Herra Boville oli nähnyt hautaussaaton, joka vei Valentinea hänen
viimeiseen leposijaansa.
Päivä oli synkkä ja pilvinen. Tuuli oli kyllä vielä lämmin, mutta se
repi kellastuneita lehtiä jo ennestäänkin harventuneista puidenoksista
ja heitteli niitä bulevardeilla seisoskelevan suuren ihmisjoukon
päälle.
Täydellisenä pariisilaisena herra Villefort piti Père-Lachaisen
hautausmaata ainoana kylliksi arvokkaana lepopaikkana pariisilaiselle
perheelle; muut olivat hänen mielestään maalaishautausmaita,
kuolleitten majataloja. Ainoastaan Père-Lachaisen hautausmaalla saattoi
jalosukuinen henkilö asua aivan kuin omassa talossaan.
Hän oli ostanut sieltä ainaisiksi ajoiksi maa-alan ja rakennuttanut
holvin, jonne lyhyessä ajassa olivat joutuneet kaikki hänen ensimmäisen
perheensä jäsenet.
Hautaholvin päädyssä oli kirjoitus: _Saint-Méranin ja Villefort'in
perheet_. Näin oli tapahtunut Renée-raukan, Valentinen äidin
toivomuksesta.
Père-Lachaisen hautausmaata kohden siis kulki
Faubourg-Saint-Honorésta lähtenyt komea saattue. Se kulki koko Pariisin
halki, Faubourg-du-Templen kautta ja uloimpia bulevardeja pitkin
hautausmaalle asti. Suruvaunuja oli kaksikymmentä, muita hienoja
vaunuja enemmän kuin viisikymmentä ja näitä seurasi ainakin viisisataa
henkeä jalkaisin.
Saattajien joukossa oli suuri määrä nuoria miehiä, joihin Valentinen
kuolema oli vaikuttanut aivan kuin salamanisku, ja vaikka aikakauden
henki olikin kylmä ja käytännöllinen, tuntui tämän kauniin, siveän,
ihaillun, elämänsä kukkeudessa kuolleen neitosen kohtalo heistäkin
runolliselta.
Kun ruumissaattue oli tullut Pariisin ulkopuolelle, ajoivat sen
jäljestä neljän hevosen vetämät vaunut täyttä laukkaa ja pysähtyivät
äkkiä, jolloin hevoset jännittivät nilkkojaan aivan kuin niissä olisi
ollut teräsjouset. Vaunuissa istui Monte-Cristo. Hän nousi ja liittyi
jalan kulkevaan saattojoukkoon.
Château-Renaud huomasi hänet. Hän astui heti vaunuistaan ja meni
kreivin luo. Beauchamp jätti myöskin ajurinsa.
Kreivin silmät tarkastivat joukkoa. Hän näytti etsivän jotakuta.
Lopulta hän ei enää voinut olla kysymättä:
-- Missä on Morrel? Tietääkö kukaan herroista, missä hän on? -- Teimme
tämän saman kysymyksen jo vainajan kodissa, sanoi Château-Renaud, --
sillä kukaan meistä ei ollut nähnyt häntä.
Kreivi vaikeni, mutta katseli yhä ympärilleen.
Lopulta he saapuivat hautausmaalle.
Monte-Criston terävä silmä tarkasti kaikki kuusi- ja mäntyryhmät, ja
kohta hänen rauhattomuutensa oli kadonnut. Eräs mies oli hiipinyt
paikalle valkopyökkipensaitten suojassa, ja kreivi oli varmaankin
tuntenut hänet etsimäkseen.
Jokainen tietää, mitä hautajaiset ovat tällä hautausmaalla: tummia
ihmisryhmiä siellä täällä pitkin valkoisia teitä, hiljaista ilmassa ja
maan päällä, ei kuulu muuta kuin jonkin oksan taittuminen, kun joku
tunkeutuu pensasaidan läpi, sitten kaikuu pappien surunvoittoinen
laulu, ja sen keskeltä kuuluu toisinaan nyyhkytys kukkakummun luota,
missä on nainen polvillaan kädet ristissä.
Monte-Criston huomaama varjo kulki nopeasti Héloïsen ja Abélard'in
hautojen luo istutetun pensaikon taitse, asettui ruumiinkantajien
seuraan ruumisvaunujen eteen ja astui sen rinnalla hautauspaikalle
asti. Muut tuskin huomasivat häntä, mutta Monte-Cristo piti häntä koko
ajan silmällä ja astui kaksi kertaa rivistä ulommaksi nähdäkseen,
etsikö mies pukunsa suojasta asetta.
