Saint-Germain-des-Prés'n varrella olevassa hotellissa, jonka Albert de
Morcerf oli valinnut äitinsä asunnoksi, asui toisen kerroksen pienessä
huoneistossa hyvin salaperäinen olento.
Se oli mies, jonka kasvoja portinvartija ei ollut koskaan nähnyt, sillä
talvella oli hänellä aina kaulassaan leveä punainen huivi, jollaisia
rikkaitten perheitten kuskit käyttävät odotellessaan isäntäväkeään
teattereiden edustalla, ja kesällä hän aina niisti nenäänsä mennessään
portinvartijan huoneen ohi. Vielä on lisättävä, ettei kukaan vakoillut
tätä salaperäistä henkilöä, niin kuin olisi voinut otaksua, sillä
lähistöön oli levinnyt huhu, että hän oli korkeassa arvoasemassa ja
että hänellä oli _pitkä käsi_, ja tämä seikka pakotti kaikki jättämään
hänet rauhaan.
Hän kävi huoneistossaan aivan säännöllisesti, vaikkakin tuli toisinaan
myöhemmin, toisiaan aikaisemmin. Useimmiten hän kuitenkin ilmestyi
sinne kello neljän aikaan eikä ollut koskaan siellä yötä.
Vaitelias palvelijatar, jonka huolena oli huoneiston kunnossapito,
sytytti talvisin puoli neljältä tulen pesään ja toi kesäisin samaan
aikaan huoneeseen jäätelöä.
Neljän aikaan salaperäinen henkilö sitten saapui, niin kuin olemme
maininneet.
Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin pysähtyivät vaunut hotellin eteen.
Mustaan tai tummansiniseen pukuun ja tiheään harsoon verhoutunut nainen
astui ajoneuvoista, riensi kuin varjo portinvartijan oven ohi ja nousi
toiseen kerrokseen niin kepeästi, etteivät portaat vähääkään narisseet
hänen jalkojensa alla.
Kukaan ei koskaan kysynyt häneltä, minne hän aikoi.
Hänen kasvojaan enemmän kuin salaperäisen herrankaan kasvoja ei
portinvartijapariskunta siis koskaan nähnyt, eikä koko suuressa
kaupungissa varmaankaan ollut toista avioparia, joka olisi voinut
moisen salaisuuden säilyttää.
Nainen ei tietysti mennyt toista kerrosta ylemmäksi. Hän kolkutti oveen
erikoisella tavalla, ovi aukeni, sitten se sulkeutui, eikä enää
kuulunut eikä näkynyt mitään.
Jonkin ajan kuluttua hän lähti hotellista yhtä varovaisesti kuin oli
tullutkin. Hän lähti aina ensimmäisenä, harso silmillään, ja nousi
ajoneuvoihin, jotka kääntyivät milloin millekin kadulle. Kahtakymmentä
minuuttia myöhemmin poistui herra, peittäen kasvonsa joko
kaulahuiviinsa tai nenäliinansa taakse ja katosi.
Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun kreivi Monte-Cristo oli käynyt
Danglars'in luona ja kun Valentine oli haudattu, saapui salaperäinen
asukas jo kello kymmenen aamulla eikä kello neljä, niin kuin
tavallisesti. Melkein heti hänen jälkeensä tuli myös hunnutettu nainen
ajurin vaunuissa ja nousi nopeasti portaita ylös.
Ovi aukeni ja sulkeutui.
Mutta ennen kuin ovi oli ennättänyt mennä kiinni, oli nainen
huudahtanut:
-- Lucien, ystäväni!
Tällä tavoin portinvartija, joka tahtomattaan oli kuullut huudahduksen,
sai tietää, että salaperäisen vuokralaisen nimi oli Lucien. Mutta kun
hän oli mallikelpoinen portinvartija, päätti hän olla mainitsematta
siitä mitään vaimolleenkaan.
-- Mitä nyt on tapahtunut? kysyi herra, jonka nimen naisen
hätääntyminen tai into oli ilmaissut. -- Kertokaa!
-- Ystäväni, voinko luottaa teihin?
-- Varmasti, tiedättehän sen. Mitä on tapahtunut? Kirje, jonka sain
teiltä tänä aamuna, teki minut hirveän levottomaksi. Se oli häthätää
kirjoitettu ja sekava. Rauhoittakaa minua tai kertokaa asia koko
kamaluudessaan.
-- Lucien, suuria on tapahtunut! sanoi nainen luoden Lucieniin kysyvän
katseen. -- Herra Danglars on viime yönä lähtenyt pois.
-- Lähtenyt? Herra Danglars lähtenyt pois! Minne hän on lähtenyt?
-- En tiedä.
-- Mitä! Ettekö tiedä? Hän on siis lähtenyt lopullisesti?
-- Epäilemättä! Kello kymmenen illalla hän ajoi vaunuillaan Charentonin
tulliportille; siellä odottivat postivaunut, hän astui niihin
kamaripalvelijansa keralla ja ilmoitti kuskilleen menevänsä
Fontainebleauhon.
-- No, mitä siihen sanoitte?
-- Odottakaahan, ystäväni. Hän on jättänyt minulle kirjeen.
