Kertomamme tapaukset herättivät mielenkiintoa kaikissa pariisilaisissa.
Emmanuel ja hänen vaimonsa keskustelivat niistä tietysti hyvin
hämmästyneinä asunnossaan Meslay-kadun varrella. He liittivät
Morcerfin, Danglars'in ja Villefort'in perheissä tapahtuneet
onnettomuudet toisiinsa.
Maximilien, joka oli tullut heidän luokseen vieraisille, kuunteli heidän
puheitaan tai oikeammin sanoen oli läsnä heidän keskustellessaan,
vaipuneena tavalliseen alakuloisuuteensa.
-- Eikö todellakin näytä siltä, Emmanuel, sanoi Julie, -- että nämä
rikkaat, äsken vielä onnelliset ihmiset olivat asemaansa luodessaan
unohtaneet pahan haltian. Tämä on nyt ilmestynyt kostamaan
laiminlyöntiä aivan niin kuin sadun haltiatar, jota ei kutsuttu
ristiäisiin.
-- Mikä onnettomuuksien sarja! huokasi Emmanuel ajatellen Morcerfia ja
Danglars'ia.
-- Mikä kärsimysten määrä, yhtyi Julie muistellessaan Valentinea, jonka
nimeä hänen naisenvaistonsa kielsi lausumasta veljensä läsnä ollessa.
-- Jos Jumala on heitä rangaissut, sanoi Emmanuel, -- niin varmaankaan
ei Jumala, joka on itse hyvyys, ole löytänyt heidän menneisyydestään
mitään lieventäviä asianhaaroja. He olivat siis kirottuja.
-- Etköhän tuomitse liian pikaisesti, Emmanuel? tuumi Julie. -- Jos
joku olisi sanonut, kun isäsi pistooli kädessään oli valmis surmaamaan
itsensä: "Tuo mies on ansainnut rangaistuksensa", niin eikö hän silloin
olisi erehtynyt?
-- Olisi kyllä, mutta Jumala ei tahtonut isämme joutuvan turmioon, niin
kuin hän ei sallinut Abrahaminkaan uhrata poikaansa. Hän lähetti
meidänkin luoksemme enkelin, joka leikkasi kuoleman siivet poikki.
Melkein samalla hetkellä aukeni salongin ovi, ja kreivi Monte-Cristo
astui sisään.
Julie ja Emmanuel huudahtivat ilosta. Maximilien kohotti päänsä ja
antoi sen jälleen painua alas.
-- Maximilien, sanoi kreivi kiinnittämättä mitään huomiota siihen,
kuinka eri tavalla huoneessaolijat ottivat hänet vastaan, -- tulen
teitä noutamaan.
-- Noutamaanko minua? kysyi Maximilien aivan kuin heräten unesta.
-- Niin, sanoi Monte-Cristo. -- Olihan sovittu, että lähdette mukanani,
ja käskinhän teitä olemaan valmiina matkaan.
-- Olen valmis, sanoi Maximilien. -- Tulin vain tänne sanomaan hyvästi.
-- Entä minne lähdette, herra kreivi? kysyi Julie.
-- Ensiksi Marseilleen.
-- Marseilleenko? huudahti nuori pari yht'aikaa.
-- Niin, ja otan veljenne mukaani.
-- Herra kreivi, tuokaa hänet terveenä takaisin! pyysi Julie.
Morrel kääntyi poispäin salatakseen punastumistaan.
-- Oletteko siis huomannut, että hän on sairas? kysyi kreivi.
-- Olemme, vastasi nuori nainen, -- ja olemme pelänneet, että hänen
aikansa käy pitkäksi meidän seurassamme.
-- Kyllä minä häntä huvitan, vakuutti kreivi.
-- Olen valmis, lausui Maximilien. -- Hyvästi, hyvät ystävät, hyvästi.
Emmanuel, hyvästi, Julie!
-- Mitä, hyvästikö? huudahti Julie. -- Lähdettekö tuolla tavoin heti
paikalla ilman matkavalmistuksia, vailla passia?
-- Viivyttely tekee eronhetken vain haikeammaksi, sanoi Monte-Cristo,
-- ja Maximilien on varmaankin pitänyt kaikesta huolta, sillä olen
puhunut hänelle tästä ajoissa.
-- Passini on valmiina ja matkalaukkuni myös, sanoi Morrel tyynesti.
-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo hymyillen, -- täsmällisyydestään tuntee
hyvän sotilaan.
