Samassa kuului herra Villefort'in ääni hänen työhuoneestaan:
-- Mitä on tapahtunut?
Morrel kysyi neuvoa Noirtier'lta, joka oli taas tullut kylmäveriseksi.
Tämä viittasi katseellaan pieneen huoneeseen, jonne Morrel jo kerran
ennen samanlaatuisessa tapauksessa oli paennut.
Hän otti kiireesti hattunsa ja riensi piiloonsa. Käytävästä kuului
kuninkaallisen prokuraattorin askelten ääni.
Villefort syöksyi huoneeseen, juoksi Valentinen luo ja otti hänet
syliinsä.
-- Lääkäri! Lääkäri...! Herra Avrigny! huusi hän. -- Ei, minä menen
itse häntä noutamaan.
Hän riensi ulos.
Morrel kiiruhti toisesta ovesta sisään.
Kamala muisto oli johtunut hänen mieleensä: Villefort'in ja lääkärin
välinen keskustelu, jonka hän oli kuullut samana yönä, jolloin rouva
Saint-Méran kuoli. Taudin merkit olivat samat kuin Barrois'llakin ennen
hänen kuolemaansa.
Samassa hän oli kuulevinaan korvissaan Monte-Criston sanat, jotka tämä
oli hänelle lausunut tuskin kaksi tuntia sitten:
-- Jos joudutte pulaan, Morrel, tulkaa luokseni, minä voin paljon.
Nopeammin kuin ajatuksensa hän kiiti Saint-Honorésta Matignon-kadulle
ja sitä myöten Champs-Elysées'lle.
Tällä välin saapui Villefort ajurin vaunuissa herra Avrignyn ovelle.
Hän soitti kelloa niin voimakkaasti, että portinvartija riensi
kauhuissaan avaamaan. Villefort syöksyi portaita ylös voimatta sanoa
sanaakaan. Portinvartija tunsi hänet ja antoi hänen mennä, huutaen
vain:
-- Työhuoneessaan, herra kuninkaallinen prokuraattori, työhuoneessaan!
Villefort jo avasi tai pikemmin kiskaisi oven auki.
-- Tekö siinä olette! sanoi lääkäri.
-- Niin, vastasi Villefort sulkien oven järjestään, -- niin, minä tulen
vuorostani kysymään, olemmeko kahden. Tohtori, minun taloni on kirottu
talo!
-- Mitä? sanoi lääkäri näennäisen tyynesti, mutta sisällisen
mielenliikutuksen vallassa. -- Joko talossanne taas on joku sairaana?
-- On, tohtori! huudahti Villefort tarttuen suonenvedontapaisesti
tukkaansa, -- on!
Avrignyn katse sanoi:
-- Ennustinhan sitä teille.
-- Kuka nyt talossanne kuolee? kysyi hän. -- Kuka on uhri, jonka tähden
Jumala syyttää meitä heikkoudestamme?
Tuskainen nyyhkytys nousi Villefort'in rinnasta, hän lähestyi lääkäriä
ja tarttui hänen käteensä:
-- Valentine, sanoi hän. -- Nyt on Valentinen vuoro!
-- Tyttärenne! huudahti Avrigny surun ja hämmästyksen vallassa.
-- Näettehän, että erehdyimme, sopersi prokuraattori. -- Tulkaa häntä
katsomaan ja pyytäkää hänen kuolinvuoteellaan häneltä epäilyksenne
anteeksi.
-- Joka kerta kun olette tullut minua noutamaan, olen saapunut liian
myöhään. Tulen yhtä kaikki. Mutta pitäkäämme kiirettä; teidän
talossanne liikkuvien vihamiesten suhteen ei saa viivytellä.
-- Tällä kertaa, tohtori, ei teidän tarvitse syyttää minua
heikkoudesta. Nyt otan syyllisestä selon ja rankaisen.
-- Pelastakaamme uhri, ennen kuin ajattelemme kostoa, sanoi Avrigny.
-- Tulkaa.
Ajoneuvot, joissa Villefort oli tullut, saattoivat hänet ja tohtori
Avrignyn täyttä laukkaa perille samalla hetkellä, kun Morrel kolkutti
Monte-Criston oveen.
Kreivi oli työhuoneessaan ja luki hyvin huolestuneena Bertuccion
hänelle lähettämää kirjettä.
Kun palvelija ilmoitti Morrelin, jonka seurasta kreivi tuskin kaksi
tuntia sitten oli eronnut, hän hämmästyneenä kohotti päätään.