-- Kirjeenkö?
-- Niin, lukekaa.
Ja paronitar otti taskustaan avatun kirjeen ja ojensi sen Debraylle.
Debray arkaili hiukan, aivan kuin olisi koettanut arvata kirjeen
sisällystä tai harkinnut, miten menetellä sen johdosta. Sitten hän
ilmeisesti oli tehnyt päätöksensä ja luki:
Hyvä rouva ja uskollinen puolisoni.
Aivan huomaamattaan hän vaikeni ja katsoi paronittareen, joka punastui
korviaan myöten.
-- Jatkakaa, sanoi rouva Danglars.
Debray jatkoi:
Saadessanne tämän kirjeen ei teillä enää ole miestä! Älkää tulko
tarpeettoman rauhattomaksi, olette menettänyt miehenne samalla
tavoin kuin tyttärennekin. Ajan pitkin jotakin niistä kolmesta- tai
neljästäkymmenestä maantiestä, joita myöten päästään Ranskan
rajojen ulkopuolelle. Olen velvollinen antamaan teille selityksen,
ja koska olette järkevä nainen, selitänkin teille lähtöni syyt.
Kuulkaa siis:
Tänään tultiin minulta perimään viisi miljoonaa, suoritin ne;
melkein heti sen jälkeen tultiin perimään yhtä suurta summaa,
lykkäsin maksun huomiseen; nyt lähden pois välttääkseni
huomispäivää, joka voisi käydä liian vastenmieliseksi.
Ymmärrättehän tämän, rouvani ja kallis puolisoni? Minä sanon:
Ymmärrättehän, sillä tunnette raha-asiani yhtä hyvin kuin minä
ja paremminkin, sillä minä en voi sanoa, minne on mennyt minun
ennen jokseenkin suuri rikkauteni, te sitä vastoin voitte
varmaankin antaa siihen tyydyttävän vastauksen.
Naisillahan on erehtymättömän varma vaisto, ja he voivat itse
keksimänsä algebran avulla selittää ihmeenkin. Minä en tuntenut
muuta kuin numeroni, ja kun ne alkoivat pettää, en ollut enää
mistään selvillä. Oletteko koskaan ihmetellyt, kuinka nopeasti
olen sortunut? Eikö teitä koskaan ole häikäissyt sulavien
kultatankojeni hehku? Minä puolestani en ole nähnyt muuta kuin
tulen; toivottavasti teitä varten on jäänyt tuhkaan hiukan kultaa.
Tämä on lohdutuksenani lähtiessäni, rouvani ja viisas puolisoni,
muuten omatuntoni soimaisi minua siitä, että teidät hylkään.
Teille jää ystäviä, tuo mainitsemani tuhka ja ennen kaikkea muuta
vapaus, jonka täten annan teille.
Nyt on sopivaa liittää tähän pieni huomautus, joka koskee
yhdyselämäämme.
Niin kauan kuin toivoin teidän toimivan yhteisen kotimme parhaaksi
ja lisätäksenne tyttäremme rikkautta, suljin filosofina silmäni.
Mutta kun olette saattanut koko talon rappiotilaan, en tahdo olla
toisen miehen varallisuuden tukipylväänä.
Mennessäni kanssanne naimisiin olitte rikas, mutta maineenne oli
huono.
Suokaa anteeksi suorat sanani, mutta kun luultavasti puhelemme
kahden kesken, niin eihän minun tarvitse sanojani kaunistella.
Olen lisännyt rikkauttamme, joka viidentoista vuoden aikana
kasvamistaan kasvoi, siihen hetkeen asti, jolloin merkillinen
ja minulle vielä tähän asti selittämätön turmio tarttui siihen
ja kaatoi sen.
Te, rouva, olette toiminut ainoastaan oman varallisuutenne
kartuttamiseksi ja olette siinä onnistunutkin, siitä olen
aivan varma.
Jättäessäni teidät olette siis samanlainen kuin silloin, kun
teidät otin: rikas, mutta ette kunnioitettu.
Hyvästi.
Minäkin alan tästä päivästä alkaen työskennellä omaksi edukseni.
Olkaa varma siitä, että olen teille syvästi kiitollinen
antamastanne esimerkistä, jota tulen noudattamaan.
Teidän uskollinen aviomiehenne,
Paroni Danglars.
Paronitar oli silmillään seurannut Debraytä tämän pitkän ja tuskallisen
lukemisen aikana. Vaikka nuori mies osasikin mainiosti hillitä itsensä,
näki rouva Danglars hänen kuitenkin pari kertaa punastuvan.
Luettuaan kirjeen hän käänsi sen kokoon ja seisoi miettiväisenä.
-- No? kysyi rouva Danglars levottomana, minkä mielentilan voi helposti
ymmärtää.
-- No? kertasi Debray konemaisesti.
-- Mitä ajattelette tämän kirjeen johdosta?
-- En muuta kuin sitä, että paroni Danglars lähtiessään on aavistanut
jotakin.
-- Epäilemättä. Mutta siinäkö on kaikki, mitä teillä on minulle
sanottavaa?
-- En ymmärrä teitä, sanoi Debray jääkylmästi.
