Villefort näki väkijoukon tiheimpienkin rivien aukenevan edessään.
Suuret onnettomuudet ovat niin tärisyttäviä ja herättävät niin suurta
kunnioitusta, että onnettomimpinakin aikoina kansanjoukko tuntee ensi
hetkessä osanottoa suurta surua kohtaan. Kansanjoukot ovat surmanneet
monta vihansa kohdetta, mutta harvoin ne ovat solvaisseet onnetonta
ollessaan läsnä tätä kuolemaan tuomittaessa.
Villefort kulki siis katselijain, vartijain, oikeuspalatsin
virkailijain ohi ja poistui talosta syylliseksi julistettuna oman
tunnustuksensa perusteella, mutta surunsa suojaamana.
On olemassa tapauksia, jotka ihmiset ymmärtävät tunteensa avulla, mutta
joita he eivät voi järjellään selittää. Suurin runoilija tällaisessa
tapauksessa on se, joka kirkaisee voimakkaimmin ja luonnollisimmin.
Suuri yleisö ymmärtää, että tämä kirkaisu on kokonainen kertomus, ja se
tyytyy siihen ja pitää sitä valtavana, jos se lähtee sydämestä.
Vaikeata olisi sitä paitsi kuvailla, kuinka kamalassa mielentilassa
Villefort oli lähtiessään oikeuspalatsista. Kuume pani hänen valtimonsa
voimakkaasti sykkimään, pingoitti joka jänteen, täytti joka verisuonen
niin että se oli halkeamaisillaan ja kidutti miljoonilla tuskilla hänen
ruumiinsa joka kohtaa.
Hän hoippui pitkin käytäviä tottumuksen ohjaamana, hän heitti
hartioiltaan virkaviittansa, ei sovinnaistapojen vaatimuksesta, vaan
siksi, että se painoi hänen hartioillaan kuin kiduttava nessos-paita.
Hoiperrellen hän saapui Dauphine-pihalle, näki vaununsa, herätti kuskin
avaamalla itse vaunujen oven, heittäytyi vaunujen istuimelle ja
viittasi sormellaan Faubourg-Saint-Honoréhen päin. Vaunut läksivät
liikkeelle.
Onnen raunioiden koko taakka oli hänen hartioillaan. Sen raskas paino
murskasi hänet, hän ei tietänyt mitä nyt seuraisi, ei koettanutkaan
arvata, hän ei tutkinut syytöskirjelmäänsä, niin kuin kylmäverinen
murhaaja tutkii käännellessään ja väännellessään tuttua lakipykälää.
Hän tunsi Jumalan sielunsa pohjalla.
-- Jumala! hoki hän tuskin itsekään tietäen, mitä sanoi. -- Jumala,
Jumala!
Vaunut vierivät nopeasti eteenpäin. Villefort liikahteli levottomana
istuimellaan ja tunsi siinä jonkin esineen. Se oli viuhka, jonka rouva
Villefort oli unohtanut vaunuihin tyynyjen ja selkänojan väliin.
-- Oh! huudahti Villefort, aivan kuin tulisella raudalla olisi pistetty
hänen sydämeensä. Hän muisti vaimonsa.
Hän oli tunnin ajan nähnyt edessään vain yhden puolen
onnettomuudestaan, ja nyt hänelle selveni sen toinen, vielä kamalampi
puoli.
Vaimonsa edessä hän oli esiintynyt taipumattomana tuomarina ja
tuominnut hänet kuolemaan. Ja tämä nainen, kauhun ja häpeän vallassa,
omantunnon tuskien kalvamana, miehensä kerskailtua moitteettomalla
elämällään, hän, heikko ja turvaton naisparka, joka ei millään voinut
puolustautua miehen ylivaltaa vastaan, valmistautui ehkä par'aikaa
kuolemaan! Ehkä hän juuri nyt muisteli rikoksiaan, rukoili Jumalalta
armoa, kirjoitti kirjeen pyytääkseen polvillaan anteeksi
moitteettomalta mieheltään, osti tämän anteeksiannon kuolemallaan.
Villefort huudahti toisen kerran tuskasta ja raivosta.