Hänellekin oli tänä väliaikana tapahtunut paljon, sillä nuori mies,
joka oli lähtiessään nähnyt hänen hymyilevän, näki nyt hänen
kasvoillaan huolestuneen ilmeen.
Kreivi nousi ja riensi Morrelia vastaan.
-- Mitä on tapahtunut, Morrel? kysyi hän. -- Olette kalpea, ja
otsaltanne valuu hiki.
Morrel ei istahtanut, vaan vaipui nojatuoliin.
-- Tulin kovalla kiireellä, sillä minun täytyy saada puhella kanssanne.
-- Voivatko kaikki omaisenne hyvin? kysyi kreivi niin osaaottavasti,
että hänen tunnettaan ei kukaan voinut epäilläkään.
-- Kiitos, kreivi, kiitos, sanoi nuori mies, jonka oli vaikea aloittaa
kertomustaan. -- Omaiseni voivat kaikki hyvin.
-- Sitä parempi. Teillä on kuitenkin minulle jotakin sanottavaa? totesi
kreivi levottomampana.
-- On, sanoi Morrel. -- Se on totta. Tulen talosta, jonne kuolema juuri
on astunut sisään. Tulen saamaan teiltä apua.
-- Tuletteko siis herra Morcerfin luota? kysyi Monte-Cristo.
-- En, sanoi Morrel. -- Onko herra Morcerfin talossa siis joku kuollut?
-- Kenraali on ampunut kuulan otsaansa, vastasi Monte-Cristo.
-- Mikä kamala onnettomuus! huudahti Maximilien.
-- Ei kreivittärelle eikä Albertille, sanoi Monte-Cristo. -- Kuollut
isä ja puoliso on parempi kuin häväisty isä ja puoliso. Veri pesee pois
häpeän.
-- Kreivitär parka! sanoi Maximilien. -- Häntä eniten säälin, hän on
jalo nainen!
-- Säälikää Albertiakin, Maximilien, sillä, uskokaa minua, hän on
äitinsä arvoinen poika. Mutta palatkaamme omiin asioihimme. Tulitte
kovalla kiireellä luokseni, sanoitte äsken. Voinko jollakin tavoin
auttaa teitä?
-- Voitte, tarvitsen teitä, olen hädässäni kylliksi mieletön
uskoakseni, että te voisitte auttaa minua asiassa, missä Jumala yksin
voi antaa avun.
-- Sanokaa asianne, vastasi Monte-Cristo.
-- En tiedä, empi Morrel, -- sopiiko minun ilmaista sellaista
salaisuutta kenellekään. Mutta kohtalo pakottaa, hätä vaatii, kreivi.
Hän vaikeni uudelleen.
-- Uskotteko, että rakastan teitä? sanoi Monte-Cristo ottaen nuoren
miehen käden hellästi omien käsiensä väliin.
-- Te lohdutatte minua, ja sitä paitsi sanoo jokin ääni täällä -- ja
Morrel pani kätensä sydämelleen, -- etten saa salata teiltä mitään.
-- Olette oikeassa, Morrel, Jumala puhuu sydämellenne, ja sydämenne
puhuu teille. Ilmaiskaa minulle mitä sydämenne sanoo.
-- Kreivi, sallitteko, että lähetän Baptistinin teidän nimessänne
kuulemaan uutisia eräästä ihmisestä, jonka tekin tunnette?
-- Minä olen valmis teitä palvelemaan, ja sitä suuremmalla syyllä ovat
palvelijani.
Morrel poistui, sanoi muutaman sanan Baptistinille aivan hiljaa.
Kamaripalvelija lähti heti.
-- Oletteko lähettänyt hänet? kysyi Monte-Cristo nähdessään nuoren
miehen palaavan.
-- Olen ja olen hiukan rauhallisempi.
-- Tiedättehän, että odotan, sanoi Monte-Cristo hymyillen.
-- Ja minä kerron kaiken. Kuulkaa minua, eräänä iltana olin erään talon
puistossa. Olin piilossa pensaikossa, eikä kukaan voinut epäilläkään,
että olisin siellä. Kaksi miestä kulki ohitseni. Sallikaa minun vielä
olla mainitsematta heidän nimiään. He puhuivat hiljaa, ja kuitenkin
halusin niin kiihkeästi kuulla kaiken, ettei sanaakaan mennyt minulta
hukkaan.
