Seuraavana päivänä Danglars'in oli jälleen nälkä. Luolan ilma kiihotti
kovasti ruokahalua. Vanki luuli, ettei hänen tänä päivänä tarvinnut
maksaa mitään. Säästäväisenä miehenä hän oli piilottanut puolet
paistista ja leivästä kammionsa nurkkaan.
Mutta tuskin hän oli syönyt, kun hänen jo tuli jano. Sitä hän ei ollut
ottanut lukuun.
Hän taisteli janoa vastaan, kunnes tunsi kielensä tarttuvan
kitalakeensa.
Kun hän ei enää voinut janoaan vastustaa, hän huusi vartijaa. Tämä oli
uusi mies.
Danglars arveli viisaimmaksi keskustella entisen tuttavansa kanssa. Hän
kutsui Peppinoa.
-- Tässä olen, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino rientäen kiireesti
paikalle. -- Mitä haluatte?
-- Juotavaa, sanoi vanki.
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, -- tiedättehän, että viini on
Rooman lähistöllä tavattoman kallista.
-- Antakaa siis minulle vettä, sanoi Danglars koettaen välttää
kiristystä.
-- Teidän ylhäisyytenne, vesi on viiniä harvinaisempaa. Nyt on niin
kovin kuiva aika!
-- Tuo vanha juttu näyttää siis taas alkavan, sanoi Danglars.
Hän hymyili näyttääkseen laskevansa leikkiä, vaikka tunsikin hien
valuvan pitkin ohimokaan.
-- Katsokaahan, ystäväni, sanoi Danglars nähdessään Peppinon seisovan
liikkumattomana paikallaan, -- tahtoisin saada vain lasillisen viiniä.
Ettehän sitä minulta kiellä?
-- Johan olen sanonut teille, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, --
että me emme myy vähittäin.
-- No, antakaa siis minulle pullo.
-- Mitä lajia?
-- Huokeinta.
-- Niillä on kaikilla sama hinta.
-- Mikä hinta?
-- Kaksikymmentäviisituhatta frangia pullo.
-- Sanokaahan suoraan, että tahdotte kyniä minut putipuhtaaksi,
huudahti Danglars, ja hänen äänensä soi kaameana kuin Harpagonin ääni.
-- Parempihan se on, kuin että tällä tavoin revitte minut pala palalta
kappaleiksi.
-- Ehkä se on päällikkömme aikomus, sanoi Peppino.
-- Kuka on päällikkönne?
-- Sama, jonka eteen teidät eilen vietiin.
-- Pyytäkää hänet luokseni.
-- Se käy helposti päinsä.
Vähän ajan päästä Luigi Vampa seisoi Danglars'in edessä.
-- Kutsuitteko minua? kysyi hän vangilta.
-- Tekö olette sen joukon päällikkö, joka minut toi tänne?
-- Olen, teidän ylhäisyytenne.
-- Mitä siis vaaditte lunnaiksi, sanokaa?
-- Aivan yksinkertaisesti vain ne viisi miljoonaa, jotka teillä on.
Danglars tunsi kamalan kouristuksen sydämessään.
-- Minulla ei ole mitään muuta kuin se, se on jäännös tavattoman
suuresta omaisuudestani. Jos sen minulta riistätte, riistätte elämäni.
-- Meitä on kielletty vuodattamasta vertanne, teidän ylhäisyytenne.
-- Ja kuka sen on kieltänyt?
-- Hän, jota tottelemme.
-- Luulin teitä päälliköksi.
-- Olen kyllä näiden miesten päällikkö, mutta toinen mies on minun
päällikköni.
-- Totteleeko tämä päällikkö ketään?
-- Tottelee.
-- Ketä?
-- Jumalaa.
Danglars mietti hetkisen.
-- En ymmärrä teitä, sanoi hän.
-- Se on kyllä mahdollista.
-- Ja tämäkö päällikkö on käskenyt teitä kohtelemaan minua näin?
-- Niin.
-- Mikä on hänen tarkoituksensa?
-- Sitä en tiedä.
-- Kas niin, sanoi Danglars, -- otatteko miljoonan?
-- En.
-- Kaksi miljoonaa?
-- En.
-- Kolme miljoonaa? ... neljä?... Ajatelkaahan, neljä? Annan ne teille
sillä ehdolla, että päästätte minut vapaaksi.
-- Miksi tarjoatte meille neljä miljoonaa siitä, minkä hinta on viisi?
sanoi Vampa. -- Tämähän on jo minun ymmärtääkseni kiskomista, herra
pankkiiri.
-- Ottakaa kaikki, ottakaa kaikki, sanon minä! huudahti Danglars, -- ja
tappakaa minut!
