Se osa Force-vankilaa, jossa pidetään pahimmat ja vaarallisimmat
rikolliset, on Saint-Bernard'in piha.
Varkaiden kielellä tätä osaa sanotaan Leijonanluolaksi, ehkä sen
vuoksi, että sinne suljetut purevat terävillä hampaillaan häkkinsä
rautoja ja toisinaan vartijoitakin.
Se on erikoinen vankila keskellä muuta vankilaa. Seinät ovat kahta
vertaa paksummat kuin muualla. Joka päivä vanginvartijat tarkastavat
huolellisesti paksut rautaristikot, ja näiden miesten isosta koosta ja
kylmän terävästä katseesta voi päättää, että heidät on valittu
virkaansa, koska he osaavat pitää vartioitaviaan kurissa sekä kauhun
että viekkauden avulla.
Tavattoman korkeat muurit ympäröivät pihamaata, jonne auringonsäteet
osuvat viistosti, jos ne nyt ylipäänsä päättävät luoda valoaan tähän
ruumiillisen ja henkisen kurjuuden paikkaan. Täällä harhailee aamusta
varhain synkkiä, kamalia ja kalpeita varjoja, joita varten yhteiskunta
hioo mestauskirvestä.
Heidän näkee seisovan tai istuvan kyyryllään pitkin seinää, johon
aurinko eniten paistaa ja joka siksi on muita seiniä lämpimämpi. He
puhelevat toisilleen pareittain, mutta ovat useimmin yksinään, kaikkien
silmät suunnattuina porttiin, joka aukenee silloin, kun joku kutsutaan
pois tästä synkästä paikasta tai sinne heitetään uutta kuonaa
yhteiskunnan sulatusuunista.
Saint-Bernard'in pihalla on erityinen keskusteluhuone; se on
pitkänomainen, ja sen jakaa kahteen osaan kaksi ristikkoa, jotka ovat
kolmen jalan päässä toisistaan, niin ettei vieras voi antaa kättä
vangille eikä ojentaa hänelle mitään. Tämä keskusteluhuone on synkkä ja
kostea ja kauheita tunnustuksia on tehty näiden ruostuneiden
ristikkojen lävitse.
Mutta olkoon tämä paikka kuinka kamala tahansa, se on kuitenkin
vankilan paratiisi, sillä siellä saavat ne, joiden elinpäivät on
luettu, kohdata kauan toivottuja ja odotettuja tuttaviaan. Hyvin
harvinaista on, että kukaan pääsee Leijonanluolasta minnekään muualle
kuin mestauslavalle tai kuritushuoneeseen.
Tässä kylmässä ja kosteassa pihassa käveli kädet housuntaskuissa nuori
mies, joka herätti kaikissa Luolan asukkaissa suurta uteliaisuutta.
Häntä olisi voinut luulla hienoksi mieheksi, sillä sellainen kuosi oli
hänen puvussaan, joka nyt tosin oli aivan riekaleina. Hänen vaatteensa
eivät olleet suinkaan vanhat, sillä kangas oli hienoa ja silkinpehmeätä
eheistä kohdistaan ja sen entinen väri palasi piankin, kun vanki sitä
siveli saadakseen pukunsa näyttämään uudelta. Palttinapaita oli hieno,
vaikka likainen, ja kiiltonahkaisia kenkiään vanki pyyhkieli nenäliinan
kulmalla, johon oli ommeltu nimikirjainten yläpuolelle kruunu.
Muutamat Leijonanluolan asukkaat katselivat osaaottavasti tämän vangin
pukuhuolia.
-- Kas siinä on prinssi, joka siistii itseään, sanoi muudan varas.
-- Hän on luonnostaan hyvin kaunis, sanoi toinen, -- ja jos hänellä
vain olisi kampa ja hiusvoidetta, hän veisi voiton kaikista
valkohansikkaisista herroista.
-- Hänen pukunsa on ollut ihka uusi, ja hänen kenkänsä kiiltävät
kovasti. Hauskaa on nähdä, että meillä on sellaisia virkaveljiä, ja
perhanan poliisit ovat pahansisuista väkeä. Sulasta kateudesta ovat
repineet noin hienon puvun!