Hautaussaaton pysähdyttyä tunnettiin mies Morreliksi, joka takki
napitettuna kaulaan asti, otsa kelmeänä, posket kuopalla, rypistäen
hattua käsissään nojautui nyt puunrunkoon pienellä kukkulalla
hautaholvin läheisyydessä nähdäkseen hautajaismenojen jokaisen
yksityiskohdan.
Kaikki kävi kuten tavallisesti. Puheita pitivät ne, jotka olivat
vähimmin heltyneitä. Toiset valittivat tätä varhaista kuolemaa, toiset
säälivät isän surua, kekseliäimmät kuvittelivat tämän nuoren tytön
usein rukoilleen isältään kuolemaantuomittujen armahtamista; he
käyttivät kauniita vertauksia ja surullisilta kaikuvia lauseita.
Monte-Cristo ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään, tai oikeammin sanoen,
hän ei nähnyt mitään muuta kuin Morrelin. Nuoren upseerin tyyneys ja
jäykkyys vaikutti tärisyttävästi jokaiseen, joka osasi lukea, mitä
hänen sielussaan liikkui.
-- Kas, sanoi äkkiä Beauchamp Debraylle, -- tuolla on Morrel! Mitä
hittoa hän tuonne on kiivennyt!
He osoittivat Château-Renaud'lle, missä hän seisoi.
-- Kuinka kalpea hän on! sanoi tämä väristen.
-- Hänen on vilu, sanoi toinen.
-- Ei, sanoi Château-Renaud, -- hän on liikuttunut. Maximilien on hyvin
tunteellinen ihminen.
-- Joutavia! sanoi Debray. -- Sanoittehan itse, että hän tuskin
tunsikaan neiti Villefort'ia.
-- Se on kyllä totta. Mutta muistan, että hän tanssi Morcerfin
tanssiaisissa kolme kertaa hänen kanssaan, muistattehan, kreivi, noissa
samoissa tanssiaisissa, joissa te herätitte tavattoman suurta huomiota.
-- En muista, vastasi Monte-Cristo tietämättä, mitä tai kelle hän
vastaisi, hän kun koko ajan tarkasti Morrelia.
-- Puheet ovat loppuneet, hyvästi, hyvät herrat, sanoi kreivi äkkiä ja
lähti.
Hautajaiset olivat päättyneet, läsnäolijat poistuivat Pariisiin.
Château-Renaud etsi Morrelia, mutta tämäkin oli jo lähtenyt.
Monte-Cristo oli mennyt erään pensasaidan suojaan ja piti sieltä
silmällä Morrelin pienintäkin liikettä. Kun muut olivat poistuneet,
lähestyi nuori mies hautaholvia ja polvistui. Kreivi hiipi lähemmäksi
kaula ojossa, katse terävänä ja polvet koukussa, aivan kuin valmiina
milloin tahansa hyökkäämään esiin.
Morrel painoi päänsä maahan asti, tarttui käsillään holvin ristikkoon
ja sopersi:
-- Valentine!
Kreivin sydäntä vihlaisi tämä huudahdus. Hän astui vielä askelen
lähemmäksi ja löi Morrelia olalle sanoen:
-- Siinähän olette, ystävä! Etsin teitä!
Monte-Cristo odotti hänen kiivastuvan ja alkavan moittia, mutta
erehtyi. Morrel kääntyi häneen ja sanoi näköjään tyynesti:
-- Niin kuin näette, minä rukoilin.
Kreivi katsoi tarkkaavasti Morrelia kiireestä kantapäähän.
-- Saatanko teidät Pariisiin? kysyi hän.
-- Ei kiitos.
-- Mitä siis haluatte?
-- Antakaa minun rukoilla.
Vastustelematta kreivi loittoni toiseen paikkaan, josta saattoi pitää
silmällä Morrelin pienintäkin liikettä. Lopulta tämä nousi, puhdisti
kivestä likaantuneet polvensa ja läksi astelemaan Pariisia kohden
kääntämättä kertaakaan päätään.
Hän kulki hitaasti Roquette-katua pitkin.
