Kreivi lähti murheellisena tästä talosta. Hän oli todennäköisesti
nähnyt Mercedeksen viimeisen kerran.
Pikku Edouardin kuoleman jälkeen oli Monte-Cristossa tapahtunut suuri
muutos. Kiemurtelevaa tietä pitkin hän oli hitaasti päässyt kostonsa
kukkulalle ja näki sen toisella puolella epäilyksen ammottavan
syvyyden.
Ja sitä paitsi: keskustelu Mercedeksen kanssa oli herättänyt suuren
määrän muistoja, joita hänen täytyi vastustaa. Hän sanoi itselleen,
että jokin virhe oli tullut hänen laskelmiinsa, koska hän nyt melkein
soimasi itseään.
-- Näen menneisyyden väärässä valossa, mietti hän, -- ja olen voinut
erehtyä. -- Mitä! jatkoi hän. -- Olisiko kaikki, minkä päämääräkseni
asetin, ollut järjetöntä! Olisinko kymmenen vuotta kulkenut väärään
suuntaan! Riittäisikö yksi ainoa hetki todistamaan arkkitehdille, että
hänen rakennuksensa oli ollut, ellei juuri mahdoton, niin ainakin
jumalaton suunnitelma! -- En voi tottua tähän ajatukseen, se tekisi
minut hulluksi. Tämänpäiväisistä mietelmistäni puuttuu menneisyyden
tarkka ymmärtäminen, sillä näen menneisyyden kaukana taivaanrannassa.
Sitä mukaa kuin astuu eteenpäin menneisyys katoaa, aivan niin kuin
maisema, jonka läpi ihminen kulkee. Minulle tapahtuu samaa kuin niille,
jotka unessa ovat loukanneet itsensä; he näkevät haavan, mutta eivät
ymmärrä, miten ovat sen saaneet. -- Sinä uudestisyntynyt ihminen; sinä
suunnattoman rikas mies; sinä herännyt nukkuja; sinä voittamaton
miljoonien omistaja, kertaa koko entinen kurja ja onneton elämäsi,
kulje jälleen samoja teitä, joille kohtalo sinut sysäsi, joille
onnettomuus sinut vei, joilla epätoivo otti sinut vastaan. Liian
paljon jalokiviä, kultaa ja onnea säteilee nyt siitä peilistä, jossa
Monte-Cristo katselee Dantèsin kuvaa. Kätke jalokivet, himmennä kulta,
peitä säteet; olet rikas, etsi köyhää, olet vapaa, etsi vankia, olet
ylösnoussut, etsi ruumista...
Näissä mietteissä Monte-Cristo kulki Caisserie-katua pitkin.
Samaa tietä oli vaitelias vartiosto kuljettanut häntä yöllä
kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Talot, jotka nyt olivat hymyilevän ja
eloisan näköisiä, olivat silloin synkkiä, hiljaisia ja suljettuja.
-- Ne ovat kuitenkin samoja taloja, sanoi Monte-Cristo, -- silloin vain
oli yö, nyt päivä. Aurinko valaisee nyt kaiken ja tekee sen eloisaksi.
Hän tuli rantakadulle Saint-Laurent-katua pitkin ja meni laiturille.
Tässä hän oli astunut veneeseen. Samassa lipui siitä ohitse
kangaskatoksinen huvisoutuvene. Monte-Cristo huusi venemiehelle, joka
heti alkoi kiireesti soutaa hänen luokseen, koska huomasi saavansa
rikkaan soudettavan.
Ilma oli kaunis, matka ihana. Taivaanrannassa päivä laski punaisena ja
loistavana, ja laineet alkoivat hehkua. Meri oli kirkas kuin peili,
siellä täällä se vain väreili, kun kalat paetessaan jotakin näkymätöntä
vihollista hypähtelivät vedestä etsien turvaa toisesta alkuaineesta.
Taivaanrannassa näkyi kalastajien purjeveneitä, valkoisia ja siroja
kuin kalalokit, tai kauppalaivoja, jotka olivat tavaroineen matkalla
Korsikaan tai Espanjaan.
