen,
joka väkivaltaisesti riistää hengen ruumiista. Kun maailma on elänyt
vielä tuhat vuotta, kun on päästy kaikkien luonnon hävittävien voimien
herraksi ja saatu ne palvelemaan yleistä hyvinvointia, kun ihminen
tietää, niin kuin äsken sanoitte, kuoleman salaisuuden, silloin kuolema
tulee yhtä suloiseksi, yhtä suureksi nautinnoksi kuin lepo armaan
sylissä.
-- Ja jos te tahtoisitte kuolla, kreivi, osaisitteko kuolla sillä
tavoin?
-- Osaisin.
Morrel ojensi hänelle kätensä.
-- Nyt ymmärrän, sanoi hän, -- miksi olette käskenyt minua tänne, tähän
yksinäiseen saareen, keskelle valtamerta, tähän maanalaiseen palatsiin,
faaraoidenkin kadehtimaan hautaan. Rakastattehan minua, kreivi, ja
juuri sen vuoksi annatte minulle tuollaisen äskenmainitsemanne
kuoleman, jolloin voin kamppailuitta sammua, sopertaen Valentinen nimeä
ja pusertaen teidän kättänne.
-- Olette arvannut oikein, Morrel, sanoi kreivi yksinkertaisesti, --
juuri sitä olen tarkoittanut.
-- Kiitos. Ajatellessani sitä, etten huomenna enää elä, tuntuu
sydämessäni sangen suloiselta.
-- Ettekö sure ketään? kysyi Monte-Cristo.
-- En, vastasi Morrel.
-- Ette minuakaan? kysyi kreivi syvästi liikuttuneena.
Morrel vaikeni. Hänen kirkas katseensa himmeni hetkiseksi ja loisti
sitten säkenöiden. Suuri kyynel puhkesi siitä ja vieri pitkin hänen
poskeaan hopeisena juovana.
-- Jätätte kaipauksen maan päälle ja kuitenkin kuolette, sanoi kreivi.
-- Minä rukoilen, huudahti Morrel, -- älkää enää sanoko sanaakaan,
kreivi, älkää pitkittäkö tuskaani!
Kreivi luuli, että Morrel horjui päätöksessään.
Tämän otaksuminen herätti hänessä eloon sen kamalan epäilyksen, jonka
hän jo kerran oli Ifin linnassa voittanut.
-- Koetan tehdä tämän miehen onnelliseksi, ajatteli hän. -- Pidän tätä
tekoa aivan kuin painona, jonka heitän vaakalautaan, kun toiseen olen
heittänyt tekemäni pahan. Jos nyt petyn, ellei tämä mies olekaan
kylliksi onneton ansaitakseen onnen, niin kuinka silloin käy minun,
joka en voi unohtaa pahaa muuten kuin muistelemalla hyvää? --
Kuulkaahan, Morrel, sanoi hän, -- surunne on tavattoman suuri, sen näen
kyllä, mutta uskottehan Jumalaan ettekä tahdo panna sielunne autuutta
vaaraan.
Morrel hymyili surullisesti.
-- Kreivi, sanoi hän, -- tiedättehän, etten rakasta imelää
runollisuutta, mutta sieluni ei enää kuulu minulle.
-- Kuulkaahan, Morrel, sanoi Monte-Cristo, -- minulla ei ole sukulaisia
maailmassa. Olen tottunut pitämään teitä poikanani. No niin,
pelastaakseni poikani olen valmis uhraamaan elämäni ja vielä
suuremmalla syyllä rikkauteni.
-- Mitä sillä tarkoitatte?
-- Tarkoitan sitä, Morrel, että tahdotte jättää elämän sen vuoksi,
ettette tunne, mitkä nautinnot suuri rikkaus voi ihmiselle hankkia.
Morrel, minulla on lähes sata miljoonaa, annan ne teille. Sellaisella
omaisuudella voitte saavuttaa kaiken, mitä haluatte. Oletteko
kunnianhimoinen? Kaikki urat ovat teille avoimina. Kääntäkää maailma
ylösalaisin, toimikaa kuin mielipuoli, olkaa rikollinen, jos mielenne
tekee, mutta eläkää!
-- Kreivi, olette antanut minulle sananne, sanoi Morrel kylmästi. --
Ja, lisäsi hän katsoen kelloaan, -- kello on puoli yksitoista.
