Benedetton juttu, niin kuin sitä siihen aikaan nimitettiin sekä
oikeuspalatsissa että yleisön keskuudessa, oli herättänyt tavattoman
suurta huomiota. Väärä Cavalcanti oli liikuskellut joka päivä Café de
Paris'ssa, Boulevard de Gandilla ja Boulognen metsässä ja saanut
itselleen suuren joukon tuttavia niinä kolmena kuukautena, mitkä hänen
loistoaikansa oli kestänyt. Sanomalehdet olivat kertoneet hänen
elämästään Pariisin seurapiireissä ja vankilassa, ja siksi kaikki,
jotka olivat persoonallisesti tunteneet Andrea Cavalcantin, olivatkin
päättäneet mistä hinnasta tahansa päästä katsomaan Benedettoa,
vankitoverinsa murhaajaa.
Monen mielestä Benedetto oli jonkinmoinen uhri ja hänen vangitsemisensa
oikeuslaitoksen puolelta tapahtunut erehdys; vanhempi Cavalcanti oli
ollut Pariisissa, ja odotettiin hänen ilmestyvän paikalle vaatimaan
poikansa vapauttamista. Ihmiset, jotka eivät koskaan olleet kuulleet
vanhemman Cavalcantin nyöreillä koristetusta takista, joka hänellä oli
ollut yllään ensikäynnillä kreivi Monte-Criston luona, olivat
mieltyneet hänen arvokkaaseen esiintymiseensä, hienoon käytökseensä ja
seurustelutottumukseensa. Niiden perustuksella häntä voikin pitää
täydellisenä aatelismiehenä, kun hän vain oli puhumatta tai laskematta
numeroitaan.
Mitä syytettyyn tulee, niin monet muistivat nähneensä hänet niin
rakastettavana, kauniina ja tuhlailevana, että heistä oli mieluisampaa
uumoilla kaiken takana vihamiesten juonitteluja. Niitähän aina piilee
tässä maailmassa, missä suurten rikkauksien avulla voi tehdä paljon
pahaa ja saada suunnattoman suuren vallan käsiinsä.
Kaikki siis riensivät oikeusistuntoon, toiset tyydyttääkseen
uteliaisuuttaan, toiset tehdäkseen huomioita. Aamusta kello seitsemästä
alkaen oli väkeä ristikon edessä jonossa, ja tuntia ennen istunnon
alkua oli istuntosali aivan täynnä etuoikeutettuja kuuntelijoita.
Kuuluisien rikosjuttujen aikana istuntosali on usein kuin salonki --
ainakin ennen kuin oikeusistuimen jäsenet ovat astuneet sisään, ja
toisinaan vielä sen jälkeenkin. Siellä keskustellaan, jos ollaan niin
lähekkäin, että se käy päinsä, tai viittaillaan tutuille, jos välillä
on liian paljon yleisöä, poliiseja ja asianajajia.
Oli suurenmoisen kaunis syyspäivä, niin kuin usein on laita ruman tai
liian lyhyen kesän jälkeen. Pilvet, joiden Villefort oli aamulla nähnyt
verhoavan aurinkoa, olivat aivan kuin taikavoimasta haihtuneet, ja
syyskuun päivä loisti koko ihanuudessaan ja kirkkaudessaan.
Beauchampilla, sanomalehtikuninkaalla, oli tietysti valtaistuimensa
kaikkialla, ja hän katseli oikealle ja vasemmalle. Hän huomasi
Château-Renaud'n ja Debrayn, jotka olivat saaneet poliisin väistymään
heidän taakseen. Kunnon poliisi oli tuntenut ministerinsihteerin ja
miljoonamiehen, hän oli naapureitaan kohtaan hyvin kohtelias, jopa
salli heidän mennä tervehtimäänkin Beauchampia, luvaten sillä aikaa
säilyttää heidän paikkansa.
-- Kas, sanoi Beauchamp, -- olette siis tulleet katsomaan ystäväämme?
-- Niin olemme, vastasi Debray, -- tuota arvoisaa prinssiä. Hitto
vieköön kaikki italialaiset prinssit!