Vaikka taivas olikin kirkas ja kullankirkas valo täyttikin koko
maiseman, istui kreivi viittaansa verhoutuneena ja muisteli matkansa
kaikkia kamalia yksityiskohtia. Hän muisti Catalansista vilkkunutta
yksinäistä tulta, muisti, kuinka hän vasta nähdessään Ifin linnan sai
tietää, minne häntä vietiin, kuinka hän taisteli santarmien kanssa
aikoessaan syöksyä veteen, kuinka epätoivoinen hän oli jouduttuaan
voitetuksi, ja kuinka kylmältä oli tuntunut pyssynpiipun suu, kun se
renkaana painui hänen ohimolleen.
Ja niin kuin kesän helteessä kuivuneet lähteet syyssateiden
vaikutuksesta jälleen täyttyvät ja alkavat pisara pisaralta valua yli
reunojen, niin Monte-Cristokin tunsi, miten sappi, joka aikoinaan oli
täyttänyt Edmond Dantèsin rinnan ja sitten jo kuivunut, taas alkoi
paisua. Hän ei enää nähnyt kaunista taivasta, ei siroa venettä, ei
häikäisevää valoa. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja Ifin linna
kohosi näkyviin kuin musta jättiläinen. Monte-Cristo vavahti kuin olisi
nähnyt verivihollisen.
He saapuivat perille.
Vaistomaisesti kreivi vetäytyi veneen perimmäiseen sopukkaan asti.
Soutaja koetti turhaan selittää iloisimmalla äänellään:
-- Olemme perillä.
Samalle paikalle, samalle kalliolle vartijat olivat laahanneet Edmond
Dantèsin ja pistinten avulla pakottaneet hänet astumaan samoja
portaita.
Dantèsista matka oli tuntunut hyvin pitkältä, Monte-Cristosta se tuntui
hyvin lyhyeltä; jokainen aironveto oli herättänyt eloon tuhansia
ajatuksia ja muistoja.
Heinäkuun vallankumouksen jälkeen ei Ifin linnassa ollut vankeja. Vain
tullivartijoita asusti vahtihuoneissa. Portinvartija odotti
matkailijoita näyttääkseen heille tätä kauhunpaikkaa, jonne uteliaisuus
veti ihmisiä. Mutta vaikka kreivi oli täysin selvillä tästä kaikesta,
hän valahti kalman kalpeaksi tullessaan holvin alle ja värisi
sydänjuuriaan myöten, astuessaan pimeitä portaita myöten tyrmään, jonka
oli halunnut nähdä.
Ketään vanginvartijaa restauraation ajoilta ei ollut enää linnassa.
Portinvartijakin oli ollut siellä vasta vuodesta 1830 lähtien.
Kreivi astui omaan vankilaansa.
Kapeasta seinäaukosta tunkeutuva heikko päivänsäde valaisi sitä. Hän
näki paikan, missä oli ollut hänen vuoteensa, joka sittemmin oli
siirretty pois. Aukko, jonka apotti Faria oli puhkaissut, häämötti myös
näkyvissä, vaikkakin tukittuna.
Monte-Cristo tunsi polviensa horjuvan. Hän tarttui puurahiin ja istui
sille.
-- Tiedetäänkö tästä vankilasta muuta kuin että Mirabeau oli täällä
vankina? kysyi kreivi. -- Kerrotaanko mitään tarinoita yksinäisistä
kamalista suojista, jonne ei voisi kuvitella ihmisen sulkevan toista
elävää olentoa?
-- Kerrotaan kyllä, sanoi portinvartija, -- ja juuri tästä tyrmästä
vanginvartija Antoine on kertonut minulle erään tarinan.
Monte-Cristo vavahti. Antoine oli ollut hänen vartijansa. Hän oli
melkein unohtanut koko miehen, mutta kuultuaan hänen nimensä hän heti
muisti ruskeapukuisen, mustapartaisen hahmon ja oli kuulevinaan hänen
avainnippunsa kalinan.
-- Tahtooko herra kuulla sen? kysyi portinvartija.
