Edellisessä luvussa näimme rouva Danglars'in käyvän ilmoittamassa rouva
Villefort'ille siitä, että hänen tyttärensä pian solmisi avioliiton
Andrea Cavalcantin kanssa.
Tästä ilmoituksesta olisi voinut päättää, että sopimus oli tehty
kaikkien asianomaisten suostumuksella, mutta ennen sitä oli kuitenkin
sattunut kohtaus, josta meidän on kerrottava lukijoillemme.
Pyydämme siis heitä astumaan ajassa taaksepäin saman päivän aamuun ja
siirtymään tuohon kuvaamaamme liiaksi kullattuun salonkiin, josta sen
omistaja paroni Danglars ylpeili.
Kello oli kymmenen, ja paroni oli jo jonkin aikaa kävellyt salongissa
edestakaisin miettiväisenä ja levottomana katsellen jokaista ovea ja
pysähtyen pienimmänkin kolinan kuullessaan.
Kun hänen kärsivällisyytensä oli loppunut, hän soitti palvelijaa.
-- Etienne, sanoi hän, -- menkää kysymään, miksi Eugénie-neiti on
pyytänyt saada tavata minua salongissa ja miksi hän antaa minun odottaa
näin kauan.
Saatuaan hiukan purkaa huonoa tuultaan paroni taas tyyntyi.
Neiti Danglars oli heti herättyään pyytänyt saada keskustella isänsä
kanssa ja oli määrännyt keskustelupaikaksi kullatun salin. Tämä oli
siinä määrin omituista ja tuntui siksi juhlalliselta, että pankkiiri
oli melko hämmästynyt, ja hän olikin sen vuoksi kiiruhtanut täyttämään
tyttärensä pyynnön saapumalla ensimmäisenä salonkiin.
Etienne palasi pian toimitettuaan asiansa.
-- Neidin kamarineiti ilmoitti, että neiti pukeutuu parhaillaan ja on
kohta valmis, sanoi hän.
Danglars nyökkäsi tyytyväisyyden merkiksi. Ihmisten ja varsinkin
palvelijoitten läsnä ollessa hän esiintyi hyväntahtoisena miehenä ja
heikkona isänä. Tämä oli yksi puoli sitä osaa, jota hän näytteli
elämässä. Hänen asenteensa oli kuin antiikin maailman näytelmien isien
naamiot: oikean puolen huuli oli ylöspäin ja ilme naurava, mutta
vasemman puolen huulet alaspäin ja ilme itkevä.
Sanokaamme kuitenkin heti alussa, että kotioloissa naurava huuli
laskeutui itkevän tasalle; hyväntahtoinen henkilö katosi, ja sijaan
tuli raaka aviomies ja jyrkkä isä.
-- Miksi hiidessä tuo hupakko, joka sanoo haluavansa puhutella minua,
ei tule työhuoneeseeni? sanoi Danglars. -- Ja miksi hän yleensä tahtoo
puhutella minua?
Hänen aivoissaan liikkui jo kahdettakymmenettä kertaa sama rauhaton
ajatus, kun ovi aukeni ja Eugénie astui sisään. Hänellä oli yllään
musta silkkipuku himmeän kuviollista kangasta; hänen tukkansa oli
käherretty, ja kädessään hänellä oli hansikkaat, aivan kuin hän olisi
ollut menossa oopperaan.
-- Mikä nyt on asiana, Eugénie, huudahti pankkiiri, -- ja miksi
keskustelemme tässä juhlallisessa salongissa, kun työhuoneessani on
paljon kodikkaampaa?
