Kolme päivää edellä kuvatun kohtauksen jälkeen kello viisi
iltapäivällä, samana päivänä, jolloin neiti Eugénie Danglars'in ja
Andrea Cavalcantin -- jota herra Danglars itsepäisesti nimitti
prinssiksi -- avioliittosopimus piti allekirjoittaa, liikutti raikas
tuulenpuuska kaikkia lehtiä kreivi Monte-Criston talon edessä olevassa
puutarhassa. Kreivi oli juuri lähtöaikeissa, hevoset kuopivat
levottomina maata, ja ajaja oli jo neljännestunnin ajan niitä
kuskipenkiltään käsin hillinnyt, kun komeat ajoneuvot, joihin jo
aikaisemmin olemme tutustuneet varsinkin Auteuilissa pidettyjen juhlien
aikana, ajoivat nopeasti portista sisään pääoven eteen ja Andrea
Cavalcanti pikemmin lennähti kuin astui portaille niin säteilevänä,
kuin olisi ollut menossa naimisiin prinsessan kanssa.
Hän kysyi tuttavalliseen tapaansa, miten kreivi voi, riensi portaita
ylös toiseen kerrokseen ja tapasi Monte-Criston portaitten yläpäässä.
Nähdessään nuoren miehen kreivi pysähtyi. Andrea Cavalcanti oli kerran
päässyt vauhtiin, ja silloin ei häntä enää mikään voinut pidättää.
-- Hyvää päivää, rakas herra Monte-Cristo, sanoi hän kreiville.
-- Kas, herra Andrea, sanoi tämä puolittain ivallisella äänellä. --
Miten voitte?
-- Verrattomasti, niin kuin näette. Minulla on teille paljon
sanottavaa. Mutta sanokaa ensiksi, oletteko tulossa vai menossa?
-- Menossa.
-- Jotta en viivyttäisi teitä, tulen, jos sallitte, teidän vaunuihinne,
ja Tom saa tuoda omat ajoneuvoni jäljestä.
-- Ei suinkaan, sanoi kreivi tuskin huomattavan ivallisesti hymyillen,
sillä hän ei tahtonut olla nuoren miehen seurassa. -- Ei, mieluummin
otan teidät täällä vastaan, rakas herra Andrea. Huoneessa keskustelee
mukavammin, eikä ajaja ole kuuntelemassa puhettamme.
Kreivi meni toisen kerroksen pieneen salonkiin, istuutui ja laskien
jalkansa ristiin viittasi nuorta miestä vuorostaan istumaan. Andrea
katsoi hymyillen kreiviin.
-- Tiedättehän, että tänä iltana on avioliittosopimuksen allekirjoitus;
se tapahtuu kello yhdeksältä appeni luona.
-- Todellako? sanoi Monte-Cristo.
-- Mitä! Oliko tämä teille odottamaton uutinen? Eikö herra Danglars ole
kutsunut teitä juhlatilaisuuteen?
-- On kyllä, sanoi kreivi, -- sain eilen häneltä kutsukirjeen. Mutta en
muista, oliko siinä mainittu kellonmäärää.
-- Se on mahdollista. Appiukko arveli, että se oli yleisesti tunnettu
asia.
-- No, sanoi Monte-Cristo, -- nythän olette onnellinen, herra
Cavalcanti. Tämä avioliitto on erinomaisen edullinen. Ja sen lisäksi
neiti Danglars on kaunis.
-- On kyllä, vastasi Cavalcanti vaatimattomasti.
-- Hän on hyvin rikas, ainakin minun luullakseni, sanoi Monte-Cristo.
-- Oletteko varma siitä, että hän on hyvin rikas? kysyi nuori mies.
-- Olen kyllä. Sanotaan, että herra Danglars salaa toisen puolen
omaisuuttaan.
-- Hän sanoo omistavansa viisitoista tai kaksikymmentä miljoonaa, sanoi
Andrea ilosta säteilevin silmin.
-- Lukuun ottamatta sitä, että hän kohta ryhtyy liikeyritykseen, joka
kyllä jo on Amerikassa ja Englannissa tunnettu, mutta Ranskassa uusi.
