Syvän hiljaisuuden vallitessa tuomarit istuutuivat, ja jury asettui
paikoilleen. Herra Villefort, joka oli kaikkien huomion, voipa sanoa
yleisen ihailun esineenä, istui hattu päässään nojatuoliinsa ja
katsahti rauhallisesti ympärilleen.
Jokainen katseli kummastellen ja hiukan kauhuissaan vakavaa ja
juhlallista miestä, johon tyttären kuolema ei näyttänyt tehneen mitään
vaikutusta. Oliko hän niin kova, ettei pystynyt tuntemaan inhimillistä
mielenliikutusta?
-- Tuokaa syytetty sisään! sanoi presidentti.
Nämä sanat terästivät yleisön huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät
oveen. Se aukeni ja Benedetto astui näkyviin.
Hänen kasvojensa ilmeestä ei voinut erehtyä. Niissä ei ollut syvän
mielenkuohunnan leimaa, joka vetää veren sydämeen ja tekee otsan ja
posket kalpeiksi. Hän piteli toisella kädellään sirosti hattuaan,
toisen hän oli pistänyt valkoisen pikeeliivinsä aukkoon. Hänen kätensä
eivät vapisseet, ja katse oli rauhallinen, jopa säihkyväkin. Heti
saliin saavuttuaan nuori mies alkoi katsella tuomareita ja
kuuntelijoita, ja hänen silmänsä viivähtivät hiukan kauemmin
presidentissä ja etenkin kuninkaallisessa prokuraattorissa.
Andrean viereen istui hänen asianajajansa, jonka tuomioistuin oli
määrännyt, sillä Andrea ei ollut pitänyt huolta tästä seikasta ja
näytti panevan sille hyvin vähän painoa. Asianajaja oli vaaleatukkainen
nuori mies, ja hänen hehkuvat kasvonsa kuvastivat paljon suurempaa
mielenliikutusta kuin syytetyn.
Presidentti pyysi saada kuulla syytöskirjelmän, jonka tiedämme
Villefort'in taitavan ja säälimättömän kynän tuotteeksi. Sen lukeminen
kesti kauan, ja se olisi masentanut kenet tahansa muun; yleisön huomio
oli kääntynyt Andreaan, joka kesti kaiken spartalaisella tyyneydellä.
Tuskinpa koskaan Villefort oli ollut niin terävä ja häikäisevä kuin
tässä kirjoituksessaan. Rikos oli kuvattu eloisin värein, syytetyn
menneisyys, hänen kehityksensä, hänen tekojensa sarja varhaisimmasta
nuoruudesta asti selvitetty niin loistavan taitavasti kuin vain saattoi
nerokas kuninkaallinen prokuraattori, joka tunsi elämän ja
ihmissydämen.
Tämän esipuheen jälkeen Benedetto oli jo tuomittu yleisön silmissä.
Odotettiin kuolemantuomion julistamista.
Andrea välitti hyvin vähän kaikista häneen suunnatuista syytöksistä.
Herra Villefort, joka tuon tuostakin katsoi häneen terävästi ja
kiinteästi ja epäilemättä jatkoi psykologisia tutkimuksiaan, ei
kertaakaan voinut pakottaa häntä luomaan silmiään alas.
Viimein oli syytöskirjelmä luettu loppuun.
-- Syytetty, sanoi presidentti, -- nimenne ja ikänne?
Andrea nousi.
-- Anteeksi, herra presidentti, sanoi hän aivan tyynesti sointuvalla
äänellään, -- teette kysymykset sellaisessa järjestyksessä, etten voi
niihin vastata. Koetan myöhemmin todistaa, miksi toivon, että minun
suhteeni tehdään poikkeuksia. Suvaitkaa siis, että saan vastata
kysymyksiinne toisessa järjestyksessä; vastaan joka tapauksessa
kaikkiin.
Presidentti katsoi hämmästyneenä juryyn, joka vuorostaan katsoi
kuninkaalliseen prokuraattoriin.