-- Olette aivan oikeassa, sanoi Eugénie viitaten isäänsä istumaan, --
ja lausuitte jo alussa kaksi kysymystä, joihin sisältyy koko
keskustelumme. Vastaan siis molempiin, ja vastoin tavallisuutta ensin
jälkimmäiseen, koska siihen on helpompi vastata. Valitsin
keskustelupaikaksemme salongin välttääkseni kaikki pankkiirin
työhuoneen vastenmieliset tunnelmat ja vaikutelmat. Nuo monet
kassakirjat, niin kullalla koristetut kuin ne ovatkin, ovat aivan kuin
linnoituksen portit, suljetut laatikot, setelit, jotka tulevat herra
ties mistä, monet kirjeet, jotka ovat lähtöisin Englannista,
Hollannista, Espanjasta, Intiasta, Kiinasta tai Perusta, vaikuttavat
yleensä omituisesti isän mielentilaan ja saavat hänet unohtamaan, että
maailmassa on jotain pyhempääkin kuin yhteiskunnallinen asema ja
liiketuttavien mielipiteet. Valitsin sen vuoksi tämän salongin, jonka
seinillä näette hymyilevät ja onnellisen näköiset kuvat itsestänne,
äidistäni ja minusta sekä kaikenlaisia maisemia ja paimenkuvia. Luotan
paljon ympäristön vaikutusvoimaan. Ehkä erehdyn teidän suhteenne, mutta
minkä sille voin, enhän olisi taiteilija, ellei minulla olisi
illuusioita.
-- Hyvä on, sanoi Danglars, joka oli kuunnellut tätä puhetulvaa aivan
kylmästi ymmärtämättä siitä sanaakaan. Hän näet etsi yleensä toisen
lauseista omien ajatustensa johtolankaa, kuten ainakin viekkaat
ihmiset.
-- Olen siis melkein täydellisesti selittänyt tämän toisen kohdan,
sanoi Eugénie joutumatta vähääkään hämilleen ja miehekkään pontevasti,
-- ja te näytätte olevan tyytyväinen selitykseeni. Palatkaamme nyt
ensimmäiseen kohtaan. Kysyitte, miksi olen tahtonut puhua kanssanne.
Sen sanon muutamalla sanalla: en tahdo mennä naimisiin herra Andrea
Cavalcantin kanssa.
Danglars hypähti tuolissaan ja tämän odottamattoman iskun vaikutuksesta
nosti silmänsä ja kätensä taivasta kohden.
-- Niin juuri, jatkoi Eugénie yhä rauhallisena. -- Olette kummastunut,
sen huomaan kyllä, sillä siitä asti, kun tämä pikkuinen asia pantiin
alulle, en ole sitä vähääkään vastustanut, vaikka yleensä aina olen
ratkaisevana hetkenä valmis vastustamaan järkähtämättömästi ja suoraan
niitä henkilöitä, jotka eivät ole kysyneet mielipidettäni, ja niitä
asioita, jotka eivät minua miellytä. Mutta tällä kertaa tämä
rauhallisuus, tämä passiivisuus, niin kuin filosofit sanovat johtui
aivan toisesta seikasta, nimittäin siitä, että nöyränä ja alistuvana
tyttärenä ... (kepeä hymy väikkyi nuoren tytön purppuranpunaisilla
huulilla) koetin totella.
-- Entä sitten? kysyi Danglars.
-- Olen koettanut kaikin voimin totella, jatkoi Eugénie, -- mutta nyt,
kun ratkaiseva hetki on tullut, huomaan, etten parhaimmalla
tahdollanikaan voi totella.
-- Mutta mikä on syynä tähän kieltäytymiseen? kysyi Danglars. Hän oli
keskinkertaisen lahjakas mies, ja siksi moinen säälimätön logiikka,
pitkällisen mietiskelyn ja voimakkaan tahdon tulos, aivan masensi
hänet.
-- Syykö, vastasi nuori tyttö, -- hyvä Jumala, ei suinkaan se, että
tämä mies olisi rumempi, tyhmempi tai vastenmielisempi kuin joku
toinen; Andrea Cavalcanti voi niiden mielestä, jotka arvostelevat
ihmistä ulkomuodon ja vartalon mukaan, olla jokseenkin kaunis mies. En
myöskään pidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä, sellaista
tekevät koulutytöt, ja minä olen jo sen ajan yläpuolella. En rakasta
ketään, tiedättehän sen? En siis käsitä, miksi minun pitäisi kiinnittää
elämääni toinen ihminen. Onhan joku viisas mies sanonut: "Ei mitään
liikaa", ja sen lisäksi: "Kantakaa kaikki mukananne." Olen nämä
molemmat lauseet oppinut sekä kreikan- että latinankielellä. Toisen on
muistaakseni sanonut Phaidra ja toisen Bias. No niin, rakas isä, elämän
suuressa haaksirikossa, sillä elämä on ainaista toiveittemme
haaksirikkoa, heitän mereen tarpeettoman taakan, jäljelle jää
ainoastaan oma tahtoni, ja olen päättänyt elää yksin ja siis aivan
vapaana.
