Muistammehan, että apotti Busoni oli jäänyt kahden kesken Noirtier'n
kanssa vainajan huoneeseen, kun he jäivät valvomaan nuoren tytön
ruumiin ääreen. Ehkäpä apotin hurskaus ja suuri ihmisrakkaus ja hänen
vakuuttavat sanansa olivat antaneet vanhukselle rohkeutta, sillä
saatuaan keskustella papin kanssa Noirtier oli päässyt epätoivostaan, ja
sen sijaan oli tullut suuri alistuminen, rauha. Se ihmetytti kaikkia,
jotka muistivat hänen suuren rakkautensa Valentineen. Herra Villefort
ei ollut nähnyt vanhusta sen aamun jälkeen, jolloin Valentine kuoli.
Palvelusväki oli uutta, hänellä ja Noirtier'lla oli kummallakin
kamaripalvelija ja rouva Villefort'in palveluksessa oli kaksi naista.
Talonväen keskinäinen kylmäkiskoisuus oli entistä suurempi.
Tuomioistuimen piti aloittaa toimintansa kolmen päivän kuluttua, ja
Villefort tutki kuumeentapaisesti Caderoussen murhaajasta kerääntyneitä
asiapapereita. Tämä juttu oli Pariisissa herättänyt tavattoman suurta
huomiota, niin kuin kaikki muukin, mihin Monte-Criston kreivi oli
sekaantunut. Todistukset eivät olleet sitovia, sillä ne perustuivat
kirjoitettuun tiedonantoon, jonka oli laatinut kuoleva rikosvanki,
syytetyn entinen rikostoveri, ja hänen syytöksensä pohjana saattoi olla
vain viha tai kosto. Prokuraattori oli kuitenkin tullut siihen
kamalaan varmuuteen, että Benedetto todellakin oli syyllinen, ja hän
toivoi saavansa vaikeasta oikeudenkäyntikamppailusta tyydytystä
itserakkaudelleen: mikään muu tunne ei enää olisi saanut hänen
jähmettynyttä sydäntään väräjämään.
Asia alkoi siis selviytyä, sillä Villefort oli tehnyt työtä
kuumeentapaisesti aloittaakseen tällä jutulla istuntokauden. Hänen
täytyikin sulkeutua lukkojen taakse päästäkseen vastaamasta niille
monille, jotka rukoilivat häneltä pääsylippuja istuntosaliin.
Koska suru Valentinen kuolemasta oli vielä siksi veres, ei kukaan
ihmetellyt, että isä ryhtyi sellaisella innolla hoitamaan virkaansa,
koska se oli ainoa askartelu, joka saattoi tuottaa hänelle huojennusta
surussa.
Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Bertuccio oli toisen kerran käynyt
Benedetton luona ilmoittamassa, kuka hänen isänsä oli, oli
prokuraattori nähnyt herra Noirtier'n. Päivä oli sunnuntai;
prokuraattori oli työstä uupunut ja meni puutarhaan ja käveli siellä
synkkänä, kumaraisena. Kuten muinoin Tarquinius hän löi kepillään
pisimpien unikoiden siemenkotelot irti ja katkoi tien vieressä
kasvavien syysruusujen kukat, jotka olivat kuin haamuja menneen
vuodenajan kukkaloistosta.
Hän oli jo useampaan kertaan mennyt puutarhan perälle asti,
ristikkoportin luo ja palannut samaa tietä, kun hänen silmänsä
kääntyivät taloa kohden, josta kuului hänen poikansa meluavaa leikkiä.
Poika tuli näet aina sunnuntaiksi ja maanantaiksi koulusta äitinsä luo.
Silloin hän näki Noirtier'n istuvan avoimen ikkunan ääressä. Vanhus oli
kuljetuttanut tuolinsa siihen nauttiakseen päivän viimeisistä
lämpöisistä säteistä, jotka paistoivat parvekkeen köynnöskasvien
kukkiin ja villiviinin kellastuneisiin lehtiin.