-- Tahdon, sanoi Monte-Cristo, -- kertokaa.
-- Tässä tyrmässä, kertoi portinvartija, -- asui kauan sitten eräs
hyvin vaarallinen vanki, sitä vaarallisempi, koska oli hyvin ovela.
Samaan aikaan täällä oli myös vankina muuan hyväntahtoinen, hullu
pappi.
-- Miten hänen hulluutensa ilmeni?
-- Hän tarjosi miljoonia päästäkseen vapauteen.
Monte-Cristo kohotti silmänsä taivasta kohden, mutta ei nähnyt
taivasta; kiviverho oli hänen ja taivaan välillä. Hän tuli
ajatelleeksi, että vielä paksumpi verho oli ollut niiden silmien
edessä, joille apotti Faria oli tarjonnut aarteitaan.
-- Tapasivatko nämä vangit toisiaan? kysyi Monte-Cristo.
-- Se oli ankarasti kielletty, sanoi portinvartija. -- Mutta he
uhmasivat kieltoa ja kaivoivat käytävän toisesta tyrmästä toiseen.
-- Kumpi heistä kaivoi käytävän?
-- Nuori mies tietysti, sanoi portinvartija. -- Hän oli ovela ja
väkevä, apotti oli vanha ja heikko ja sitä paitsi niin sekaisin
päästään, ettei olisi voinut toimia johdonmukaisesti.
-- Te sokeat...! mutisi Monte-Cristo itsekseen.
-- Nuori mies siis kaivoi käytävän, jatkoi portinvartija. -- Millä
aseilla, sitä ei tiedetä. Mutta todistuksena käytävän olemassaolosta on
vielä jälkikin. Tuolla, näettekö?
Hän vei soihdun lähelle muuria.
-- Todellakin, sanoi kreivi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä.
-- Tätä tietä vangit pääsivät toistensa yhteyteen. Kuinka kauan
yhteyttä kesti, ei tiedetä. Eräänä päivänä vanha vanki sairastui ja
kuoli. Arvatkaahan, mitä nuori vanki teki? kysyi portinvartija
keskeyttäen kertomuksensa.
-- Kertokaahan.
-- Hän vei vainajan omaan vuoteeseensa nukkumaan, käänsi kasvot seinään
päin, palasi sitten tyhjään tyrmään, sulki aukon ja pujahti vainajan
säkkiin. Oletteko ennen kuullut mokomasta keksinnöstä?
Monte-Cristo sulki silmänsä, ja eli uudelleen kaiken, mitä oli
tuntenut, kun karkea, kylmä kangas painui hänen kasvoilleen.
Portinvartija jatkoi:
-- Hänen tuumansa oli seuraava. Hän luuli, että Ifin linnassa kuolleet
vangit haudattaisiin, ja kun hän arveli, ettei niille arkkua anneta,
uskoi hän voivansa nostaa mullan yltään hartioillaan. Mutta linnassa
vallitsikin, paha kyllä, toinen tapa, joka teki hänen tuumansa
tyhjäksi. Kuolleita ei haudattukaan, heidän jalkoihinsa vain sidottiin
kuula ja heidät heitettiin mereen. Niin tehtiin nytkin. Nuori mies
heitettiin pengermältä mereen. Seuraavana päivänä löydettiin oikea
vainaja vuoteelta ja kaikki tuli ilmi, sillä hautaajat kertoivat sen,
mitä eivät ensin olleet uskaltaneet ilmoittaa, nimittäin, että he
heittäessään ruumiin mereen olivat kuulleet kamalan huudon, joka miehen
mukana hukkui veteen.
Kreivi hengitti raskaasti, hiki valui hänen otsaltaan, tuska kouristi
hänen sydäntään.
-- Ei, sanoi hän itsekseen, -- epäilykseni olikin vain unohduksen
alkua. Mutta täällä sydän uudelleen täyttyy yli äyräittensä ja huutaa
kostoa.
-- Entä vanki, kysyi hän, -- onko hänestä sittemmin kuultu?