-- Tämä ennustaa kamalaa, päättäen kalpeudestanne ja vapisemisestanne.
-- Niin, kamalaa kylläkin, ystäväni! Talossa oli kuollut eräs henkilö.
Toinen keskustelijoista oli talon isäntä ja toinen lääkäri. Isäntä
ilmaisi lääkärille pelkonsa ja huolensa, sillä jo toisen kerran oli
kuolema äkkiä tullut tähän taloon. Hävityksen enkeli näytti määränneen
talon Jumalan vihan esineeksi.
-- Ah, sanoi Monte-Cristo katsoen terävästi nuoreen mieheen ja käänsi
hiukan tuoliaan, jolloin hän itse jäi varjoon, mutta valo osui
kirkkaana Maximilieniin.
-- Niin, jatkoi tämä, -- kuolema oli käynyt talossa kaksi kertaa
kuukauden kuluessa.
-- Ja mitä lääkäri vastasi? kysyi Monte-Cristo.
-- Hän vastasi ... hän vastasi, ettei kuolema ollut luonnollinen ... ja
että sen aiheuttaja oli...
-- Mikä?
-- Myrkky!
-- Todellako! sanoi Monte-Cristo ja yskäisi hiukan. Se oli hänen
tapansa salata joko punastumisensa tai kalpeutensa taikka sen, että hän
kuunteli tarkkaan. -- Todellako, Maximilien? Te kuulitte siis sen?
-- Kuulin, rakas kreivi, kuulin sen, ja tohtori sanoi, että jos
sellainen tapaus uusiintuu, niin hänen täytyy ilmoittaa siitä
tuomioistuimelle.
Monte-Cristo kuunteli tai näytti kuuntelevan aivan tyynesti.
-- No niin, sanoi Maximilien, -- kuolema tuli kolmannen kerran, eivätkä
tohtori ja talon herra ole sanoneet mitään. Kuolema tulee ehkä
neljännenkin kerran. Mikä on teidän mielestänne velvollisuuteni, kun
olen perillä tällaisesta salaisuudesta?
-- Rakas ystävä, sanoi Monte-Cristo, -- kerrotte asioita, jotka
jokainen meistä tuntee. Talon, jossa tämä on tapahtunut, tunnen, tai
ainakin tunnen sen kaltaisen talon. Siellä on puutarha, talon isäntä,
lääkäri, ja siellä on tapahtunut kolme odottamatonta, kummallista
kuolemantapausta. Katsokaahan minua, en ole kuullut mitään
keskusteluja, mutta tiedän kaiken yhtä hyvin kuin tekin. Onko minulla
tunnonvaivoja? Ei, se ei kuulu minuun. Sanoitte, että hävityksen enkeli
näyttää määränneen tämän talon Jumalan vihan esineeksi. Ehkäpä tämä
teidän otaksumanne onkin oikea? Älkää nähkö asioita, koska niitä eivät
näe nekään, joiden pitäisi. Jos Jumalan tuomio liikkuu tässä talossa,
niin kääntäkää päänne poispäin ja antakaa Jumalan tuomion tapahtua.
Morrel värisi. Kreivin ääni kaikui kamalana, juhlallisena, pelottavana.
-- Sitä paitsi, jatkoi kreivi nyt kokonaan toisella äänellä, -- sitä
paitsi, kuka väittää, että tapaus vielä uusiintuu?
-- Sehän on uusiintunut, huudahti Morrel, -- ja sen vuoksi olenkin
tullut luoksenne.
-- Minkä minä sille voin, Morrel! Pitäisikö minun teidän mielestänne
ehkä ilmoittaa asiasta kuninkaalliselle prokuraattorille?
Monte-Cristo lausui nämä viimeiset sanat niin selvästi ja painokkaasti,
että Morrel hypähti pystyyn huudahtaen:
-- Kreivi, kreivi, tehän tiedätte, kenestä puhun?
-- Täydellisesti, ystäväni, ja todistan sen. Kävelitte eräänä iltana
herra Villefort'in puistossa. Sanoistanne päättäen se tapahtui samana
iltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Kuulitte herra Villefort'in
keskustelevan herra Avrignyn kanssa herra Saint-Méranin kuolemasta ja
sitä seuranneesta markiisittaren kuolemasta, joka oli yhtä kummallinen.