-- Morrel, aiotteko tehdä sen minun läsnä ollessani, minun kodissani?
-- Antakaa minun siis lähteä, sanoi Maximilien synkistyen, -- muuten
luulen, että rakastatte minua vain oman itsenne tähden.
Ja hän nousi.
-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, jonka kasvot kirkastuivat näiden
sanojen aikana. -- Te tahdotte sitä, Morrel, ja olette taipumaton.
Olette täydellisesti onneton, ja, niin kuin itse sanoitte, vain ihme
voisi teidät parantaa. Istukaa, Morrel, ja odottakaa!
Morrel totteli. Monte-Cristo nousi, otti kaulassaan riippuvasta
kultaketjusta avaimen, meni huolellisesti lukitun kaapin luo ja otti
sieltä taidokkaasti koristellun laatikon, jonka joka kulmassa oli
kumarassa taivaaseen kaipaava enkeli.
Hän laski laatikon pöydälle ja otti siitä kultaisen rasian, jonka kansi
avattiin painamalla salaiseen jouseen. Rasiassa oli öljymäistä,
jokseenkin kiinteätä ainetta, jonka väriä ei voinut määritellä, sillä
rasian kultareunan safiirit, rubiinit ja smaragdit kuvastuivat siihen.
Kreivi otti tätä ainetta pienellä, kullatulla hopealusikalla ja ojensi
sen Morrelille katsoen häneen pitkään.
-- Tässä on pyytämäänne ainetta, sanoi hän. -- Tässä on se, mitä teille
lupasin.
-- Nyt, kun vielä elän, sanoi nuori mies ottaen lusikan Monte-Criston
kädestä, -- kiitän teitä sydämestäni.
Kreivi otti toisen lusikan ja otti sillä ainetta rasiasta.
-- Mitä nyt teette, ystävä? sanoi Morrel pidättäen häntä.
-- Toden totta, sanoi kreivi hymyillen, -- Jumala suokoon anteeksi,
mutta minäkin luulen olevani väsynyt elämään, ja kun kerran on
tilaisuus...
-- Seis! huusi nuori mies. -- Te, joka rakastatte, jota rakastetaan,
jolla on toivon usko, älkää tehkö niin kuin minä. Te tekisitte siinä
rikoksen. Hyvästi, jalo ja ylevä ystäväni! Kerron Valentinelle kaiken,
mitä hyväkseni olette tehnyt.
Ja hitaasti, arkailematta, pusertaen vasemmalla kädellään kreivin
kättä, Morrel nieli tai oikeammin sanoen imi Monte-Criston hänelle
antaman salaperäisen aineen.
He vaikenivat. Ali tuli hiljaa sisään, toi tupakkaa ja piiput, tarjosi
kahvia ja poistui.
Vähitellen marmoripatsaiden käsissä olevat lamput himmenivät eikä
Morrel tuntenut enää suitsutusastioiden höyryjä niin selvästi kuin
siihen asti.
Monte-Cristo istui vastapäätä häntä varjossa, ja Morrel näki vain hänen
silmiensä kiiluvan.
Suuri tuska valtasi nuoren miehen, hän tunsi piipun putoavan kädestään,
esineet kadottivat muotonsa ja värinsä, hänen himmenevät silmänsä
olivat näkevinään ovien ja verhojen aukenevan seinissä.
-- Ystävä, sanoi hän, -- tunnen kuolevani. -- Kiitos.
Hän ponnisti viimeisen kerran ojentaakseen kätensä, mutta se putosikin
velttona hänen kupeelleen.
Silloin hän oli näkevinään Monte-Criston hymyilevän, ei omituista ja
pelottavaa hymyään, joka toisinaan oli antanut hänelle aavistuksen
tämän syvän sielun salaisuuksista, vaan hyväntahtoista hymyään, niin
kuin isä hymyilee kuullessaan lapsensa puhuvan järjettömästi.
Samalla kreivi kasvoi hänen silmissään, hänen vartalonsa kuvastui
kookkaana punaista verhoa vastaan, hän oli pyyhkäissyt mustan tukkansa
taaksepäin ja oli kuin enkeli, joka viimeisellä tuomiolla uhkaa
kadotettuja.
