Samaan aikaan, jolloin kreivin höyrylaiva katosi Morgionin niemen
taakse, oli mies, joka ajoi Firenzestä Roomaan postivaunuilla, juuri
sivuuttanut Aquapendenten kylän. Hän ajoi niin kovaa kuin mahdollista,
päästäkseen eteenpäin herättämättä kuitenkaan epäluuloja.
Hänen yllään oli päällystakki, joka matkalla oli jokseenkin
turmeltunut, mutta jonka napinreiässä loisti uudenuutukainen
kunnialegioonan nauha. Tämä samoin kuin murteellinen puhetapakin
paljasti miehen ranskalaiseksi. Hän oli jo senkin perusteella kotoisin
maasta, missä puhuttiin maailmankieltä, ettei hän osannut muita
italiankielisiä sanoja kuin musiikkisanoja. Mutta niitähän, samoin kuin
Figaron _goddam_-sanaa voidaan käyttää ilmaisemaan kaikenlaisia
kielellisiä hienouksia.
-- Allegro! sanoi hän mäkeä noustessa.
-- Moderato! sanoi hän alamäessä.
Ja Jumala tietää, että kun Firenzestä matkustetaan Roomaan
Aquapendenten kautta, on mäkiä runsaasti.
Ne kunnon miehet, joille hän sanat lausui, olivat niistä kovasti
huvittuneita.
Kun tultiin Stortaan, josta Rooma, ikuinen kaupunki, näkyy, matkustaja
ei joutunut innostuneen uteliaisuuden valtaan eikä noussut vaunuissaan
seisaalleen nähdäkseen kuuluisan Pietarinkirkon tornin. Ei, hän otti
vain taskustaan lompakon ja siitä neljään osaan käännetyn paperin,
avasi sen ja kääri jälleen kokoon melkein kunnioittavan huolellisesti
ja sanoi:
-- Hyvä, se on vielä tallella.
Vaunut ajoivat Porta del Popolon kautta, kääntyivät vasemmalle ja
pysähtyivät London-hotellin eteen.
Signor Pastrini, entinen tuttavamme, otti hänet hattu kädessä ovella
vastaan. Matkustaja astui vaunuista, tilasi hyvän päivällisen, kysyi
Thomson & Frenchin osoitetta, ja sai heti kuulla, että se oli Rooman
tunnetuin pankkiliike ja sijaitsi Via dei Banchin varrella,
Pietarinkirkon lähellä.
Roomassa, niin kuin kaikkialla muuallakin herättää postivaunujen
saapuminen huomiota. Kymmenen nuorta Mariuksen ja Gracchuksen
avojalkaista jälkeläistä, joiden takkien kyynärpäät olivat rikki,
toinen käsi kupeella, toinen kauniissa kaaressa pään päällä, katseli
matkustajaa, vaunuja ja hevosia. Näihin katupoikiin liittyi
viisikymmentä paavin valtakuntaan kuuluvaa tyhjäntoimittajaa, jotka
Angelo-sillalta syljeskelevät Tiberiin, silloin kun siinä sattuu
olemaan vettä.
Ja kun nämä Rooman katupojat ja tyhjäntoimittajat ovat siinä suhteessa
pariisilaisia virkaveljiään etevämpiä, että he ymmärtävät kaikkia
kieliä, varsinkin ranskaa, kuulivat he matkustajan tilaavan itselleen
huoneiston ja päivällisen ja kysyvän, missä Thomson & Frenchin
pankkiliike oli.
Tästä oli seurauksena, että kun matkustaja sitten lähti hotellista
varsinaisen oppaan seurassa, erottautui uteliaitten joukosta
matkustajan huomaamatta ja oppaan muka huomaamatta muudan mies, joka
alkoi seurata matkustajaa jonkin matkan päässä, niin huolellisesti kuin
pariisilainen salapoliisi.