Kaikki läsnäolijat näyttivät hämmästyvän, mutta Andrea ei joutunut
vähääkään hämilleen.
-- Ikänne? kysyi presidentti. -- Vastaatteko siihen?
-- Olen kaksikymmentäyksivuotias, oikeastaan täytän vasta muutaman
päivän päästä, sillä olen syntynyt syyskuun 27. ja 28. päivän välisenä
yönä vuonna 1817.
Villefort kirjoitti jotakin muistiin, mutta kuullessaan tämän
päivämäärän hän kohotti kasvonsa.
-- Missä olette syntynyt? jatkoi presidentti.
-- Auteuilissa, lähellä Pariisia, vastasi Benedetto.
Villefort kohotti kasvonsa toisen kerran ja katsoi Benedettoon kuin
olisi nähnyt medusan pään. Hän tuli kalmankalpeaksi.
Benedetto sitä vastoin kuivasi hienolla palttinanenäliinallaan
huuliaan.
-- Ammattinne? kysyi presidentti.
-- Ensin olin kavaltaja, lausui Andrea aivan tyynellä äänellä, -- siitä
kohosin varkaaksi, ja äskettäin on minusta tullut murhaaja.
Mutina tai oikeammin suuttumuksen ja hämmästyksen myrsky kohahti joka
taholta salia. Tuomaritkin katsoivat kummastuneina toisiinsa, ja jury
ilmaisi suurta halveksumistaan kuullessaan hienon miehen puhuvan näin
röyhkeästi.
Villefort laski kätensä otsalleen, joka ensin oli tullut kalpeaksi ja
sitten punaiseksi ja polttavaksi. Äkkiä hän nousi ja katseli
ympärilleen kuin eksynyt mies. Hän oli tukehtumaisillaan.
-- Etsittekö jotakuta, herra prokuraattori? kysyi Benedetto tavattoman
ystävällisesti hymyillen.
Villefort ei vastannut mitään, istahti tai oikeammin sanoen lysähti
tuoliinsa istumaan.
-- Entä suostutteko nyt sanomaan nimenne, syytetty? kysyi presidentti.
-- Olette törkeän häikäilemättömästi luetellut eri rikoksenne
määritellen ne ammateiksi, olette osoittanut ylpeyttä, josta
tuomioistuimen tulee moraalin ja yhteiskunnan arvon nimessä teitä mitä
ankarimmin moittia. Siksipä ette kai halunnutkaan heti sanoa nimeänne:
tahdoitte antaa sille suuremman kaiun, liittämällä siihen edeltäpäin
nämä arvonimet.
-- Ihmeellistä, herra presidentti, sanoi Benedetto mitä kohteliaimmalla
äänellä ja sirosti kumartaen, -- kuinka hyvin olette arvannut
salaisimmat ajatukseni. Juuri tässä tarkoituksessa tahdoin muuttaa
kysymysten järjestystä.
Hämmästys oli noussut korkeimmilleen. Syytetyn sanoissa ei enää ollut
pelkkää kerskailua ja hävyttömyyttä; kuulijat arvasivat, että tämän
synkän pilven sisästä kohta leimahtaa salama.
-- Mikä siis on nimenne? kysyi presidentti.
-- En voi sanoa nimeäni, sillä sitä en tiedä, mutta tiedän isäni nimen
ja sanon sen.
Maailma musteni Villefort'in silmissä. Suuret hikikarpalot putoilivat
hänen poskiltaan papereille, joita hän selaili suonenvedontapaisesti
vapisten.
-- Sanokaa siis isänne nimi, kehotti presidentti.
Ei kuulunut hiiskahdustakaan, ei henkäystäkään koko suuressa salissa.
Kaikki odottivat.
-- Isäni on kuninkaallinen prokuraattori, vastasi Andrea tyynesti.
-- Kuninkaallinen prokuraattori! huudahti presidentti hämmästyneenä,
huomaamatta miten Villefort'in kasvot vääntyivät. -- Kuninkaallinen
prokuraattori!