-- Mies, jonka suvun Dante tunsi. Sukuhan jatkui Divina Commediaan
asti!
-- Hirsinuora-aatelistoa, huomautti Château-Renaud kylmäkiskoisesti.
-- Hänet kai tuomitaan kuolemaan? kysyi Debray Beauchampilta.
-- Rakas ystävä, vastasi sanomalehtimies, -- teiltä kai sitä kysyä
pitäisi, tehän tunnette paremmin virastoasiat. Tapasitteko ministerin
viime vastaanotossa presidentin?
-- Tapasin.
-- Mitä hän sanoi?
-- Sellaista, mikä teitä varmasti hämmästyttää.
-- Kertokaa pian, sillä en ole pitkään aikaan kuullut mitään sellaista.
-- No, hän siis sanoi minulle, että Benedetto, jota pidetään viekkauden
ihmeenä ja kavaluuden jättiläisenä, onkin aivan keskinkertainen, typerä
roisto, jonka aivoja ei hänen kuoltuaan kannata laisinkaan ruveta
tutkimaan.
-- Loruja! sanoi Beauchamp. -- Näyttelihän hän jokseenkin sujuvasti
prinssin osaa.
-- Teidän mielestänne kyllä, Beauchamp, sanoi Château-Renaud, --
sillä te vihaatte prinssejä ja iloitsette, kun he käyttäytyvät
sopimattomasti. Mutta minua ei petetä, sillä tiedän vaistomaisesti,
kuka on oikea aatelismies, ja vainuan, milloin vaakunakilpi on oikea.
-- Ette siis koko aikana uskonut häntä oikeaksi prinssiksi?
-- En.
-- Mutta vakuutan, sanoi Debray, -- että hän kaikkien muiden silmissä
meni täydestä... Näin hänet ministeriössä.
-- Niin kyllä, sanoi Château-Renaud. -- Tietävätkö sitten teidän
ministerinne, kuka on prinssi?
-- Se on totta, Château-Renaud, sanoi Beauchamp purskahtaen nauruun.
Lauseenne on lyhyt, mutta sattuva. Pyydän teiltä lupaa saada käyttää
sitä, kun kirjoitan kuvauksen istunnosta.
-- Käyttäkää, rakas herra Beauchamp, sanoi Château-Renaud, --
käyttäkää. Minä lahjoitan lauseeni käytettäväksenne.
-- Mutta, sanoi Debray, -- jos minä olen puhutellut presidenttiä, niin
te varmaankin olette puhutellut kuninkaallista prokuraattoria?
-- Se on ollut mahdotonta. Viikon ajan on herra Villefort pysytellyt
piilossa. Onhan se luonnollistakin, kun hänen perheessään on tapahtunut
niin monta kummallista kuolemantapausta perätysten, ja lopuksi kuoli
hänen tyttärensäkin...
-- Kummallista kuolemantapausta? Mitä sillä tarkoitatte, Beauchamp?
-- Ettekö muka ole tietoinen tästä tapauksesta, koska se on sattunut
juridisen aateliston keskuudessa, sanoi Beauchamp painaen lornjetin
silmilleen ja pakottaen sen pysymään siinä käden tukematta.
-- Hyvä herra, sanoi Château-Renaud, -- sallikaa minun sanoa, että
lornjetin käyttämisessä ette vedä vertoja Debraylle. Debray,
neuvokaahan hiukan herra Beauchampia.
-- Kas, sanoi Beauchamp, -- en erehtynyt.
-- Mistä?
-- Se on hän.
-- Kuka hän?
-- Väitettiin, että hän oli matkustanut.
-- Neiti Eugéniekö? kysyi Château-Renaud. -- Joko hän on palannut?
-- Ei, mutta hänen äitinsä.
-- Rouva Danglars'ko?
-- Mitä vielä? sanoi Château-Renaud. -- Sehän on mahdotonta! Kymmenen
päivää tyttärensä karkaamisen ja kolme päivää miehensä vararikon
jälkeen!
Debray punastui hiukan ja katsoi samaan suuntaan kuin Beauchampkin.