Kreivi lähetti vaununsa kotiin ja seurasi häntä sadan askelen päässä.
Maximilien meni kanavan yli ja palasi Meslay-kadulle bulevardeja
pitkin.
Viisi minuuttia sen jälkeen, kun portti sulkeutui Morrelin jälkeen, se
aukeni Monte-Criston astuessa sisään.
Julie seisoi puutarhan portin luona katsellen tarkkaavaisena, miten
Penelon, joka hoiti puutarhurintointaan suurella innolla, otti
istukkaita bengalilaisista ruusuista.
-- Ah, kreivi Monte-Cristo! huudahti hän riemuissaan, niin kuin kaikki
muutkin joka kerta, kun kreivi Monte-Cristo ilmestyi Meslay-kadun
varrella olevaan taloon.
-- Palasihan Maximilien äsken kotiin? kysyi kreivi.
-- Olin näkevinäni hänen menevän ohitseni, jatkoi nuori nainen. --
Mutta kysyn Emmanuelilta.
-- Anteeksi, hyvä rouva, mutta minun täytyy mennä heti paikalla
Maximilienin luo, minulla on hänelle tavattoman tärkeitä asioita
ilmoitettavana.
-- Menkää siis, sanoi Julie, seuraten hurmaavalla hymyllään kreiviä,
kunnes tämä oli kadonnut porraskäytävään.
Kreivi oli piankin noussut ne kaksi kerrosta, jotka erottivat
Maximilienin huoneiston alakerrasta. Tultuaan hänen ovensa eteen hän
kuunteli. Ei kuulunut mitään ääntä.
Huoneiston ja portaiden välissä oli lasiovi, kuten useimmissa vanhoissa
taloissa. Mutta ovessa ei ollut avainta. Maximilien oli sulkeutunut
huoneistoonsa, eikä lasioven sisäpuolella olevien punaisten
silkkiverhojen läpi nähnyt mitään.
Kreivin tuska näkyi siinä, että hänen kasvoilleen nousi puna,
harvinainen mielenliikutuksen ilme tässä muuten rauhallisessa miehessä.
-- Soitanko kelloa? tuumi hän. -- En, en. Usein ovikellonsoitto, siis
vieraan tulo, jouduttaa päätöksen tekoa. Maximilien on nyt epäilemättä
sellaisessa mielentilassa, että ovikellonsoittoon liittyisi heti toinen
ääni.
Monte-Cristo vapisi kiireestä kantapäähän asti, mutta teki sitten
nopean päätöksen ja iski kyynärpäänsä ruutuun, joka meni säpäleiksi.
Sitten hän kohotti verhoa ja näki pöydän ääressä istuvan Maximilienin
säpsähtävän kilahduksen kuullessaan.
-- Ei se ole mitään, sanoi kreivi, -- suokaa anteeksi, rakas ystävä,
jalkani luiskahti ja kyynärpääni osui ruutuun. Koska se kerran on
mennyt rikki, käytän sitä hyväkseni ja tulen luoksenne. Älkää antako
häiritä itseänne, älkää antako häiritä itseänne!
Ja pistäen kätensä rikkimenneestä ikkunasta kreivi avasi oven. Morrel
nousi silminnähtävästi tyytymättömänä ja tuli Monte-Cristoa kohden
pikemmin ajaakseen hänet pois kuin ottaakseen hänet vastaan.
-- Se on palvelijoittenne syy, sanoi kreivi hieroen kyynärpäätään, --
teidänhän permantonne ovat liukkaat kuin peili.
-- Loukkasitteko itsenne? kysyi Morrel kylmästi.
-- En tiedä? Mutta mitä teitte täällä? Kirjoititteko?
-- Minäkö?
-- Onhan sormissanne mustetta.
-- Se on totta, vastasi Morrel, -- minä kirjoitin. Sellaista tapahtuu
minulle toisinaan, niin sotilas kuin olenkin.
Monte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin. Maximilienin täytyi
päästää hänet kulkemaan, mutta hän seurasi jäljestä.
-- Kirjoititte siis? kysyi Monte-Cristo uudelleen luoden terävän ja
tutkivan katseen häneen.
-- Johan minulla oli kunnia vastata myöntävästi, sanoi Morrel.
Kreivi katsahti ympärilleen.
-- Pistoolinne ovat mustepullon vieressä! sanoi hän osoittaen
sormellaan kirjoituspöydällä olevia pistooleja.