-- Ei koskaan, ei milloinkaan. Ymmärrättehän, että hän saattoi pudota
vain kahdella tavalla: joko vatsalleen -- ja koska hän putosi
viidenkymmenen jalan korkeudelta, hän kuoli heti paikalla.
-- Kerroittehan, että hänen jalkoihinsa sidottiin kuula, hän putosi
siis suoraan.
-- Tai hän putosi suoraan, jatkoi portinvartija, -- ja silloin kuula
painollaan veti hänet pohjaan asti, jonne hän jäi, miesparka!
-- Surkutteletteko häntä?
-- Surkuttelen kyllä, vaikka hän olikin omassa elementissään.
-- Mitä sillä tarkoitatte?
-- Kerrottiin näet, että tämä onneton oli aikoinaan ollut meriupseeri
ja joutunut kiinni bonapartelaisuutensa tähden.
-- Totuus! ajatteli kreivi, -- Jumala on luonut sinut nousemaan
laineista ja liekeistä. Tuon merimiesraukan muisto siis elää muutamien
mielessä. Hänen kamalaa tarinaansa kerrotaan lieden ääressä, ja kuulija
värisee ajatellessaan, miten hän putosi ilman halki upotakseen syvään
mereen.
-- Eikö koskaan ole kuultu hänen nimeään? kysyi kreivi ääneen.
-- Ei ole, sanoi vahti, -- kuinka se olisikaan ollut mahdollista?
Hänestä ei tiedetty muuta, kuin että hänen numeronsa oli 34.
-- Villefort, Villefort! mutisi kreivi. -- Sitä numeroa olet varmaankin
usein hokenut, kun haamuni unettomina öinä vainosi sinua.
-- Tahtooko herra nähdä vielä muuta? kysyi portinvartija.
-- Kyllä, näyttäkää minulle tuon apotti-raukan tyrmä.
-- Ahaa, numero 27:n?
-- Niin, numero 27:n, toisti Monte-Cristo.
Hän oli vielä kuulevinaan apotti Farian äänen ilmoittavan seinän läpi
oman numeronsa ja kysyvän hänen numeroaan.
-- Tulkaa.
-- Odottakaahan, sanoi Monte-Cristo, -- antakaa minun katsella tämän
tyrmän joka kolkkaa.
-- Sehän sopii mainiosti, koska olen unohtanut tuon toisen tyrmän
avaimen. Jätän teille soihdun.
-- Ei, ottakaa se vain mukaanne.
-- Tehän jäätte pimeään.
-- Minä näen pimeässä.
-- Juuri niin kuin hänkin.
-- Kuka?
-- Numero 34. Kerrotaan hänen tottuneen niin täydellisesti pimeyteen,
että olisi voinut nähdä nuppineulan kammionsa pimeimmässä sopukassa.
-- Hän tarvitsi kymmenen vuotta päästäkseen niin pitkälle, mutisi
kreivi.
Opas poistui ottaen soihdun mukaansa.
Kreivi oli ollut oikeassa. Oltuaan vain muutaman sekunnin pimeässä hän
erotti jo jokaisen esineen aivan yhtä hyvin kuin päivälläkin. Nyt hän
vasta oikein tunsikin tyrmän.
-- Niin, sanoi hän, -- tuossa on kivi, jolla istuin, tuossa on kuoppa,
jonka olkapääni on kaivanut seinään. Tuossa on jälkiä verestäni, joka
vuoti päästäni kun eräänä päivänä koetin murskata kalloni seinään...!
Nuo numerot ... muistan ne ... ne kirjoitin eräänä päivänä, kun laskin,
voisinko nähdä isäni elossa, jos pääsisin vankilasta ja kuinka vanha
Mercedes silloin olisi, tapaisinko hänet vielä vapaana... Tehtyäni nämä
laskelmani elätin hetken aikaa mielessäni toivoa... En ottanut lukuun
nälkää ja uskottomuutta!
Ja katkera nauru kaikui kreivin suusta. Hän oli aivan kuin unessa
näkevinään isäänsä vietävän hautaan ... Mercedeksen astuvan
vihkialttaria kohden.