Vanhuksen katse oli suunnattuna erääseen kohtaan ja oli niin vihaa
hehkuva, niin hurja, niin tulinen, että kuninkaallinen prokuraattori,
joka tunsi näiden kasvojen jokaisen ilmeen, väistyi tavalliselta
tieltään nähdäkseen, kehenkä tämä katse suuntautui.
Hän näki rouva Villefort'in istuvan lukemassa lehmuksen suojassa, jonka
oksat jo olivat melkein lehdettömät. Rouva keskeytti tuon tuostakin
lukemisensa hymyilläkseen pojalleen tai heittääkseen hänelle pallon,
jonka poika salongista tavan takaa heitti puutarhaan.
Villefort kalpeni, sillä hän ymmärsi, mitä vanhus tarkoitti. Äkkiä
Noirtier'n katse siirtyi vaimosta mieheen, ja nyt Villefort itse sai
tuntea hyökkäyksen näistä salamoivista silmistä, jotka suuntaa
muuttaessaan muuttivat kieltäkin, menettämättä mitään uhkaavasta
ilmeestään.
Rouva Villefort, joka ei tiennyt mitään tästä päänsä yli kiitävien
intohimojen ristitulesta, pidätti poikansa palloa ja viittasi häntä
tulemaan lunastamaan sen suudelmalla. Mutta Edouard odotutti itseään
kauan, hänen mielestään ei äidin hyväily ollut kyllin suuri palkinto
hänen vaivannäöstään. Lopulta hän teki päätöksensä, hyppäsi ikkunasta
keskelle heliotrooppi- ja krysanteemipengertä ja juoksi hikisenä
äitinsä luo. Rouva Villefort kuivasi hänen otsaansa, painoi suudelman
norsunluunvalkoiselle iholle ja lähetti lapsen leikkimään pallo
toisessa kädessä ja toisessa makeisia.
Niin kuin käärme vetää lintua puoleensa, veti salaperäinen voima
Villefort'iakin taloa kohden. Sitä mukaa kuin hän lähestyi, painui
Noirtier'n katse alemmaksi seuratessaan häntä, ja sen hehkuva välke
poltti Villefort'in sydänjuuria. Tästä katseesta voi todellakin lukea
verisen soimauksen ja kamalan uhkauksen. Sen jälkeen Noirtier'n silmät
kohosivat taivasta kohden muistuttaakseen poikaa valasta.
-- Hyvä on! vastasi Villefort alhaalta puutarhasta. -- Hyvä on!
Odottakaa vielä päivä! Minä pysyn sanassani.
Noirtier näytti rauhoittuvan, ja hänen silmänsä kääntyivät
välinpitämättöminä toisaanne.
Villefort aukaisi kiireesti takkinsa napit, sillä hän oli
tukehtumaisillaan, pyyhkäisi kädellään kalmankalpeata otsaansa ja
palasi työhuoneeseensa.
Yö kului tyynesti ja rauhallisesti. Jokainen meni nukkumaan niin kuin
aina ennenkin. Tapansa mukaan Villefort ei mennyt levolle samaan aikaan
kuin muut, vaan valvoi aamuun kello viiteen asti tarkastaen viimeisten
kuulustelujen tuloksia, tutkien todistajien lausuntoja ja laatien
entistään selvemmäksi syytöskirjelmänsä, joka oli voimakkaampi ja
taitavammin kokoonpantu kuin mikään hänen tähänastisista
syytöskirjelmistään.
Seuraavana päivänä, maanantaina, oli ensimmäinen oikeudenistunto. Päivä
koitti Villefort'ille harmaana ja onnettomuutta ennustavana, ja sen
ensimmäiset sinertävät säteet valaisivat syytöskirjelmän punaisella
musteella kirjoitettuja rivejä. Prokuraattori oli hetkiseksi nukahtanut
sammuvan lampun ääreen. Hän heräsi sen viimeisiin leiskahduksiin,
sormet kosteina ja punaisina, aivan kuin olisi pistänyt ne vereen.