Herra Avrigny sanoi, että oli tapahtunut myrkytys, jopa kaksikin
myrkytystä. Ja te, joka olette täydellisesti kunnon mies, olette siitä
asti tutkinut sydäntänne ja vaivannut omaatuntoanne kysymällä,
pitäisikö teidän ilmaista kaikki vai olla vaiti. Emme elä enää
keskiajalla, hyvä ystävä, ei ole enää fehm-oikeuksia eikä salaista
tuomioistuinta. Mitä tekemistä teillä on noiden ihmisten kanssa?
Omatunto, mitä sinä tahdot minusta? niin kuin Sterne sanoi. Hyvä
ystävä, antakaa heidän nukkua jos nukkuvat, antakaa heidän kalpeina
valvoa jos valvovat, ja Jumalan nimessä nukkukaa te, koska teillä ei
ole omantunnonvaivoja, jotka veisivät unenne.
Kamala tuska kuvastui Morrelin kasvoilla, hän tarttui Monte-Criston
käteen ja huusi:
-- Mutta sitähän jatkuu! Kuuletteko!
-- Entä sitten! sanoi kreivi kummastellen tätä kiihkeyttä, jonka syytä
hän ei ymmärtänyt, ja katsellen tarkkaavasti Maximilienia, -- antakaa
sen jatkua. He ovat uusi Atreuksen suku, Jumala on heidät tuominnut, ja
he saavat rangaistuksensa, he katoavat kuin lasten rakentamat
korttitalot, kun Jumalan henkäys osuus heihin -- vaikka heitä olisi
satamäärin. Kolme kuukautta sitten kuoli herra Saint-Méran, vähän
myöhemmin rouva Saint-Méran, äskettäin kuoli Barrois, tänään vanha
Noirtier tai nuori Valentine.
-- Te siis tiesitte sen? huudahti Morrel niin suurella kauhulla,
että Monte-Cristo vavahti, hän, joka taivaan sortuessa ei olisi
hievahtanutkaan. -- Te siis tiesitte sen ettekä sanonut minulle mitään!
-- Mitä se minuun kuuluu? jatkoi Monte-Cristo kohauttaen olkapäitään.
-- Enhän minä heitä tunne, pitäisikö minun syöstä toinen turmioon
pelastaakseni toisen? En suinkaan, sillä minä en tee erotusta syyllisen
ja uhrin välillä.
-- Mutta minä, huusi Morrel tuskasta vaikeroiden, -- minä rakastan
häntä!
-- Te rakastatte, ketä! huudahti Monte-Cristo hypäten pystyyn ja
tarttuen Morrelin molempiin käsiin.
-- Minä rakastan mielettömästi, hurjasti, olen valmis vuodattamaan
vereni säästääkseni häneltä kyynelen, rakastan Valentine de
Villefort'ia, joka tällä hetkellä surmataan, kuuletteko, rakastan häntä
ja kysyn Jumalalta ja teiltä, millä tavoin voin hänet pelastaa!
Monte-Cristo karjaisi niin hurjasti, että vain ne, jotka ovat kuulleet
haavoittuneen leijonan karjuvan, voivat kuvitella, miltä se kuulosti.
-- Sinä onneton! huusi hän väännellen vuorostaan käsiään. -- Sinä
onneton, sinä rakastat Valentinea, sinä rakastat tuon kirotun suvun
tytärtä!
Morrel ei ikinä ollut nähnyt kenenkään ihmisen kasvoilla sellaista
ilmettä, ei niin pelottavaa säihkyä silmissä. Taistelutantereiden,
Algerian surmanöiden kauhunhaltija kalpeni sen rinnalla.
Hän peräytyi kauhistuneena.
Monte-Cristo sitä vastoin sulki silmänsä ja kokosi kaiken voimansa
hillitäkseen itsensä. Vähitellen hänen rintansa pauhu tyyntyi, niin
kuin myrskyn jälkeen kuohuvat laineet talttuvat päivän säteiden
vaikutuksesta.
Tätä taistelua kesti tuskin kahtakymmentä sekuntia.
Sitten kreivi kohotti kalpean otsansa.
-- Nyt näette, sanoi hän, -- nyt näette, kuinka Jumala rankaisee
suurisanaisia ja kylmiä ihmisiä heidän välinpitämättömyytensä tähden.