-- Jätättekö meidät nyt heti paikalla? ihmetteli Julie. -- Ettekö jäisi
vielä päiväksi, tunniksi?
-- Vaununi ovat portin edessä. Minun täytyy olla Roomassa viiden päivän
päästä.
-- Mutta eihän Maximilien mene Roomaan? tuumi Emmanuel.
-- Menen sinne, minne kreivi minut vie, sanoi Maximilien alakuloisesti
hymyillen. -- Tottelen häntä ainakin kuukauden ajan.
-- Kuulkaahan, herra kreivi, millä äänellä hän sen sanoo!
-- Maximilien seuraa minua, sanoi kreivi vakuuttavalla
sydämellisyydellään, -- olkaa siis rauhassa veljenne suhteen.
-- Hyvästi, sisko! lausui Morrel. -- Hyvästi, Emmanuel!
-- Hän tuottaa minulle tuskaa välinpitämättömyydellään, sanoi Julie. --
Oi Maximilien, sinä salaat meiltä jotakin.
-- Joutavia, sanoi Monte-Cristo, -- saatte nähdä, että hän palaa
nauravana ja iloisena.
Maximilien loi kreiviin melkein suuttuneen ja ärtyneen katseen.
-- Lähtekäämme! sanoi kreivi.
-- Ennen lähtöänne, herra kreivi, sanoi Julie, -- sallitteko minun
sanoa teille sen, mitä viime kerralla...
-- Hyvä rouva, vastasi kreivi tarttuen hänen molempiin käsiinsä, --
sananne eivät vastaa sitä, mitä luen silmistänne, mitä sydämenne on
ajatellut ja mitä omani on tuntenut. Minun olisi pitänyt lähteä
ilmaisematta itseäni, mutta se meni yli voimieni, sillä olen heikko ja
turhamainen ihminen ja lähimmäisteni kyyneleinen, hellä ja iloinen
katse tekee minulle niin hyvää. Nyt lähden ja olen niin itsekäs, että
sanon: Älkää unohtako minua, ystäväni, sillä luultavasti ette näe minua
enää koskaan.
-- Emme näe teitä enää koskaan! huudahti Emmanuel, ja suuret kyynelet
valuivat pitkin Julien poskia, -- emme näe teitä enää koskaan! Eikö
luotamme lähdekään ihminen, vaan Jumala, joka astuu taivaaseen oltuaan
maan päällä hyvää tekemässä?
-- Älkää sanoko niin, puhui Monte-Cristo nopeasti, -- älkää sanoko
koskaan sitä, ystäväni. Jumalat eivät koskaan tee pahaa, jumalat
pysähtyvät siihen, mihin ovat tahtoneet. Sattuma ei ole koskaan heitä
voimakkaampi. Ei, minä olen ihminen, Emmanuel, ja teidän ihailunne on
yhtä epäoikeutettua kuin sananne ovat jumalattomia.
Ja Julie heittäytyi hänen syliinsä hänen painaessaan huulensa Julien
kädelle ja ojentaessaan toisen kätensä Emmanuelille. Sitten hän
viittasi Maximilienille, joka Valentinen kuolemasta lähtien oli ollut
veltto, tunteeton ja uneksiva.
-- Tehkää veljeni jälleen iloiseksi! kuiskasi Julie Monte-Cristolle.
Monte-Cristo puristi hänen kättään samoin kuin oli puristanut
kaksitoista vuotta sitten Morrelin työhuoneeseen vievillä portailla.
-- Luotatteko yhä vielä merenkulkija Sindbadiin? kysyi hän hymyillen.
-- Luotan!
-- Nukkukaa silloin rauhassa ja luottamuksessa Jumalaan.
Niin kuin olemme maininneet, odottivat postivaunut talon edessä. Niiden
eteen oli valjastettu neljä voimakasta hevosta, jotka ravistivat
harjojaan ja kuopivat levottomina kavioillaan. Portaitten juurella
odotti Ali kasvot hiestä kiiltävinä. Hän näytti tulleen pitkältä
matkalta.
-- No? kysyi kreivi arabiankielellä, -- olitko vanhuksen luona?
Ali nyökkäsi.
-- Ja levitit kirjeen hänen eteensä, niin kuin olin käskenyt?
-- Levitin, ilmaisi orja jälleen nöyrästi.
-- Ja mitä hän sanoi, tai oikeammin, mitä hän teki?