Ranskalaisella oli sellainen kiire päästä Thomson & Frenchin
pankkiliikkeeseen, että hän ei joutanut edes odottamaan, kunnes vaunut
oli valjastettu. Vaunujen piti saada hänet kiinni joko matkalla tai
odottaa pankkiirin ovella. He saapuivat perille niin etteivät vaunut
ennättäneet saada heitä kiinni. Ranskalainen astui sisään jättäen
eteiseen oppaansa, joka heti ryhtyi puheisiin parin kolmen toimettoman
tai pikemmin sanoen monitoimisen miehen kanssa, jommoisia aina oleilee
Roomassa pankkien, kirkkojen, raunioitten, museoiden ja teattereiden
edustalla.
Ranskalaisen mukana astui uteliaitten joukosta erottautunut mieskin
sisään. Ranskalainen soitti konttorin ovikelloa ja astui ensimmäiseen
huoneeseen. Hänen varjonsa seurasi.
-- Tämähän on Thomson & Frenchin pankkiliike? kysyi matkustaja.
Huonetta vartioivan kirjanpitäjän viittauksesta meni lakeija heti
vierasta vastaan.
-- Kenet saan ilmoittaa? kysyi lakeija valmistautuen astumaan edellä.
-- Paroni Danglars'in, vastasi matkustaja.
-- Tulkaa, sanoi lakeija.
Ovi aukeni, lakeija ja paroni katosivat tästä ovesta. Danglars'in
jäljestä tullut mies istui penkille odottamaan.
Kirjanpitäjä kirjoitti noin viiden minuutin ajan, mies penkillään oli
aivan hiljaa ja aivan vaiti. Sitten kirjanpitäjän kynä taukosi, hän
nosti päänsä, katsahti ympärilleen ja nähdessään heidän olevan kahden
sanoi:
-- Ahaa, sinäkö se oletkin, Peppino?
-- Niin, vastasi tämä lyhyesti.
-- Olet siis vainunnut hyötyväsi jotakin lihavasta herrasta?
-- Ei ole tarvinnut vainuta, me olemme saaneet tietää hänestä
edeltäpäin.
-- Tiedät siis, mitä varten hän on tänne tullut.
-- Rahoja nostamaan hän tulee. Pääasia on vain tietää, kuinka paljon.
-- Sen saat kohta tietää, ystäväni.
-- Hyvä on, mutta älä vain anna vääriä tietoja, niin kuin äskettäin.
-- Mitä ja ketä tarkoitat? Tuotako englantilaista, joka nosti täältä
kolmetuhatta frangia?
-- En, hänellä oli todellakin kolmetuhatta frangia, ja ne me löysimme.
Tarkoitan tuota venäläistä prinssiä.
-- Entä sitten?
-- Sanoit, että hän sai kolmekymmentätuhatta liiraa, ja me löysimmekin
vain kaksikymmentäkaksi.
-- Etsitte huonosti.
-- Luigi Vampa itse oli etsimässä.
-- Siinä tapauksessa mies oli maksanut velkojaan...
-- Venäläinenkö?
-- Tai tuhlannut rahansa.
-- Se voi kyllä olla mahdollista.
-- Se on varmaa. Mutta annahan minun mennä tarkastuspaikalleni,
ranskalainen toimittaa muuten asiansa niin etten minä saakaan tietää,
kuinka paljon hän on saanut.
Peppino nyökkäsi, veti taskustaan rukousnauhan ja alkoi höpistä
rukouksia. Kirjanpitäjä katosi samasta ovesta, josta paroni ja lakeija
olivat menneet.
Kymmenen minuutin päästä kirjanpitäjä palasi aivan säteilevänä.
-- No? kysyi Peppino ystävältään.
-- Ole nyt varuillasi! sanoi kirjanpitäjä. -- Summa on hyvin suuri.
-- Viisi tai kuusi miljoonaa, eikö niin?
-- Niin, sinä tiedät siis määrän?
-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Criston kuittia vastaan.
-- Aivan oikein, huudahti kirjanpitäjä. -- Kuinka sinä tiedät kaiken
niin hyvin?
-- Johan sanoin, että meille oli edeltäpäin lähetetty tieto.
-- Miksi siis käännyt minun puoleeni?
-- Ollakseni siitä varma, että hän todellakin on oikea mies.