-- Niin, niin, kyllä tiedän mistä puhutte, rautatiestä, jonka
rakentamisoikeuden hän on saanut. Sitähän tarkoitatte?
-- Aivan oikein! Hän voittaa laskelmieni mukaan tässä puuhassa
vähintään kymmenen miljoonaa.
-- Kymmenen miljoonaa! Niinkö luulette? Sehän on suurenmoista, sanoi
Cavalcanti, jota aivan huumasi tämä kultaisten sanojen helinä.
-- Ja tämä omaisuushan joutuu kerran teille, jatkoi Monte-Cristo, --
sillä onhan neiti Danglars hänen ainoa tyttärensä. Sitä paitsi on
teidän omaisuutenne, sen mukaan mitä isänne mainitsi, yhtä suuri kuin
morsiamenkin. Mutta jättäkäämme nämä rahakysymykset. Suoraan sanoen,
herra Andrea, olette ajanut tämän asian hyvin taitavasti ja nopeasti.
-- Jokseenkin, jokseenkin nopeasti, sanoi nuori mies. -- Olen syntynyt
diplomaatiksi.
-- No, nyt pääsette kyllä diplomaattiuralle. Tiedättehän, että
diplomatiaa ei opita, se on veressä... Sydämenne on siis vallattu?
-- Melkeinpä minun niin on käynyt, vastasi Andrea sellaisella äänellä,
jota oli teatterissa kuullut rakastajien käyttävän.
-- Rakastaako hän teitä?
-- Eiköhän, sanoi Andrea voitonvarmana hymyillen, -- koska menee
kanssani naimisiin. Mutta älkäämme unohtako erästä hyvin tärkeätä
asiaa.
-- Mitä?
-- Että minulla on tässä asiassa ollut paljon apua...
-- Olosuhteistako?
-- Ei, vaan teistä.
-- Minustako? Älkää puhukokaan sellaista, prinssi, sanoi Monte-Cristo
pannen erityistä painoa arvonimelle. -- Mitä minä olisin voinut tehdä
teidän hyväksenne? Totta kai nimenne, yhteiskunnallinen asemanne ja oma
arvonne riittävät?
-- Eivät, sanoi Andrea, -- eivät, ja sanokaa mitä tahansa, herra
kreivi, niin väitän kuitenkin, että teidänkaltaisenne miehen asema on
saanut enemmän aikaan kuin nimeni, arvoni ja ansioni.
-- Erehdytte aivan täydellisesti, sanoi Monte-Cristo, joka ymmärsi
nuoren miehen viekkaan petollisuuden ja arvasi, minne hän puheillaan
pyrki. -- Suojelustani en antanut teille, ennen kuin olin ensin saanut
tietoja isänne vaikutusvallasta ja rikkaudesta; sillä kuka tuotti
minulle kunnian saattamalla minut tutuksi kanssanne, vaikka en ollut
nähnytkään teitä enkä kuuluisaa isäänne? Hyvät ystäväni lordi Wilmore
ja apotti Busoni. Mikä minua rohkaisi, ellei juuri takaamaan
puolestanne, niin ainakin suosittelemaan teitä? Isänne nimi, joka
Italiassa on tunnettu ja kunnioitettu. Mieskohtaisesti en teitä
tuntenut.
Tämä tyyneys, tämä täydellinen joustavuus sai Andrean ymmärtämään, että
häntä piti tänä hetkenä vallassaan mies, joka oli häntä voimakkaampi,
ja että näistä kourista ei ollut helppo päästä.
-- Sanokaahan, herra kreivi, isäni on siis todellakin hyvin rikas?
kysyi Andrea.
-- Näyttää olevan, vastasi Monte-Cristo.
-- Tiedättekö, onko se rahamäärä saapunut, jonka piti minulle tulla
naimisiin mennessäni?
-- Olen saanut siitä ilmoituskirjeen.
-- Mutta itse rahat, nuo kolme miljoonaa?
-- Kaikesta päättäen nuo kolme miljoonaa ovat matkalla tänne.
-- Minä siis todellakin saan ne?
-- Totta kai! vastasi kreivi. -- Mutta mielestäni ei teillä tähänkään
asti ole ollut rahasta puutetta.