-- Tyyntykää, tyyntykää, teidän ylhäisyytenne, kiihotatte vertanne ja
siitä saatte sellaisen nälän, että voitte syödä miljoonalla päivässä.
Olkaahan hiukan säästäväisempi!
-- Mutta kun minulla lopulta ei ole enää rahaa, millä maksan teille!
huusi Danglars epätoivoissaan.
-- Silloin saatte kärsiä nälkää.
-- Nälkää, sanoi Danglars kalveten.
-- Luultavasti, vastasi Vampa tyynesti.
-- Mutta sanoittehan, ettette tahdo surmata minua?
-- Emme tahdo.
-- Ja annatte minun kuitenkin kuolla nälkään.
-- Se ei ole sama asia.
-- Te kurjat raukat! huusi Danglars. -- Minä petän kaikki teidän
toiveenne. Kun minun kerran täytyy kuolla, niin sitten kuolen
mieluummin heti. Kiduttakaa, rääkätkää minua, tappakaa minut, mutta
kuittia ette minulta enää saa!
-- Niin kuin teidän ylhäisyytenne vain itse suvaitsee, sanoi Vampa.
Hän poistui kammiosta.
Karjuen Danglars heittäytyi vuoteelleen.
Mitä nämä miehet olivat? Kuka oli heidän näkymätön johtajansa? Mitä
aikomuksia heillä oli hänen suhteensa? Kun kaikki muut voivat lunnailla
päästä vapaiksi, miksi ei hän voinut?
Kuolema, äkillinen ja väkivaltainen kuolema oli ainoa, millä hän voi
pettää nämä leppymättömät vihamiehensä, jotka näyttivät tuntemattomasta
syystä haluavan hänelle kostaa.
Ehkä ensi kertaa pitkän elämänsä aikana Danglars ajatteli kuolemaa sekä
kaipauksella että pelolla. Nyt hänen täytyi suunnata katseensa tuohon
säälimättömään kummitukseen, joka asuu jokaisen luodun olennon sisällä
ja jokaisella sydämenlyönnillä kuiskaa hänelle: Sinä kuolet!
Danglars oli kuin metsän peto, joka metsästyksen alussa vilkastuu,
sitten joutuu epätoivoon ja juuri tämän epätoivon ansiosta joskus
pääsee pakenemaan.
Danglars ajatteli pakoa.
Mutta seinät olivat kalliota, ja ainoan vapauteen vievän aukon luona
istui lukeva mies, ja tämän miehen takana näkyi liikkuvan edestakaisin
varjoja.
Kaksi päivää hän pysyi päätöksessään olla allekirjoittamatta, sen
jälkeen hän pyysi ruokaa ja tarjosi miljoonan.
Hänelle tarjottiin suurenmoinen illallinen ja hänen miljoonansa
otettiin vastaan.
Tästä hetkestä alkaen oli onnettoman vangin elämä ainaista horjumista.
Hän oli jo niin paljon kärsinyt, ettei hän tahtonut hankkia itselleen
uusia tuskia, ja suostui sen vuoksi kaikkiin vaatimuksiin. Kahdentoista
päivän päästä, eräänä iltapäivänä, syötyään yhtä ylellisesti kuin
rikkautensa päivinä, hän laski varansa ja huomasi kirjoittaneensa niin
paljon kuitteja, ettei hänellä ollut enää jäljellä muuta kuin
viisikymmentätuhatta frangia.
Silloin hänessä tapahtui kummallinen muutos; hän, joka oli
luopunut viidestä miljoonasta, koetti pelastaa jäljellä olevat
viisikymmentätuhatta. Hän päätti ennemmin kärsiä puutetta kuin luopua
näistä rahoista, ja hänessä heräsi toiveita, jotka olivat hulluuden
rajalla. Hän, joka niin pitkät ajat oli unohtanut Jumalan olemassaolon,
ajatteli nyt, että Jumala toisinaan tekee ihmeitä: että luola voi
sortua, että paavin sotilaat voivat löytää tämän kirotun paikan
ja tulla hänet pelastamaan, silloinhan hänellä vielä olisi
viisikymmentätuhatta frangia, ja tämä rahamäärä voi estää miestä
kuolemasta nälkään. Hän rukoili Jumalaa säilyttämään hänelle nämä
viisikymmentätuhatta frangia, ja rukoillessaan hän itki.
Näin kului kolme päivää, jona aikana Jumalan nimi oli aina hänen
huulillaan. Välillä hän houraili ja oli näkevinään ikkunasta pieneen
huoneeseen, jossa muuan vanhus makasi vuoteellaan kuolemaisillaan.
Tämäkin vanhus kuoli nälkään.
Neljäntenä päivänä hän ei enää ollut ihminen, vaan elävä ruumis. Hän
oli koonnut lattialta pienimmätkin edellisten aterioiden jätteet ja
alkoi kalvaa mattoakin, jolla lattia oli peitetty.