-- Niin, ja koska tahdotte tietää hänen nimensä, sanon sen teille:
hänen nimensä on Villefort!
Mielenosoitusten myrsky, joka kunnioituksesta tuomioistuinta kohtaan
oli tähän asti pysynyt aisoissa, pääsi nyt valloilleen, eikä
tuomioistuinkaan ensi hetkessä ajatellut hillitä kuulijakuntaa.
Benedettolle huudettiin solvauksia, mutta hän pysyi aivan tyynenä.
Viitisen minuuttia kesti poliisien liikuntaa ja kaikissa suurissa
kokouksissa hälinän hetkellä pinnalle nousevan roskajoukon rähinää.
Mutta sitten vartijoiden ja tuomarien onnistui saada hiljaisuus
palautumaan.
Melun keskeltä kuului presidentin ääni:
-- Ilveilettekö tuomioistuimen kanssa, syytetty, ja rohkenetteko tänä
suurena turmeluksen aikana antaa kansalaisillenne esimerkin
hävyttömyydestä, jonka vertaista ei ole ennen kuultu eikä nähty?
Kymmenkunta ihmistä riensi kuninkaallisen prokuraattorin luo
lohduttamaan, rohkaisemaan ja vakuuttamaan ystävyyttään ja
sympatiaansa.
Salissa oli jälleen rauhallista paitsi eräässä kohdassa, jossa suurehko
joukko levottomana liikehti ja kuiskaili. Erään naisen kerrottiin
pyörtyneen, mutta tulleen jälleen tajuihinsa.
Tämän kaiken aikana Andrea oli hymyillen katsellut yleisöä: sitten hän
lausui nojaten sirosti kädellään penkkinsä edessä olevaan
tammiaitaukseen:
-- Hyvät herrat, Jumala minua varjelkoon käyttäytymästä millään tavoin
epäkunnioittavasti tuomioistuinta kohtaan tai haluamasta saada aikaan
tarkoituksetonta häväistystä. Minulta kysytään ikääni, sanon sen;
kysytään missä olen syntynyt, vastaan; kysytään nimeäni, en voi sitä
sanoa, koska vanhempani ovat minut hylänneet. Mutta ellen voi sanoa
omaa nimeäni, koska minulla sitä ei ole, niin saan kai sanoa isäni
nimen; sanon siis kerran vielä, että isäni on herra Villefort, ja olen
valmis sen todistamaan.
Nuoren miehen äänessä oli niin suuri varmuus, vakaumus ja tarmo, että
hälinä muuttui hiljaisuudeksi. Kaikkien silmät suuntautuivat
kuninkaalliseen prokuraattoriin, joka istui tuolillaan liikkumattomana,
aivan kuin salaman surmaamana.
-- Hyvät herrat, sanoi Andrea vaatien äänellään ja liikkeellään kaikkia
vaikenemaan, -- olen velvollinen antamaan teille todistuksen ja
selittämään sanani.
-- Mutta, huudahti presidentti ärtyneenä, -- kuulustelussa olette
sanonut, että nimenne on Benedetto, että olette orpo ja että isänmaanne
on Korsika.
-- Olen kuulustelussa sanonut sen, mikä kuulusteluun sopi, sillä en
tahtonut, että sanojeni juhlallista kantavuutta olisi jollakin tavoin
heikennetty tai ehkäisty. Nyt sanon toistamiseen, että olen syntynyt
Auteuilissa syyskuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä vuonna 1817 ja
että olen kuninkaallisen prokuraattorin Villefort'in poika. Tahdotteko
nyt kuulla yksityiskohdat? Ilmoitan ne. Synnyin Fontaine-kadun varrella
olevan talon, numero 28:n toisessa kerroksessa, punaisella silkillä
verhotussa huoneessa. Isäni otti minut syliinsä sanoen äidilleni, että
olin kuollut, kietoi minut liinaan, johon oli ommeltu kirjaimet H ja N,
vei minut puutarhaan ja hautasi minut sinne elävältä.