-- Hän on lähtenyt! Lähtenyt kokonaan pois! Lähtenyt aikomatta koskaan
palata!
-- Oh, sanoi Debray, -- älkää sellaista uskoko, paronitar.
-- Hän ei palaa, sen sanon teille. Minä tunnen hänet, hän on
järkähtämätön kaikissa niissä päätöksissä, jotka kohdistuvat hänen
omiin etuihinsa. Jos hän olisi arvellut, että minä voisin jollakin
tavoin häntä hyödyttää, hän olisi ehdottomasti ottanut minut mukaansa.
Hän jättää minut Pariisiin, koska hänellä voi erostamme olla hyötyä.
Hän ei siis palaa koskaan, ja minä olen aivan vapaa, lisäsi rouva
Danglars rukoilevalla äänellä.
Mutta Debray jätti hänen vetoomuksensa vastausta vaille.
-- Mitä, sanoi paronitar viimein, -- ettekö edes vastaa minulle?
-- Minulla ei ole teille muuta kuin yksi kysymys: mitä aiotte tehdä?
-- Sitä juuri tulin teiltä kysymään, vastasi paronitar sykkivin
sydämin.
-- Ah, sanoi Debray, -- siis pyydätte minulta neuvoa?
-- Niin, minä pyydän teiltä neuvoa, sanoi paronitar peloissaan.
-- Jos kysytte minulta neuvoa, sanoi nuori mies kylmästi, -- niin
kehotan teitä matkustamaan.
-- Matkustamaan! sopersi rouva Danglars.
-- Juuri niin. Sanoihan herra Danglars, että olette rikas ja aivan
vapaa. Minun mielestäni on välttämätöntä, että häviätte Pariisista
neiti Eugénien kihlauksen purkautumisen ja herra Danglars'in katoamisen
jälkeen. On välttämätöntä antaa ihmisten luulla, että teidät on hylätty
ja että olette köyhä. Kukaan ei antaisi vararikkoisen miehen vaimolle
anteeksi sitä, että hän on rikas ja elää komeasti. Jääkää kahdeksi
viikoksi Pariisiin, kertokaa kaikille parhaille ystävillenne, miten
teidät on hylätty ja miten kaikki tapahtui, he kyllä kertovat
sen ympäri maailmaa. Sitten jätätte komean kotinne, luovutte
jalokivistänne, luovutte pesäosuudestanne, ja kaikki ylistävät teidän
suurta epäitsekkyyttänne. He uskovat, että teidät on hylätty ja että
olette köyhä, sillä minä yksin tiedän teidän todellisen varallisuutenne
ja olen valmis luovuttamaan teille osuutenne kunnon liittolaisena.
Debray oli puhunut tyynesti ja välinpitämättömästi, mutta paronitar oli
kuunnellut kauhuissaan ja epätoivoissaan.
-- Hylätty! toisti hän. -- Niin, hylätty olen todellakin... Olette
oikeassa, eikä kukaan aavistakaan, kuinka hylätty olen.
Muuta ei tämä ylpeä ja mielettömästi rakastava nainen saattanut sanoa
Debraylle.
-- Mutta rikas, hyvin rikas samalla kertaa, jatkoi Debray ottaen
lompakostaan muutamia papereita ja levittäen ne pöydälle.
Rouva Danglars ei häntä pidättänyt, vaan koetti hillitä kiivaasti
sykkivää sydäntään ja kyyneliään. Ja lopulta voitti oman arvon tunne,
niin että hän saattoi olla itkemättä.
-- Hyvä rouva, sanoi Debray, -- olemme noin kuusi kuukautta toimineet
yhdessä. Te panitte liikkeen pohjaksi satatuhatta frangia. Tämän vuoden
huhtikuussa teimme liiton. Toukokuussa aloitimme toimintamme.
Toukokuussa voitimme neljäsataaviisikymmentäviisituhatta frangia.
Kesäkuussa voitto nousi yhdeksäänsataantuhanteen. Heinäkuussa tuli
voittoon lisää miljoona seitsemänsataatuhatta. Tiedättehän, että
silloin olivat kysymyksessä Espanjan valtiopaperit. Elokuun alussa
menetimme kolmesataatuhatta frangia, mutta viidentenätoista päivänä
olimme sen korvanneet ja kuukauden lopussa olimme taas voitolla.
Tilimme liittomme alusta eilispäivään asti, jolloin päätin tilit,
osoittavat voittoa kaksi miljoonaa neljäsataatuhatta, siis miljoona
kaksisataatuhatta kummallekin meistä. Tämän lisäksi, sanoi Debray
lukien tyynesti ja järjestelmällisesti aivan kuin pörssinvälittäjä
muistikirjastaan, -- tulee kahdeksankymmentätuhatta frangia korkoja
edellä mainitusta huostaani uskotusta summasta.
-- Mutta, keskeytti paronitar, -- mitä nuo korot merkitsevät, koska
ette ole koskaan lainannut rahoja muille?