Minä, joka tunteettomasti ja uteliaasti katselin, miten tämä hirvittävä
murhenäytelmä kehittyi, ja turman enkelin tavoin nauroin kaikelle sille
pahalle, mitä ihmiset tekevät toisilleen salaisuuden varjossa -- ja
rikkaitten ja mahtavien on niin helppo säilyttää salaisuus --, minä
tunnen nyt vuorostani, kuinka tuo käärme, jonka kiemurtelevia liikkeitä
katselin, pureekin minua ja puree suoraan sydämeen!
Morrel huokasi raskaasti.
-- Jo riittävät valitukset, jatkoi kreivi. -- Olkaa mies, olkaa
voimakas, täynnä toivoa, sillä minä olen läsnä ja valvon puolestanne.
Morrel pudisti alakuloisena päätään.
-- Käskin teitä toivomaan, ymmärrättekö? huudahti Monte-Cristo. --
Tietäkää, että en koskaan valehtele, en koskaan erehdy. Kello on
kaksitoista, Maximilien, kiittäkää taivasta, ettette tullut
iltapäivällä, ettette tullut huomenna. Kuulkaa siis, mitä teille sanon,
Morrel: ellei Valentine ole kuollut tällä hetkellä, ei hän kuolekaan.
-- Hyvä Jumala, valitti Morrel, -- hän oli kuolemaisillaan, kun lähdin.
Monte-Cristo painoi kädellään otsaansa.
Mitä tapahtuikaan näissä aivoissa, jotka hallitsivat suuria
salaisuuksia? Mitä sanoikaan kirkkauden tai pimeyden enkeli tälle
säälimättömälle ja samalla inhimilliselle sielulle? Jumala yksin sen
tietää! Monte-Cristo kohotti päänsä ja nyt oli hänen otsansa kirkas
kuin heräävän lapsen otsa.
-- Maximilien, sanoi hän, -- palatkaa rauhassa asuntoonne. Ette saa
mennä mihinkään, ette toimia mitenkään ettekä saa päästää otsallenne
huolen varjoakaan. Minä annan teille kyllä tietoja. Menkää.
-- Hyvä Jumala, sanoi Morrel, -- kylmäverisyytenne kauhistuttaa minua.
Voitteko siis jollakin tavoin vastustaa kuolemaa? Oletteko ihmisiä
voimakkaampi? Oletteko enkeli? Oletteko Jumala?
Ja nuori mies, joka ei minkään vaaran edessä ollut peräytynyt, väistyi
sanomattoman kauhun vallassa loitos Monte-Cristosta.
Mutta Monte-Cristo katsoi häneen hymyillen niin alakuloisesti ja
hellästi, että Maximilien tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.
-- Minä voin paljon, ystäväni, vastasi kreivi. -- Minun täytyy nyt
saada olla yksin. Menkää.
Morrel tunsi kreivin ihmeellisen vaikutuksen, jonka alaisiksi kaikki
hänen lähellään joutuivat, eikä yrittänytkään vastustaa. Hän puristi
kreivin kättä ja lähti.
Portilla hän pysähtyi odottamaan Baptistinia, joka juoksujalkaa näkyi
tulevan Matignon-kadun kulmassa.
Tällä välin olivat Villefort ja Avrigny pitäneet kiirettä. Heidän
palatessaan oli Valentine vielä tainnoksissa, ja lääkäri tutki sairasta
niin huolellisesti, kuin tämän tila vaati. Häntä auttoi vielä se, että
hän oli perillä salaisuudesta.
Villefort odotti kiihkeästi tutkimuksen tulosta. Noirtier odotti myös,
kalpeampana kuin nuori tyttö ja janoten totuutta vielä kiihkeämmin kuin
Villefort, ja hänen katseestaan kuvastui voimakasta älyä ja tunnetta.
Lopulta Avrigny sanoi hitaasti:
-- Hän elää vielä!
-- Vielä! huudahti Villefort. -- Tohtori, minkä kamalan sanan
lausuittekaan!
-- Niin, sanon sen kerta vielä, lausui lääkäri. -- Hän elää vielä, ja
se kummastuttaa minua suuresti.
-- Mutta onhan hän pelastettu? kysyi isä.
-- On, koska hän elää.
Tänä hetkenä sattui lääkärin katse kohtaamaan Noirtier'n katseen. Siitä
välkkyi niin tavaton ilo, niin rikas ja hedelmällinen ajatus, että
tohtori kerrassaan hämmästyi.