-- Lähden matkalle, sanoi Maximilien.
-- Rakas ystävä! sanoi Monte-Cristo, ja hänen äänensä oli tavattoman
hellä.
-- Herra kreivi!
-- Ystäväni, rakas Maximilien, minä rukoilen, älkää ryhtykö mihinkään
väkivaltaisiin tekoihin.
-- Minäkö väkivaltaisiin tekoihin, sanoi Morrel kohauttaen olkapäitään.
-- Missä suhteessa matka on väkivaltainen teko?
-- Maximilien, sanoi Monte-Cristo, -- riisukaamme molemmin puolin
naamiomme. Te ette petä minua tuolla näennäisellä tyyneydellänne enkä
minä teitä pintapuolisella levottomuudellani. Ymmärrättehän, että ennen
kuin olen tehnyt tämän kaiken, rikkonut ikkunan, tunkeutunut
huoneeseenne, on minun täytynyt todellakin olla hyvin levoton tai
pikemminkin kamalalla tavalla varma. Morrel, te aioitte surmata
itsenne!
-- Jopa nyt jotakin! Morrel vavahti. -- Mistä tällaiset ajatukset
tulevat mieleenne, herra kreivi?
-- Minä sanon, että te aioitte surmata itsenne, jatkoi kreivi samalla
äänellä, ja tässä on todistus.
Hän lähestyi kirjoituspöytää ja tarttui valkoiseen arkkiin, jonka nuori
mies oli heittänyt aloittamansa kirjeen päälle.
Morrel syöksyi riistämään sen hänen kädestään.
Mutta Monte-Cristo tarttui Maximilienin ranteeseen toimien kuin
teräsketju, joka estää kellon jousta laukeamasta.
-- No niin, huudahti Morrel ja muuttui näennäisen tyynestä äkkiä
hillittömän kiivaaksi, -- vaikka niin olisikin, vaikka olisinkin
päättänyt kääntää pistoolin suun omaa itseäni kohden, kuka voi minua
siitä estää? Kenellä on rohkeutta estää minua, kun sanon hänelle:
"Kaikki toiveeni ovat särkyneet, sydämeni murtunut, elämäni sammunut,
ympärilläni ei ole enää muuta kuin surua ja inhoa, maa on muuttunut
tuhaksi, jokainen ihmisääni vihloo mieltäni", kun sanon: "Säälistä
täytyy antaa minun kuolla, menetän järkeni, tulen hulluksi."
Sanokaahan, vastaako silloin kukaan minulle: "Olette väärässä!" Estääkö
kukaan minua pääsemästä onnettomasta elämästäni vapaaksi? Sanokaahan,
kreivi, sanokaahan, olisiko kellään siihen rohkeutta!
-- Olisi, Morrel, sanoi Monte-Cristo tyynesti. -- Minulla olisi.
-- Teilläkö? huudahti Morrel, ja hänen äänessään soi suuttumus ja
moite.
-- Teilläkö, joka herätitte minussa järjettömän toivon, teilläkö, joka
pidätitte, tyynnytitte, hillitsitte minua turhilla lupauksilla, vaikka
olisin voinut voimakeinoin pelastaa hänet saadakseni ainakin nähdä
hänen kuolevan syliini? Teilläkö, joka leikittelitte tai olitte ainakin
leikkivinänne kohtaloa ettekä pystynyt edes antamaan vastamyrkkyä
myrkytetylle tyttöraukalle! Säälisin teitä toden totta, ellen teitä
kauhistuisi!
-- Morrel!...
-- Niin, käskitte minua riisumaan naamion, ja minä riisun. Kun tulitte
luokseni hautausmaalla, vastasin vielä teille, sillä sydämeni on hyvä;
kun astuitte sisään, päästin teidät tänne asti... Mutta koska uhmaatte
minua vielä tässäkin huoneessa, johon olin paennut kuin hautaani, kun
tuotatte uuden tuskan minulle, joka luulin jo kaikki kokeneeni, kreivi
Monte-Cristo, otaksuttu hyväntekijäni, kreivi Monte-Cristo, maailman
pelastaja, olkaa tyytyväinen, saatte omin silmin nähdä ystävänne
kuolevan!