-- Anteeksi, sanoi Debray kylmästi, -- minulla oli täysi valtuutus
tehdä ne korkoatuottaviksi ja olen sitä valtuutta käyttänyt. Teidän
osallenne tulee siis korkorahoista neljäkymmentätuhatta frangia, ja kun
tähän liitetään perustamissumma satatuhatta, niin saatte miljoonan
kolmesataaneljäkymmentätuhatta frangia. Eilen muutin varovaisuuden
vuoksi kaiken rahaksi, ne eivät siis kauan ole olleet liikkeestä
poissa, niin kuin huomaatte; oli aivan kuin olisin aavistanut, että
vaaditte minulta tilitystä. Rahanne ovat täällä osaksi seteleinä,
osaksi pankkiosoituksina. Sanoin "täällä", ja se on totta, sillä en
pitänyt omaa kotiani kylliksi turvallisena paikkana enkä ketään
notaaria täysin luotettavana, ja kiinteimistöt olisivat vieläkin
selvemmin ilmaisseet kaiken. Kun teillä ei ollut oikeutta ostaa
mitään eikä omistaa mitään pesän ulkopuolella, säilytin tätä
rahamäärää, joka nyt on ainoa omaisuutenne, seinään muuratussa
kirstussa, tässä kaapissa, ja varmuuden vuoksi toimitin muuraustyön
itse. -- Tässä, jatkoi Debray, avaten kaapin ja kirstun, --
tässä on ensiksikin kahdeksansataa tuhannen frangin seteliä, jotka
muistuttavat isoa, rautakansiin sidottua kirjaa, sen lisäksi
pankkiosoituksia neljänsadantuhannen frangin arvosta. Tähän liitän
kahdenkymmenenviidentuhannen frangin korkokupongin ja summan täytteeksi
sadanviidentoista frangin osoituksen pankkiirilleni, ja koska hän ei
ole herra Danglars, niin se lunastetaan, siitä voitte olla varma.
Rouva Danglars otti konemaisesti pankkiosoitukset, korkokupongin ja
setelit. Koko suuri omaisuus näytti jokseenkin vähäpätöiseltä pöydällä.
Silmät kuivina, mutta povi aaltoillen pidätetyistä kyynelistä rouva
Danglars kokosi kaiken, pisti rautakotelon käsilaukkuunsa,
pankkiosoitukset lompakkoonsa ja odotti kalpeana ja mykkänä seisten
jotakin hyvää sanaa lohdutuksekseen.
Mutta hän odotti turhaan.
-- Nyt voitte tulla suurenmoisesti toimeen, sanoi Debray, -- teillä on
noin kuudenkymmenentuhannen frangin vuotuiset korot, ja se on paljon
naiselle, joka ei pariin vuoteen saa elää suurellisesti. Tällaisilla
tuloilla voitte toteuttaa kaikki oikkunne, ja jos summa tuntuu teistä
liian vähäiseltä, niin muistellen menneisyyttä annan teille luvan ottaa
omasta osuudestani niin paljon kuin haluatte ja olen valmis tarjoamaan
teille -- vaikkapa lainan muodossa -- kaiken osuuteni, nimittäin
miljoonan kuusikymmentätuhatta frangia.
-- Kiitos, vastasi paronitar, -- kiitos, ymmärrättehän, että annatte
aivan liian paljon naisraukalle, joka ei aio pitkään aikaan esiintyä
muiden joukossa.
Debray oli ensi hetkessä hämmästynyt, mutta tyyntyi ja teki liikkeen,
joka tuntui kohteliaammalta kuin sanat: "Tehkää niin kuin itse
haluatte!"
Rouva Danglars oli varmaankin siihen asti vielä toivonut jotakin, mutta
nähdessään Debrayn liikkeen, katseen ja äänettömän kumarruksen, hän
nosti päänsä pystyyn, avasi oven ja kiivastumatta, panematta toimeen
mitään kohtausta, mutta myös epäröimättä, hän riensi portaille
sanomatta edes hyvästi miehelle, joka sillä tavoin antoi hänen lähteä.
-- Kas niin! sanoi Debray hänen poistuttuaan. -- Tehköön kuinka
kauniita päätöksiä tahansa, hän jää kyllä taloonsa asumaan, lukee
romaaneja ja pelaa korttia, kun ei voi enää pelata pörssissä.
Hän tarttui muistikirjaansa ja pyyhkäisi huolellisesti viivan jokaisen
maksamansa rahaerän yli.
-- Minulle jää miljoona kuusikymmentätuhatta frangia, sanoi hän. --
Mikä vahinko, että neiti Villefort on kuollut! Hän olisi joka suhteessa
sopinut minulle, ja olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin.
Ja tapansa mukaan hän odotti rauhallisesti kaksikymmentä minuuttia,
jotta rouva Danglars olisi ennättänyt poistua, ja läksi sen jälkeen
itse hotellista.
Sen huoneen yläpuolella, jossa Debray oli jakanut rouva Danglars'in
kanssa kaksi ja puoli miljoonaa, oli huone, jossa oli entisiä
tuttaviamme. Heillä on ollut siksi huomattava sija aikaisemmin
kuvaamissamme tapauksissa, että lukija heidät varmaankin mielellään
jälleen kohtaa.
He olivat Mercedes ja Albert.