Hän avasi ikkunan. Pitkä, punaisenkeltainen valojuova näkyi etäällä
taivaanrannassa; sen katkaisivat poppelit, jotka mustina nousivat
taivaan kantta kohden. Aitauksesta, kastanjapuiden luona olevan portin
toiselta puolen nousi leivonen ilmaan ja heläytti kirkkaan
aamulaulunsa.
Aamun kostea ilma hiveli Villefort'in kasvoja ja kirkasti hänen
muistiaan.
-- Tänään, sanoi hän ponnistaen ajatuksiaan, -- tänään oikeudenvalvoja
siis pitää kädessään miekkaa ja iskee joka taholle syyllisiin.
Vaistomaisesti suuntautui hänen katseensa Noirtier'n ikkunaan, joka oli
siipirakennuksessa. Ikkunan edessä oli verhot. Mutta isän kuva oli niin
elävästi Villefort'in mielessä, että hän puhui ikkunaan päin, aivan
kuin se olisi ollut auki ja hän olisi nähnyt siinä uhkaavan vanhuksen.
-- Niin, mutisi hän, -- niin, ole rauhassa!
Hänen päänsä painui rintaa vastaan, ja hartiat kumarassa hän teki
muutaman kierroksen huoneessa; sitten hän heittäytyi täysissä pukimissa
leposohvalle. Hän ei aikonut nukkua, vaan lepuuttaa jäseniään, joissa
yön kylmyys tuntui luihin asti.
Vähitellen koko talo heräsi. Ovia avattiin, kuului miten rouva
Villefort soitti kamarineitiään luokseen, miten lapsi huusi herätessään
iloisella mielellä, niin kuin tavallisesti siinä iässä herätään.
Villefort nousi ja soitti kelloa. Hänen uusi kamaripalvelijansa astui
sisään ja toi sanomalehdet. Niiden mukana hän toi kupillisen
suklaatakin.
-- Mitä siinä tuotte? kysyi Villefort.
-- Kupillisen suklaata.
-- Enhän ole sitä pyytänyt. Kuka minusta sellaista huolta pitää?
-- Rouva. Hän sanoi, että herra varmaankin joutuu tänään paljon
puhumaan tuossa rikosjutussa ja että herran siis tarvitsee hankkia
itselleen voimia.
Palvelija laski kullatun hopeakupin leposohvan vieressä olevalle
pöydälle, jolla oli asiapapereita niin kuin kaikkialla muuallakin.
Sitten hän poistui.
Villefort katseli hetkisen synkkänä kuppia, sitten hän äkkiä tarttui
hermostuneesti siihen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Hän melkein
toivoi, että siinä olisi ollut myrkkyä. Hän olisi tahtonut kuolla ja
päästä täyttämästä tekoa, joka oli kuolemaakin pahempi. Sitten hän
nousi ja käveli huoneessa edestakaisin; hänen huulillaan oli
kauhistuttava hymy.
Suklaa oli vaaratonta, Villefort ei tuntenut mitään myrkytyksen
oireita.
Aamiaisen aika tuli. Villefort ei ilmestynyt pöytään. Kamaripalvelija
tuli työhuoneeseen.
-- Rouva pyytää ilmoittamaan, että kello on lyönyt yksitoista ja että
istunto alkaa kello kaksitoista.
-- Entä sitten? kysyi Villefort.
-- Rouva on pukeutunut. Hän on valmiina ja kysyy, tuleeko hän herran
seurassa?
-- Minne?
-- Oikeuspalatsiin.
-- Minkä vuoksi?
-- Rouva sanoo, että hän olisi mielellään istunnossa läsnä.
-- Ah! sanoi Villefort melkein pelottavalla äänellä. -- Vai haluaa hän
sitä!
Palvelija peräytyi askelen ja sanoi:
-- Jos herra tahtoo lähteä yksinään, niin menen ilmoittamaan sen
rouvalle.
Villefort oli hetkisen vaiti. Hän painoi kyntensä kalpeaan poskeensa.