Ja hulluuden nauru huulillaan Morrel syöksyi toistamiseen pistooleja
kohden. Kalmankalpeana mutta säihkyvin silmin Monte-Cristo ojensi
kätensä pistoolien päälle ja sanoi:
-- Ja minä sanon teille kerta vielä: te ette surmaa itseänne!
-- Koettakaa estää jos voitte! sanoi Morrel ja ryntäsi taas eteenpäin,
mutta jälleen kreivin rautainen käsi pidätti häntä.
-- Mutta kuka te siis olette, kun anastatte tuollaisen tyrannivallan,
jolla tahdotte hallita vapaita ja ajattelevia olentoja? huudahti
Maximilien.
-- Kukako olen? lausui Monte-Cristo. -- Kuulkaa! Minä olen ainoa olento
maailmassa, jolla on oikeus sanoa teille: Morrel, minä en tahdo, että
isäsi poika kuolee tänään!
Ja majesteetillisena, kirkastuneena, juhlallisena, käsivarret
rinnallaan ristissä Monte-Cristo astui nuorta miestä kohden, joka tästä
miehestä säteilevän melkein jumalaisen voiman pakotuksesta väistyi
askelen.
-- Miksi puhutte minulle isästäni? sopersi hän. -- Miksi sekoitatte
hänen nimensä siihen, mitä tänään tapahtuu.
-- Siksi, että minä olen se, joka pelastin isäsi hengen sinä päivänä,
jolloin hän aikoi surmata itsensä samoin kuin sinäkin tänään; siksi,
että olen se, joka lähetin kukkaron nuorelle sisarellesi ja Pharaonin
vanhalle Morrelille; siksi, että olen Edmond Dantès, jonka polvella
sinä lapsena leikit!
Morrel peräytyi vielä askelen, horjuen, läähättäen, tukehtumaisillaan;
sitten hänen voimansa pettivät ja hän vaipui polvilleen Monte-Criston
eteen.
Ja elämän voima syntyi uudelleen tässä jalossa luonteessa; hän nousi,
syöksyi portaille ja huusi täydellä äänellä:
-- Julie! Julie! Emmanuel! Emmanuel!
Monte-Cristo aikoi vuorostaan syöksyä huoneesta, mutta Maximilien olisi
ennen vaikka antanut surmata itsensä kuin hellittänyt oven
puoliskoista. Hän painoi niitä koko ruumiillaan estääkseen kreiviä.
Maximilienin huudon kuultuaan ryntäsivät Julie, Emmanuel, Penelon ja
muutamat palvelijat kauhuissaan saapuville.
Morrel tarttui heidän käsiinsä ja avaten oven huusi heille kyynelten
tukahduttamalla äänellä:
-- Polvillenne! Polvillenne! Hän on isämme hyväntekijä, pelastaja, hän
on... Hän aikoi sanoa: "Hän on Edmond Dantès!"
Kreivi esti sen tarttumalla hänen käsivarteensa.
Julie riensi suutelemaan kreivin kättä, Emmanuel syleili häntä aivan
kuin suojelusjumalaa, Morrel vaipui uudelleen polvilleen ja löi otsansa
lattiaan.
Silloin rautainen mies tunsi sydämen laajenevan, sulattava liekki nousi
sieltä hänen silmiinsä, hänen päänsä painui kumaraan ja hän itki!
Tässä huoneessa kuului nyt nyyhkytystä ja itkua, jotka varmaan olisivat
Jumalan rakkaimpiakin enkeleitä ilahduttaneet.
Heti kun Julie oli hiukan tointunut mielenliikutuksestaan, hän juoksi
huoneesta, riensi alempana olevaan kerrokseen, kiiruhti lapsellisen
iloisena salonkiin ja nosti syrjään kristallikuvun, jonka alla oli
tuntemattoman hyväntekijän antama kukkaro.
Tällä välin Emmanuel lausui kreiville katkonaisin sanoin:
-- Miksi ette ole ilmaissut itseänne aikaisemmin, herra kreivi,
vaikka olette kuullut meidän niin usein puhuvan tuntemattomasta
hyväntekijästämme ja nähneet meidän säilyttävän muistoja hänestä. Miksi
olette odottanut tähän päivään asti? Olette siinä menetellyt julmasti
meitä kohtaan ja, uskallan sanoa, omaa itseännekin kohtaan.