Hän huomasi toisessa seinässä kirjoitusta. Se erottautui vieläkin
vaaleana vihertävästä seinästä.
"_Jumalani_", luki Monte-Cristo, "_anna minun pitää muistini_!"
-- Niin, huudahti hän. -- Se oli viimeisten aikojeni rukous. En enää
pyytänyt vapautta, pyysin vain saada pitää muistini, sillä pelkäsin
tulevani hulluksi ja unohtavani kaiken. Jumala, sinä annoit minun pitää
muistini, ja minä olen muistanut. Kiitos, kiitos, Jumalani!
Tänä hetkenä soihdun valo välkkyi seinällä. Vahti palasi.
-- Seuratkaa minua, sanoi hän.
Ja hän kulki edeltä pitkin maanalaista käytävää, joka vei toiselle
ovelle.
Täälläkin muistojen paljous yllätti Monte-Criston.
Ensimmäiseksi osui hänen silmiinsä keskipäivän viiva, jonka avulla
Faria oli laskenut tunnit. Sitten hän näki sen vuoteen jätteet, jolla
vankiraukka oli kuollut. Lämmin, suloinen tunne täytti kreivin sydämen,
kiitollisuuden tunne. Kaksi kyyneltä valui hänen silmistään.
-- Täällä, sanoi vahti, -- oli hullu apotti. Tätä tietä nuori mies tuli
hänen luokseen. (Ja hän näytti Monte-Cristolle käytävän aukkoa, jota
tästä päästä ei ollut tukittu.) Kiven väristä päättäen on eräs
tiedemies laskenut, että vangit seurustelivat toistensa kanssa ainakin
kymmenen vuotta. Miesraukat, mahtoi heillä olla ikävä noina kymmenenä
vuotena!
Dantès otti muutamia kultarahoja taskustaan ja ojensi kätensä miestä
kohden, joka jo toisen kerran sääli häntä, vaikka ei tuntenutkaan.
Vahti otti rahat vastaan luullen saaneensa muutamia pikkurahoja, mutta
soihdun valossa hän huomasi, minkä rahamäärän vieras olikin antanut.
-- Hyvä herra, sanoi hän, -- olette erehtynyt.
-- Kuinka niin?
-- Olette antanut minulle kultaa.
-- Niin olen.
-- Mitä! Onko tarkoituksenne antaa minulle kultaa?
-- On. Pitäkää se hyvällä omallatunnolla.
Portinvartija katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.
-- Ja _kunnialla_, lisäsi kreivi kuten Hamlet.
-- Hyvä herra, sanoi portinvartija, voimatta uskoa onneaan, -- en
ymmärrä teidän anteliaisuuttanne.
-- Helpostihan sen ymmärtää, hyvä ystävä, sanoi kreivi. -- Olen ollut
merimies, ja kertomuksenne on tehnyt minuun syvän vaikutuksen.
-- Koska olette näin jalomielinen, sanoi opas, -- niin lahjoitan teille
jotakin, mikä on yhteydessä kertomani tarinan kanssa.
-- Todellako? huudahti kreivi. -- Mitä se on?
-- Kuulkaahan mitä tapahtui, sanoi vahti. -- Ajattelin näin: Huoneesta,
jossa joku vanki on oleillut viisitoista vuotta, löytää aina jotakin.
Aloin siis tutkia seiniä.
-- Ah! Se on totta, sanoi Monte-Cristo muistaen apotin kätköpaikat.
-- Huomasin, että vuoteen pääpuolen kohdalla ja liedessä oli onttoja
paikkoja, jatkoi vahti. -- Nostin kivet ja löysin...
-- Köysitikapuut ja työkaluja? huudahti kreivi.
-- Mistä sen tiedätte? kysyi vahti kummastuneena.
-- En minä tiennyt, minä vain aavistin, sanoi kreivi. -- Tavallisesti
sellaisia esineitä löytää vankien kätköistä.
-- Niin, sanoi opas, -- löysin todellakin köysitikapuut ja työkaluja.