-- Onneton, onneton! sopersi Danglars kalveten, sillä pitkästä
kokemuksesta hän jo tiesi, kuinka järkähtämättömiä nämä äkkiä
ilmaantuneet esteet olivat.
-- Onneton, jatkoi Eugénie, -- sanoitteko minua onnettomaksi? Onneton
en suinkaan ole, ja tuo huudahdus tuntuu sekä teatraaliselta että
teeskennellyltä. Päinvastoin olen onnellinen, ja sanokaahan, mitä
onnestani puuttuu? Olen ihmisten mielestä kaunis, ja siksi kaikki
ottavat minut suosiollisesti vastaan. Pidän hyvästä kohtelusta, sillä
siitä kasvot kirkastuvat, ja ympäristö tuntuu silloin vähemmän rumalta.
Minulla on jokseenkin hyvä äly ja kohtalainen tunne-elämä ja osaan sen
vuoksi ottaa elämästä sen, mikä minulle sopii, aivan samoin kuin apina
halkaisee pähkinän ottaakseen sen sydämen. Olen rikas, sillä teillä on
suuri omaisuus, olen ainoa tytär, ettekä te ole noita teatteri-isiä,
jotka tekevät tyttärensä perinnöttömiksi sen vuoksi, että nämä eivät
tahdo lahjoittaa heille lapsenlapsia. Kaikki varteenotettava laki on
sen lisäksi kieltänyt teitä tekemästä minua perinnöttömäksi, ainakaan
kokonaan, samoin kuin se on teiltä riistänyt vallan pakottaa minua
menemään jonkun tietyn miehen puolisoksi. Kun siis olen kaunis, älykäs
ja lahjakas, niin kuin näytelmissä sanotaan, ja sen lisäksi rikas, niin
sehän on onnea! Miksi sanotte minua onnettomaksi?
Nähdessään tyttärensä seisovan siinä hymyilevänä ja hävyttömyyteen asti
ylpeänä Danglars ei voinut olla suuttumuksesta karjaisematta. Mutta
tyttären tutkiva katse ja rypistyneet silmäkulmat saivat hänet
kääntymään poispäin, ja hän tyyntyi heti, varovaisuuden rautakäden
lannistamana.
-- Toden totta, tyttäreni, vastasi hän hymyillen, -- olette todellakin
kaikkea, mitä väitätte olevanne, lukuun ottamatta erästä kohtaa, josta
kerskailitte. En tahdo sanoa sitä teille liian jyrkästi, annan teidän
mieluummin arvata.
Eugénie katsoi kummastuneena Danglars'iin nähdessään, ettei kaikkia
niitä jalokiviä, joita hän kiinnitti ylpeytensä kruunuun, pidettykään
oikeina.
-- Tyttäreni, jatkoi Danglars, -- olette täydellisesti selittänyt
kaikki ne syyt, joiden perusteella teidänlaisenne päättäväinen tyttö ei
tahdo mennä naimisiin. Nyt minä puolestani selitän, millä perusteella
olen tahtonut tyttäreni naittaa.
Eugénie kumarsi, ei niin kuin nöyrä tytär, joka on valmis kuuntelemaan,
vaan kuin vastustaja, joka on valmis väittelemään.
-- Tyttäreni, jatkoi Danglars, -- kun isä pyytää tytärtään menemään
naimisiin, hänellä on aina tällaiseen pyyntöön jokin syy. Muutamilla on
äsken mainitsemanne into saada sukunsa jatkumaan lapsenlapsissaan.
Minulla ei ole tätä heikkoutta, sanon sen jo heti alussa, sillä
perheilot ovat minulle aivan yhdentekeviä. Tunnustan sen suoraan
tyttärelleni, koska tiedän hänet kyllin suureksi filosofiksi, että hän
ymmärtää tämän välinpitämättömyyteni eikä pidä sitä minään rikoksena.