Ali matki älykkäillä kasvoillaan vanhuksen ilmeitä ja sulki silmänsä,
niin kuin Noirtier teki vastatessaan myöntävästi.
-- Hyvä on, hän suostuu, totesi Monte-Cristo. -- Lähtekäämme!
Hän oli tuskin ennättänyt nämä sanat lausua, kun vaunut jo läksivät
liikkeelle ja hevoset lennättivät ilmaan tomupilven. Maximilien asettui
vaunujen nurkkaan virkkamatta sanaakaan.
Näin kului puoli tuntia. Äkkiä vaunut pysähtyivät; kreivi oli vetänyt
silkkinuorasta, joka oli sidottu Alin sormeen.
Nubialainen astui maahan ja avasi vaunujen oven.
Taivas oli täynnä tähtiä. He olivat Villejuifin kukkulalla, lakeudella,
mistä näkyi Pariisi aivan kuin kuohuva meri, jossa tuhannet valot
välkkyivät kuin fosforihohde laineilla. Se oli todellakin kuin ulappa,
mutta kohisevampi, pauhaavampi, liikkuvampi, raivoisampi kuin valtameri
kuohuessaan, ulappa, jossa ei koskaan ollut tyyntä niin kuin joskus
merellä, ulappa, missä laineet aina loiskuivat, löivät ristiin ja aina
nielivät...
Kreivi seisoi yksinään ja viittasi vaunuja siirtymään muutaman askelen
eteenpäin.
Sitten hän katseli kauan kädet rinnalla ristissä tuota ahjoa, jossa
sulavat, kiemurtelevat ja muodostuvat kaikki ne ajatukset, jotka sitten
tulisesta syvyydestä singahtavat panemaan maailman liikkeelle. Katse
kiintyneenä tähän Baabeliin, joka saa sekä uskonnolliset runoilijat
että materialistiset rienaajat haaveilemaan, hän risti kätensä kuin
rukoillakseen ja sanoi:
-- Suuri kaupunki! Kuusi kuukautta sitten astuin portistasi sisään.
Jumalan henki minua varmaankin on johdattanut, sillä voittoisena
lähden. Salaisuuteni uskoin vain Jumalalle, joka näkee sydämeeni; hän
tietää, että en tällä hetkellä tunne vihaa enkä ylpeyttä, mutta kyllä
katumusta; vain hän tietää, etten ole käyttänyt hänen minulle
antamaansa voimaa oman itseni hyväksi enkä turhaan tarkoitukseen. Oi,
suuri kaupunki! Sinun sykkivältä poveltasi löysin, mitä etsin;
kärsivällisenä kaivajana olen etsinyt sisuksistasi pahan. Nyt on
tehtäväni täytetty, nyt et enää voi tarjota minulle iloa etkä tuskaa!
Hyvästi, Pariisi, hyvästi!
Hän katsoi vielä kerran laajaa tasankoa kuin öinen haltia, sitten hän
painoi kätensä otsalleen ja nousi vaunuihinsa, jotka pian katosivat
kukkulan toiselle puolelle tomupilveen ja pyörien kolinaan.
He ajoivat peninkulman vaihtamatta sanaakaan. Morrel uneksi,
Monte-Cristo katseli häntä.
-- Morrel, sanoi kreivi, -- kadutteko, että tulitte mukaani?
-- En kreivi, mutta jättää Pariisi...
-- Jos olisin tietänyt onnen odottavan teitä Pariisissa, olisin
jättänyt teidät sinne.
-- Valentine lepää Pariisissa, ja lähtiessäni Pariisista menetän hänet
toistamiseen.
-- Maximilien, sanoi kreivi, -- kuolleet ystävämme eivät lepää maassa,
heidät on haudattu sydämiimme, ja Jumala on niin säätänyt, jotta he
voisivat seurata meitä aina. Kaksi ystävää seuraa minua aina, toinen
antoi minulle elämän ja toinen älyn. Heidän sielunsa elävät minussa.
Kysyn heidän neuvoaan kun epäilen, ja jos toisinaan teen hyvää, saan
siitä kiittää heidän neuvojaan. Kysykää sydämenne ääneltä neuvoa,
Maximilien, ja kysykää, onko teillä syytä olla minun seurassani noin
murheellisen näköinen.
-- Ystäväni, sanoi Maximilien, -- sydämeni ääni on hyvin surullinen
eikä lupaa minulle muuta kuin murheita.