Kaikki kuulijat vavahtivat nähdessään, kuinka syytetty tuli yhä
varmemmaksi ja kuinka Villefort'in kauhu lisääntyi.
-- Mutta mistä tiedätte tämän kaiken? kysyi presidentti.
-- Kerron senkin, herra presidentti. Puutarhaan, jonne isäni minut
elävältä hautasi, oli samana yönä tullut mies, joka vihasi isääni
rajattomasti ja oli jo pitkän aikaa vaaninut häntä kostaakseen hänelle
korsikalaiseen tapaan. Mies oli pensaikossa piilossa, hän näki isäni
kaivavan kirstun maahan ja iski häntä selkään tikarilla kesken tätä
toimitusta; sitten -- luullen, että kirstussa oli aarre hän kaivoi
kirstun haudasta, avasi sen ja löysi minut elossa. Tämä mies vei minut
löytölastenkotiin, jossa sain numeron 57. Kolme kuukautta myöhemmin
tuli hänen sisarensa Roglianosta Pariisiin minua etsimään, väitti minua
omaksi lapsekseen ja vei minut mukanaan. Tästä johtuu, että vaikka
olenkin syntynyt Pariisissa, olen saanut kasvatukseni Korsikassa.
Hetken aikaa salissa oli aivan hiljaista, niin hiljaista, että huonetta
olisi luullut tyhjäksi. Kaikki pidättivät jännittyneinä hengitystään.
-- Jatkakaa, sanoi presidentti.
-- Kyllä, jatkoi Benedetto. -- Olisin voinut olla onnellinen näiden
kunnon ihmisten luona, mutta rikollinen luonteeni hävitti kaiken hyvän,
mitä kasvatusäitini koetti minuun istuttaa. Kasvoin pahuudessa, ja
lopulta minusta tuli rikollinen. Eräänä päivänä, kun kirosin Jumalaa,
joka minut oli tehnyt niin pahaksi ja luonut elämäni niin kamalaksi,
tuli kasvatusisäni luokseni ja sanoi: "Älä kiroa, onneton, ei Jumala
vihoissaan ole antanut sinun tulla maailmaan! Rikos johtui isästäsi
eikä sinusta, isästäsi, joka syöksi sinut helvettiin, jos olisit
kuollut, puutteeseen, jos ihmeen kautta jäisit eloon!" -- Sen jälkeen
en enää kironnut Jumalaa, vaan kirosin isääni, ja sen vuoksi olen
täällä puhunut tavalla, josta olette minua soimannut, herra
presidentti, sen vuoksi olen saanut aikaan häväistyksen, jonka
vaikutuksesta yleisö vieläkin vapisee. Jos se on uusi rikos, niin
rangaiskaa minua siitä, mutta jos olen voinut saada teidät
vakuutetuiksi siitä, että syntymästäni asti on kohtaloni ollut onneton,
tuskaa täynnä, katkera, säälittävä, niin surkutelkaa minua!
-- Mutta kuka on äitinne? kysyi presidentti.
-- Äitini luuli minua kuolleeksi, äitini ei ole syyllinen. En ole
tahtonut tietää äitini nimeä, enkä tunne häntä.
Samassa kuului kimeä kiljahdus siitä ryhmästä, jonka olemme kertoneet
ympäröineen erästä naista. Nainen sai kovan hermokohtauksen ja vietiin
pois oikeussalista. Häntä vietäessä putosi tiheä harso hänen
kasvoiltaan, ja läsnäolijat tunsivat hänet rouva Danglars'iksi.
Vaikka Villefort'in hermot olivatkin aivan herpaantuneet, vaikka hänen
korvissaan humisi, vaikka jonkinmoinen hulluus kierteli hänen aivojaan,
hän kuitenkin tunsi rouva Danglars'in ja nousi.
-- Todistukset! Todistukset! huusi presidentti. -- Muistakaa, syytetty,
että tätä kauheuksien sarjaa on tuettava loistavilla todistuksilla.
-- Todistuksilla? sanoi Benedetto nauraen. -- Tahdotteko todistuksia?