-- Hän se on ... viisi miljoonaa. Kaunis summa, vai mitä, Peppino?
-- On.
-- Me emme koskaan saa niin paljoa.
-- Ainakin saamme siitä jonkin murusen, sanoi Peppino.
-- Vaiti! Tuossa hän tulee.
Kirjanpitäjä tarttui kynäänsä ja Peppino rukousnauhaansa, toinen
kirjoitti ja toinen rukoili oven auetessa.
Danglars tuli ulos säteilevänä pankkiirin saattaessa häntä ovelle asti.
Peppino poistui Danglars'in jäljestä.
Sopimuksen mukaan vaunut odottivat Danglars'ia Thomson & Frenchin talon
edustalla. Opas piti ovea auki, opas on hyvin avulias ihminen, häntä
voi käyttää vaikka mihin.
Danglars hyppäsi vaunuihin kepeästi kuin kaksikymmenvuotias. Opas sulki
oven ja hyppäsi ajajan viereen.
Peppino nousi vaunujen takaistuimelle.
-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne nähdä Pietarinkirkon? kysyi opas.
-- Minkä tähden? kysyi paroni.
-- Minkä muun tähden kuin nähdäksenne sen?
-- Minä en ole tullut Roomaan näkemään rakennuksia, sanoi Danglars
ääneen. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa itsekseen ahneuden hymyn
väikkyessä hänen huulillaan: -- Minä olen tullut nostamaan rahoja.
-- Minne hänen ylhäisyytensä siis menee...
-- Hotelliin.
-- Casa Pastrini, sanoi opas ajajalle.
Ja ajurin vaunut läksivät nopeasti liikkeelle.
Kymmenen minuuttia myöhemmin paroni oli palannut huoneistoonsa, ja
Peppino asettui istumaan penkille hotellin edustalle lausuttuaan ensin
muutaman sanan eräälle noista ennenmainitsemistamme Mariuksen ja
Gracchuksen jälkeläisistä, joka heti lähti kiitämään Capitoliumille
päin.
Danglars oli väsynyt, tyytyväinen ja uninen. Hän meni levolle, pani
lompakon tyynynsä alle ja vaipui uneen.
Peppinolla on runsaasti aikaa. Hän pelasi _morra_-pelïà kantajien
kanssa ja joi pullollisen Orvieto-viiniä lohduttaakseen itseään.
Seuraavana päivänä Danglars heräsi myöhään, vaikka oli mennyt varhain
levolle. Viitenä kuutena viimeisenä yönä hän oli nukkunut huonosti,
mikäli ollenkaan.
Hän söi runsaasti, ja välittäen vähät kaupungin nähtävyyksistä, niin
kuin oli sanonut, hän tilasi postihevoset kello kahdeksitoista.
Mutta Danglars ei ollut ottanut lukuun poliisilaitoksen muodollisuuksia
ja postitalon isännän laiskuutta. Niinpä hevoset tulivat vasta kello
kaksi, ja opas toi tarkastetun passin vasta kello kolme.
Kaikki nämä valmistukset olivat houkutelleet Pastrinin hotellin
edustalle suuren joukon joutilaita.
Mahtavana asteli paroni tämän joukon läpi, joka nimitteli häntä
ylhäisyydeksi saadakseen jonkin rovon. Tiedämmehän, että Danglars oli
kansanmielinen ja että hän tähän asti oli antanut nimittää itseään
ainoastaan paroniksi; mutta kun hän nyt kuuli itseään sanottavan hänen
ylhäisyydekseen, tuntui se hänestä niin suloiselta, että hän antoi
kymmenkunta paclia roskaväelle, joka olisi ollut valmis sanomaan häntä
"teidän korkeudeksenne" saadakseen saman verran lisää.
-- Minnepäin? kysyi ajaja italiankielellä.
-- Anconaan, vastasi paroni.
Danglars aikoi ensin mennä Venetsiaan, nostaa siellä pankista osan
rahojaan, matkustaa sen jälkeen Wieniin ja periä siellä loput. Hänen
aikomuksensa oli asettua asumaan viimeksi mainittuun kaupunkiin, jota
oli kehuttu huvitusten kaupungiksi.