-- Tuo nainen on tullut rikolliseksi vain siksi, että joutui tekemisiin
minun kanssani, huudahti hän levottomana liikahdellen vaunujensa
silkkityynyillä. -- Minussa on rikos, ja se on tarttunut häneen niin
kuin lavantauti, kolera, rutto...! ja minä rankaisen häntä...! Minä
olen uskaltanut sanoa hänelle: Katukaa ja kuolkaa ... minä! Ei, ei ...
hänen täytyy elää ... hänen pitää seurata minua... Me pakenemme,
jätämme Ranskan, menemme niin pitkälle kuin maan äärtä riittää. Minä
puhuin hänelle mestauslavasta...! Suuri luoja, kuinka olen tohtinut
lausua sen sanan! Mutta minuakin odottaa mestauslava...! Me
pakenemme... Minä tunnustan hänelle kaikki, niin, nöyrrytän itseni joka
päivä ja sanon hänelle, että minäkin olen tehnyt rikoksen... Nyt
liittyvät tiikeri ja käärme yhteen! Sopiva aviovaimo minunkaltaiselleni
miehelle...! Hänen täytyy jäädä eloon, ja minun häpeäni peittää hänen
häpeänsä varjoonsa!
Villefort melkein särki vaunujen etuosan ruudun pudottaessaan sen alas.
-- Nopeammin, nopeammin! huudahti hän käheällä äänellä, joka sai kuskin
hypähtämään istuimellaan.
Säikähtyneet hevoset kiitivät asuntoa kohden.
-- Niin, niin, jatkoi Villefort ajatuksiaan lähestyessään kotiaan, --
niin, vaimoni täytyy jäädä eloon, hänen täytyy katua rikostaan ja
kasvattaa poikani, ainoan, joka tässä kamalassa hävityksessä on
perheestäni jäänyt eloon -- lukuun ottamatta voimatonta vanhusta.
Vaimoni rakasti poikaamme, pojan tähden hän teki kaiken. Nainen, joka
rakastaa poikaansa, ei koskaan ole toivoton tapaus, hän katuu kyllä.
Eihän kukaan tiedä häntä syylliseksi. Nämä talossani tapahtuneet
rikokset, joiden johdosta jo muutamat ovat levottomia, unohtuvat kyllä
ajan mittaan, ja jos joku vihamies ne muistaakin, otan minä ne
syykseni. Yksi, kaksi, kolme lisää, mitä siitä, vaimoni pelastaa
rikkaudet, vie poikani kauas kuilusta, johon minä olen vaipumaisillani.
Vaimoni jää eloon ja voi tulla vielä onnelliseksi, sillä hän rakastaa
mielettömästi poikaansa, eikä poika lähde hänen luotaan. Olisin silloin
tehnyt hyvän työn, ja sellainen keventää sydäntä.
Ja kuninkaallinen prokuraattori hengähti vihdoinkin helpotuksesta.
Vaunut pysähtyivät talon pihaan.
Villefort hyppäsi portaille ja huomasi palvelijoitten hämmästyvän
nähdessään hänen palaavan niin pian. Mitään muuta ei näiden kasvoista
huomannut. Kukaan ei sanonut hänelle sanaakaan. He vain pysähtyivät
päästääkseen hänet ohitseen, siinä kaikki.
Hän kulki Noirtier'n huoneen oven ohitse ja näki raollaan olevasta
ovesta kaksi varjoa, mutta ei välittänyt siitä, kuka oli hänen isänsä
luona; levottomuus veti häntä toisaanne.
-- Kas niin, sanoi hän nousten sivuportaita siihen talon osaan, jossa
oli hänen vaimonsa huoneisto ja Valentinen tyhjä huone. -- Kas niin,
mikään ei ole muuttunut.
Ensiksi hän sulki portaille vievän oven.
-- Kukaan ei saa häiritä meitä, sanoi hän. -- Minun täytyy saada puhua
suoraan hänen kanssaan, syyttää itseäni hänen edessään, sanoa kaikki...
Hän lähestyi ovea, laski kätensä kristalliseen ripaan, ovi aukeni,
-- Ei ole lukossa! Hyvä on, hyvä on, mutisi hän.
Hän tuli pieneen salonkiin, jonne illalla tuotiin vuode Edouardia
varten, sillä vaikka poika olikin täysihoitolakoulussa, tuli hän yöksi
äitinsä luo, tämä kun ei tahtonut erota pojastaan.
Yhdellä silmäyksellä Villefort tarkasti salongin.
-- Ei ketään, sanoi hän. -- Vaimoni on varmaankin makuuhuoneessaan.
Hän meni sitä kohden. Ovi oli lukossa. Hän pysähtyi väristen.
-- Héloïse! huusi hän.
Hän oli kuulevinaan jonkin huonekalun liikahtavan.
-- Héloïse! huusi hän toistamiseen.
-- Kuka siellä? kysyi rouva Villefort'in ääni.
Villefort'in mielestä ääni oli tavallista heikompi.