-- Heikot sielut näkevät aina kaiken mustan harson läpi. Sielu itse luo
näköpiirinsä. Sielunne on synkkä, se tekee taivaanne myrskyiseksi.
-- Se voi olla totta, sanoi Maximilien.
Hän vaipui jälleen mietteisiinsä.
Matka kului huimaavan nopeasti, niin kuin kreivin oli tapana; kaupungit
vilahtivat heidän ohitseen kuin tien varrella olevat varjot; puut,
joissa syksyn ensi tuulet riehuivat, näyttivät jättiläisinä juoksevan
heitä vastaan ja taas nopeasti pakenevan, kun he tulivat lähelle.
Seuraavana päivänä he saapuivat Châlons'iin, jossa heitä odotti kreivin
höyrylaiva. Vaunut nostettiin laivaan, matkustajat olivat menneet sinne
jo edeltäpäin.
Laiva oli nopeakulkuinen, sen molemmat sivupyörät olivat kuin siivet,
joilla se linnun tavoin sipaisi veden pintaa. Morrel alkoi hiukan
nauttia nopeasta matkustamisesta, ja toisinaan tuntui kuin tuuli, joka
liehutti hänen hiuksiaan, olisi ollut valmis karkottamaan pilvet hänen
otsaltaan.
Mitä kauemmaksi Pariisista he tulivat, sitä yliluonnollisempi kirkkaus
näytti verhoavan kreivin. Hän oli aivan kuin maanpakolainen, joka
pääsee isänmaahansa.
Pian tuli heidän näkyviinsä Marseille, valkoisena, lämpöisenä,
eloisana; Marseille, Tyroksen ja Karthagon nuorempi sisar, joka peri
heidän valtansa Välimeren rannalla; Marseille, joka tuli sitä
nuoremmaksi, mitä enemmän se vanheni. Pyöreä torni, Saint-Nicolas'n
linnoitus, Puget'n rakentama raatihuone ja tiilikivirantainen satama,
jossa he molemmat lapsina olivat leikkineet, herättivät heissä paljon
muistoja. Yhteisen tunteen vallassa he pysähtyivätkin Cannebièrelle.
Eräs laiva läksi juuri silloin Algeriaan, kansi oli täynnä tavaroita ja
matkustajia, ystävät ja sukulaiset olivat jättämässä hyvästi, huusivat
ja itkivät. Tämä näky vaikuttaa aina niihinkin, jotka sen joka päivä
näkevät, mutta Maximilien näki kuitenkin sielunsa silmien edessä toisen
näyn.
-- Katsokaa, sanoi hän tarttuen Monte-Criston käsivarteen, -- tuohon
isäni pysähtyi Pharaonin laskiessa satamaan, täällä tuo kunnon mies,
jonka pelastitte häpeästä ja kuolemasta, heittäytyi syliini; olen
vieläkin tuntevinani hänen kyynelensä poskillani, eikä hän itkenyt
yksin, monet itkivät meidät nähdessään.
Monte-Cristo hymyili.
-- Minä olin tuolla, sanoi hän osoittaen Morrelille erästä kadunkulmaa.
Juuri sillä hetkellä kuului tuskallista vaikerrusta, ja eräs nainen
viittoi lähtevässä laivassa olevalle matkustajalle. Nainen oli
hunnutettu. Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja niin suuren
mielenliikutuksen vallassa, että Morrel olisi sen helposti huomannut,
ellei hänen katseensa olisi ollut suunnattuna aivan toisaanne,
nimittäin laivaan.
-- Hyvä Jumala, huudahti Morrel, -- minä en erehdy! Tuo nuori mies,
joka heiluttaa hattuaan ja on sotilaspuvussa, on Albert de Morcerf!
-- Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, -- minä tunsin hänet.
-- Kuinka niin? Tehän katsoitte aivan toiseen suuntaan?
Kreivi hymyili, niin kuin aina, kun ei tahtonut vastata. Ja hänen
silmänsä kiintyivät hunnutettuun naiseen, joka katosi kadun kulmasta.
-- Rakas ystävä, sanoi hän Maximilienille, -- eikö teillä ole mitään
tehtävää täällä?
-- Tahdon itkeä isäni haudalla, vastasi Morrel hiljaa.
-- Hyvä on, menkää ja odottakaa minua siellä. Tulen noutamaan teidät
sieltä.
-- Jätättekö minut?
-- Jätän ... minullakin on pyhä tehtävä täytettävänä.