-- Sanokaa rouvalle, että haluan puhutella häntä, ja käskekää hänen
odottaa minua huoneessaan, vastasi hän viimein.
-- Kyllä, herra.
-- Palatkaa sitten auttamaan minua pukeutumisessa ja ajamaan partani.
Palvelija poistui ja palasi, ajoi Villefort'in parran ja puki hänet
juhlalliseen mustaan pukuun.
Lopetettuaan hän sanoi:
-- Rouva sanoi odottavansa, että herra tulee heti pukeuduttuaan.
-- Minä tulen.
Ja Villefort läksi salkku kainalossaan ja hattu kädessään vaimonsa
huoneistoa kohden.
Ovella hän hetkiseksi seisahtui ja kuivasi nenäliinallaan hiestä
helmeilevää, kalpeata otsaansa. Sitten hän avasi oven.
Rouva Villefort istui sohvalla selaillen hermostuneesti sanomalehtiä ja
aikakauskirjoja, joita Edouard repi palasiksi, ennen kuin äiti oli
ehtinyt niitä kokonaan lukeakaan. Rouva Villefort oli pukeutunut
lähteäkseen kaupungille, hattu odotti tuolilla ja hänellä oli
hansikkaat käsissään.
-- Siinähän te olette, sanoi hän luonnollisella ja tyynellä äänellään.
-- Hyvä Jumala, kuinka kalpea te olettekaan! Oletteko taas tehnyt työtä
koko yön? Miksi ette tullut syömään aamiaista meidän kanssamme?
Otatteko minut mukaanne, vai menenkö Edouardin seurassa?
Rouva Villefort oli, niin kuin huomaamme, tehnyt monta kysymystä
saadakseen vastauksen. Mutta Villefort pysyi kylmänä ja mykkänä kuin
kuvapatsas.
-- Edouard, sanoi hän sitten luoden käskevän katseen lapseen, -- mene
salonkiin leikkimään, minun täytyy puhua äitisi kanssa.
Rouva Villefort vavahti nähdessään tämän kylmän tyyneyden, kuullessaan
päättävän äänen ja nämä alkuvalmistelut.
Edouard oli kohottanut päänsä ja katsoi äitiinsä; kun hän huomasi, että
siltä taholta ei vahvistettu herra Villefort'in käskyä, hän alkoi
leikellä tinasotilaittensa päitä poikki.
-- Edouard! huusi Villefort niin tylysti, että lapsi sävähti. -- Etkö
kuule mitä sanon? Mene!
Lapsi, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, nousi kalpeana.
Vaikeata on sanoa, oliko se suuttumusta vai pelkoa.
Isä meni hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa ja suuteli häntä
otsalle.
-- Mene, lapseni, mene, sanoi hän.
Edouard lähti.
Villefort meni ovelle ja väänsi sen lukkoon.
-- Hyvä Jumala, sanoi nuori nainen koettaen katsoa miehensä sielun
pohjaan asti ja yrittäen hymyillä. Mutta hymy kuoli miehen tunteettoman
katseen edessä. -- Mitä nyt on tapahtunut?
-- Missä pidätte sitä myrkkyä, jota tavallisesti käytätte? kysyi
prokuraattori lyhyesti ja pitkittä selityksittä asettuen rouvansa ja
oven väliin.
Rouva Villefort tunsi olevansa kuin leivonen, joka näkee yläpuolellaan
haukan kaartelevan. Hänen huuliltaan pääsi käheä ääni, joka ei ollut
kirkaisu eikä huokaus. Hän oli tullut kalmankalpeaksi.
-- Minä ... minä en ymmärrä, sanoi hän.
-- Kysyn, jatkoi Villefort aivan tyynesti, -- missä säilytätte myrkkyä,
jolla olette tappanut appeni markiisi Saint-Méranin, anoppini
markiisitar Saint-Méranin, Barrois'n ja tyttäreni Valentinen.
-- Hyvä Jumala! sanoi rouva Villefort pannen kätensä ristiin. -- Mitä
sanottekaan?