-- Hyvä on, sanoi Eugénie. -- Puhukaamme suoraan, siitä minä pidän.
-- Näette siis, että vaikka en yleensä kannatakaan tuota mielipidettä,
sanoi Danglars, -- enkä teidän tavallanne ihaile suoruutta, niin
alistun siihen, kun katson sen välttämättömäksi. Jatkan siis. Kehotin
teitä menemään naimisiin, en suinkaan teidän oman itsenne tähden, sillä
toden totta en sinä hetkenä ajatellut laisinkaan teitä, -- pidätte
suoruudesta, tässä sitä nyt kuulette, -- vaan koska mahdollisimman
pikainen avioliittonne kyseessäolevan miehen kanssa on minulle
välttämätön eräiden raha-asioiden tähden, jotka teille kohta selitän.
Eugénie liikahti.
-- Asian laita on niin kuin minulla on kunnia teille sanoa, eikä minuun
saa sen tähden suuttua, sillä pakotatte minut tähän. Ymmärrättehän,
etten omasta tahdostani ryhdy näihin laskuopillisiin selityksiin
kaltaisenne taiteilijan kanssa, joka pelkää tulla pankkiirin
työhuoneeseen, koska hän siellä voi saada vastenmielisiä ja
epärunollisia vaikutelmia. Mutta tuossa samassa pankkiirin huoneessa,
jonne kuitenkin toissa päivänä saavuitte pyytämään niitä muutamia
tuhansia, jotka kuukausittain annan oikkujenne tyydyttämiseksi, tuossa
huoneessa saa oppia yhtä ja toista sellaistakin, joka avioliittoon
haluttomallekin nuorelle tytölle on terveellistä kuulla. Oppii
tietämään, ja sanonkin sen vuoksi tässä huoneessa säästääkseni arkoja
hermojanne, oppii tietämään, että luotto on pankkiirin fyysillinen ja
moraalinen elämä, että luotto pitää ihmisen pystyssä aivan samoin kuin
hengitys ruumiin, ja eräänä päivänä kreivi Monte-Cristo antoi minulle
tämän johdosta opetuksia, joita en koskaan unohda. Oppii näkemään, että
sen mukaan kuin luotto vähenee, ruumis muuttuu elottomaksi, ja
sellainen voi hyvinkin pian tapahtua pankkiirille, jolla on niin
loogillinen tytär kuin minulla.
Mutta Eugénie ei lannistunut, vaan suoristi ryhtinsä.
-- Siis vararikko! sanoi hän.
-- Löysitte oikean sanan, tyttäreni, aivan oikean sanan, sanoi Danglars
painaen kyntensä rintaansa, samalla kun hänen kasvoillaan säilyi
sydämettömän mutta ei tyhmän miehen hymy, -- niin, vararikko! Juuri
niin.
-- Ah! sanoi Eugénie.
-- Niin, vararikko! Nyt siis tuo kaamea salaisuus on tullut tietoon,
niin kuin runoilija sanoo. Kuulkaa siis, tyttäreni, miten teidän
kauttanne tämä onnettomuus voi tulla vaarattomammaksi, en sano
itselleni, vaan teille.
-- Olette huono ihmistuntija, sanoi Eugénie, -- jos kuvittelette, että
surisin teitä uhkaavaa vaaraa. Mitä minä vararikosta välitän! Onhan
minulla laulunlahjani jäljellä. Enkö voi Pastan, Malibranin tai
Grisin tavoin hankkia itselleni omaisuutta, jonka veroista ette
olisi voinut minulle antaa, vaikka olettekin rikas: sadan- tai
sadanviidenkymmenentuhannen korot vuodessa! Hankin ne itse ja saan ne
toisin kuin nuo vaivaiset kaksitoistatuhatta frangia, jotka te surkean
näköisenä ja moittien tuhlailevaisuuttani annatte minulle; saan ne
hyvä-huutojen, kättentaputusten ja kukkien säestyksellä. Ja ellei
minulla olisi näitä lahjoja, kuten hymystänne päättäen epäilette,
jäähän aina jäljelle riemuisa riippumattomuudentunne, joka korvaa
kaikki aarteet ja joka minussa on niin voimakas, että se vetää vertoja
itsesuojeluvaistolleni... Ei, omasta puolestani en sure, sillä
suoriudun aina jollakin tavoin maailmassa, jääväthän minulle kynäni,
pianoni, jotka eivät paljoakaan maksa ja jotka aina voin hankkia
itselleni. Luulette kenties, että suren rouva Danglars'in tähden;
siinäkin erehdytte, sillä luullakseni äitini on ryhtynyt kaikkiin
varokeinoihin tällaisen onnettomuuden varalta, eikä se siis vaikuta
häneen mitään. Toivoakseni hän on turvannut asemansa, eikä minun
kasvattamiseni ole suinkaan estänyt häntä pitämästä huolta
raha-asioistaan, sillä Jumalan kiitos hän on antanut minun olla aivan
rauhassa muka sen tekosyyn nojalla, että rakastan vapauttani.