-- Sehän on hunnutettu nainen, sanoi hän, -- tuntematon nainen, joku
ulkomaalainen ruhtinatar, ehkä prinssi Cavalcantin äiti. Sanoitte, tai
oikeammin sanoen aioitte kertoa jotakin mieltäkiinnittävää, Beauchamp.
-- Minäkö?
-- Niin. Puhuitte Valentine-neidin omituisesta kuolemasta.
-- Sehän on totta. Mutta miksi rouva Villefort ei ole täällä?
-- Naisparka, sanoi Debray, -- hän varmaankin tislaa hunajavettä ja
valmistaa kauneuslaastareita itseään ja ystävättäriään varten.
Tiedättehän, että väitetään hänen tuhlaavan moiseen huvitukseen pari
kolme tuhatta frangia vuodessa. Mutta tosiaan! Miksi rouva Villefort ei
ole täällä? Olisin nähnyt hänet hyvin mielelläni. Pidän paljon tuosta
naisesta.
-- Ja minä halveksin häntä, sanoi Château-Renaud.
-- Miksi?
-- En tiedä. Miksi ihminen rakastaa? Miksi halveksii? Halveksin häntä
antipatian tähden. Mutta palatkaamme siihen, mitä kerroitte, Beauchamp.
-- No, jatkoi Beauchamp, -- ettekö ole uteliaita tietämään, miksi
Villefort'in talossa kuollaan niin tuhkatiheään?
-- Tuhkatiheään, se on hyvin sanottu, toisti Château-Renaud.
-- Tunnustan suoraan, että olen pitänyt silmällä tätä taloa, joka on
ollut suruverhoissa kolmen kuukauden ajan, sanoi Debray. -- Viimeksi
toissa päivänä rouva puhui Valentinen kuoleman johdosta siitä.
-- Mikä rouva...? kysyi Château-Renaud.
-- Ministerinrouva tietysti.
-- Anteeksi, sanoi Château-Renaud, -- minä en seurustele ministerien
kanssa, sen jätän prinssien tehtäväksi.
-- Ette ole enää sukkela, paroni, vaan suorastaan säteilevä. Armahtakaa
meitä, muuten poltatte meidät kuin Zeus.
-- En sano enää sanaakaan, sanoi Château-Renaud. -- Mutta armahtakaa te
puolestanne minua älkääkä antako niin erinomaisia tilaisuuksia
sukkeluuksien lausumiseen.
-- Kas niin, koettakaamme päästä asiamme päähän, Beauchamp.
Ministerinrouva pyysi siis toissa päivänä minulta tietoja. Kertokaa
minulle kaikki, ja minä selitän asian hänelle.
-- No niin, hyvät herrat, siinä talossa kuollaan niin tuhkatiheään --
käytän taas sitä sanaa -- sen vuoksi, että talossa on murhaaja.
Kuulijat vavahtivat, sillä jo useamman kerran oli sama ajatus tullut
heidän mieleensä.
-- Entä kuka on murhaaja? kysyivät he.
-- Pikku Edouard.
Kuulijoitten naurunrähähdys ei vähääkään hämmästyttänyt puhujaa, vaan
hän jatkoi:
-- Niin, hyvät herrat, pikku Edouard tappaa ihmisiä jo yhtä taitavasti
kuin isä ja äitikin.
-- Laskette leikkiä?
-- En suinkaan. Eilen otin palvelukseeni miehen, joka oli ollut
Villefort'illa. (Lähetän miehen muuten huomenna pois, sillä hän syö
aivan liian paljon tointuakseen pelosta, jonka valtaan joutui
Villefort'in talossa.) No niin, mies kertoi, että Edouard on saanut
käsiinsä muutamia myrkkypulloja ja käyttää niitä tappaakseen hänelle
vastenmielisiä henkilöitä. Ensiksi eivät häntä miellyttäneet vanha herra
Saint-Méran ja rouva Saint-Méran, ja hän kaatoi kolme tippaa tuota
nestettä heidän juomaansa, kolme tippaa riittää näet; sitten tuli
kunnon Barrois'n, Noirtier'n vanhan palvelijan vuoro, joka tuon
tuostakin hiukan hillitsi tuntemaanne pahankurista vekaraa.