Voimattomana ja herpaantuneena Morrel retkahti tuoliinsa, suloinen
uupumus tuntui kaikissa hänen suonissaan. Ajatukset vaihtuivat hänen
aivoissaan niin kuin kaleidoskoopin kuviot. Hän ei tuntenut enää
itsessään muuta elonmerkkiä kuin unelman: hän oli täysin purjein
kiitävinään siihen epämääräiseen huumaustilaan, joka käy tuon suuren
tuntemattoman, kuoleman, edellä.
Hän koetti vielä kerran ojentaa kätensä kreiville, mutta tällä kertaa
hänen kätensä ei liikahtanutkaan. Hän koetti lausua viimeiset hyvästit,
mutta hänen kielensä kääntyi kurkkuun päin kuin laatta haudan suulle.
Hämärtävät silmät sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan, mutta
silmäluomien takana häilyi kuva, jonka hän tunsi, vaikka luulikin
olevansa keskellä pimeyttä.
Kreivi avasi oven.
Viereinen huone loisti kuin satulinna, ja hohde osui sinnekin, missä
Morrel kulki kohden suloista kuolemaa.
Huoneen ovelle ilmestyi tavattoman kaunis nainen.
Kalpeana ja lempeästi hymyilevänä hän oli aivan kuin armahduksen
enkeli, joka häätää koston enkelin pois.
-- Joko taivas minulle aukenee? ajatteli kuoleva. -- Tuo enkeli
muistuttaa häntä, jonka kadotin.
Monte-Cristo osoitti sormellaan nuorelle naiselle sohvaa, jolla Morrel
lepäsi. Nainen lähestyi häntä kädet ristissä ja hymy huulillaan.
-- Valentine! Valentine! huudahti Morrel sielunsa syvyydessä.
Mutta hänen suustaan ei tullut ääntä, ja aivan kuin kaikki hänen
voimansa olisivat sammuneet tähän sisäiseen mielenliikutukseen, hän
huokasi syvään ja sulki silmänsä.
Valentine riensi häntä kohden. Morrelin huulet liikkuivat yhä.
-- Hän kutsuu teitä, sanoi kreivi. -- Hän kutsuu teitä syvässä
unessaan, hän, jonka huostaan tahdoitte uskoa kohtalonne, mutta josta
kuolema aikoi teidät erottaa. Kaikeksi onneksi minä olin saapuvilla ja
voitin kuoleman! Valentine, tästälähin ei teidän enää tarvitse erota
toisistanne maan päällä, sillä tavatakseen teidät hän syöksyi hautaan.
Ilman minua olisitte molemmat kuolleet, minä annan teidät toisillenne,
palkitkoon Jumala minut näiden kahden olennon hengen pelastamisesta!
Valentine tarttui Monte-Criston käteen ja nosti sen huulilleen
vastustamattoman ilon vallassa.
-- Kiittäkää minua, sanoi kreivi, -- kiittäkää minua, kiittäkää yhä
uudelleen, vakuuttakaa, että olen tehnyt teidät onnelliseksi! Ette
tiedä, kuinka suuresti kaipaan tätä varmuutta!
-- Minä kiitän teitä koko sielustani, sanoi Valentine, -- ja jos
epäilette sanojani, niin kysykää Haydéelta, tiedustelkaa rakkaalta
sisareltani Haydéelta, joka on Ranskasta lähdettyämme saanut minut
kärsivällisesti odottamaan tätä onnen päivää kertomalla minulle teistä.
-- Rakastatte siis Haydéeta? kysyi Monte-Cristo koettaen turhaan salata
mielenliikutustaan.
-- Koko sielustani.
-- Kuulkaa siis, Valentine, pyydän teiltä suurta palvelusta.
-- Hyvä Jumala, saanko todellakin sellaisen onnen...?
-- Saatte. Olette sanonut Haydéeta sisareksenne. Olkoon hän todellakin
sisarenne, Valentine. Korvatkaa hänelle kaikki, mitä luulitte olevanne
minulle velkaa, suojatkaa häntä, te ja Morrel, sillä -- kreivin ääni
tukahtui -- sillä tästä lähin hän on yksin maailmassa...
-- Yksin maailmassa! toisti ääni kreivin takana. -- Miksi?
Monte-Cristo kääntyi.