Morrel laski kätensä kreivin käteen. Sitten hän läksi syvän surun
vallassa kävelemään kaupungin idänpuoleista osaa kohden.
Monte-Cristo seisoi paikallaan, kunnes Morrel oli kadonnut näkyvistä,
ja lähti sitten Meilhan-kadulle siihen taloon, joka kertomuksemme
alusta alkaen on lukijoillemme tuttu.
Pitkin kadun viertä kasvoivat tuuheat lehmukset, joiden suojassa
joutilaat marseillelaiset tavallisesti kävelivät. Etelän hehkuvan
päivän keltaiseksi polttamalla tiiliaidalla kiertelivät
viiniköynnökset, joiden varret olivat vuosien kuluessa mustuneet ja
halkeilleet. Kaksi astumisesta kulunutta porrasta johti portille, joka
oli tehty kolmesta laudasta; vaikka ne vuosi vuodelta halkeilivat yhä
enemmän, ei niitä ollut liimailtu eikä maalattu, vaan ne saivat
kärsivällisesti odottaa, kunnes kosteuden turvottamina jälleen
liittyisivät yhteen.
Talo oli vanhuudestaan huolimatta hyvin soma ja hauska, vaikka näytti
rappeutuneelta. Dantèsin isä oli asunut yliskerroksessa, mutta kreivi
oli jättänyt koko talon Mercedeksen käytettäväksi.
Tänne saapui mustahuntuinen nainen, jonka Monte-Cristo oli nähnyt
poistuvan satamasta laivan lähdettyä. Nainen sulki portin juuri sillä
hetkellä, kun kreivi kääntyi erään kadun kulmasta. Portaat kreivi tunsi
jo vanhastaan. Hän osasi paremmin kuin kukaan muu avata portin haan
isopäisellä naulalla.
Hän astuikin sisään kolkuttamatta, mitenkään ilmoittamatta tuloaan,
aivan kuin ystävä tai talon isäntä.
Tiilillä kivetyn käytävän päässä oli lämpöä, aurinkoa ja valoa
säteilevä puutarha, sama, josta Mercedes oli löytänyt määräpaikalta
rahasumman, jonka kreivi hienotunteisesti väitti sinne kätkeneensä
kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Portilta näkyivät puiston ensimmäiset
puut.
Portille tultuaan Monte-Cristo kuuli huokauksen, joka suuresti
muistutti nyyhkytystä. Hän suuntasi katseensa sinne, mistä huokaus
kuului, ja näki Mercedeksen istuvan kumarassa ja itkien tuuhean,
punakukkaisen jasmiinipensaan suojassa. Hän oli ottanut harsonsa pois,
ja antoi nyt täyden vallan huokauksilleen ja kyynelilleen, joita hän
poikansa läsnä ollessa oli pidättänyt.
Monte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin; hiekka narskui hänen
jalkojensa alla.
Mercedes nosti päänsä ja huudahti kauhusta nähdessään miehen edessään.
-- Hyvä rouva, sanoi kreivi, -- en voi teille tarjota onnea, mutta voin
tuoda teille lohdutuksen. Suvaitsetteko ottaa sen vastaan ystävältä?
-- Olen todellakin hyvin onneton, sanoi Mercedes, -- yksin
maailmassa... Minulla ei ole muuta kuin poikani, ja hän on jättänyt
minut.
-- Hän on tehnyt oikein, sanoi kreivi, -- ja hän on jalo mies. Hän on
ymmärtänyt, että jokaisen miehen velvollisuus on maksaa veronsa
isänmaalle, toisten lahjoillaan, toisten työllään, toisten
valvomisellaan, toisten verellään. Jos hän olisi jäänyt teidän
luoksenne, olisi hän vain kuluttanut teidän seurassanne elämänsä, joka
olisi käynyt tarpeettomaksi, eikä hän olisi voinut tottua kyyneliinne.
Työttömänä hän olisi alkanut vihata kaikkea, mutta nyt hän tulee
suureksi ja voimakkaaksi taistellessaan onnettomuuttaan vastaan
muuttaakseen sen onneksi. Antakaa hänen rakentaa teidän molempien onni
uudelleen, minä uskallan taata, että se on varmoissa käsissä.
-- Voi, sanoi naisparka pudistaen alakuloisena päätään, -- rukoilen
hänelle Jumalalta tuota onnea, mutta itse en enää voi siitä nauttia.