Andrea oli niin hämmästynyt, ettei kyennyt vähään aikaan sanomaan
sanaakaan.
-- Siinä tapauksessa, sanoi hän sitten havahtuen unelmistaan, -- ei
minulla ole muuta jäljellä kuin pyytää teiltä erästä seikkaa, ja
ymmärrättehän, että minun täytyy se tehdä, vaikka se olisikin teille
vastenmielistä.
-- Puhukaa, sanoi Monte-Cristo.
-- Olen rikkauteni vuoksi tullut tekemisiin useiden ylhäisten
henkilöitten kanssa, ja minulla on ainakin tällä hetkellä joukko
ystäviä. Mutta mennessäni naimisiin koko Pariisin hienoston läsnä
ollessa, täytyy minun tukenani olla kuuluisa nimi, ja koska isääni ei
ole täällä, täytyy mahtavan käden taluttaa minut alttarille, sillä
isänihän ei tule Pariisiin?
-- Hän on vanha ja monesti haavoittunut, ja sitä paitsi hän on aivan
kuolemansairas joka kerta, kun hänen täytyy matkustaa.
-- Ymmärrän kyllä. Teen siis teille erään pyynnön.
-- Minulleko?
-- Niin, teille.
-- Ja mikä se on?
-- Se, että astutte hänen sijaansa.
-- Mutta hyvä herra, kuinka se voisi olla mahdollista? Olettehan
joutunut siksi paljon tekemisiin minun kanssani, että teidän tulisi jo
tuntea minut eikä esittää tuollaista pyyntöä. Pyytäkää minulta puoli
miljoonaa lainaksi, niin en joudu niin suureen pulaan kuin nyt.
Tietäkää siis, että kreivi Monte-Cristo, joutuessaan tekemisiin tämän
seurapiirin tapojen kanssa, on aina osoittanut itämaalaisen epäilyksiä,
jopa taikauskoakin. Minäkö, jolla on haaremi Kairossa, Smyrnassa ja
Konstantinopolissa, esiintyisin huomattavassa asemassa häissä, en
koskaan!
-- Hylkäätte siis pyyntöni?
-- Hylkään. Vaikka olisitte poikani, vaikka olisitte veljeni!
-- Onko se mahdollista! huudahti Andrea pettyneenä. -- Mutta miten nyt
menettelisin.
-- Sanoittehan itse, että teillä on satoja ystäviä.
-- On, mutta tehän olette minut herra Danglars'ille esitellyt.
-- En suinkaan! Minä vain kutsuin teidät syömään päivällistä Auteuiliin
samalla kertaa kuin hänetkin, ja te esittelitte itsenne hänelle. Sehän
on aivan eri asia.
-- On, mutta mitä tulee avioliittooni, niin olette auttanut...
-- Minäkö! En millään tavoin, olkaa siitä varma. Muistakaahan, mitä
vastasin silloin, kun tulitte pyytämään minua puhemieheksenne. Minä en
koskaan järjestele avioliittoja, hyvä prinssi, se on minun
periaatteeni.
Andrea puri huuleensa.
-- Mutta tulettehan toki tilaisuuteen?
-- Koko Pariisihan sinne tulee.
-- Niin kyllä.
-- Minä olen siellä kuten muutkin.
-- Allekirjoitatte todistajana avioliittosopimuksen?
-- Siihen ei nähdäkseni ole mitään esteitä. Niin pitkälle ei
varovaisuuteni mene.
-- Koska ette suostu tekemään sen enempää puolestani, täytyy minun
tyytyä tähän. Mutta vielä sananen, kreivi.
-- Olkaa niin hyvä.
-- Pyydän neuvoa.
-- Olkaa varuillanne. Neuvo on pahempi kuin palvelus.
-- Tämän neuvon voitte antaa panematta millään tavoin itseänne vaaraan.
-- Sanokaa se.
-- Vaimoni myötäjäiset ovat viisisataatuhatta frangia.
-- Sen summan ilmoitti herra Danglars itse minulle.
-- Otanko ne vastaan vai jätänkö ne notaarin haltuun?