Lapsuudestani asti olen nähnyt kodissani tapahtuvan yhtä ja toista;
olen kaiken sen ymmärtänyt siksi hyvin, ettei onnettomuus tee minuun
enää sanottavaa vaikutusta. Siitä asti kuin muistan, ei kukaan ole
minua rakastanut, ja tämä on luonnollisesti johtanut siihen, etten
omasta puolestani rakasta ketään. Sitä parempi minulle. Nyt olette
kuullut uskontunnustukseni.
-- Siis, sanoi Danglars kalpeana suuttumuksesta, joka ei suinkaan
johtunut loukatusta isänrakkaudesta, -- tahdotte siis ehdottomasti
jouduttaa vararikkoani?
-- Vararikkoanne! Minäkö jouduttaisin vararikkoanne, mitä sillä
tarkoitatte? En ymmärrä.
-- Sitä parempi, minulle jää siis edes toivonsäde. Kuulkaahan!
-- Minä kuuntelen, sanoi Eugénie katsoen isäänsä niin terävästi, että
tämän täytyi ponnistaa voimansa kestääkseen hänen katseensa.
-- Herra Cavalcanti, jatkoi Danglars, -- tuleva puolisonne, tuo pesään
kolme miljoonaa ja sijoittaa ne minun liikkeeseeni.
-- Hyvä, sanoi Eugénie tavattoman halveksivasti, silittäen toista
hansikasta toisella.
-- Arvelette ehkä, että hävittäisin nuo kolme miljoonaa? sanoi
Danglars. -- En suinkaan, nämä kolme miljoonaa voivat kasvaa
kuudeksi. Olen erään pankkiiritoverini kanssa saanut oikeuden
rakentaa rautatien, ainoa ala, jolla meidän aikanamme voidaan saada
satumaisen suuret tulot, samanlaiset kuin aikoinaan Law sai
houkuttelemalla pariisilaiset, nuo ainaiset keinotteluhullut, ostamaan
Mississippi-yhtiön arvopapereita. Laskelmieni mukaan voin omistaa
miljoonasosan rautatietä aivan samoin kuin ennen omistettiin kapanala
viljelemätöntä maata Ohion rannalla. Se on rahan sijoittamista
hypoteekkeihin, siis se on edistysaskel, ymmärrättehän, koska kuka
tahansa saa kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä, sata naulaa
rautatiekiskoja rahojensa vakuudeksi. No niin, muutaman päivän kuluttua
pitää minun omasta puolestani suorittaa neljä miljoonaa! Nuo neljä
miljoonaa tulevat ajan mittaan tuottamaan kymmenen tai kaksitoista
miljoonaa!
-- Mutta käydessäni toissapäivänä luonanne, sanoi Eugénie, -- josta
käynnistä äsken huomautitte, näin teidän ottavan kassaan ... sitähän
sanamuotoa käytetään, eikö niin...? viisi ja puoli miljoonaa. Näytitte
minulle tuon rahamäärän kahtena valtionrahaston shekkinä ja
hämmästyitte, kun en sokaistunut niistä kuin salaman leimahduksesta.