-- Älkää kysykö. Vastatkaa!
-- Miehelleni vai tuomarille? sopersi rouva Villefort.
-- Tuomarille, rouva, tuomarille!
Kauheata oli katsella, kuinka kalpeaksi rouva Villefort tuli, kuinka
hänen katseensa säikkyi ja kuinka hän vapisi.
-- Ah, sopersi hän, -- ah!
-- Te ette vastaa, huusi pelottava tutkija.
Sitten hän lisäsi huulillaan hymy, joka oli pelottavampi kuin hänen
vihansa.
-- Te ette ainakaan kiellä?
Rouva Villefort liikahti.
-- Ettekä voisikaan kieltää, lisäsi Villefort ojentaen kätensä häntä
kohden, aivan kuin tarttuakseen häneen lain nimessä. -- Suorititte
tekonne ihmeteltävän taidokkaasti, mutta ette kuitenkaan voinut pettää
muita kuin niitä, jotka tunteensa vuoksi olivat sokeita teidän
suhteenne. Rouva Saint-Méranin kuoltua tiesin, että talossa oli
myrkyttäjä, herra Avrigny sen minulle ilmaisi; Barrois'n kuoleman
jälkeen, Jumala sen minulle antakoon anteeksi, epäilykseni
suuntautuivat väärään henkilöön, enkeliin. Mutta Valentinen kuoltua en
ole epäillytkään, eivätkä ole muutkaan. Kun siis kaksi ihmistä jo
tietää rikoksenne, useat sitä epäilevät, tulee se ilmi, ja niin kuin
äsken teille sanoin, nyt ei puhu teille enää puoliso, vaan tuomari!
Nuori nainen peitti molemmin käsin kasvonsa.
-- Minä rukoilen, sopersi hän, -- älkää uskoko arvelujen perusteella.
-- Oletteko ehkä pelkuri? sanoi Villefort halveksivalla äänellä. --
Olen todellakin aina huomannut, että myrkyttäjät ovat pelkureita.
Olisitteko pelkuri, te, joka omin silmin olette nähnyt myrkyttämienne
kahden vanhuksen ja nuoren tytön kuolevan?
-- Herra... Herra...
-- Olisitteko pelkuri, sanoi Villefort kiihtyen, -- te, joka minuutti
minuutilta olette laskenut uhrienne kärsimykset, suunnitellut
pirulliset juonenne ja sekoittanut myrkkynne ihmeellisen taitavasti?
Ettekö ole laskenut, mihin rikostenne ilmituleminen voi johtaa? Se on
mahdotonta, ja varmaan olette varannut hienompaa, tehokkaampaa ja
surmaavampaa myrkkyä itseänne varten, välttääksenne rangaistuksen...
Ainakin toivon niin.
Rouva Villefort väänteli käsiään ja vaipui polvilleen.
-- Kyllä tiedän, kyllä tiedän, sanoi Villefort, -- te tunnustatte,
mutta tuomarille tehty tunnustus, viimeisellä hetkellä tehty tunnustus,
kun ei kieltäminen enää auta, se ei vähennä rangaistusta.
-- Rangaistusta! huudahti rouva Villefort. -- Rangaistustako? Lausuitte
tuon sanan jo toisen kerran.
-- Niin lausuin. Olette nelinkertaisesti syyllinen, luulitteko
välttävänne rangaistuksen? Siksikö, että olette rangaistuksen
toimeenpanijan vaimo? Ei, ei! Mestauslava odottaa myrkyttäjää, ellei
hän, niin kuin äsken sanoin, ole säästänyt itseään varten jotakin
tehoisaa myrkkyä.
Rouva Villefort parkaisi kamalasti, ja hirveä, hillitön kauhu kuvastui
hänen vääntyneillä kasvoillaan.
-- Älkää pelätkö mestauslavaa, sanoi prokuraattori, -- en tahdo teitä
häväistä, koska siten häpäisisin itseänikin. Ymmärrättehän varsin
hyvin, että ette kuole mestauslavalla.