-- Katsokaahan, ne asiat järjestetään seuraavalla tavalla,
jos ne tahdotaan hienosti järjestää. Avioliittosopimuksen
allekirjoitustilaisuudessa päättävät molemmat notaarit tavata toisensa
joko seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Silloin he ottavat
toisiltaan vastaan myötäjäiset, ja antavat kuitit niistä. Häiden
jälkeen he sitten antavat miljoonat teille, joka olette perheen
päämies.
-- Kysyn sitä sen vuoksi, että kuulin appeni maininneen, että hän aikoo
sijoittaa rahamme äskenmainittuihin rautatiekeinotteluihin, sanoi
Andrea salaten huonosti levottomuutensa.
-- Kaikki ihmiset vakuuttavat, että sitä tietä voitte saada
omaisuutenne kasvamaan kolminkertaiseksi, sanoi Monte-Cristo. -- Paroni
Danglars on hyvä isä ja oivallinen rahamies.
-- Kaikki on siis hyvin, sanoi Andrea, -- lukuun ottamatta
kieltäytymistänne, joka minua suuresti surettaa.
-- Älkää luulko, että kieltäytymiseni johtuu muusta kuin tällaisissa
tapauksissa aivan luonnollisista arveluista.
-- Tapahtukoon niin kuin tahdotte, sanoi Andrea. -- Tänä iltana kello
yhdeksän siis tavataan.
-- Niin tavataan.
Ja huolimatta Monte-Criston heikosta vastustelusta -- hänen huulensa
vaalenivat, vaikka niillä säilyikin kohtelias hymy -- Andrea tarttui
kreivin käteen, puristi sitä, hyppäsi vaunuihinsa ja poistui.
Neljä viisi jäljellä olevaa tuntia Andrea käytti ajeluihin ja
vierailuihin, kehottaen "ystäviään" saapumaan koko vaunuloistoineen
pankkiirin taloon ja häikäisten heitä lupaamalla heille osakkeita,
jotka sittemmin saivat niin monen pään pyörälle, mutta joiden
alkulähteenä tällä hetkellä oli Danglars.
Puoli yhdeksästä asti illalla olivat Danglars'in suuri salonki, sen
viereinen galleria ja kolme muuta saman kerroksen salonkia täynnä
hienoa yleisöä. Sitä ei kylläkään houkutellut saapuville erikoinen
sympatia, vaan vastustamaton tarve olla läsnä siellä, missä jotakin
uutta oli nähtävänä. Akatemian jäsen sanoisi, että hienoston kutsut
ovat kukkapenkereitä, jotka houkuttelevat luokseen kepeitä perhosia,
nälkäisiä mehiläisiä ja surisevia ampiaisia.
Tietysti salongit oli valaistu lukemattomilla kynttilöillä, joiden valo
heijasteli kultauksista ja silkkitapeteista, ja salonkien koko mauton
sisustus loisti kaikessa komeudessaan.
Neiti Eugénie oli pukeutunut komean yksinkertaisesti. Valkoinen,
tyylikäs silkkipuku, valkoinen ruusu pikimustassa tukassa, mutta ei
ainoatakaan jalokiveä. Hänen silmistään loisti ylväs itsetietoisuus,
jolla hän tahtoi lieventää omasta mielestään aivan liian neitseellisen
pukunsa vaikutusta.
Vähän matkan päässä hänestä keskusteli rouva Danglars Debrayn,
Beauchampin ja Château-Renaud'n kanssa. Debray oli palannut taloon
ottaakseen osaa tähän suureen juhlatilaisuuteen. Hänellä ei ollut
mitään erikoista asemaa, vaan hän oli ainoastaan kutsuvieras niin kuin
muutkin.
Danglars'in ympärillä oli edustajakamarin jäseniä ja rahamiehiä, ja hän
selitti näille omaa verotussuunnitelmaansa, jonka hän aikoi toteuttaa,
kun hallituksen oli pakko kutsua hänet ministeriksi.
Andrea oli työntänyt kätensä erään keikarin käsikynkkään ja
kuvaili hänelle hyvin suurellisesti tulevaisuudentuumiaan ja
mitä uudistuksia Pariisin muodeissa hän aikoi saada aikaan
sadanseitsemänkymmenenviidentuhannen frangin vuotuisilla koroillaan.
Hänen täytyi esiintyä hieman röyhkeästi tunteakseen olonsa
kotoisemmaksi.