-- Kuulkaahan, ystäväni, sillä siksihän rohkenen teitä sanoa, koska
tietämättänne olette kaksitoista vuotta ollut ystäväni, -- tänään on
tapahtunut sellaista, mikä on pakottanut minut ilmaisemaan
salaisuuteni, vaikka Jumalan nimessä olisin tahtonut haudata sen koko
elinajakseni sieluni syvyyteen. En voi puhua teille tästä tapauksesta
enempää, sanon vain, että lankonne riisti salaisuuteni käyttämällä
väkivaltaa, jota hän epäilemättä nyt katuu.
Maximilien oli siirtynyt hiukan syrjään ja oli nyt polvillaan
nojatuolin edessä.
-- Pitäkää häntä silmällä, sanoi kreivi hiljaa, puristaen lujasti
Emmanuelin kättä.
-- Miksi? kysyi nuori mies kummastuneena.
-- Sitä en voi teille sanoa, mutta pitäkää häntä silmällä.
Emmanuel loi tutkivan katseen huoneeseen ja huomasi Morrelin pistoolit.
Hän katsoi niihin kauhistuneena ja nosti hitaasti sormensa,
Monte-Cristo nyökkäsi. Emmanuel astui askelen pistooleita kohden.
-- Antaa niiden olla, sanoi kreivi.
Sitten hän meni Morrelin luo ja tarttui hänen käteensä. Myrsky nuoren
miehen sydämessä oli talttunut, ja hän oli nyt aivan kuin herpaantunut.
Julie palasi, hänen kädessään oli silkkikukkaro, ja kaksi kirkasta
ilonkyyneltä kimalteli hänen silmissään kuin kastehelmet.
-- Tässä on kalleutemme, sanoi hän. -- Älkää luulko, ettei se olisi
minulle enää yhtä rakas, kun tunnen pelastajamme.
-- Rakas lapsi, sanoi kreivi punastuen, -- sallikaa minun ottaa tuo
kukkaro. Kun kerran tunnette minut, muistatte minua ilman tätäkin.
-- Ei, ei, sanoi Julie painaen kukkaron rintaansa vastaan, -- antakaa
minun se pitää, sillä jonakin päivänä voitte lähteä luotamme.
-- Olette arvannut oikein, sanoi Monte-Cristo hymyillen. -- Viikon
päästä olen jättänyt tämän maan, missä niin monet ihmiset, jotka
olisivat ansainneet taivaan koston, elivätkin onnellisina, samalla kun
isäni kuoli nälkään ja suruun.
Monte-Cristo katsahti Morreliin, mutta huomasi, että sanat: "olen
jättänyt tämän maan", eivät herättäneet nuorta miestä hänen
herpaantuneesta mielentilastaan. Hän huomasi, että hänen oli vielä
taisteltava viimeinen taistelu ystävänsä surua vastaan, ja tarttuen
Julien ja Emmanuelin käsiin hän sanoi isän hellästi käskevällä äänellä:
-- Rakkaat ystävät, jättäkää minut Maximilienin kanssa kahden.
Tällä tavoin Julie saattoi viedä pois kallisarvoisen kukkaron, josta
kreivi ei muistanut toistamiseen puhua. Kreivi jäi kahden Morrelin
kanssa.
-- Kas niin, sanoi kreivi koskettaen sormellaan hänen olkapäähänsä, --
joko nyt jälleen muutut mieheksi?
-- Jo, sillä alan taas kärsiä.
Kreivin otsaan tuli ryppy, ja hän näytti hetkisen epäröivän.
-- Maximilien, Maximilien, sanoi hän, -- kristityn ei sovi vaipua
tuollaisiin ajatuksiin.
-- Rauhoittukaa, ystävä, sanoi Morrel nostaen päänsä ja katsoen
kreiviin tavattoman surullisesti hymyillen, -- minä en enää aio surmata
itseäni.
-- Siis aseet jäävät syrjään ja epätoivo on haihtunut, sanoi
Monte-Cristo.
-- Ei, sillä minulla on parempi keino pelastua tuskasta kuin kuula tai
tikarin kärki.
-- Mieletön mies parka...! Mikä se on?
-- Minulla on suruni, joka minut surmaa.