Mercedes oli muutamassa päivässä paljon muuttunut. Hän ei rikkautensa
päivinä ollut koskaan esiintynyt prameilevalla loistolla, joka painaa
ihmisiin sellaisen leiman, ettei heitä tunnekaan enää samoiksi, kun he
ottavat ylleen yksinkertaisen puvun. Hän ei myöskään ollut joutunut
niin suureen köyhyyteen, että hänen olisi täytynyt ottaa ylleen
puutteen viitta; ei, mutta Mercedes oli muuttunut sen vuoksi, etteivät
hänen silmänsä enää loistaneet, suunsa ei hymyillyt, hän oli tullut
araksi, eikä hänen kieleltään enää sinkoillut älykkäitä sukkeluuksia.
Mercedes oli jättänyt entisen ympäristönsä ja valinnut itselleen uuden,
mutta ei osannut kotiutua. Hän oli ikään kuin tullut kirkkaasti
valaistusta salongista pimeään. Ei kuningatarkaan joutuessaan
palatsistaan halpaan majaan tunne olevansa kotonaan kantaessaan
kivivateja pöytään tai mennessään halvalle vuoteelle nukkumaan.
Kaunis katalonialainen, ylhäinen kreivitär oli menettänyt ylpeän
katseensa ja hurmaavan hymynsä, sillä hän ei nähnyt ympäristössään
mitään silmälle mieluista. Huonetta verhosivat harmaat seinäpaperit,
jotka isäntä oli valinnut, koska ne parhaiten kestivät lian; lattialla
ei ollut mattoja, huonekalut olivat sellaisia, että ne ehdottomasti
vetivät huomion puoleensa valheellisen prameutensa vuoksi. Ne
loukkasivat sellaisen ihmisen silmää, joka oli tottunut elämään
sopusointuisessa ympäristössä.
Rouva Morcerf oli elänyt täällä siitä asti, kun hän lähti kodistaan.
Hänen päätään huimasi tämä ainainen hiljaisuus, niin kuin matkustajan
päätä huimaa syvänteen reunalla. Huomatessaan Albertin tavan takaa
katsovan salaa häneen nähdäkseen, millä mielellä hän oli, hän pakotti
huulilleen hymyn, joka ei yltänyt silmiin asti, vaan muistutti vain
kajastusta, valoa, joka ei lämmitä.
Albert puolestaan oli huolissaan, kiusaantunut, sillä hänenkin oli
vaikea mukautua uuteen asemaansa. Hän tahtoi mennä kävelemään ilman
hansikkaita, mutta huomasi kätensä liian valkeiksi; hän tahtoi käydä
jalkaisin kaupungilla, mutta huomasi kiiltonahkaiset kenkänsä liian
hienoiksi.
Mutta nämä molemmat jalot ja älykkäät olennot, jotka äidin- ja
pojanrakkaus erottamattomasti oli toisiinsa liittänyt, olivat oppineet
ymmärtämään toisiaan sanaakaan sanomatta, ja hyvien ystävien tavoin he
eivät salanneet toisiltaan mitään sellaista, mistä jokapäiväinen elämä
riippuu.
Albert olisi rohkeasti voinut sanoa äidilleen:
-- Äiti, nyt meillä ei ole enää rahaa.
Mercedes ei koskaan ollut tuntenut puutetta sanan varsinaisessa
merkityksessä. Hän oli kyllä joskus nuoruudessaan puhunut köyhyydestä,
mutta se ei ollut samaa. Catalansissa Mercedes oli yhtä ja toista
vailla, mutta hän ei kärsinyt mitään puutetta. Kun verkot olivat
hyvässä kunnossa, sai kaloja; kun myi kaloja, niin voi pitää verkot
hyvässä kunnossa.
Kun hänellä sitä paitsi ei ollut ystäviä, vaan ainoastaan rakkautensa,
jolla ei ollut mitään yhteistä hänen jokapäiväisen toimeentulonsa
kanssa, ei hänen tarvinnut ajatella muuta kuin omaa toimeentuloaan. Hän
oli kyllä silloin jakanut auliisti siitä vähästä mitä hänellä oli,
mutta nyt hänen oli pidettävä huolta kahdesta, eikä hänellä ollut
mitään sitä varten.
Talvi lähestyi. Alastomassa ja kylmässä huoneessaan Mercedeksellä ei
ollut tulta, hänellä, jonka talossa lämmityslaitos lämmitti huoneet
eteisestä budoaariin asti. Hänellä, jolla oli ollut tavattoman
kallisarvoinen kasvihuone, ei ollut ainoatakaan kukkasta.
Mutta olihan hänellä poikansa...!
Kuvitteluilla kiihotettu velvollisuudentunto oli tähän asti pitänyt
heitä jokapäiväisen elämän yläpuolella. Mutta tämä innostus oli
jäähtynyt, ja heidän oli täytynyt vähitellen laskeutua unelmien maasta
todellisuuteen.
Kun unelmat oli tuhlattu, täytyi ruveta keskustelemaan jokapäiväisistä
asioista.
-- Äiti, sanoi Albert samana hetkenä, jolloin rouva Danglars astui
portaita alas, -- laskekaamme, kuinka paljon meillä on. Minun täytyy
olla selvillä koko summasta voidakseni tehdä suunnitelmani.