Suuri vierasjoukko lainehti salongeissa kuin turkooseista,
smaragdeista, rubiineista ja timanteista muodostunut vuoksi ja luode.
Täällä niin kuin kaikkialla muuallakin huomasi, että vanhimmat naiset
olivat eniten koristeltuja ja että rumimmat eniten pyrkivät näyttämään
itseään. Jos läsnä oli joku valkoinen lilja tai suloinen tuoksuva
ruusu, niin täytyi häntä etsiä nurkasta turbaanipäisen tai
paratiisilinnun höyhenillä koristetun tädin takaa.
Keskellä tätä tungosta, puheen hälinää ja naurua lausui ovenvartija
tavan takaa jonkun rahamaailmassa tunnetun, armeijassa kunnioitetun tai
kirjallisuudessa kuuluisan nimen. Eri ryhmät ottivat silloin tulokkaan
vastaan hiukan liikahtamalla.
Mutta jos jokunen nimi saikin aikaan pienen väreilyn tässä
ihmismeressä, niin kuinka moni otettiinkaan vastaan halveksivasti, jopa
ivallisestikin!
Juuri kun iso kello, jonka koristuksena oli nukkuva Endymion, näytti
kultataulullaan yhdeksää ja kun lyöntilaitos, koneiston ajatuksen
uskollinen ilmaisija, helähti yhdeksän kertaa, ovenvartija lausui
kreivi Monte-Criston nimen, ja aivan kuin sähkökipinän vaikutuksesta
kaikki kääntyivät oveen päin.
Kreivi oli pukeutunut mustaan pukuun ja tapansa mukaan
yksinkertaisesti, valkoinen liivi oli hänen leveän ja komean rintansa
mukainen, musta kaulus näytti erikoisen loistavalta, niin selvästi se
erottautui hänen miehekkään kalpeita kasvojaan vastaan; koristuksena ei
hänellä ollut mitään muuta kuin niin hienot kellonperät, että ne tuskin
erottuivat hänen valkoista liiviään vasten.
Oven lähelle muodostui heti paikalla piiri.
Kreivi näki ensi silmäyksellä rouva Danglars'in salongin toisessa
päässä, herra Danglars'in toisessa ja neiti Eugénien aivan edessään.
Hän lähestyi ensin rouva Danglars'ia. Tämä keskusteli rouva
Villefort'in kanssa, joka oli tullut yksinään, sillä Valentine oli yhä
vielä sairaana. Vähääkään väistelemättä -- sillä jokainen antoi heti
hänelle tietä -- kreivi sitten lähti paronittaren luota neiti Eugénien
luo ja onnitteli tätä niin lyhyesti ja hillitysti, että ylpeä
taiteilijatar siitä hämmästyi.
Eugénien vieressä oli neiti Louise d'Armilly, ja tämä kiitti kreiviä
suosituskirjeistä, joita hän aivan kohta aikoi käyttää hyväkseen.
Sitten kreivi kääntyi ja joutui lähelle Danglars'ia, joka oli astunut
muutaman askelen antaakseen hänelle kättä.
Suoritettuaan nämä kolme seuraelämän vaatimaa tervehdystä Monte-Cristo
pysähtyi ja loi ympärilleen terävän katseen. Se oli tyypillinen
huomatussa asemassa olevan, hienon maailman miehen katse ja näytti
sanovan: "Olen tehnyt tehtäväni, tehkööt nyt muut mitä he ovat
velvolliset minulle tekemään."
Andrea, joka oli ollut viereisessä salongissa, huomasi tuon erikoisen
kohinan, minkä kreivi sai seurapiirissä aikaan, ja kiiruhti häntä
tervehtimään.
Kreivin ympärillä oli suuri joukko ihmisiä. Kaikki tahtoivat kuunnella
häntä, niin kuin aina kuunnellaan ihmisiä, jotka puhuvat vähän eivätkä
koskaan mitään tarpeetonta.
Notaarit astuivat sisään ja laskivat valmiiksi laatimansa
avioliittosopimuksen kullalla kirjaillulle samettiliinalle, joka
verhosi tähän tarkoitukseen valittua kullattua pöytää.