-- Ja ne ovat vieläkin hallussanne? huudahti Monte-Cristo.
-- Eivät. Olen myynyt nämä hyvin merkilliset esineet matkustajille.
Mutta minulla on vielä muuta jäljellä.
-- Mitä? kysyi kreivi kärsimättömästi.
-- Jonkinmoinen kirja, joka on kirjoitettu kankaanliuskoille.
-- Oh! huudahti Monte-Cristo, -- onko teillä tuo kirja?
-- En tiedä, onko se kirja, sanoi portinvartija, -- mutta kyllä se on
hallussani.
-- Menkää noutamaan se, ystäväni, menkää noutamaan, sanoi kreivi. --
Saatte palkkanne.
Oppaan poistuttua kreivi polvistui tämän vuoteen ääreen, jonka kuolema
oli muuttanut hänelle alttariksi.
-- Minun toinen isäni, sanoi hän, -- sinä, joka annoit minulle
vapauden, tiedot ja rikkauden, sinä, joka meitä korkeampana olentona
tiesit hyvän ja pahan! Jos haudassa on jotakin, joka värähtää, kun maan
päälle jääneet meitä kutsuvat, jos ruumiin kirkastumisen jälkeen jokin
osa sielusta jää niille seuduille, joissa olemme paljon rakastaneet ja
paljon kärsineet, niin puhu minulle jollakin sanalla, viittauksella,
merkillä, sinä, jalo sydän, ylevä olento, syvä sielu, rukoilen sinua
isällisen rakkautesi ja oman pojankunnioitukseni nimessä. Riistä
minulta epäilys, joka tulee omantunnonvaivaksi, ellei se muutu
vakaumukseksi.
Kreivi painoi päänsä kumaraan ja laski kätensä ristiin.
-- Tässä, herra! sanoi ääni hänen takanaan.
Monte-Cristo vavahti ja kääntyi.
Portinvartija ojensi hänelle ne kangasliuskat, joille apotti Faria oli
koonnut kaikki tietämyksensä aarteet. Apotin käsikirjoitus oli hänen
suuri teoksensa Italian yhtenäisyydestä.
Kreivi tarttui siihen kiihkeästi, ja hänen silmänsä osuivat kirjan
päällysliuskalla olevaan lauseeseen:
"Sinä riistät lohikäärmeeltä hampaat ja leijonan tallaat jalkoihisi,
sanoo Herra."
-- Ah! huudahti hän, -- siinä on vastaus! Kiitos, ystäväni, kiitos!
Hän otti taskustaan pienen lompakon, jossa oli kymmenen tuhannen
frangin seteliä, ja sanoi:
-- Kas tässä, ottakaa tämä lompakko.
-- Annatteko sen minulle?
-- Annan, mutta sillä ehdolla, että avaatte sen vasta, kun minä olen
lähtenyt.
Ja pistäen poveensa käsikirjoituksen, joka oli hänelle kalliimpi kuin
suurinkaan aarre, kreivi riensi pois maanalaisista vankiloista, hyppäsi
veneeseen ja sanoi:
-- Marseilleen!
Kun vene loittoni, kreivi loi katseensa synkkään linnaan ja sanoi
itsekseen:
-- Turma niille, jotka minut tuohon synkkään rakennukseen sulkivat ja
sitten minut unohtivat!
Voitto oli täydellinen; kreivi oli kahdesti kukistanut epäilyksen.
Kulkiessaan jälleen Catalansin ohitse kreivi kääntyi poispäin, kietoi
päänsä viittaansa ja lausui hiljaa ja hellästi naisen nimen. Se oli
Haydéen nimi.
Astuttuaan maihin Monte-Cristo lähti kulkemaan hautausmaata kohden,
jossa tiesi tapaavansa Morrelin.
Kreivikin oli kymmenen vuotta sitten etsinyt tältä hautausmaalta
hautaa, mutta etsinyt turhaan. Hän oli palannut Ranskaan miljoonineen,
mutta ei voinut löytää nälkään kuolleen isänsä hautaa.