Pahankurinen vekara antoi hänellekin kolme tippaa. Sitten tuli
Valentine-raukan vuoro. Hän ei kylläkään poikaa koskaan torunut, mutta
poika kadehti häntä. Niinpä Valentine kuoli samoin kuin toisetkin.
-- Mitä kirottua tarinaa te meille syötätte? kysyi Château-Renaud.
-- Järjetöntä puhetta, sanoi Debray.
-- Kas niin, jatkoi Beauchamp, -- te jo väitätte vastaan. Mutta, hitto
vieköön, kysykää palvelijaltani tai oikeammin sanoen siltä, joka
huomenna ei enää ole palvelijani; ainakin talossa sellaista huhuiltiin.
-- Mutta missä tuo myrkky on ja mitä se on?
-- Poika piilottaa sen.
-- Mistä hän sen on saanut?
-- Äitinsä laboratoriosta.
-- Onko hänen äidillään myrkkyä laboratoriossaan?
-- Mistä minä sen tiedän, tehän kyselette minulta kuin kuninkaallinen
prokuraattori. Kerron vain mitä olen kuullut, siinä kaikki; sanon, kuka
on kertonutkin, muuta en voi tehdä. Miesparka ei lopulta uskaltanut
syödä mitään pelkästä pelosta.
-- Tämä on uskomatonta!
-- Se ei ole laisinkaan uskomatonta, hyvät ystävät, muistattehan,
kuinka viime vuonna muuan lapsi Richelieu-kadun varrella surmasi
sisarensa ja veljensä pistämällä heidän nukkuessaan neulan heidän
korvaansa. Nuori polvi on hyvin varhaiskypsää.
-- Rakas ystävä, sanoi Château-Renaud, -- voin lyödä vaikka vetoa
siitä, ettette usko sanaakaan siitä, mitä nyt kerrotte... Mutta en näe
kreivi Monte-Cristoa, miksi hän ei ole täällä?
-- Hän on kyllästynyt, sanoi Debray. -- Hän ei ole tahtonut astua
kaikkien nähtäväksi, koska Cavalcantit ovat pettäneet häntä näyttämällä
hänelle vääriä luottopapereita. Hänellä on sillä tavoin muutaman
sadantuhannen frangin kiinnityslaina ruhtinaskuntaan.
-- Asiasta toiseen, Château-Renaud, kysyi Beauchamp, -- miten Morrel
voi?
-- Olen kolme kertaa käynyt hänen asunnossaan, mutta hänestä ei ole
näkynyt jälkeäkään. Hänen sisarensa ei kuitenkaan ollut levoton, vaan
sanoi hyvin rauhallisen näköisenä, ettei hänkään pariin kolmeen päivään
ollut nähnyt veljeään, mutta uskoi tämän voivan hyvin.
-- Nytpä muistin, eihän kreivi Monte-Cristo voi tullakaan saliin, sanoi
Beauchamp.
-- Miksi ei?
-- Hänhän on asiassa osallisena.
-- Onko hänkin ehkä surmannut jonkun? kysyi Debray.
-- Ei suinkaan, hänethän aiottiin surmata. Muistattehan, että Benedetto
surmasi Caderoussen hänen lähtiessään kreivin luota. Tiedättehän, että
juuri kreivin luota löytyivät nuo kuuluisat liivit ja niiden taskusta
kirje, joka sitten keskeytti avioliittosopimuksen allekirjoituksen.
Näettekö, liivit ovat aivan veriset, ne ovat tuolla tuomarin pöydällä
todistuskappaleena.
-- Hiljaa, hyvät herrat, tuomioistuimen jäsenet saapuvat. Paikoillemme!
Eteissalista kuului kovaa hälinää, poliisi kutsui rykäisemällä molempia
suosikkejaan paikoilleen, ja ovenvartija ilmestyi neuvottelusalin
ovelle ilmoittamaan kimeällä äänellä, jota ovenvartijat käyttivät jo
Beaumarchais'n aikana:
-- Tuomioistuimen jäsenet, hyvät herrat!