-- Hyvä ystävä, sanoi Monte-Cristo yhtä alakuloisesti kuin hänkin, --
kuule minua! Eräänä päivänä, kun olin yhtä epätoivoissani kuin sinä,
päätin minäkin surmata itseni; ja saman päätöksen teki aikanaan
isäsikin. Jos joku olisi sanonut isällesi sinä hetkenä, kun hän
suuntasi pistoolin otsaansa kohden, tai minulle sinä hetkenä, kun
siirsin vankilassa syrjään leivän, johon en ollut kolmeen päivään
koskenut, jos joku olisi meille sanonut: "Eläkää! Kerran koittaa päivä,
jolloin olette onnellisia ja siunaatte elämää!" -- olisi vastauksenamme
ollut epäilyksen hymy ja vähäuskoisuuden tuska, ja kuinka monta kertaa
kuitenkin isäsi syleillessään sinua on siunannut elämää, ja kuinka
monta kertaa minäkin...
-- Mutta te olitte menettänyt vain elämänne, huudahti Morrel. -- Isäni
kadotti vain omaisuutensa, mutta minä olen kadottanut Valentinen.
-- Katso minuun, Morrel, sanoi Monte-Cristo, ja hänen olemuksessaan oli
vakuuttavaa juhlallisuutta, -- katso minuun, silmissäni ei ole
kyyneliä, veressäni ei ole kuumetta, eikä sydämeni jyskytä kolkosti, ja
kuitenkin näen, että sinä kärsit, Maximilien, sinä, jota rakastan aivan
omana poikanani. Etkö siitä ymmärrä, että suru on samanlainen kuin
elämäkin ja että kaiken takana on jotakin meiltä salattua? Jos siis
pyydän, jos käsken sinua elämään, niin olen varmasti vakuutettu siitä,
että kerran tulee päivä, jolloin kiität minua henkesi pelastamisesta.
-- Hyvä Jumala, huudahti nuori mies, -- hyvä Jumala, mitä minulle
sanottekaan! Punnitkaa sananne, sillä ette varmaankaan ole koskaan
rakastanut!
-- Lapsi! vastasi Monte-Cristo.
-- Täydellä rakkaudella rakastanut, sitä tarkoitan, jatkoi Morrel. --
Katsokaahan, olen ollut sotilas siitä asti kuin kehityin mieheksi,
tulin kaksikymmentäyhdeksänvuotiaaksi, ennen kuin rakastuin, sillä
sitä, mitä siihen asti olin tuntenut, ei voi rakkaudeksi sanoa. No
niin, kaksikymmentäyhdeksänvuotiaana näin Valentinen, kaksi vuotta olen
häntä rakastanut, kahden vuoden ajan hän on avannut minulle sydämensä
ja minä olen lukenut siitä kaikki nuoren tytön ja naisen hyveet, sillä
Jumala oli ne siihen kirjoittanut. Kreivi, jos olisin saanut omakseni
Valentinen, olisin saanut loppumattoman, äärettömän, määräämättömän,
liian suuren, liian täydellisen, tätä maailmaa varten liian
taivaallisen onnen. Maailma ei ole sitä minulle antanut, ja minun
täytyy sanoa teille, että ilman Valentinea ei maailma tarjoa minulle
muuta kuin epätoivoa ja tuskaa.
-- Olen käskenyt teitä toivomaan, sanoi kreivi.
-- Punnitkaa sananne, sanon kerran vielä, vastasi Morrel, -- te
koetatte lohduttaa minua, mutta jos minua lohdutatte, saatte minut
menettämään järkeni, koska herätätte minussa toivon nähdä Valentinen
jälleen.
Kreivi hymyili.
-- Ystäväni, isäni, huudahti Morrel kiihkeästi, -- punnitkaa sananne,
sillä kauhistun sitä vaikutusvaltaa, jota tahdotte minun suhteeni
käyttää. Punnitkaa sananne, sillä katsokaa, miten silmäni jälleen
kirkastuvat, miten sydämeni jälleen voimistuu, punnitkaa sananne, sillä
voitte saada minut uskomaan ihmeisiin... Tottelisin teitä, vaikka
käskisitte minua nostamaan kiven Jairuksen tyttären haudalta; kävelisin
laineilla apostolin tavoin, jos viittaisitte minua lähtemään. Punnitkaa
sananne!
-- Toivo, ystäväni, sanoi kreivi vielä kerran.