-- Paljonko meillä on, -- ei mitään, sanoi Mercedes surullisesti
hymyillen.
-- On kyllä, äiti, meillä on kaikkiaan kolmetuhatta frangia, ja näillä
kolmellatuhannella frangilla aion järjestää elämämme suloiseksi.
-- Lapsi! huokasi Mercedes.
-- Pahaksi onneksi olen tuhlannut siksi paljon rahaa, että tunnen,
minkä arvoista se on, sanoi nuori mies. -- Kolmetuhatta frangia on
tavattoman paljon, ja olen sen varaan rakentanut tulevaisuuden, joka on
ihmeellisen varma.
-- Niin sinä sanot, ystävä parka, jatkoi äiti. -- Mutta ensiksikin,
otammeko nuo kolmetuhatta frangia vastaan? sanoi Mercedes punastuen.
-- Olemmehan sen jo päättäneet, sanoi Albert varmalla äänellä. --
Otamme ne vastaan sitä suuremmalla syyllä, kun ne eivät ole vielä
hallussamme, vaan pienessä puutarhassa Marseillessa Meilhan-kadun
varrella. Kahdellasadalla frangilla pääsemme molemmat Marseilleen.
-- Kahdellasadalla frangilla! sanoi Mercedes. -- Kuinka se voi olla
mahdollista?
-- Olen ottanut selkoa diligenssi- ja höyrylaivakonttoreista ja olen
tehnyt laskelmani. Te ajatte diligenssillä Châlons'iin. Äiti,
näettehän, että kohtelen teitä aivan kuin kuningatarta, olen sitä
varten varannut kolmekymmentäviisi frangia.
Albert tarttui kynään ja kirjoitti:
Diligenssi 35 fr.
Châlons'ista Lyoniin höyrylaivassa 6 fr.
Lyonista Avignoniin jälleen laivassa 16 fr.
Avignonista Marseilleen 7 fr.
Matkakuluja 50 fr.
Summa 114 fr.
-- Merkitkäämme satakaksikymmentä, lisäsi Albert nauraen, --
huomaattehan, äiti, kuinka antelias olen?
-- Entä sinä, poikaparka?
-- Ettekö ole huomannut, että varaan itseäni varten kahdeksankymmentä
frangia. Nuori mies ei kaipaa matkalla mukavuuksia. Sitä paitsi olen
tottunut matkustamaan.
-- Postivaunuissa ja kamaripalvelija mukanasi.
-- Kaikilla tavoin, äiti.
-- Olkoonpa niin, sanoi Mercedes, -- mutta mistä saamme nuo kaksisataa
frangia.
-- Ne ovat tässä, ja niiden lisäksi vielä kaksisataa. Myin kelloni
sadasta frangista ja vitjat kolmestasadasta. Mikä onni! Vitjat
olivat kolme kertaa niin kalliit kuin kello! Tässäkin taas näkee, mitä
ylellisyys merkitsee! Olemme siis rikkaita, koska niiden
sadanneljäntoista frangin sijasta, jotka olisitte tarvinnut matkaanne
varten, saattekin kaksisataaviisikymmentä.
-- Mutta olemmehan tähän hotelliinkin velkaa.
-- Kolmekymmentä frangia, mutta ne minä maksan minulle jääneistä
sadastaviidestäkymmenestä. Asia on siis päätetty. Ja kun en tarvitsisi
muuta kuin kahdeksankymmentä frangia matkaani varten, niin näettehän,
että elän aivan ylellisesti. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. -- Mitä
sanotte tästä, äiti?
Albert otti taskustaan kultalukolla suljettavan muistikirjan, jonka hän
oli joskus ostanut tai jonka oli hänelle lahjoittanut joku noista hänen
oveaan kolkuttaneista salaperäisistä naisista. Albert otti
muistikirjasta tuhannen frangin setelin.
-- Mitä tämä on? kysyi Mercedes.
-- Tuhat frangia, äiti. -- Vakuutan, aivan oikea.
-- Mutta mistä tämä seteli on tullut?
-- Kuulkaahan minua tyynesti, äiti.
Ja Albert nousi, suuteli äitiään molemmille poskille ja jäi katselemaan
häntä.
-- Ette voi kuvitellakaan, äiti, kuinka kaunis te olette mielestäni!
sanoi nuori mies syvällä pojanrakkaudella. -- Te olette todellakin
kaunein ja samalla jaloin nainen, minkä olen maailmassa tuntenut!
-- Rakas lapsi, sanoi Mercedes koettaen turhaan pidättää kyyneltä, joka
kimalteli hänen silmänurkassaan.
-- Ei puuttunut enää muuta kuin että tulitte onnettomaksi, ja
rakkauteni muuttui jumaloimiseksi.
-- En ole onneton, niin kauan kuin minulla on poikani, sanoi Mercedes.
-- Minä en tule onnettomaksi, niin kauan kuin saan pitää hänet.
-- Se on kyllä totta, sanoi Albert, -- mutta nyt tulee koettelemus.
Muistattehan, äiti, mitä olemme sopineet?
-- Olemmeko jotakin sopineet? kysyi Mercedes.