Niin paljon on särkynyt ympärilläni ja minussa itsessäni, että
tunnen seisovani haudan partaalla. Teitte oikein, herra kreivi,
toimittaessanne minut lähelle niitä seutuja, joissa olen ollut
onnellinen; ihmisen pitää kuolla siellä, missä hän on onnellinen ollut.
-- Sananne putoavat katkerina ja polttavina sieluuni, sanoi
Monte-Cristo, sitäkin katkerampina ja polttavampina, kun teillä on
täysi syy vihata minua. Minähän olen kaikkeen onnettomuuteenne syypää.
Älkää säälikö minua, vaan syyttäkää. Tekisitte minut paljon
onnettomammaksi...
-- Teitäkö vihaisin ja syyttäisin, Edmond! Miestä, joka on pelastanut
poikani hengen, sillä olihan kamala verinen aikomuksenne riistää herra
Morcerfilta poika, josta hän oli ylpeä! Katsokaa minuun, ja saatte
nähdä, ettei minussa ole moitteen häivettäkään.
Kreivi katsahti Mercedekseen, joka puoliksi kohottautuen penkiltä
ojensi molemmat kätensä häntä kohden.
-- Katsokaa minuun, jatkoi Mercedes hyvin alakuloisesti. -- Nyt voitte
huoleti kestää silmieni loiston. Ei ole enää se aika, jolloin hymyilin
Edmond Dantèsille, kun hän odotti minua tuon majan ikkunassa, missä
hänen vanha isänsä asui... Siitä on kulunut monta tuskaista päivää, ja
ne ovat kaivaneet kuilun minun ja tuon ajan välille. Syyttäisinkö
teitä, Edmond, vihaisinko teitä, ystäväni! Itseäni minä syytän ja
vihaan! Mikä kurja raukka olenkaan! huudahti hän pannen kätensä ristiin
ja kohottaen silmänsä taivasta kohden. -- Minkä rangaistuksen olenkaan
saanut...! Minulla oli uskonto, viattomuus ja rakkaus, nuo kolme suurta
lahjaa, jotka ihmisestä tekevät enkelin, ja minä epäilin Jumalan
olemassaoloa!
Monte-Cristo astui askelen häntä kohden ja ojensi hänelle ääneti
kätensä.
-- Ei, sanoi Mercedes vetäen hellästi kätensä pois, -- ei, ystäväni,
älkää koskeko minuun. Te säälitte minua, ja kuitenkin minä olin
syyllisin kaikista niistä, joihin iskitte. Toiset toimivat vihan,
ahneuden ja itsekkyyden vaikutuksesta, minä pelkuruudesta. He
himoitsivat jotakin, minä pelkäsin. Ei, älkää puristako kättäni,
Edmond, aioitte sanoa minulle jonkin hellän sanan, huomaan sen, älkää
sitä lausuko, säilyttäkää se jotakuta toista varten, minä en sitä
ansaitse. Katsokaahan ... hän paljasti kokonaan kasvonsa ...
katsokaahan, suru on tehnyt tukkani harmaaksi; silmäni ovat
vuodattaneet niin paljon kyyneliä, että siniset suonet ympäröivät
niitä, ja otsani on ryppyinen. Te, Edmond, sitä vastoin olette yhä
vielä nuori, kaunis ja ylpeä, sillä teillä oli usko, teillä oli voimaa,
ja te luotitte Jumalaan, ja Jumala tuki teitä. Mutta minä olin pelkuri,
minä kielsin, Jumala hylkäsi minut, ja tässä nyt olen.
Mercedes purskahti itkuun. Monte-Cristo tarttui hänen käteensä ja
suuteli sitä kunnioittavasti, mutta Mercedes tunsi, että suudelma oli
kiihkoton, aivan kuin kreivi olisi suudellut marmorisen pyhänkuvan
kättä.
-- Muutamien elämä on jo edeltäpäin määrätty sellaiseksi, että
ensimmäinen hairahdus pilaa koko tulevaisuuden, jatkoi Mercedes. --
Uskoin, että olitte kuollut, minunkin olisi silloin pitänyt kuolla,
sillä mitä hyötyä minulla on ollut siitä, että ikuisesti olen
sydämessäni surrut teitä? Tein kolmekymmentäyhdeksänvuotiaasta naisesta
viisikymmenvuotiaan, siinä kaikki. Mitä hyötyä siitä oli, että
tunnettuani teidät pelastin ainoastaan poikani? Eikö minun olisi
pitänyt pelastaa miehenikin, vaikka hän olikin syyllinen, koska kerran
olin ottanut hänet aviopuolisokseni? Ja kuitenkin annoin hänen kuolla.