-- Ah, sanoi Morrel vaipuen innostuksensa kukkuloilta surunsa
rotkoihin, -- ah, te leikitte kanssani. Olette kuin hyvä äiti, tai
oikeammin sanoen itsekäs äiti, joka hellillä sanoilla viihdyttää
lapsensa tuskat, koska tämän huuto vihloo hänen korviaan. Ei, ystäväni,
tein väärin käskiessäni teitä punnitsemaan sananne. Ei, älkää pelätkö
mitään, minä hautaan suruni niin huolellisesti sydämeeni, kätken sen
niin syvälle, piilotan sen niin tarkoin, ettei teidän tarvitse minua
sääliäkään... Hyvästi, ystäväni, hyvästi!
-- Päinvastoin, sanoi kreivi, -- tästä hetkestä alkaen, Maximilien,
elät minun seurassani ja minun luonani, et jätä minua, ja viikon päästä
on Ranska jäänyt taaksemme.
-- Ja kehotatteko minua yhä vain toivomaan?
-- Kehotan, koska tiedän keinon, millä sinut parantaa.
-- Kreivi, teette minut vielä entistäkin surullisemmaksi. Pidätte
onnettomuuttani vain jokapäiväisenä suruna ja koetatte haihduttaa sen
jokapäiväisellä keinolla, matkustamisella.
-- Mitä sinulle sanoisinkaan? vastasi Monte-Cristo. -- Uskon, että
täytän, mitä lupaan; anna minun kokeilla.
-- Kreivi, te vain pitkitätte kuolinkamppailuani, ette muuta.
-- Olet heikko mies, sanoi kreivi, -- ellet voi antaa ystävällesi
muutamaa päivää kokeiluaikaa. Tiedätkö, mitä kreivi Monte-Cristo voi
saada aikaan? Tiedätkö, että hän hallitsee monia maallisia voimia?
Tiedätkö, että hänellä on niin luja usko, että hän voi vaatia ihmeitä
Jumalalta: onhan Jumala sanonut, että uskon avulla voidaan siirtää
vuoria? No niin, odota ihmettä, tai...
-- Tai..., kertasi Morrel.
-- Tai sanon sinua kiittämättömäksi.
-- Säälikää minua, kreivi.
-- Minä säälin sinua niin paljon, Maximilien, kuule sanani tarkoin,
säälin niin paljon, että ellen kuukauden päästä ole sinua parantanut,
tänä samana päivänä ja tänä samana tuntina, kuule sanani tarkoin,
lasken itse eteesi ladatut pistoolit ja maljallisen italialaista
myrkkyä, joka on paljon varmempaa ja tehoisampaa kuin se, mitä
Valentine sai.
-- Lupaatteko sen minulle?
-- Lupaan, sillä olen niin kuin sinäkin kerran tahtonut surmata itseni,
ja olen surun kaikottuakin vielä monesti uneksinut ikuisen unen
suloisuudesta.
-- Kuukauden päästä siis saan menetellä elämäni kanssa oman mieleni
mukaan, ellen ole löytänyt lohdutusta, ja vaikka tekisin silloin mitä
tahansa, ette syytä minua kiittämättömäksi?
-- Täsmälleen kuukauden päästä, Maximilien. Kuukauden päästä
tunnilleen, sillä tämä päivä on pyhä. Et ole kai tullut ajatelleeksi,
että tänään on syyskuun viides päivä. Täsmälleen kymmenen vuotta sitten
pelastin isäsi, joka tahtoi kuolla.
Morrel tarttui kreivin käsiin ja suuteli niitä.
-- Kuukauden päästä on pöydällä, jonka ääressä istumme, hyvät aseet ja
suloisen kuoleman tuottavaa myrkkyä, jatkoi Monte-Cristo, -- mutta
lupaathan odottaa siihen asti?
-- Vannon sen, sanoi Morrel.
Monte-Cristo sulki nuoren miehen syliinsä ja painoi hänet rintaansa
vastaan.
-- Ja tästä päivästä alkaen muutat asumaan minun luokseni, sanoi hän.
-- Muutat asumaan Haydéen asuntoon, niin että saan tyttären sijasta
pojan.
-- Haydéen! sanoi Morrel. -- Minne Haydée on joutunut?
-- Hän matkusti pois viime yönä.
-- Hän on jättänyt teidät?
-- Hän odottaa minua... Ole siis valmis muuttamaan luokseni
Champs-Elysées'n varrelle ja toimita minut kenenkään näkemättä täältä
pois.
Maximilien kumarsi ja totteli aivan kuin lapsi tai apostoli.