-- Olemme, että te jäätte asumaan Marseilleen ja että minä lähden
Afrikkaan, jossa teen uuden nimeni kunnioitetuksi.
Mercedes huokasi.
-- No niin, äiti, eilisestä asti olen kuulunut spahiväkeen, lisäsi
nuori mies luoden katseensa alas häveten, tajuamatta, kuinka jaloa oli
hänen vapaaehtoinen arvonalennuksensa. -- Mielestäni oli ruumiini omani
ja voin sen siis myydä. Eilen astuin toisen sijasta väkeen. Olen myynyt
itseni, niin kuin sanotaan, jatkoi hän koettaen hymyillä, -- ja sain
suuremman hinnan kuin luulinkaan, nimittäin kaksituhatta frangia.
-- Siis nuo tuhat frangia...? sanoi Mercedes vapisten.
-- Ovat puolet summasta, äiti. Toinen puoli maksetaan vuoden päästä.
Mercedes loi katseensa taivasta kohden, eikä hänen silmiensä ilmettä
voi millään sanoilla kuvata. Kaksi silmänurkkiin pysähtynyttä kyyneltä
vieri pitkin hänen poskiaan.
-- Veresi hinta! sopersi hän.
-- Niin kyllä, jos minut surmataan, äiti, sanoi Albert nauraen, --
mutta suoraan sanoen aion puolustaa nahkaani viimeiseen asti. En ole
koskaan tuntenut niin suurta elämänhalua kuin juuri nyt.
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Mercedes.
-- Ja minkä tähden juuri minun pitäisi kaatua, äiti? Kaatuiko
Lamorcière, tuo Etelä-Ranskan toinen Ney? Kaatuiko Changarnier?
Kaatuiko Bedeau? Kaatuiko Morrel, jonka molemmat tunnemme?
Ajatelkaahan, äiti, kuinka hauskaa on nähdä minun palaavan komeassa
univormussani? Minä vakuutan, että aion näyttää siinä asussa komealta
ja olenkin valinnut tämän rykmentin sulasta turhamaisuudesta.
Mercedes huokasi koettaen samalla hymyillä. Hellä äiti ymmärsi, ettei
hänen sopinut antaa poikansa yksin kantaa uhrautumisen taakkaa.
-- Näettehän, äiti, sanoi Albert, -- että tällä tavoin on teille taattu
jo yli neljätuhatta frangia, ja näillä neljällätuhannella frangilla
elätte kaksi vuotta.
-- Niinkö arvelet? sanoi Mercedes.
Mercedes lausui nämä sanat tahtomattaan, ja niissä kaikui niin syvä
tuska, että Albert sen huomasi. Hän tarttui äitinsä käteen ja pusersi
sitä hellästi sanoen:
-- Niin, te elätte!
-- Minä elän! huudahti Mercedes, -- mutta ethän sinä lähde, ethän,
poikani?
-- Äiti, minä lähden, sanoi Albert tyynesti ja varmasti. --
Rakastattehan minua siksi paljon, ettette salli minun viettää
toimetonta elämää rinnallanne. Sitä paitsi olen jo kirjoittanut nimeni.
-- Sinä teet niin kuin itse tahdot, poikani; minä teen niin kuin Jumala
tahtoo.
-- En niin kuin itse tahdon, äiti, vaan niin kuin järki ja
välttämättömyys määräävät. Olemmehan me kaksi epätoivon partaalla. Mitä
merkitsee elämä meille tänä hetkenä? Mitä merkitsee elämä minulle?
Hyvin vähän, ellei teitä olisi, sen voitte uskoa, sillä ellei teitä
olisi ollut, olisin lopettanut elämäni sinä päivänä, jolloin kadotin
uskoni isääni ja luovuin hänen nimestään. Minä elän, jos annatte
minulle vielä toivon mahdollisuuden. Jos saan pitää huolta
tulevaisuudestanne, karttuvat voimani kaksinkertaisiksi. Menen Algerian
kuvernöörin luo, hän on jaloluontoinen mies ja ennen kaikkea sotilas;
kerron hänelle surullisen elämäntarinani ja pyydän häntä toisinaan
luomaan silmänsä sinne, missä olen, ja jos hän pitää sanansa, jos hän
näkee minun toimivan, niin ennen kuin kuusi kuukautta on kulunut, olen
joko upseeri tai kuollut. Jos pääsen upseeriksi, on elämämme turvattu,
sillä minulla on silloin rahoja meitä molempiakin varten ja samalla
nimi, josta olemme molemmat ylpeitä, koska se on oikeastaan teidän
sukunimenne. Jos kaadun ... no niin, jos kaadun, silloin tekin
kuolette, rakas äiti, ja tuskamme on loppunut.
-- Hyvä on, vastasi Mercedes luoden Albertiin ilmeikkään katseensa, --
olet oikeassa, poikani. Todistakaamme ihmisille, jotka tarkkaavat meitä
ja seuraavat tekojamme, että olemme ansainneet ainakin sääliä.
-- Mutta heittäkää kaikki synkät ajatukset, äiti! huudahti nuori mies.
-- Minä vannon, että olemme tai ainakin voimme tulla onnellisiksi.