Morrel oli kyllä pystyttänyt haudalle ristin, mutta risti oli kaatunut
ja haudankaivaja oli tehnyt niin kuin heidän tapansa oli: käyttänyt
lahonneen ristin polttopuuksi.
Kunnon laivanvarustaja oli ollut onnellisempi. Lapset olivat vieneet
hänet hautausmaalle vaimonsa viereen, joka kaksi vuotta aikaisemmin oli
mennyt ikuisuuteen. Rautaisen aitauksen sisällä oli kaksi leveätä
marmorilevyä ja niissä heidän nimensä. Aitauksen kulmassa kasvoi
sypressi.
Maximilien nojasi sypressiin ja tuijotti hautoja. Hänen surunsa oli
suuri, melkein mieletön.
-- Maximilien, sanoi kreivi, -- älkää suunnatko katsettanne sinne, vaan
tuonne!
Ja hän osoitti taivasta.
-- Kuolleet ovat kaikkialla, sanoi Morrel, -- niinhän sanoitte minulle,
kun lähdimme Pariisista.
-- Maximilien, sanoi kreivi, -- matkalla pyysitte minulta lupaa saada
jäädä muutamaksi päiväksi Marseilleen. Onko se vielä toivomuksenne?
-- Minulla ei ole mitään toivomuksia, kreivi, mutta mielestäni minun on
täällä helpompi odottaa kuin muualla.
-- Sitä parempi, Maximilien, sillä eroan nyt teistä ja luotan sanaanne.
Voinhan luottaa?
-- Minä unohdan sanani, kreivi, sanoi Morrel, -- minä unohdan sen.
-- Ette, te ette sitä unohda, Morrel, sillä ennen kaikkea muuta olette
kunnon mies, ja olette vannonut minulle, että pidätte lupauksenne, ja
vannotte nyt uudelleen.
-- Kreivi, säälikää minua! Kreivi, minä olen niin onneton!
-- Olen tuntenut miehen, joka oli teitä onnettomampi.
-- Mahdotonta.
-- Siinä suhteessahan me ihmisraukat olemme ylpeitä, sanoi
Monte-Cristo, -- että jokainen onneton luulee itseään toista
onnettomammaksi.
-- Kuka voi olla onnettomampi kuin se, joka on kadottanut ainoan, mitä
maan päällä rakasti ja kaipasi?
-- Kuulkaahan, Morrel, ja kääntäkää hetkiseksi huomionne siihen, mitä
nyt kerron. Olen tuntenut miehen, joka samoin kuin tekin luopui
kaikista ajatuksista saada omistaa rakastamansa naisen. Tämä mies oli
nuori, hänellä oli vanha isä, jota hän rakasti, ja morsian, jota hän
jumaloi. Hän oli viettämäisillään häitään, kun kohtalo äkkiä puuttui
hänen elämäänsä tavalla, joka sai hänet epäilemään Jumalan hyvyyttä,
ellei Jumala myöhemmin olisi todistanut, että tämä oli vain keino,
jonka kautta hän johdatti kaiken kauniiseen, yhtenäiseen loppuun. Tuo
kohtalon isku siis riisti mieheltä vapauden, morsiamen, tulevaisuuden,
josta hän uneksi ja jonka hän luuli saavuttavansa -- sillä hän oli
sokea eikä voinut nähdä tulevaisuuteen --, ja heitti hänet
vankityrmään.
-- Vankityrmästä pääsee viikon, kuukauden, vuoden päästä, sanoi Morrel.
-- Hän oli siellä neljätoista vuotta, Morrel, sanoi kreivi laskien
kätensä nuoren miehen olalle.
Maximilien vavahti.
-- Neljätoista vuotta! sanoi hän hiljaa.
-- Neljätoista vuotta! kertasi kreivi. -- Näinä neljänätoista vuotena
oli hänelläkin epätoivon hetkiä, hänkin uskoi niin kuin tekin, Morrel,
että hän oli maailman onnettomin ihminen, ja hän aikoi surmata itsensä.
-- Mutta?