-- Avatkaa, avatkaa! huusi Villefort. -- Minä täällä olen!
Mutta hänen pyynnöstään ja hätääntyneestä äänestään huolimatta ovi ei
auennut.
Villefort puhkaisi oven potkaisemalla siihen jalallaan.
Rouva Villefort seisoi budoaarinsa kynnyksellä kalpeana, kasvot
vääntyneinä, ja tuijotti kamalasti häneen.
-- Héloïse! Héloïse! sanoi Villefort. -- Mikä teidän on?
Nuori nainen ojensi häntä kohden valkoisen, jäykän kätensä.
-- Se on tapahtunut, sanoi hän ääni koristen. -- Mitä vielä tahdotte?
Ja hän kaatui pitkäkseen matolle.
Villefort juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, joka
suonenvedontapaisesti pusersi kultatulppaista kristallipulloa. Rouva
Villefort oli kuollut. Hulluna kauhusta Villefort peräytyi huoneen
ovelle.
-- Poikani! huudahti hän sitten äkkiä. -- Missä poikani on? Edouard.
Edouard!
Hän huusi nimen sellaisella tuskalla, että palvelijat riensivät
saapuville.
-- Poikani, missä poikani on? kysyi Villefort. -- Hänet täytyy viedä
kotoa pois, hän ei saa nähdä...
-- Edouard-herra ei ole alhaalla, vastasi kamaripalvelija.
-- Hän on varmaankin puutarhassa leikkimässä, menkää katsomaan, menkää!
-- Ei hän ole siellä. Armollinen rouva kutsui noin puoli tuntia sitten
poikansa luokseen. Edouard-herra meni rouvan luo eikä ole sen jälkeen
palannut.
Jääkylmä hiki nousi Villefort'in otsalle, hänen jalkansa hoipertelivat,
ajatukset alkoivat kiertää hänen aivoissaan kuin särkyvän kellon
rattaat.
-- Rouvan luona, sopersi hän, -- rouvan luona!
Ja hän palasi vaimonsa huoneeseen hitaasti, pidellen toisella kädellään
otsaansa, toisella hapuillen pitkin seinää.
Villefort tunsi kielen kangistuvan suussaan.
-- Edouard, Edouard, sopersi hän.
Poika ei vastannut. Palvelijain lausunnon mukaan hän oli mennyt äitinsä
luo, mutta ei ollut palannut.
Villefort astui askelen eteenpäin.
Rouva Villefort'in ruumis oli poikittain budoaarin oven edessä. Sen
takana täytyi Edouardin ehdottomasti olla. Ruumis näytti vartioivan
ovella, tuijottavat silmät avoimina ja salaperäinen, ivallinen hymy
huulilla.
Ruumiin takaa näkyi koholla olevan verhon raosta osa budoaaria,
flyygeli ja sinisellä silkillä päällystetty sohva.
Villefort astui kolme neljä askelta eteenpäin ja näki poikansa makaavan
sohvalla.
Lapsi varmaankin nukkui.
Onneton mies tunsi alussa ääretöntä riemua; kirkas valonsäde tunkeutui
siihen helvettiin, missä hän kamppaili. Hän astuisi vain ruumiin yli,
menisi budoaariin, sieppaisi lapsen syliinsä ja pakenisi sen kanssa
pois, pois.
Villefort ei enää ollut hienostunut maailmanmies. Hän oli nyt
kuolettavasti haavoittunut tiikeri, jonka hampaat olivat katkenneet.
Hän ei enää pelännyt ennakkoluuloja vaan haamuja. Hän hyökkäsi
eteenpäin ruumiin yli, aivan kuin hänen olisi ollut mentävä palavan
nuotion yli.
Hän otti pojan syliinsä, painoi lapsen rintaansa vastaan, ravisti sitä,
kutsui nimeltä. Lapsi ei vastannut. Hän painoi ahnaat huulensa pojan
poskille, ne olivat jääkylmät ja kalpeat. Hän tunnusteli jäykistyneitä
jäseniä, painoi kätensä sydämelle; sydän ei enää sykkinyt. Lapsi oli
kuollut.
Neljään osaan laskostettu paperi putosi Edouardin povelta.
Tyrmistyneenä Villefort lysähti polvilleen, lapsi pääsi hänen käsistään
ja vieri äitinsä viereen.
Villefort sieppasi paperin, tunsi vaimonsa käsialan ja luki:
Tiesittehän, että olin hyvä äiti, koska poikani tähden tein
kaikki nämä rikokset!
Hyvä äiti lähtee poikansa seurassa!