-- Hän näyttää olevan oikeaa lajia, sanoi toinen, -- sillä hän on
tehnyt vaikka mitä ... ja oikein roimasti. Ja kuitenkin hän on vielä
noin nuori! Se on suurenmoista!
Ja tämän iljettävän ihailun esine näytti nauttivan näistä
ylistysvirsistä, tai oikeammin niiden kaiusta, sillä sanoja hän ei
erottanut.
Järjestettyään pukunsa hän meni ristikon luo, joka oli vankilan kapakan
edessä ja jota vastaan vartija nojasi.
-- Kuulkaahan, herra, sanoi hän, -- lainatkaahan minulle kaksikymmentä
frangia. Kyllä ne pian saatte takaisin, minun suhteeni ei teidän
tarvitse mitään pelätä. Ajatelkaahan, että vanhemmillani on useampia
miljoonia kuin teillä ropoja... Kas niin, antakaahan kaksikymmentä
frangia, että voin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja ostaa
aamutakin. Kärsin kamalasti siitä, että minun koko ajan täytyy pitää
hännystakki ylläni ja kiiltokengät jalassa... Mikä puku prinssi
Cavalcantille!
Vartija käänsi hänelle selkänsä ja kohautti olkapäitään. Hän ei edes
nauranut näille sanoille, jotka olisivat karkottaneet rypyt kaikkien
muiden otsalta, sillä hän oli kuullut usein samantapaista puhetta, tai
oikeammin sanoen hän ei muuta ollut kuullutkaan.
-- Te olette sydämetön ihminen, sanoi Andrea, -- minä toimitan teidät
menettämään paikkanne.
Nämä sanat saivat vartijan kääntymään, ja tällä kertaa hän purskahti
nauramaan näille sanoille.
-- Minä sanon kerta vielä, jatkoi Andrea, -- että tällä kurjalla
summalla voisin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja sopivan puvun
ottaakseni vastaan sen kuuluisan henkilön, joka kohta saapuu tänne.
-- Hän on oikeassa, hän on oikeassa! sanoivat toiset vangit. --
Kaikesta näkyy, että hän on hieno mies.
-- Lainatkaa te siis hänelle nuo kaksikymmentä frangia, sanoi vartija
nojaten toiseen olkapäähänsä, -- onhan teidän velvollisuutenne auttaa
toveria.
-- Minä en ole näiden miesten toveri, sanoi nuori mies ylpeästi. --
Älkää solvaisko minua, siihen teillä ei ole oikeutta.
Varkaat katsoivat mutisten toisiinsa, ja alkoivat jo suuttua
ylimykselliseen vankiin, kylläkin enemmän vartijan yllyttävien puheiden
kuin Andrean sanojen vuoksi.
Vartija, joka tiesi voivansa käyttää mahtikeinoja taltuttaakseen liian
korkealle kuohahtavat laineet, antoi myrskyn vähitellen nousta
tehdäkseen kepposet suulaalle lainaajalle ja hankkiakseen hiukan
vaihtelua päivän yksitoikkoiseen vartioimiseen.
Varkaat lähestyivätkin jo Andreaa, ja muutamat huusivat:
-- Anturaleikkiin! Anturaleikkiin!
Tämä sydämetön rangaistus tapahtui siten, että tovereittensa
epäsuosioon joutunutta piestiin rautapiikkisten kenkien anturoilla.
Toiset ehdottivat ankeriasta. Nenäliina, jonka keskelle on pantu
hiekkaa, pieniä kiviä tai rahoja, jos sellaisia on saatavissa,
solmitaan yhteen ja tällä piestään syyllisen selkää tai päätä.
-- Annetaan hienolle herralle selkään! huusivat he.
Mutta Andrea kääntyi heihin päin; vilkutti silmiään, pullisti poskeaan
kielellään ja maiskautti huuliaan. Tämä oli eräs niistä tuhansista
merkeistä, joista rosvot tuntevat toisensa. Se oli heille eräänlainen
vapaamuurarimerkki, Andrea oli oppinut sen Caderousselta.