-- Tahdomme.
-- Katsokaa siis herra Villefort'ia ja kysykää vieläkin todistuksia.
Jokainen kääntyi kuninkaalliseen prokuraattoriin päin. Katseiden
tulessa hän astui tuomioistuimen aitauksen sisään horjuen, tukka
pörröisenä ja kasvot kirjavanaan kynsiensä jälkiä.
Kuulijakunnasta kuului hämmästyksen sorinaa.
-- Minulta vaaditaan todistuksia, isä, sanoi Benedetto, -- annanko ne?
-- Ei, ei, sopersi Villefort heikolla äänellä, -- ei, se on
tarpeetonta.
-- Mitä, tarpeetontako? huudahti presidentti. -- Mitä sillä
tarkoitatte?
-- Tarkoitan sillä, huudahti kuninkaallinen prokuraattori, -- että
turhaan taistelisin sitä murhaavaa ansaa vastaan, joka minua kietoo.
Minä tunnustan, että Jumalan kostava käsi on osunut minuun. Todistuksia
ei tarvita. Kaikki, mitä tämä nuori mies on sanonut, on totta!
Syvä ja painostava hiljaisuus, aivan kuin ennen ankaraa ukonilmaa,
verhosi raskaaseen vaippaansa kaikki läsnäolijat. Kuulijain hiukset
nousivat kauhusta pystyyn.
-- Mitä, herra Villefort! huudahti presidentti. -- Ettehän vain ole
joutunut mielenhäiriön valtaan? Mitä! Oletteko täysissä järjissänne?
Kyllähän jokainen ymmärtää, että näin kummallinen, odottamaton, kamala
syytös voi sekoittaa ajatuksenne. Tointukaa.
Kuninkaallinen prokuraattori pudisti päätään. Hampaat kalisivat hänen
suussaan aivan kuin kuumetautisella, ja kuitenkin hän oli kalmankalpea.
-- Olen täysissä järjissäni, sanoi hän. -- Vain ruumiini kärsii, ja
sehän on helposti ymmärrettävissä. Tunnustan olevani syypää kaikkeen
siihen, mistä tuo nuori mies on minua syyttänyt, ja pysyn tästä lähin
asunnossani odottamassa seuraajaani kuninkaallista prokuraattoria.
Lausuttuaan nämä sanat heikolla ja melkein sammuneella äänellä
Villefort meni horjuen ovea kohden, jonka ovenvartija konemaisesti
avasi hänelle.
Kuulijat olivat mykkinä kauhistuksesta tämän paljastuksen ja
tunnustuksen edessä. Näin kauhealla tavalla päättyi niiden tapausten
sarja, joka viimeisinä kahtena viikkona oli pitänyt pariisilaisten
mieliä jännityksessä.
-- Kuka nyt enää voi sanoa, ettei elämässä ole draamallisuutta? tuumi
Beauchamp.
-- Toden totta, yhtyi Château-Renaud, -- paljon mieluummin lopettaisin
elämäni sillä tavoin kuin Morcerf; kuula otsaan on sittenkin lievempi
tuska kuin tällainen sortuminen.
-- Joka sekin surmaa lopulta, sanoi Beauchamp.
-- Ja minä kun kerran aioin mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa!
huudahti Debray. -- Kyllä teki tyttöparka viisaasti, kun kuoli!
-- Istunto on päättynyt ja juttu lykätty seuraavaan istuntoon! sanoi
presidentti. -- Asia otetaan uudestaan käsiteltäväksi ja annetaan
toisen virkamiehen huostaan.
Mitä Andreaan tulee, hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin ja ihmisten
mielestä entistä mielenkiintoisempi. Hänen lähtiessään salista
poliisien seuraamana osoittivat nämä vaistomaisesti hänelle enemmän
kunnioitusta kuin ennen.
-- No, mitä te tästä kaikesta arvelette? kysyi Debray pistäen
poliisille kultarahan kouraan.
-- Lieventävät asianhaarat otetaan varteen, vastasi tämä.