-- Ei, en ole ymmärtänyt. Mitä sillä tarkoitatte? sopersi onneton vaimo
aivan menehtyneenä.
-- Sitä, että pääkaupungin korkeimman lainvalvojan vaimo ei häpeällään
saa tahria siihen asti puhtaana pysynyttä nimeä eikä häpäistä miestään
ja lastaan.
-- Ei, ei!
-- Te kuolette toisin, ja tästä hyvästä työstä kiitän teitä.
-- Kiitätte minua ja mistä?
-- Siitä, mitä sanoitte.
-- Mitä sitten sanoin? Pääni on aivan sekaisin. Minä en ymmärrä enää
mitään, hyvä Jumala!
Ja hän nousi hiukset hajallaan ja suu vaahdossa.
-- Olette vastannut siihen kysymykseen, jonka tänne tullessani tein:
Missä säilytätte myrkkyä, jota tavallisesti käytätte?
Rouva Villefort nosti suonenvedontapaisesti käsivartensa taivasta
kohden ja pusersi molemmat kätensä yhteen.
-- Ei, ei, vaikeroi hän, -- te ette voi tahtoa sitä?
-- Ainoa, mitä tahdon, on ettette kuole mestauslavalla, ymmärrättekö?
vastasi Villefort.
-- Armoa, armoa!
-- Minä tahdon, että rangaistus tapahtuu. Olen maan päällä
rangaistakseni, sanoi Villefort leimuavin silmin. -- Jokaisen muun,
vaikka hän olisi kuningatar, lähettäisin mestauslavalle, mutta teitä
armahdan. Teille sanon: Eikö totta, olettehan säilyttänyt muutaman
pisaran parasta, tehoisinta ja varminta myrkkyä itseänne varten?
-- Antakaa minun elää!
-- Olette pelkuri! sanoi Villefort.
-- Muistakaa, että olen vaimonne!
-- Olette myrkyttäjä!
-- Taivaan nimessä!
-- En!
-- Rakkautenne nimessä, jota olette tuntenut minua kohtaan...
-- En! En!
-- Lapsemme nimessä! Lapsemme tähden antakaa minun elää!
-- En, en, en, kuuletteko! Jos antaisin teidän elää, niin jonakin
kauniina päivänä tappaisitte ehkä hänetkin.
-- Minä! Minäkö surmaisin lapseni! huudahti hurja äiti syöksyen
Villefort'ia kohden. -- Minä! Tappaisin Edouardin! Hahahaha!
Hirvittävä, demonimainen mielipuolen nauru lopetti hänen lauseensa ja
päättyi korisevaan nyyhkytykseen. Rouva Villefort oli vaipunut
polvilleen miehensä eteen.
Villefort lähestyi häntä.
-- Muistakaa, sanoi hän, -- ellei rangaistus ole pantu täytäntöön
palatessani, annan minä itse teidät ilmi ja vangitsen teidät.
Rouva Villefort kuunteli hänen sanojaan läähättäen, murtuneena,
menehtyneenä. Vain hänen silmissään oli enää eloa, ja niissä välkkyi
pelottava tuli.
-- Kuuletteko, sanoi Villefort, -- menen istuntosaliin hankkimaan
kuolemantuomion murhaajalle... Jos palatessani olette elossa, saatte
ensi yönne nukkua Conciergerie-vankilassa.
Rouva Villefort huokasi syvään, hänen hermonsa laukesivat, ja hän
vaipui hervottomana lattialle.
Kuninkaallinen prokuraattori näytti tuntevan jonkinmoista sääliä häntä
kohtaan ja loi häneen hellemmän katseen, kumarsi hiukan ja sanoi
hitaasti:
-- Hyvästi, hyvästi!
Tämä sana putosi aivan kuin kuolinisku rouva Villefort'in päälle. Hän
pyörtyi.
Kuninkaallinen prokuraattori lähti ja telkesi poistuessaan oven.