Haydée seisoi hänen edessään kalpeana ja jäykkänä, silmissään
kuolemankauhu.
-- Siksi, että huomenna olet vapaa, tyttäreni, sanoi kreivi, -- ja saat
maailmassa sen aseman, mikä sinulle kuuluu. En tahdo omalla
kohtalollani varjostaa sinun elämääsi. Prinssin tytär! Minä annan
sinulle takaisin isäsi aarteet ja nimen.
Haydée kalpeni, avasi läpikuultavat kätensä, aivan kuin neito, joka
vihkii itsensä Jumalalle, ja sanoi kyynelten tukahduttamalla äänellä:
-- Sinä lähdet siis luotani, valtiaani?
-- Haydée, Haydée! Sinä olet nuori, sinä olet kaunis, unohda minun
nimenikin ja ole onnellinen.
-- Tapahtukoon tahtosi, sanoi Haydée. -- Unohdan nimesikin ja olen
onnellinen!
Ja hän astui askeleen taaksepäin poistuakseen.
-- Hyvä Jumala, huudahti Valentine pitäen Morrelin velttoa päätä
olkaansa vasten, -- ettekö näe, kuinka kalpea Haydée on; ettekö
ymmärrä, kuinka hän kärsii?
Haydée sanoi hänelle sydäntäsärkevällä äänellä:
-- Miksi hän minua ymmärtäisi, sisareni? Hän on valtias, ja minä olen
orjatar. Hänellä on oikeus olla huomaamatta mitään.
Kreivi vavahti kuullessaan tämän äänen soinnun, joka koski hänen
sielunsa sisimpiin säkeisiin. Hänen silmänsä osuivat nuoren tytön
silmiin eivätkä voineet kestää niiden loistoa.
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoi hän, -- olisiko siis totta se, mitä
annoit minun aavistaa! Haydée, olisitko onnellinen, jos sinun ei
koskaan tarvitsisi jättää minua?
-- Olen nuori, vastasi Haydée vienosti, -- rakastan elämää, jonka aina
olet tehnyt minulle suloiseksi, enkä mielelläni kuolisi.
-- Tämä tietää siis sitä, että jos hylkään sinut, Haydée...
-- Niin kuolen, valtiaani!
-- Rakastatko siis minua?
-- Valentine, hän kysyy, rakastanko häntä! Valentine, sano hänelle,
rakastatko Maximilienia!
Kreivi tunsi povensa laajenevan, sydämensä voimakkaasti sykähtävän, hän
avasi sylinsä ja Haydée riensi siihen riemusta huudahtaen.
-- Rakastan sinua, sanoi hän, -- rakastan niin kuin isääni, veljeäni,
puolisoani, rakastan sinua niin kuin rakastaa elämää, niin kuin
rakastaa Jumalaa, sillä sinä olet minun mielestäni paras, kaunein ja
suurin luomakunnassa!
-- Tapahtukoon siis niin kuin tahdot, rakas enkelini, sanoi kreivi. --
Jumala, joka minut nosti haudasta vastoin vihamiesteni tahtoa ja teki
minut voittajaksi, Jumala ei tahdo nyt antaa katumuksen seurata
voittoani. Tahdoin rangaista, Jumala antaa minulle anteeksi. Rakasta
minua, Haydée! Ehkä sinun rakkautesi saa minut unohtamaan sen, mikä
minun on unohdettava.
-- Mitä sinä sanotkaan? kysyi nuori tyttö.
-- Sanon vain, että yksi ainoa sanasi, Haydée, on selittänyt minulle
enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden järkeilyni. Minulla ei ole
maailmassa muuta kuin sinut, Haydée. Sinun välitykselläsi kiinnyn
elämään, sinun välitykselläsi voin kärsiä ja olla onnellinen.
-- Kuuletko, Valentine! huudahti Haydée. -- Hän sanoo voivansa kärsiä
minun välitykselläni, joka olen valmis uhraamaan henkeni hänen
tähtensä!
Kreivi mietti hetkisen.
-- Olenko nähnyt totuuden? sanoi hän. -- Jumala, jos tämä on
rangaistuksesi tai palkintosi, otan tämän kohtalon vastaan. Tule,
Haydée, tule...
Ja kietoen kätensä nuoren tytön vyötäisille hän puristi Valentinen
kättä ja poistui.