Sitten hän rukoili Peppinoa kuin suojelusenkeliä, rukoili, että tämä
antaisi hänelle hiukan ruokaa. Hän tarjosi tuhatta frangia
leipäpalasta.
Peppino ei vastannut.
Viidentenä päivänä hän laahasi itsensä kammion ovelle.
-- Mutta ettehän te ole kristittyjä, sanoi hän nousten polvilleen. --
Tahdotte surmata miehen, joka on veljenne Jumalan edessä. Voi, minun
entiset ystäväni, minun entiset ystäväni!
Hän vaipui kasvoilleen maahan, mutta nousi sitten ponnistaen
epätoivoisesti voimiaan.
-- Päällikkö, huusi hän, -- päällikkö!
-- Tässä olen, sanoi Vampa astuen heti esiin, -- mitä tahdotte?
-- Ottakaa viimeinen roponi, sanoi Danglars ojentaen hänelle
lompakkonsa, -- ja antakaa minun elää täällä, tässä luolassa. En pyydä
enää vapautta, en muuta kuin ruokaa.
-- Te siis kärsitte kovia tuskia? kysyi Vampa.
-- Niin, minä kärsin, kärsin kamalasti!
-- Ja toiset ihmiset ovat kuitenkin saaneet kärsiä vielä enemmän.
-- Sitä en usko.
-- Ne, jotka ovat kuolleet nälkään.
Danglars ajatteli vanhusta, jonka oli kuumehoureissaan nähnyt
nälkäkuoleman kynsissä.
Hän löi otsansa maahan ja vaikeni.
-- Niin, se on totta, muutamat ovat saaneet kärsiä vieläkin enemmän
kuin minä, mutta he olivat ainakin marttyyreja.
-- Kadutteko edes? kysyi synkkä ja juhlallinen ääni, joka sai hiukset
nousemaan Danglars'in päässä pystyyn.
Hänen heikontunut katseensa koetti erottaa esineitä, ja hän näki
rosvojen takana pilarin varjossa viittaan kietoutuneen miehen.
-- Mitä minun pitää katua? kysyi Danglars.
-- Kaikkea sitä pahaa, minkä olette saanut aikaan, sanoi sama ääni.
-- Minä kadun, minä kadun! huudahti Danglars.
Ja hän iski kynsillään laihtuneeseen rintaansa.
-- Silloin annan teille anteeksi, sanoi mies, heitti viittansa yltään
ja astui eteenpäin tullakseen valoon.
-- Kreivi Monte-Cristo! sanoi Danglars kalveten kauhusta vielä enemmän
kuin äsken nälästä ja tuskasta.
-- Erehdytte, minä en ole kreivi Monte-Cristo.
-- Kuka sitten olette?
-- Se, jonka myitte, petitte, häpäisitte; se, jonka morsiamen saatoitte
kunniattomuuteen; se, jonka tallasitte jalkoihinne noustaksenne
rikkauteen. Minä olen se, jonka isän te surmasitte nälkään, jonka
tuomitsitte nälkäkuolemaan ja joka kuitenkin antaa teille anteeksi,
sillä hän itsekin tarvitsee anteeksiantoa: minä olen Edmond Dantès!
Danglars kiljahti ja kaatui suulleen.
-- Nouskaa, sanoi kreivi, -- henkenne on pelastettu. Sama onni ei ole
kohdannut rikostovereitanne, joista toinen on mielipuolena ja toinen
kuollut! Pitäkää jäljellä olevat viisikymmentätuhatta frangia, minä
lahjoitan ne teille. Mitä tulee sairaaloilta varastamiinne viiteen
miljoonaan, niin ne on jo eräs tuntematon maksanut takaisin. -- Ja nyt
syökää ja juokaa, tänä iltana olette vieraani. Vampa, kun tämä mies on
tointunut, pääsee hän vapaaksi.
Danglars pysyi kumarassa, kunnes kreivi oli poistunut. Kohottaessaan
päänsä hän ei enää nähnyt muuta kuin etäällä häämöttävän varjon, jonka
kulkiessa ohi kaikki rosvot kumarsivat syvään.
Kreivin määräysten mukaan Vampa toimitti Danglars'ille ruokaa, parasta
viiniä ja oivallisimpia hedelmiä, vei hänet vaunuihin ja jätti hänet
tielle seisomaan erästä puuta vastaan.
Hän oli siinä päivän koittoon asti, tietämättä missä oli.
Aamulla hän huomasi seisovansa erään puron lähellä. Hänen oli jano, ja
hän kulki vaivalloisesti puron luo.
Kumartuessaan juomaan hän huomasi tukkansa tulleen valkoiseksi.