Kun oli päästy puolentoista peninkulman päähän Roomasta, alkoi jo tulla
pimeä. Danglars ei ollut aavistanut, että päivä oli kulunut niin
pitkälle, muussa tapauksessa hän olisi jäänyt Roomaan. Hän kysyi
ajurilta, kuinka pitkälti oli vielä matkaa lähimpään kaupunkiin.
-- _Non capisco_,[13] vastasi ajaja.
Danglars nyökäytti päätään aivan kuin sanoakseen:
-- Hyvä on!
Vaunut jatkoivat matkaansa.
-- Ensimmäisellä postiasemalla pysähdyn, ajatteli Danglars.
Hän oli vielä saman tyytyväisyyden vallassa kuin eilenkin, ja siksi hän
oli hyvin nukkunutkin. Hän lojui mukavasti kaksinkertaisilla
joustimilla varustetuissa englantilaisissa vaunuissa, kaksi hyvää
hevosta oli vetämässä, matkaa oli puoli neljättä peninkulmaa, sen hän
tiesi. Minkä sille mahtaa, että mies on pankkiiri ja on onnellisesti
tehnyt vararikon.
Danglars muisteli kymmenen minuutin ajan Pariisiin jäänyttä vaimoaan ja
toisen kymmenen minuutin ajan tytärtään, joka neiti d'Armillyn seurassa
kiersi maita ja mantereita; sitten hän ajatteli vielä kymmenen
minuuttia velkojiaan ja millä tavoin käyttäisi rahansa. Ja kun hänellä
ei sen jälkeen ollut enää mitään ajateltavaa, hän sulki silmänsä ja
vaipui uneen.
Jos vaunut heilahtivat tavallista enemmän, avasi Danglars silmänsä,
mutta aina hän näki ajavansa hyvää kyytiä pitkin Rooman campagnaa,
jolla siellä täällä näkyi muinaisen vesijohtolaitoksen pylväitä kuin
kivettyneitä jättiläisiä. Mutta yö oli kylmä, synkkä ja sateinen, ja
kun mies on puolinukuksissa, on hänen viisaampaa pysytellä silmät
ummessa vaunuissaan kuin pistää päänsä ikkunasta kysyäkseen, missä
oltiin. Eihän ajaja kuitenkaan olisi osannut vastata muuta kuin:
_Non capisco_.
Danglars siis nukkui arvellen ehtivänsä kyllä herätä päästyään
postiasemalle.
Vaunut pysähtyivät. Oltiin siis majatalon luona.
Danglars avasi silmänsä, katsoi vaunujen ikkunasta odottaen näkevänsä
kaupunkia tai ainakin kylää, mutta hän näki vain yksinäisen,
rappeutuneen rakennuksen ja kolme neljä miestä, jotka liikkuivat kuin
varjot.
Danglars odotti, että ajaja tulisi vaatimaan maksua ja päätti käyttää
tilaisuutta hyväkseen saadakseen uudelta ajomieheltä tiedustelluksi
yhtä ja toista. Mutta hevoset riisuttiinkin valjaista ja uudet
valjastettiin vaunujen eteen eikä kukaan tullut pyytämään maksua.
Kummastuneena tästä Danglars avasi vaununoven, mutta voimakas käsi
sulki sen heti ja vaunut lähtivät liikkeelle.
Paroni hämmästyi, ja uni haihtui kokonaan.
-- Hoi, sanoi hän ajurille, -- hoi, _mio caro!_
Tämän oli Danglars oppinut, kun hänen tyttärensä lauloi duettoja
prinssi Cavalcantin kanssa.
Mutta _mio caro_ ei vastannut mitään. Danglars avasi silloin
vaununikkunan.
-- Hoi, ystävä, minne mennään? sanoi hän pistäen päänsä ikkunasta.
-- _Dentro la testa!_ huusi vakava ja käskevä ääni, jota seurasi
uhkaava liike.
Danglars ymmärsi että _dentro la testa_ merkitsee samaa kuin: Pää
sisään! Hän edistyi huomattavan nopeasti italiankielessä.