Olettehan viisas ja alistuvainen nainen; minä puolestani olen
toivottavasti tullut vaatimattomaksi ja päässyt intohimoista. Kun
kerran olen sotaväessä, olen rikas, ja kun te olette päässyt Dantèsin
asuntoon, olette turvassa. Koettakaamme, äiti, koettakaamme elää niin!
-- Niin, koettakaamme, sillä sinun pitää saada elää ja tulla
onnelliseksi, vastasi Mercedes.
-- Olemme siis jakaneet omaisuutemme, jatkoi nuori mies teeskennellen
suurta huolettomuutta. -- Voimme vaikka jo tänään lähteä. Menen
tilaamaan teille paikan.
-- Entä sinä itse, poikani?
-- Minun täytyy jäädä tänne vielä pariksi päivää. Tämä on eromme alku,
ja meidän täytyy tottua siihen. Minun täytyy saada muutamia suosituksia
ja tietoja Afrikasta. Tapaan teidät kyllä Marseillessa.
-- Lähtekäämme siis, sanoi Mercedes kietoutuen mustaan shaaliin,
ainoaan, minkä hän oli ottanut matkaansa; se oli sattumalta mustaa
kashmiria ja tavattoman kallisarvoinen. -- Lähtekäämme!
Albert kokosi kiireesti paperinsa, soitti kelloa maksaakseen hotellin
isännälle kolmekymmentä frangia, tarjosi käsivartensa äidilleen ja
astui portaita alas. Eräs herra kulki heidän edellään. Hän kuuli
silkkihameen kahinan portailla ja kääntyi.
-- Debray! sopersi Albert.
-- Te, Morcerf! vastasi ministerinsihteeri pysähtyen.
Uteliaisuus sai Debrayssa voiton halusta pysyä tuntemattomana. Olihan
Albert sitä paitsi hänet jo tuntenutkin.
-- Morcerf! huudahti Debray uudestaan.
Mutta kun hän huomasi puolihämärässä rouva Morcerfin nuorekkaan
vartalon ja mustan harson, niin hän jatkoi hymyillen:
-- Anteeksi, en tahdo teitä häiritä, Albert.
Albert ymmärsi Debrayn ajatuksen.
-- Äiti, sanoi hän kääntyen Mercedeksen puoleen, -- tässä on herra
Debray, sisäasiainministerin sihteeri, entinen ystäväni.
-- Mitä! Entinenkö? sopersi Debray. -- Mitä sillä tarkoitatte?
-- Tarkoitan sitä, herra Debray, että minulla ei enää ole ystäviä eikä
saakaan olla, jatkoi Albert. -- Kiitän teitä siitä, että minut vielä
tunsitte.
Debray astui pari porrasta ylemmäksi ja pusersi lujasti Albertin kättä.
-- Uskokaa sanojani, rakas Albert, lausui hän heltyen, -- uskokaa
sanojani, olen ottanut koko sydämelläni osaa teitä kohdanneeseen
onnettomuuteen ja olen valmis kaikin tavoin auttamaan teitä.
-- Kiitos, sanoi Albert hymyillen, -- mutta keskellä tätä onnettomuutta
olemme pysyneet siksi varakkaina, ettei meidän tarvitse turvautua
kehenkään. Lähdemme Pariisista, ja kun olemme päässeet perille, jää
meille vielä viisituhatta frangia.
Puna nousi Debrayn otsalle, -- hänellähän oli miljoona taskussaan. Ja
niin runoton kuin hänen tyyni mielensä olikin, ei hän voinut olla
ajattelematta, että tässä samassa talossa oli ollut äsken kaksi naista,
joista toinen, ansaittuaan täydellisesti häntä kohdanneen häväistyksen,
lähti täältä köyhänä, vaikka hänen viittansa suojassa olikin
puolitoista miljoonaa frangia, jota vastoin toinen, joka aivan syyttä
oli saanut kärsiä, otti onnettomuuden vastaan ylevänä ja piti itseään
rikkaana omistaessaan muutaman rovon.
Tämä vertailu tyrehdytti kaikki kohteliaat lauseet hänen huulilleen,
hän sopersi vain muutamia jokapäiväisiä kohteliaisuuksia ja riensi
nopeasti portaita alas.
Sinä päivänä hänen alaisensa virkamiehet saivat kärsiä hänen huonosta
tuulestaan.
Mutta illalla hän osti Madeleine-bulevardin varrelta hyvin komean
rakennuksen, joka tuotti hänelle vuosittain viisikymmentätuhatta.
Seuraavana päivänä samaan aikaan kun Debray allekirjoitti kauppakirjan
kello viisi illalla, rouva Morcerf syleili hellästi poikaansa ja nousi
diligenssiin, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Eräs mies oli diligenssitalon pihalla piilossa kaari-ikkunan takana.
Hän näki Mercedeksen astuvan vaunuihin, näki diligenssin loittonevan ja
Albertin poistuvan.
Silloin hän painoi kätensä otsalleen, jossa epäilys asui, ja huokasi:
-- Millä tavalla voin palauttaa näille kahdelle viattomalle ihmiselle
onnen, jonka heiltä olen riistänyt? Jumala auttakoon siinä minua.