Mitä sanonkaan, hyvä Jumala, minähän osaltani joudutin hänen
kuolemaansa, sillä olin tunteeton pelkuri, halveksin häntä enkä
muistanut, että rakkaudesta minuun hän oli rikkonut valansa ja
menetellyt konnamaisesti. Mitä hyötyä on ollut siitäkään, että seurasin
poikaani tänne asti, kun täällä kuitenkin saan hänet jättää, antaa
hänen yksinään lähteä tuhoavaan Afrikkaan? Minä olen ollut
raukkamainen, sen sanon suoraan. Kielsin rakkauteni ja luopioiden
tavoin tuotan onnettomuutta kaikille, jotka ovat lähelläni.
-- Ette, Mercedes, ette, sanoi Monte-Cristo. -- Ajatelkaa itsestänne
parempaa. Olette jalo ja siveä nainen, tuskanne voimalla olisitte
voinut riistää aseet käsistäni, mutta minun takanani oli näkymätön,
kaikille tuntematon, vihastunut Jumala, jonka lähettiläs minä vain
olin, eikä hän tahtonut pidättää salamaa, jonka minä iskin. Tämän
Jumalan nimessä, jonka jalkoihin olen kymmenen vuoden ajan joka päivä
polvistunut, minä vannon ja vakuutan, että olisin teidän tähtenne ollut
valmis uhraamaan elämäni ja sen mukana kaikki kostotuumani. Mutta sanon
ylpeänä, Mercedes: Jumala tarvitsi minua, ja siksi jäin eloon. Tutkikaa
menneisyyttä, tutkikaa nykyisyyttä, koettakaa arvata tulevaisuutta, ja
saatte nähdä, että minä olen Jumalan ase. Ensimmäinen osa elämääni oli
täynnä kamalia tuskia, hirveintä kärsimystä; ne, joita rakastin,
hylkäsivät minut, ja ne joita en tuntenutkaan, vainosivat minua. Sitten
sain vankeuden, yksinäisyyden ja kurjuuden jälkeen vapauden, niin
loistavan, ihmeellisen ja suunnattoman suuren rikkauden, että olisin
ollut sokea, ellen olisi ymmärtänyt Jumalan tarvitsevan minua suuria
tehtäviä varten. Siitä alkaen oli tämän rikkauden hoitaminen minulle
pyhä tehtävä, enkä ole vähääkään ajatellut tämän elämän suloisuutta,
josta te kuitenkin olette saanut hiukan maistaa. En hetkeäkään ole
saanut olla huoleton. Tunsin itseni taivaan tulipilveksi, joka lähtee
hävittämään kirottuja kaupunkeja. Niin kuin uhkarohkeat merimiehet
vaarallisille retkille lähtiessään minäkin hankin ruokavaroja, kokosin
aseita, harjoitin ruumiini kestämään vaarallisimpiakin ponnistuksia,
sieluni kovimpiakin kolauksia, opetin käsivarteni surmaamaan ja totutin
silmäni katselemaan kärsimystä, huuleni hymyilemään kamalimpienkin
näkyjen edessä. Olin hyvä, luottavainen ja anteeksiantavainen; muutuin
kostonhimoiseksi, teeskenteleväksi ja pahaksi, tai oikeammin sanoen
mykäksi ja kuuroksi kuin sallimus. Sitten lähdin kulkemaan tietäni,
pääsin matkan päähän ja saavutin määrän: onneton se, jonka kohtasin
tielläni!
-- Jo riittää, Edmond, jo riittää! Uskokaa minua, että minä, joka
teidät tunsin, minä voin teitä ymmärtääkin. Jos minä olisin osunut
tiellenne, Edmond, ja te olisitte minut surmannut, olisin sittenkin
teitä ihaillut. Edmond? Mutta niin kuin on juopa minun ja menneisyyden
välillä, on juopa teidän ja minunkin välilläni, ja suurin tuskani on
vertaileminen, sillä maailmassa ei ole mitään teidän vertaistanne,
teidän kaltaistanne. Nyt, Edmond, sanokaa minulle jäähyväiset ja
erotkaamme.
-- Ennen lähtöäni sanokaa minulle jokin toivomuksenne, Mercedes! pyysi
Monte-Cristo.