Heti painuivat nenäliinat ja pääpieksäjä pisti rautapiikkisen kengän
jälleen jalkaansa. Muutamat sanoivat, että herra oli oikeassa ja että
vangit tahtoivat antaa kullekin omantunnonvapauden.
Joukko väistyi loitommalle. Vartija oli niin hämmästynyt, että tarttui
heti Andrean käsiin ja alkoi tutkia hänen taskujaan keksiäkseen, mistä
johtui äkillinen muutos Leijonanluolan asukkaissa.
Andrea antoi hänen tutkia, mutta vastusteli kuitenkin.
Äkkiä kuului ristikon luota ääni.
-- Benedetto! huusi tarkastaja.
Vartija päästi saaliinsa irti.
-- Kutsutaanko minua? kysyi Andrea.
-- Keskusteluhuoneeseen! vastasi ääni.
-- Näettekö, minun luokseni tullaan. Saattepahan nähdä, hyvä herra,
sallitaanko Cavalcantia pideltävän niin kuin tavallista ihmistä.
Ja Andrea kiiti pihalla eteenpäin kuin musta varjo, katosi raollaan
olevasta ristikkoportista ja jätti toverinsa ja vartijankin
ihmettelemään.
Hän sai todellakin kutsun saapua keskusteluhuoneeseen, eikä kukaan
ollut siitä sen enemmän ihmeissään kuin Andrea itse, sillä viekas nuori
mies oli vankilaan jouduttuaan ollut aivan vaiti eikä ollut käyttänyt
vangeille sallittua kirjoittamisen oikeutta hankkiakseen suosijoita.
-- Joku mahtava henkilö suosii minua aivan varmasti, tuumi hän. -- Sen
näkee kaikesta. Saan äkkiä omaisuuden ja omaiset itselleni, minulle
annetaan kuuluisa nimi, kultaa sataa, ja loistava avioliitto on
tarjolla. Kohtalo unohtaa minut hetkiseksi, suosijani hylkää minut,
mutta ei kuitenkaan kokonaan, ei ainiaaksi! Hän otti hetkiseksi pois
suojaavan kätensä, mutta hän ojentaa sen taas ja juuri silloin,
kun luulin vaipuvani syvyyteen. -- Miksi nyt menettelisin
ajattelemattomasti? Karkottaisin vain suosijani! Kahdella tavalla hän
voi minua auttaa, joko hankkimalla minulle kullan avulla
pakotilaisuuden tai pakottamalla tuomarit julistamaan minut
syyttömäksi. Siksi on parasta pysyä maltillisena, kunnes huomaan, että
minut on kokonaan unohdettu, ja vasta silloin...
Andrea oli varmaankin laatinut tepsivän suunnitelman, sillä hän oli
uhkarohkea hyökätessään ja viekas puolustautuessaan. Hän oli kestänyt
vankeutta ja kaikenlaista puutetta aivan tyynesti, mutta vähitellen
luonto tai oikeammin sanoen tottumus sai hänessä vallan. Hän kärsi
siitä, että oli alasti, likainen ja nälissään. Aika kävi hänelle liian
pitkäksi.
Juuri tällaisena ikävystymisen hetkenä tarkastajan ääni kutsui hänet
keskusteluhuoneeseen.
Andrea tunsi sydämensä sykähtävän ilosta. Tutkintotuomari ei voinut
saapua näin varhain eikä vankilanjohtaja tai lääkäri näin myöhään.
Vierailu oli siis aivan odottamaton.
Keskusteluhuoneen ristikon takaa Andrea näki Bertuccion älykkään ja
synkän hahmon, joka puolestaan katseli tuskaisen kummastuneena
ristikkoa, teljettyjä ovia ja ristikon takana liikkuvaa varjoa.
-- Ah! Andrea sävähti.
-- Päivää, Benedetto, sanoi Bertuccio syvällä ja sointuvalla äänellään.
-- Te! Te! Nuori mies katsahti kauhistuneena ympärilleen.
-- Etkö tunne enää minua, onneton lapsi! sanoi Bertuccio.