Hän totteli hiukan levottomana, ja koska tämä levottomuus minuutti
minuutilta lisääntyi, ei hänen ajatuksissaan enää jonkin ajan kuluttua
vallinnutkaan sama tyhjyyden tunne kuin hänen matkalle lähtiessään ja
uneen vaipuessaan. Päinvastoin hänen aivoissaan liikkui nyt suuri
joukko ajatuksia, jotka kyllä pitivät varsinkin Danglars'in asemassa
olevaa matkustajaa valveilla.
Hänen silmänsä alkoivat pimeässä nähdä terävästi, minkä ominaisuuden
voimakkaat mielenliikutukset saavat aikaan, joskin kyky jännityksen
vaikutuksesta sitten laukeaa. Ennen pelästymistä ihminen näkee
tavallisesti kahta vertaa voimakkaammin kuin peloissaan ollessaan.
Danglars näki viittaan verhoutuneen miehen ratsastavan vaunujen
oikealla puolella.
-- Varmaankin santarmi, arveli hän. -- Olisikohan Ranskan
lennätinlaitos antanut minusta tiedon Rooman poliisilaitokselle?
Hän päätti päästä tästä selvyyteen.
-- Minne minua viette? kysyi hän.
-- _Dentro la testa!_ huusi sama ääni yhtä uhkaavana kuin ennenkin.
Danglars kääntyi vasemmanpuoleista vaununovea kohden. Sen vieressä
ratsasti toinen mies.
-- Olen aivan varmasti joutunut kiinni, ajatteli Danglars hiki otsalla
ja painautui vaunujen istuimen selkänojaa vastaan. Tällä kertaa hän ei
tahtonut nukkua, hän mietti.
Vähän ajan päästä kuu nousi.
Vaunuistaan Danglars katseli maisemaa. Hän näki vesijohdon pylväät, nuo
kivettyneet jättiläiset, mutta nyt ne eivät olleetkaan enää oikealla
puolella, vaan vasemmalla.
Siitä hän ymmärsi, että vaunut olivat kääntyneet takaisinpäin ja että
oltiin matkalla Roomaan.
-- Voi minua onnetonta, sanoi hän itsekseen, -- he ovat varmaankin
luvanneet luovuttaa minut Ranskalle!
Vaunut kiitivät pelottavan kovaa vauhtia. Seuraava tunti tuntui
kamalalta, sillä pakolainen huomasi kaikesta palaavansa samaa tietä
kuin oli tullutkin. Lopulta hän näki edessään mustan seinän, jota
vastaan luuli vaunujen murskautuvan. Mutta vaunut kääntyivätkin,
sivuuttivat tämän mustan seinän, joka oli Rooman ulkomuuri.
-- Oh, sanoi Danglars itsekseen, -- emme palaakaan kaupunkiin,
oikeuslaitos ei siis ole minua vanginnut. Hyvä Jumala, jos he
ovatkin...
Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän muisti jännittävät
kertomukset roomalaisista rosvoista, joita ei Pariisissa uskottu.
Albert de Morcerf oli kertonut niistä rouva Danglars'ille ja Eugénielle
siihen aikaan, kun hänestä piti tulla edellisen vävy ja jälkimmäisen
aviomies.
-- He ovat rosvoja! ajatteli hän.
Äkkiä vaunut vierivät pitkin maata, joka oli kovempaa kuin maantie.
Danglars vilkaisi kummallekin puolelle ja näki omituisia rakennuksia.
Morcerfin kertomuksen yksityiskohdat tulivat hänen mieleensä ja hän
huomasi olevansa Via Appialla.
Vaunujen vasemmalla puolella näkyi laaksossa ympyriäinen kolo:
Caracallan sirkus.
Oikeanpuoleisen oven vieressä ratsastavan miehen määräyksestä vaunut
pysähtyivät.
Samassa aukeni vasemmanpuoleinen ovi:
-- _Scendi!_ lausui käskevä ääni.
Danglars astui heti ulos. Hän ei vielä puhunut italiankieltä, mutta hän
ymmärsi jo sitä.