Toinen notaari istui, toinen jäi seisomaan.
Aiottiin lukea avioliittosopimus, jonka todistajiksi oli kutsuttu
puolet Pariisin hienostoa.
Jokainen asettui paikoilleen, tai oikeammin sanoen naiset muodostivat
piirin, ja miehet heidän takanaan lausuivat huomautuksiaan Andrean
kuumeentapaisesta esiintymisestä, Danglars'in odotuksesta, Eugénien
välinpitämättömyydestä ja siitä kepeästä ja iloisesta tavasta, jolla
paronitar käsitteli tätä tärkeätä asiaa.
Sopimus luettiin ääneen yleisen hiljaisuuden vallitessa. Mutta heti
lukemisen päätyttyä alkoi hälinä salongeissa kahta kiihkeämpänä;
puhuttiin niistä monista miljoonista, jotka vyöryisivät nuorenparin
elämään ja täydensivät sivuhuoneeseen järjestettyä häälahjaesittelyä,
missä esillä olevat kapiot ja morsiamen jalokivet olivat herättäneet
naisten kateutta.
Neiti Danglars'in sulous oli nuorten miesten mielestä entistä suurempi
ja aivan himmensi auringon loiston.
Mitä naisiin tulee, niin vaikka he kadehtivatkin miljoonia, tiesivät he
olevansa kauniita ilman niitäkin.
Ystävät tunkeilivat Andrean ympärille, kättelivät ja mairittelivat
häntä niin, että hänen päänsä meni pyörälle ja hän alkoi uskoa
unelmansa toteutuvan.
Notaari tarttui juhlallisesti kynään, nosti sen päänsä yläpuolelle ja
sanoi:
-- Hyvät herrat, allekirjoittaminen alkaa.
Paronin piti kirjoittaa ensin, sitten isä Cavalcantin edustajan, sitten
paronittaren ja lopuksi molempien nuorten.
Paroni kirjoitti ensin, sitten isän sijainen. Paronitar lähestyi rouva
Villefort'in seurassa.
-- Rakas ystävä, sanoi hän tarttuen kynään, -- tämä on todellakin ikävä
sattuma. Eräs odottamaton seikka, joka on ilmaantunut tuossa kreivi
Monte-Cristoa vastaan suunnatussa murha- ja varkausyrityksessä, estää
meitä saamasta nauttia herra Villefort'in seurasta.
-- Oh, sepä ikävää! sanoi Danglars aivan kuin olisi sanonut: "Toden
totta, se on minusta aivan yhdentekevää!"
-- Valitan, sanoi Monte-Cristo lähestyen, -- että pelkään vastoin
tahtoani olevani syypää tähän prokuraattorin poissaoloon.
-- Tekö, kreivi? sanoi rouva Danglars kirjoittaessaan nimensä. -- Jos
niin on asian laita, niin olkaa varuillanne; minä en anna sitä koskaan
anteeksi.
Andrea alkoi kuunnella tarkkaavasti.
-- Eikä syy kuitenkaan ole minun, sanoi kreivi, -- pyydän saada
todistaa viattomuuteni.
Kaikki kääntyivät kuuntelemaan.
-- Muistattehan, sanoi kreivi täydellisen hiljaisuuden vallitessa, --
että minun luonani kuoli tuo onneton mies, joka oli tullut talooni
varkaisiin ja kaikesta päättäen sai poistuessaan surmansa
rikostoverinsa kädestä?
-- Muistamme, sanoi Danglars.
-- No niin, kun häntä yritettiin lääkitä, riisuttiin vaatteet hänen
yltään ja heitettiin erääseen puutarhan nurkkaan, josta oikeuslaitos ne
sitten kokosi. Mutta se otti vain takin ja housut antaakseen ne
yleiselle syyttäjälle ja unohtikin liivin.
Andrea kalpeni huomattavasti ja siirtyi hiljalleen ovea kohden. Hän
näki pilven nousevan taivaalleen ja arvasi myrskyn piilevän pilvessä.
-- No niin, tämä liivi löydettiin tänään, se oli aivan verinen ja
sydämen kohdalla oli reikä.
Naiset kirkaisivat, ja pari kolme valmistautui pyörtymään.