-- Mutta ratkaisevalla hetkellä Jumala ilmestyi hänelle erään ihmisen
välityksellä, sillä Jumala ei enää tee ihmeitä. Ehkä hän ei ensi
hetkellä täydellisesti käsittänyt tätä Jumalan suurta laupeutta, mutta
lopulta hän tuli kärsivälliseksi ja odotti. Eräänä päivänä hän aivan
kuin ihmeen kautta pääsi haudastaan, aivan toisena ihmisenä, rikkaana,
mahtavana, melkein jumalana. Ensimmäiseksi hän lähti etsimään isäänsä.
Hänen isänsä oli kuollut!
-- Minunkin isäni on kuollut, sanoi Morrel.
-- Mutta teidän isänne kuoli syliinne rakastettuna, onnellisena,
kunnioitettuna, rikkaana, iäkkäänä; hänen isänsä kuoli köyhänä,
epätoivoisena, epäillen, tokko Jumalaa olikaan. Ja kun hänen poikansa
kymmenen vuotta myöhemmin etsi hänen hautaansa, niin se oli kokonaan
hävinnyt, eikä kukaan voinut hänelle sanoa: "Tässä lepää Herrassa se
mies, joka sinua niin paljon rakasti."
-- Oh! sanoi Morrel.
-- Tämä poika oli siis paljon onnettomampi kuin te, Morrel, sillä hän
ei edes tietänyt, missä hänen isänsä hauta oli.
-- Mutta, sanoi Morrel, -- olihan hänellä edes rakastamansa nainen.
-- Erehdytte, Morrel, tuo nainen...
-- Oliko hän kuollut? huudahti Morrel.
-- Paljon pahempaa, hän oli ollut uskoton, oli mennyt sulhasensa
vainoojan kanssa naimisiin. Huomaattehan nyt, Morrel, että tuo mies oli
vielä paljon onnettomampi kuin te.
-- Entä antoiko Jumala tuolle miehelle lohdutuksen? kysyi Morrel.
-- Jumala antoi hänelle ainakin rauhan.
-- Voiko hän vielä kerran tulla onnelliseksi?
-- Ainakin hän sitä toivoo, Maximilien.
Nuoren miehen pää painui kumaraan.
-- Olen antanut teille lupaukseni, sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti ja
ojentaen kätensä Monte-Cristolle. -- Mutta muistakaa...
-- Lokakuun viidentenä päivänä odotan teitä Monte-Criston saarella,
Morrel. Neljäntenä päivänä on purjevene teitä varten valmiina Bastian
satamassa. Veneen nimi on Eurus. Mainitsette nimenne kapteenille, ja
hän tuo teidät luokseni. Asia on siis sovittu, Maximilien, onhan?
-- On, kreivi, ja minä toimin määräysten mukaan. Mutta muistakaa, että
lokakuun viidentenä päivänä...
-- Voi teitä lasta, joka ette vielä tiedä, mitä miehen lupaus on...
Olen parikymmentä kertaa sanonut teille, että jos sinä päivänä vielä
haluatte kuolla, niin minä autan teitä, Morrel. Hyvästi.
-- Jätättekö minut?
-- Jätän, minulla on asiaa Italiaan. Jätän teidät yksin, surun
saaliiksi, tuon mahtavan kotkan saaliiksi, jonka Herra lähettää tuomaan
valittunsa jalkojensa juureen. Kertomus Ganymedeksesta ei ole mikään
taru, Maximilien, se on vertaus.
-- Milloin lähdette?
-- Heti paikalla. Höyrylaiva odottaa minua, tunnin päästä olen jo
loitolla teistä. Seuraatteko minua satamaan asti?
-- Mielelläni, kreivi.
-- Syleilkää minua.
Morrel seurasi kreiviä satamaan asti. Savu nousi jo laivasta pylväänä
taivasta kohden. Laiva lähti heti, ja tunnin päästä -- niin kuin kreivi
oli sanonut -- savu näkyi vain heikkona valkoisena juovana
idänpuoleisella taivaalla, jolle yön usvat jo alkoivat nousta.