-- Minä en toivo mitään muuta, kuin että poikani tulee onnelliseksi.
-- Rukoilkaa, että Jumala, jonka hallussa on ihmisen elämä, pitää
kuoleman hänestä loitolla, kyllä minä muusta pidän huolen.
-- Kiitos, Edmond.
-- Mutta mitä toivotte itsellenne, Mercedes?
-- Minä en tarvitse mitään, minä elän kahden haudan välillä. Toisessa
on Edmond Dantès, joka kuoli jo aikoja sitten ja jota minä rakastin!
Tämä sana ei enää kuulu kuihtuneille huulilleni, mutta sydämeni muistaa
vielä kaiken, enkä mistään hinnasta tahtoisi sitä muistoa hävittää
sydämestäni. Toisessa haudassa on mies, jonka Edmond Dantès surmasi;
tunnustan teon oikeaksi, mutta minun on rukoiltava vainajan puolesta.
-- Poikanne tulee onnelliseksi, sanoi kreivi uudelleen.
-- Silloin minäkin olen niin onnellinen kuin voin olla.
-- Mutta ... mitä aiotte tehdä?
Mercedes hymyili alakuloisesti.
-- Jos sanoisin, että aion elää täällä samoin kuin Mercedes ennen
muinoin, tekemällä työtä, niin ette uskoisi minua. Minä osaan enää vain
rukoilla, eikä minun tarvitse tehdä työtä. Löysin kätkemänne pienen
aarteen. Ihmiset utelevat kyllä kuka olen, tiedustelevat mitä teen,
eivätkä tiedä millä elän, vähät siitä. Sehän on Jumalan ja minun
välinen asia.
-- Mercedes, sanoi kreivi, -- en tahdo teitä moittia, mutta olette
uhrannut liian paljon luopuessanne herra Morcerfin koko omaisuudesta,
sillä olittehan säästäväisyydellänne ja taloudellisuudellanne hankkinut
siihen puolet lisää.
-- Huomaan kyllä, mitä aiotte minulle ehdottaa, mutta en voi siihen
suostua. Edmond, poikani ei sallisi sitä.
-- Minä en suinkaan tahdo tehdä mitään, jota Albert de Morcerf ei
hyväksyisi. Kun saan tietää hänen mielipiteensä, alistun niihin. Mutta
jos hän suostuu ottamaan vastaan sen, mitä hänelle ehdotan,
mukaudutteko te siihen vastustelematta?
-- Tiedättehän, Edmond, etten ole enää mikään ajatteleva olento. Minä
en osaa enää tehdä mitään päätöstä, ellen laske siksi sitä, etten tahdo
mitään päättää. Jumala on myrskyssään niin kovasti minua järkyttänyt,
että olen menettänyt oman tahtoni. Olen hänen käsissään kuin varpunen
haukan kynsissä. Hän ei tahdo minun kuolevan, koska vielä elän. Jos hän
lähettää minulle apua, niin hän tahtoo sen tehdä, ja minä otan sen
vastaan.
-- Tuolla tavoin ei Jumalaa palvella! sanoi Monte-Cristo. -- Jumala
tahtoo, että häntä ymmärretään ja hänen voimaansa ajatellaan; sen
vuoksi hän on meille antanut vapaan tahdon.
-- Onneton, huudahti Mercedes, -- älkää puhuko minulle noin. Jos
uskoisin, että Jumala on antanut minulle vapaan tahdon, niin millä
silloin pelastuisin epätoivosta!
Monte-Cristo kalpeni hiukan ja painoi päänsä kumaraan tämän hillittömän
tuskan murtamana.
-- Ettekö tahdo sanoa minulle "näkemiin?" kysyi hän ojentaen kätensä.
-- Sanon kuin sanonkin: näkemiin, vastasi Mercedes osoittaen
juhlallisesti taivasta kohden. -- Toivon siis vielä.
Ja kosketettuaan värisevällä kädellään kreivin kättä Mercedes riensi
portaille ja katosi näkyvistä. Monte-Cristo lähti hitaasti kulkemaan
satamaan päin.
Mercedes ei nähnyt hänen poistuvan, vaikkakin hän oli ukko Dantèsin
pienen huoneen ikkunan ääressä. Hänen katseensa etsivät etäältä laivaa,
joka vei aavalle merelle hänen poikaansa. Mutta hänen huulensa
sopersivat hiljaa:
-- Edmond, Edmond, Edmond...