Villefort ei voinut uskoa silmiään, Villefort ei voinut uskoa järkeään.
Polvillaan hän kulki vielä kerran Edouardin ruumiin luo ja tarkasti
sitä aivan kuin naarasleijona tarkastaa kuollutta pentuaan.
-- Jumala, sopersi hän, -- tässäkin näen Jumalan!
Äsken häntä oli vielä pitänyt pystyssä raivo, väkevien miesten suuri
voimanlähde, ja epätoivo, kuoleman jalo hyve, joka pakotti titaanit
nousemaan taivasta vastaan ja Ajaxin kohottamaan nyrkkinsä jumalia
kohden.
Nyt hän painoi päänsä kumaraan tuskansa edessä, nousi pystyyn, ravisti
hiestä kosteita ja kauhusta pystyyn nousseita hiuksiaan, ja tämä mies,
joka ei koskaan ollut tuntenut sääliä ketään kohtaan, meni etsimään
vanhusta, isäänsä, jotta hänellä heikkoudessaan olisi joku, jolle voi
kertoa surunsa, joku, jonka luona voi itkeä.
Villefort'in tullessa Noirtier näytti kuuntelevan tarkkaan apotti
Busonia, joka oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin tavallisesti.
Villefort näki apotin ja nosti kätensä otsalleen. Menneisyys nousi
hänen mieleensä kuin laine, joka vimmaisena kuohuu korkeammalle kuin
muut laineet.
Hän muisti, että oli käynyt apotin luona kaksi päivää Auteuilin
päivällisten jälkeen ja että apotti oli tullut hänen luokseen samana
päivänä, jolloin Valentine kuoli.
-- Te täällä! sanoi hän. -- Tehän ilmestytte aina silloin, kun kuolema
on ollut liikkeellä.
Busoni nousi. Nähdessään prokuraattorin kasvojen kiihkeän ilmeen, hänen
silmiensä hurjan hohteen, hän arvasi tai luuli arvanneensa istunnon
päättyneen oikeuspalatsissa; muusta hän ei tietänyt mitään.
-- Saavuin silloin rukoilemaan tyttärenne sielun puolesta! vastasi
Busoni.
-- Entä mitä varten olette tänään tullut?
-- Tulin sanomaan, että olette jo täydellisesti sovittanut rikoksenne,
ja aion tästä lähin rukoilla, että Jumala olisi yhtä tyytyväinen kuin
minäkin.
-- Hyvä Jumala! sanoi Villefort peräytyen kauhuissaan. -- Tämä ääni ei
olekaan apotti Busonin ääni!
-- Ei.
Apotti otti pois valetukkansa, ja hänen pitkät, mustat hiuksensa
pääsivät vapaiksi, putosivat hänen olkapäilleen ja kehystivät hänen
miehekkäitä kasvojaan.
-- Monte-Criston kasvot! huudahti Villefort tuijottaen häneen.
-- Se ei riitä, kuninkaallinen prokuraattori, tutkikaa paremmin,
etsikää kauempaa.
-- Tämä ääni, tämä ääni? Missä olen sen ennen kuullut?
-- Kuulitte sen ensi kertaa Marseillessa kaksikymmentäkolme vuotta
sitten, samana päivänä, jolloin vietitte kihlajaisia neiti
Saint-Méranin kanssa. Etsikää asiapapereistanne.
-- Ette siis olekaan Busoni? Ette siis olekaan Monte-Cristo? Hyvä
Jumala, te olette siis tuo salainen, säälimätön, kuolemaa tuottava
viholliseni! Tein siis jollakin tavoin teille vääryyttä Marseillessa.
Voi minua onnetonta!
-- Niin, olette oikeassa, olette tehnyt minulle vääryyttä, sanoi kreivi
pannen käsivartensa ristiin leveälle rinnalleen. -- Muistelkaa,
muistelkaa!
-- Mitä siis olen tehnyt? huudahti Villefort, jonka järki oli jo sillä
rajalla, missä äly ja hulluus liittyvät toisiinsa, usvassa, joka ei ole
enää unta eikä vielä valveillaoloa. -- Mitä minä tein? Puhukaa,
kertokaa!
-- Tuomitsitte minut kamalaan, hitaaseen kuolemaan, surmasitte isäni,
riistitte rakkauteni samalla kun vapauteni ja onneni samalla kun
rakkauteni!
-- Kuka te olette? Kuka olette?