Kamalan pelon vallassa hän katseli ympärilleen ja näki neljä miestä,
lukuun ottamatta ajajaa.
-- _Di quà_, sanoi eräs näistä neljästä lähtien astumaan Via Appialta
Rooman campagnalle vievää polkua pitkin.
Danglars seurasi opastaan vastustelematta, eikä hänen tarvinnut kääntyä
tietääkseen, että nuo kolme muuta kulkivat hänen jäljessään. Mutta
sitten hän oli huomaavinaan miesten asettuvan tasaisten välimatkojen
päähän vartijoiksi.
Kuljettuaan ääneti noin kymmenen minuutin ajan Danglars tuli erään
kukkulan ja tiheän pensaikon väliin. Siellä nuo kolme miestä
muodostivat kolmion, jonka keskipisteenä hän oli.
Hän aikoi puhua, mutta hänen kielensä ei totellut.
-- _Avanti!_ sanoi taas ääni terävästi ja käskevästi.
Danglars ymmärsi täydellisesti sanojen tarkoituksen, sillä hänen
takanaan oleva mies tyrkkäsi häntä niin lujasti, että hän töytäisi
edellään kulkevaan oppaaseen.
Tämä opas oli ystävämme Peppino. Hän lähti kulkemaan pensaikon keskellä
kiemurtelevaa polkua, jonka ainoastaan näädät ja sisiliskot olisivat
tieksi voineet tunnustaa. Lopulta hän seisahtui kallionkielekkeen
eteen, jonka päällä kasvoi tiheä pensaikko. Kallion alla oli aukko, ja
Peppino hävisi siitä nopeasti kuin satunäytelmän haltiat katoavat
näyttämön permannossa olevista luukuista.
Danglars'in takana kulkevan miehen sanat ja liikkeet kehottivat
pankkiiria noudattamaan esimerkkiä. Ei ollut epäilemistäkään,
ranskalainen vararikon tehnyt pankkiiri oli joutunut roomalaisten
rosvojen käsiin.
Danglars totteli kuin mies, joka on joutunut kahden suuren vaaran
väliin ja jonka pelko tekee rohkeaksi. Vaikka vatsa olikin tiellä, kun
hän pujahteli Rooman campagnan koloihin, hän seurasi Peppinoa, sulki
silmänsä, liukui alas ja putosi jaloilleen.
Ja päästyään maahan hän avasi silmänsä.
Käytävä oli leveä mutta pimeä. Peppino ei enää tahtonut salata itseään
päästyään omalle alueelleen. Hän iski tulta ja sytytti soihdun.
Kaksi miestä seurasi jälkijoukkona; he tyrkkivät Danglars'ia heti kun
hän pysähtyi ja veivät hänet loivaa tietä pitkin synkän näköiseen
käytävien risteykseen.
Käytävän seiniin oli kaivettu koloja ruumiita varten, ja nuo mustat
aukot valkoisessa kivessä muistuttivat kallojen mustia ja syviä silmiä.
Eräs vahti löi kädellään karbiininsa heloihin ja sanoi:
-- Kuka siellä?
-- Ystävä, ystävä! vastasi Peppino. -- Missä kapteeni on?
-- Tuolla, sanoi vartija osoittaen olkansa yli kallioon hakattua isoa
salia, josta valo heijastui käytävään suurista kaariaukoista.
-- Hyvä saalis, kapteeni, hyvä saalis, sanoi Peppino italiankielellä.
Ja tarttuen Danglars'in takin kaulukseen hän työnsi tätä edeltään
aukosta saliin, jonka kapteeni näytti valinneen olinpaikakseen.
-- Onko se hän? kysyi tämä, joka tarkkaavaisena oli lukenut Aleksanteri
Suuren elämäkertaa Plutarkhoksen teoksesta.
-- Hän itse, kapteeni, hän itse.
-- Hyvä on, näyttäkää tänne.
Käskyä totellen Peppino vei soihdun niin äkkiä Danglars'in kasvojen
lähelle, että tämä nopeasti peräytyi, etteivät hänen kulmakarvansa
palaisi. Kauhu kuvastui hänen inhoittavissa kasvoissaan.