Kului kokonainen tunti, jona aikana Valentine sanaakaan sanomatta
tarkasti Morrelia. Lopulta hän tunsi tämän sydämen sykkivän, heikko
hengitys avasi Morrelin huulet, ja väristys, joka ilmaisi elämän
palaavan, kulki kautta nuoren miehen ruumiin.
Maximilienin silmät aukenivat, mutta jäivät ensin tuijottamaan kuin
mielipuolen silmät. Sitten näkö palasi, varmeni ja kirkastui. Näön
ohella palasi tunne ja tunteen ohella tuska.
-- Voi, huudahti hän epätoivoissaan, -- minä elän vielä, kreivi
pettikin minut.
Ja hänen kätensä ojentui pöytää kohden tarttuakseen tikariin.
-- Ystävä, sanoi Valentine suloisesti hymyillen, -- heräähän toki ja
katso minuun.
Morrel kirkaisi, ja houraillen, epäillen, sokaistuna hän vaipui
polvilleen kuin taivaallisen näyn edessä...
Seuraavana päivänä heti aamun koittaessa Morrel ja Valentine kävelivät
käsitysten rannalla. Valentine kertoi, miten kreivi oli ilmestynyt
hänen huoneeseensa, ilmaissut kaiken, antanut hänen päästä rikoksesta
täyteen selvyyteen, ja pelastanut hänet kuolemasta aivan kuin ihmeen
kautta, antaen kaikkien luulla hänen kuolleen.
Luolan ovi oli ollut auki, ja he olivat lähteneet liikkeelle.
Aamutaivaan kirkkaudessa loistivat vielä viimeiset yön tähdet.
Silloin Morrel huomasi kallion varjossa miehen, joka odotti viittausta
tullakseen lähemmäksi. Hän osoitti tätä miestä Valentinelle.
-- Se on Jacopo, purjealuksen kapteeni, sanoi Valentine.
Hän viittasi miehen lähemmäksi.
-- Onko teillä meille jotakin asiaa? kysyi Morrel.
-- Minun piti antaa teille kirje kreivin puolesta.
-- Kreivin! sanoivat molemmat nuoret yht'aikaa.
-- Niin, lukekaa.
Morrel avasi kirjeen ja luki:
Rakas Maximilien!
Purjealus odottaa ankkurissa teitä. Jacopo saattaa teidät
Livornoon, jossa herra Noirtier odottaa poikansa tytärtä,
siunatakseen häntä ennen vihkimistä. Kaikki, mitä on tässä
luolassa, taloni Champs-Elysées'n varrella sekä pieni linnani
Tréport'issa ovat Edmond Dantèsin häälahja entisen isäntänsä
Morrelin pojalle. Neiti Villefort suvaitkoon ottaa tästä
puolet, sillä pyydän häntä lahjoittamaan Pariisin köyhille
kaiken, mitä hän saa periä isänsä puolelta, joka on tullut
mielisairaaksi, ja veljensä puolelta, joka kuoli viime
syyskuussa yhdessä äitinsä kanssa.
Pyytäkää enkeliä, joka tästälähin valvoo elämäänne, toisinaan
rukoilemaan miehen puolesta, joka saatanan tavoin luuli hetkisen
olevansa Jumalan vertainen, mutta on nyt oikean kristityn
nöyryydellä huomannut, että Jumalan käsissä on korkein valta ja
suurin viisaus. Nämä rukoukset ehkä lieventäisivät hänen
sielussaan piileviä tunnonvaivoja.
Mitä teihin tulee, Morrel, on käytöstäni teitä kohtaan määrännyt
tämä: maailmassa ei ole onnea eikä onnettomuutta, ei muuta kuin
toisen tilan vertaamista toiseen. Vain se, joka on tuntenut
korkeimman onnettomuuden, voi tajuta äärimmäisen onnen. Ihmisen
on täytynyt haluta kuolla, ennen kuin hän voi tietää, kuinka
ihanaa on elää.
Eläkää siis ja olkaa onnellisia, sydämeni rakkaat lapset, älkääkä
unohtako, että siihen päivään asti, jolloin Jumala armossaan
paljastaa ihmisille tulevaisuuden, kaikki inhimillinen viisaus
sisältyy näihin kahteen sanaan:
_Odota ja toivo!_