-- Ne tuotiin minulle. Kukaan ei voinut aavistaa, mistä nämä ryysyt
olivat tulleet talooni. Vain minä ymmärsin epäillä niitä murhatun
liiveiksi. Palvelijani tutki taskut varovaisesti ja inhoten, tunsi
paperin kahisevan ja otti taskusta kirjeen. Arvaatteko, kenelle se oli
osoitettu? Teille, herra paroni.
-- Minulleko? huudahti Danglars.
-- Niin juuri teille. Minun onnistui saada selville nimenne, vaikka
veri olikin tahrinut kirjeen, vastasi Monte-Cristo kaikkien
huudahtaessa hämmästyksestä.
-- Mutta, kysyi rouva Danglars katsellen levottomana miestään, -- millä
tavoin tämä voi estää herra Villefort'ia tulemasta?
-- Aivan yksinkertaisesti siten, että liivi ja kirje olivat
todistuskappaleita, vastasi Monte-Cristo. -- Lähetin sekä liivin että
kirjeen kuninkaalliselle prokuraattorille. Tiedättehän, rakas paroni,
että laillista tietä pääsee varmemmin rikollisen perille. Ehkä tämän
takana piili salajuoni teitä vastaan.
Andrea katsoi terävästi Monte-Cristoon ja hävisi toiseen salonkiin.
-- Se voi kyllä olla mahdollista, sanoi Danglars. -- Eikö tuo murhattu
ollut entinen rangaistusvanki?
-- Oli kyllä, vastasi kreivi, -- entinen rangaistusvanki, ja hänen
nimensä oli Caderousse.
Danglars kalpeni hiukan. Andrea poistui toisesta salongista ja meni
eteiseen.
-- Kirjoittakaahan nimenne, sanoi Monte-Cristo. -- Huomaan, että olen
kertomuksellani tehnyt kaikki levottomiksi ja pyydän nöyrimmästi
anteeksi teiltä, herra paroni, rouva paronitar ja neiti Danglars.
Paronitar, joka oli jo kirjoittanut nimensä, ojensi kynän notaarille.
-- Herra prinssi Cavalcanti, sanoi notaari, -- herra prinssi
Cavalcanti, missä olette?
-- Andrea, Andrea! huusivat useat nuoret miehet, jotka olivat jo
tulleet italialaisen kanssa niin hyviksi tuttaviksi, että sinuttelivat
häntä.
-- Kutsukaahan prinssi tänne, ilmoittakaa hänelle, että hänen vuoronsa
on kirjoittaa nimensä, sanoi Danglars ovella olevalle palvelijalle.
Mutta samassa kaikki läsnäolijat ryntäsivät isoon salonkiin, aivan kuin
jokin kamala kummitus olisi tullut taloon etsiäkseen kenen nielisi.
Peräytymiseen, kauhistukseen ja huutoihin oli todellakin syytä.
Poliisiupseeri asetti kaksi santarmia salonkien oville ja astui
Danglars'ia kohden edellään virkapukuinen poliisikomissaari.
Rouva Danglars kiljaisi ja pyörtyi.
Danglars, joka luuli, että häntä uhattiin (muutamien omatunto ei
koskaan ole rauhallinen), seisoi kauhistuneena vieraittensa keskellä.
-- Mikä on asianne? kysyi Monte-Cristo astuen komissaaria vastaan.
-- Kuka läsnäolijoista on nimeltään Andrea Cavalcanti? kysyi komissaari
vastaamatta kreiville mitään.
Salongin joka puolelta kuului hämmästyksen huudahduksia. Etsittiin ja
tiedusteltiin.
-- Mutta kuka tuo Andrea Cavalcanti siis on? kysyi Danglars melkein
suunniltaan säikähdyksestä.
-- Entinen rangaistusvanki, joka on karannut Toulonin vankilasta.
-- Ja minkä rikoksen hän on tehnyt?
-- Häntä syytetään siitä, vastasi komissaari virallisella äänellä, --
että hän on surmannut Caderousse-nimisen miehen, entisen
rikostoverinsa, tämän poistuessa kreivi Monte-Criston asunnosta.
Monte-Cristo katsoi nopeasti ympärilleen. Andrea oli kadonnut.