-- Hiljaa, hiljaa toki, sanoi Andrea, joka tiesi, miten tarkat korvat
seinillä oli. -- Hyvä Jumala, älkää puhuko niin kovaa.
-- Tahdot puhella kanssani aivan kahden kesken, eikö niin? sanoi
Bertuccio.
-- Niin, sanoi Andrea.
-- Hyvä on.
Ja Bertuccio etsi taskustaan paperin, viittasi ristikon takana olevalle
vahdille ja sanoi:
-- Lukekaa!
-- Mitä se on? kysyi Andrea.
-- Määräys viedä sinut yksityiseen huoneeseen, jättää sinut sinne ja
antaa minun puhua kanssasi.
-- Oh, sanoi Andrea riemusta hypähtäen.
Mutta sitten hän heti hillitsi itsensä ajatellen:
-- Jälleen tuo tuntematon suojelijani! Minua ei ole unohdettu!
Tahdotaan päästä jonkin salaisuuden perille, koska halutaan puhella
kanssani yksityishuoneessa. Nyt he ovat vallassani... Tuntematon
suosijani on lähettänyt Bertuccion.
Vartija neuvotteli hetkisen ylemmän virkailijan kanssa, avasi sitten
molemmat ristikkoportit ja vei Andrean toisessa kerroksessa olevaan
pihanpuoleiseen huoneeseen. Andrean ilo oli rajaton.
Huone oli valkoiseksi maalattu, niin kuin vankiloiden huoneet
tavallisesti ovat, ja sen kalustuksena oli liesi, vuode, tuoli ja
pöytä. Se oli iloisen näköinen, ja vanki tuli säteileväksi.
Bertuccio istui tuolille. Andrea heittäytyi vuoteelle. Vartija poistui.
-- Kas niin, sanoi taloudenhoitaja, -- mitä asiaa sinulla on minulle?
-- Mitä asiaa teillä on? kysyi Andrea.
-- Puhu sinä ensin...
-- En puhu. Teillä on minulle paljon ilmoitettavaa, koska olette tullut
tänne minua tapaamaan.
-- Hyvä on. Sinä olet jatkanut rikollista elämääsi, olet varastanut ja
murhannut.
-- Jos tätä tahdoitte sanoa minulle, ei sen vuoksi olisi tarvinnut
tulla erityiseen huoneeseen, se oli aivan turhaa vaivaa. Kyllä minä
tuon kaiken tiedän. Mutta on paljon sellaista, jota en tiedä.
Puhukaamme siitä. Kuka teidät on lähettänyt tänne?
-- Kylläpä te rynnistätte eteenpäin, herra Benedetto.
-- Totta kai ja suoraan maalia kohden. Ennen kaikkea jättäkäämme
tarpeettomat sanat. Kuka teidät on lähettänyt?
-- Ei kukaan.
-- Mistä tiesitte, että olin vankilassa?
-- Olen jo kauan tuntenut sinut siksi röyhkeäksi keikariksi, joka
ratsasteli pitkin Champs-Elysées'tä...
-- Champs-Elysées'tä. Ahaa, jo polttaa, niin kuin sokkosilla
sanotaan... Champs-Elysees'tä. Kas niin, puhelkaamme hiukan isästäni.
-- Mikä minä sitten olen?
-- Te, hyvä herra, olette vain kasvatusisäni... En luule, että te
annoitte käytettäväkseni nuo satatuhatta frangia, jotka olen pannut
menemään neljässä viidessä kuukaudessa. Te ette ole tyrkyttänyt minulle
italialaista aatelismiestä isäksi. Te ette toimittanut minulle pääsyä
hienoon maailmaan ettekä kutsunut minua päivällisille Auteuiliin
yhdessä hienojen ihmisten kanssa, joiden joukossa oli kuninkaallinen
prokuraattori. Jos olisin tehnyt lähempää tuttavuutta hänen kanssaan,
siitä olisi minulle nyt hyötyä. Te ette taannut minulle paria miljoonaa
siihen aikaan, kun tämä ikävä tapaus sattui ilmaisemaan entisyyteni...