-- Niin kyllä, mutta nuo viisi ja puoli miljoonaa eivät ole omia
rahojani, ne vain osoittavat, kuinka paljon minuun luotetaan. Kun olen
tullut tunnetuksi kansanvaltaisena pankkiirina, olen saavuttanut
sairaalojen luottamuksen, nuo viisi ja puoli miljoonaa ovat sairaalojen
rahoja. Olisin kyllä aikaisemmin uskaltanut käyttää niitä, mutta kun
tiedetään, kuinka paljon olen menettänyt, alkaa luottoni vähetä.
Milloin tahansa voi sairaalahallitus vaatia rahansa, ja jos olen
käyttänyt ne johonkin muuhun, minun täytyy tehdä häpeällinen vararikko.
Ymmärrättehän, etten tarkoita niitä vararikkoja, joilla rikastuu, vaan
niitä, joista köyhtyy. Kun menette naimisiin ja saan nuo kolme
miljoonaa, tai ihmiset ainakin uskovat, että olen ne saanut, varmistuu
luottoni ja varallisuuteni, joka on uponnut kieron onnen kaivamiin
kuiluihin, palaa jälleen. Ymmärrättekö?
-- Täydellisesti. Te panttaatte minut kolmesta miljoonasta, eikö niin?
-- Mitä suurempi summa, sitä mairittelevampaa se on teille; siitä
käsitätte oman arvonne.
-- Kiitos. Vielä sana. Lupaatteko käyttää niin paljon kuin haluatte
herra Cavalcantin kautta tulevan rahamäärän numerolukua koskematta itse
pääomaan? Tämä ei johdu mistään itsekkyydestä, ei muusta kuin
hienotunteisuudesta. Tahdon kyllä auttaa teitä lujittamaan
rikkauttanne, mutta en hävittämään toisten omaisuutta.
-- Mutta sanoinhan minä, huudahti Danglars, -- että noilla kolmella
miljoonalla...
-- Luuletteko voivanne suoriutua pulasta koskematta noihin kolmeen
miljoonaan?
-- Luulen, mutta tietysti sillä edellytyksellä, että avioliitto
vahvistaa luottoani.
-- Voitteko maksaa herra Cavalcantille ne viisisataatuhatta frangia,
jotka olette luvannut myötäjäisikseni?
-- Palatessamme pormestarin luota hän saa ne.
-- Hyvä on!
-- Kuinka niin? Mitä tuolla hyvä-sanalla tarkoitatte?
-- Tarkoitan sitä, että vaikka vaadittekin minun allekirjoitustani,
niin annatte minulle täyden vapauden oman persoonani suhteen.
-- Aivan täyden.
-- Siinä tapauksessa: _hyvä on_, niin kuin jo äsken sanoin. Lupaan
mennä naimisiin herra Cavalcantin kanssa.
-- Mutta mitä aiotte tehdä?
-- Siinähän juuri onkin salaisuuteni. Enhän olisi teitä viisaampi, jos
salaisuutenne vastineeksi ilmaisisin omani.
Danglars puri huuleensa.
-- Olette siis valmis menemään muutamille virallisille vierailuille,
jotka ovat aivan välttämättömiä? sanoi hän.
-- Olen, Eugénie vastasi.
-- Ja allekirjoittamaan kolmen päivän päästä avioliittosopimuksen?
-- Niin.
-- Silloin minä vuorostani sanon: hyvä on!
Ja Danglars tarttui tyttärensä käteen puristaen sitä molemmin käsin.
Mutta kummallista kyllä, tämän kättelyn aikana ei isä uskaltanut sanoa:
"Kiitos, lapseni!" eikä tyttären huulilla ollut hymyä.
-- Joko neuvottelu on loppunut? kysyi Eugénie.
Danglars nyökkäsi ilmaistakseen, ettei hänellä ollut enää mitään
sanottavaa.
Viittä minuuttia myöhemmin kaikui piano neiti d'Armillyn soittaessa, ja
neiti Danglars lauloi Othello-oopperasta sitä kohtaa, missä Brabantio
kiroaa Desdemonan.
Ja laulun loputtua Etienne ilmoitti neiti Eugénielle, että hevoset oli
valjastettu vaunujen eteen ja että paronitar odotti lähteäkseen neidin
kanssa vierailulle.
Näimme molemmat naiset Villefort'ien luona, josta he lähtivät jatkamaan
kiertokulkuaan.