-- Olen erään Ifin linnan tyrmään hautaamanne onnettoman haamu. Kun
tämä haamu viimein nousi haudastaan, antoi Jumala hänelle kreivi
Monte-Criston naamion ja verhosi hänet jalokivillä ja kullalla, ettette
tuntisi häntä ennen kuin vasta tänään.
-- Minä tunnen sinut, minä tunnen sinut! sanoi kuninkaallinen
prokuraattori. -- Sinä olet...
-- Minä olen Edmond Dantès!
-- Sinä olet Edmond Dantès! huudahti kuninkaallinen prokuraattori
tarttuen kreivin ranteeseen. -- Tule siis!
Ja hän veti kreivin portaille. Tämä seurasi häntä aavistaen uuden
onnettomuuden kohdanneen taloa.
-- Tuossa, Edmond Dantès, sanoi hän osoittaen vaimonsa ja poikansa
ruumiita, -- tuossa, katso, oletko nyt saanut täydellisen
hyvityksen...?
Monte-Cristo kalpeni tämän kamalan näyn edessä. Hän huomasi saaneensa
suuremman hyvityksen kuin hänellä oli oikeuskaan, eikä hän enää voinut
sanoa: "Jumala on minun kanssani ja minun puolellani!"
Tuskaisin mielin hän kumartui nopeasti pojan ruumiin puoleen, avasi
hänen silmänsä, tunnusteli hänen valtimoaan ja vei sitten hänet
kiireesti Valentinen huoneeseen sulkien oven jäljestään...
-- Lapseni! huudahti Villefort. -- Hän riistää lapseni ruumiin! Minä
kiroan sinut. Onnettomuus, kuolema sinut kohdatkoot!
Ja hän aikoi rientää Monte-Criston jäljestä, mutta aivan niin kuin
unessa, hän ei päässytkään liikkeelle, hänen silmänsä pullistuivat
kuopistaan, hänen käyristyneet sormensa raatelivat rintaa, kunnes
kynnet tulivat vereen, ohimosuonet paisuivat verivirrasta, joka
tulvehti päähän tahtoen halkaista liian ahtaan kallon ja täyttäen hänen
aivonsa liekkitulvallaan.
Hän seisoi hyvän aikaa paikallaan. Hänen järkensä sammui.
Silloin hän kiljaisi, päästi pitkän naurunhohotuksen ja riensi portaita
alas.
Neljännestuntia myöhemmin aukeni Valentinen huoneen ovi ja kreivi tuli
sieltä kalpeana, mieli masennuksissa, jaloilla kasvoillaan syvän surun
ilme. Hänen sylissään oli lapsi, jota hän ei millään keinoin ollut
voinut herättää henkiin.
Hän notkisti toisen polvensa ja laski lapsen hellästi äidin viereen,
pää tämän poskea vasten. Sitten hän nousi ja poistui. Portailla hän
kysyi palvelijalta:
-- Missä herra Villefort on?
Vastaamatta mitään palvelija osoitti kädellään puutarhaan päin.
Monte-Cristo meni puutarhaan ja näki Villefort'in palvelijoittensa
ympäröimänä kaivavan lapiolla maata raivoisan kiihkeästi.
-- Se ei ole täälläkään, sanoi hän, -- se ei ole täälläkään.
Ja hän lähti kaivamaan kauempaa. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja
sanoi aivan hiljaa, melkein nöyrästi:
-- Poikanne on kuollut, mutta...
Villefort keskeytti hänet.
-- Kyllä minä hänet löydän, sanoi hän. -- Kyllä minä hänet löydän,
vaikka saisin kaivaa tuomiopäivään asti.
Monte-Cristo peräytyi kauhuissaan.
-- Oh, sanoi hän, -- hän on tullut mielipuoleksi?
Ja aivan kuin olisi pelännyt kirotun talon seinien kaatuvan päälleen
hän riensi kadulle epäillen ensi kertaa, oliko hänellä ollut oikeutta
tehdä niin kuin oli tehnyt.
-- Jo riittää, tämä riittää, sanoi hän, -- pelastakaamme viimeinen.
Palatessaan kotiinsa Monte-Cristo tapasi Morrelin astelemassa
Champs-Elysées'n varrella olevassa talossa vaiti kuin haamu, joka
odottaa Jumalan määräämää hetkeä palatakseen hautaansa.
-- Valmistautukaa matkaan, Maximilien, sanoi kreivi hänelle hymyillen,
-- huomenna jätämme Pariisin.
-- Eikö teillä ole täällä enää mitään tehtävää? kysyi Morrel.
-- Ei, vastasi Monte-Cristo. -- Jumala suokoon, etten olisi tehnyt jo
liikaa.