Puhukaahan suunne puhtaaksi, kunnioitettava korsikalainen, puhukaa...
-- Mitä minun siis pitäisi sinulle sanoa?
-- Kyllä minä autan. Puhuittehan äsken Champs-Elysées'tä, kunnon
kasvatusisäni.
-- Entä sitten?
-- Champs-Elysées'n varrellahan asuu eräs rikas, hyvin rikas herra.
-- Sama, jonka luona olit varastamassa ja murhaamassa, häntäkö
tarkoitat?
-- Luultavasti samaa.
-- Kreivi Monte-Cristoa siis?
-- Te hänen nimensä sanoitte. No, pitääkö minun heittäytyä hänen
syliinsä, painaa hänet rintaani vastaan ja huutaa: "Isäni, isäni!"
-- Älkäämme laskeko leikkiä, vastasi Bertuccio vakavasti. -- Se nimi ei
saa kuulua tuollaisen miehen huulilta.
-- Joutavia! sanoi Andrea hiukan hämillään Bertuccion juhlallisesta
käytöksestä. -- Miksi ei?
-- Siksi, että taivas suosii tuota miestä, eikä hänellä voi olla
sinunkaltaistasi konnaa poikana.
-- Pois kaikki suuret sanat...
-- Ole varuillasi!
-- Vai uhkauksia...! Minä en pelkää ... minä aion sanoa julkisesti...
-- Luuletko, että olet tekemisissä kaltaistesi kääpiöiden kanssa,
sanoi Bertuccio tyynesti ja katsoi Andreaan niin terävästi, että tämä
vavahti sielun pohjia myöten, -- luuletko olevasi tekemisissä
rangaistusvankilassa saamiesi tuttavien taikka ylhäisten maailman
narrien kanssa...? Benedetto, olet pelottavan miehen käsissä, tämä käsi
on valmiina aukeamaan sinulle, käytä sitä hyväksesi. Älä leiki
salamalla, jonka hän hetkiseksi laskee kädestään, mutta johon hän voi
tarttua heti, kun koetat estää häntä liikkumasta vapaasti.
-- Isäni ... tahdon tietää, kuka isäni on..., intti nuori mies. --
Tahdon sen tietää, vaikka surma minut perisi. Mitä minä välitän
häväistyksestä, hyvästä nimestä, maineesta ... reklaamista ... niin
kuin Beauchamp sanoo. Hienon maailman ihmiset menettäkööt minun
puolestani häväistysjutussa korvaamattomia arvoja, vaikka heillä onkin
rikkautensa ja vaakunakilpensä... Kuka siis on isäni?
-- Olen tullut sitä sinulle ilmoittamaan.
-- Ah, huudahti Benedetto silmät ilosta kiiluen.
Samassa aukeni ovi ja vartija sanoi kääntyen Bertuccion puoleen:
-- Anteeksi, hyvä herra, mutta tutkintotuomari odottaa vangittua.
-- Se on viimeinen kuulustelu, sanoi Andrea arvokkaasti
taloudenhoitajalle. -- Hitto periköön tuon häiritsijän.
-- Minä palaan huomenna, sanoi Bertuccio.
-- Hyvä on! sanoi Andrea. -- Herrat vartijat, olen käytettävissänne...
Hyvä herra, jättäkäähän kymmenkunta kultarahaa vankilankonttoriin, että
saan hankituksi tänne kaikkea, mitä tarvitsen.
-- Hyvä on, sanoi Bertuccio.
Andrea ojensi hänelle kätensä, mutta Bertuccio piti omansa taskussaan
ja kilisteli kultarahoja.
-- Sitä juuri tarkoitinkin, sanoi Andrea yrittäen hymyillä, vaikkakin
Bertuccion omituinen rauhallisuus masensi häntä. -- Olisinkohan
erehtynyt! sanoi hän noustessaan pitkänomaisiin ja ristikoilla
varustettuihin vaunuihin, joita sanotaan salaattikoriksi. --
Saammepahan nähdä! Siis huomiseen, lisäsi hän kääntyessään Bertuccioon
päin.
-- Huomiseen! vastasi taloudenhoitaja.