-- Tuo mies on väsynyt, viekää hänet vuoteelleen, sanoi kapteeni.
-- Oh, ajatteli Danglars, -- tuo vuode on varmaankin kallioon hakattu
hauta, ja uni on kuolema, johon minut vaivuttaa jokin noista pimeässä
kimaltelevista tikareista.
Ison salin pimennosta nousi todellakin miehiä kuivista lehdistä tai
sudentaljoista tehdyiltä vuoteiltaan. He olivat tuon miehen tovereita,
miehen, jonka Albert de Morcerf oli nähnyt lukevan Caesarin
kommentaarioita ja jonka Danglars näki lukevan Aleksanterin
elämäkertaa.
Pankkiiri huokasi syvään ja seurasi opastaan; hän ei koettanutkaan
rukoilla eikä huutaa. Hänellä ei ollut enää voimaa, ei tahtoa, ei
tarmoa, ei tunnetta; hän meni minne häntä vietiin.
Hänen jalkansa osui kiveen, ja siitä hän huomasi, että hänen edessään
oli portaat. Hän kumartui vaistomaisesti, ettei löisi päätään, ja tuli
kammioon, joka oli hakattu kallioon.
Kammio oli siisti, vaikka alaston, kuiva, vaikka oli tavattoman syvällä
maanpinnan alapuolella.
Kammion nurkkaan oli valmistettu kuivista lehdistä vuode, jonka päällä
oli vuohennahkoja. Danglars otaksui, että se ennusti hänelle onnellista
pelastumista.
-- Jumalalle olkoon kiitos, sanoi hän, -- sehän on oikea vuode!
Toisen kerran jo tunnin kuluessa hän turvautui Jumalaan. Sellaista ei
ollut hänelle tapahtunut kymmeneen vuoteen.
-- _Ecco_, sanoi opas.
Ja työnnettyään Danglars'in kammioon hän sulki oven.
Lukko narisi, Danglars oli vankina.
Vaikka ei ovessa olisi ollutkaan lukkoa, vain pyhä Pietari taivaan
enkelin opastamana olisi voinut kulkea tämän miesjoukon lävitse, joka
piti hallussaan San Sebastianon katakombeja ja lepäili päällikkönsä
ympärillä, lukijamme ovat epäilemättä tunteneet tämän päällikön
kuuluisaksi Luigi Vampaksi.
Danglars'kin oli tuntenut tämän rosvopäällikön, jonka olemassaoloa hän
ei ollut uskonut, kun Albert de Morcerf oli siitä kertonut Pariisissa.
Hän tunsi kuvauksesta jopa kammionkin, jossa Morcerf oli ollut vankina
ja joka kaikesta päättäen oli varattu muukalaisille.
Danglars ajatteli tätä jonkinmoisella ilolla ja tuli rauhalliseksi.
Koska rosvot eivät heti olleet häntä surmanneet, eivät he aikoneet
häntä laisinkaan surmata.
Hänet oli vangittu ryöstötarkoituksessa, ja koska hänen taskuissaan ei
ollut muuta kuin jokunen kultaraha, aiottiin vaatia häneltä lunnaat.
Hän muisti Morcerfin saaneen maksaa noin neljätuhatta piasteria.
Koska hän piti itseään koko joukon arvokkaampana, laski hän
omat lunnaansa kahdeksaksituhanneksi piasteriksi eli noin
neljäksikymmeneksikahdeksaksituhanneksi frangiksi.
Hänellä oli jäljellä vielä noin viisi miljoonaa viisikymmentätuhatta
frangia. Sillä pääsisi maailmassa vaikka kuinka pitkälle.
Hän oli melkein varma asiastaan, koska ei milloinkaan ollut kuullut
kenenkään saaneen maksaa viittä miljoonaa viittäkymmentätuhatta frangia
hengestään, ja niinpä hän heittäytyi vuoteelle ja käänneltyään itseään
pari kolme kertaa nukkui yhtä rauhallisesti kuin sekin sankari, jonka
elämäkertaa Luigi Vampa parhaillaan luki.