Hän laski Valentinen nojatuoliin -- tytön huulet olivat niin kalpeat,
että ne tuskin erottuivat kasvoista -- ja katseli Noirtier'ta, joka oli
tarkkaan seurannut lääkärin jokaista liikettä.
-- Olkaa hyvä ja kutsukaa tänne neiti Valentinen kamarineiti, sanoi
Avrigny Villefort'ille.
Villefort irroitti kätensä tyttärensä päästä, jota hän oli kannatellut,
ja lähti itse etsimään kamarineitiä.
Heti kun Villefort oli sulkenut oven, Avrigny lähestyi Noirtier'ta.
-- Teillä on kai jotakin sanottavaa minulle? kysyi hän.
Vanhus räpytti silmiään. Muistammehan, että se oli hänen tapansa
ilmaista halunsa puhua.
-- Minulleko yksin?
-- Niin.
-- Hyvä on, jään luoksenne.
Samassa saapui Villefort kamarineidin seurassa. Kamarineidin jäljestä
tuli rouva Villefort.
-- Mitä tuolle rakkaalle lapselle onkaan tapahtunut? huudahti hän. --
Hän läksi huoneestani ja valitti kyllä pahoinvointia, mutta en koskaan
olisi luullut häntä näin sairaaksi.
Ja rouva Villefort lähestyi kyynelsilmin Valentinea, tarttui hänen
käteensä ja osoitti kaikin tavoin äidillisiä tunteitaan.
Avrigny katsoi yhä Noirtier'hen, hän näki vanhuksen silmien laajenevan
ja pyöristyvän, poskien kalpenevan ja vapisevan ja hien valuvan pitkin
hänen otsaansa.
-- Ah, huudahti hän äkkiä seuratessaan vanhuksen katsetta. Se kohdistui
rouva Villefort'iin, joka samassa sanoi:
-- Tyttö on vietävä vuoteeseensa. Tulkaa auttamaan, Fanny, me viemme
hänet levolle.
Herra Avrigny, joka huomasi, että hän saisi tilaisuuden jäädä
Noirtier'n kanssa kahden, ilmaisi nyökkäämällä, että se oli viisainta,
mutta kielsi antamasta tytölle mitään muuta kuin mitä hän määrää.
He kantoivat huoneesta Valentinen, joka oli tullut tajuihinsa, mutta ei
voinut liikkua, koska kouristus oli heikontanut hänen jäsenensä. Mutta
hänellä oli voimia tervehtiä katseellaan isoisäänsä, joka näytti siltä,
kuin häneltä olisi sielu riistetty, kun Valentine vietiin pois.
Avrigny seurasi sairasta, käski Villefort'in itse ajaa apteekkiin ja
odottaa siellä, kunnes lääkkeet olivat valmiit, tuoda ne kotiin ja
odottaa häntä tyttärensä huoneessa.
Uusittuaan vielä määräyksensä, että Valentinelle ei saanut antaa
mitään, hän palasi Noirtier'n luo, sulki huolellisesti oven ja
tarkastettuaan, ettei kukaan ollut heitä kuulemassa, sanoi:
-- Tiedätte varmaankin jotakin poikanne tyttären sairastumisesta?
-- Tiedän, ilmaisi vanhus.
-- Meillä ei ole aikaa heittää hukkaan, kysyn siis teiltä ja te
vastaatte.
Noirtier ilmaisi olevansa valmis vastaamaan.
-- Oletteko edeltäpäin aavistanut, että tällaista tapahtuisi?
-- Olen.
Avrigny mietti hetkisen ja sanoi sitten lähestyen Noirtier'ta:
-- Suokaa anteeksi sanani, mutta emme saa lyödä laimin pienintäkään
yksityiskohtaa tässä kamalassa tapauksessa, jonka olemme nähneet.
Näittekö Barrois'n kuolevan?
Noirtier kohotti silmänsä taivasta kohden.
-- Tiedättekö, mihin tautiin hän kuoli? kysyi Avrigny laskien kätensä
Noirtier'n olalle.
-- Tiedän, vastasi vanhus.
-- Oliko tämä kuolema mielestänne luonnollinen?
Noirtier'n liikkumattomille huulille näytti ilmestyvän hymy.
-- Heräsikö teissä ajatus siitä, että Barrois oli myrkytetty?
-- Heräsi.
-- Luuletteko, että myrkky, joka hänet surmasi, oli häntä varten
valmistettu?
-- En.
-- Arveletteko nyt, että sama henkilö, joka surmasi Barrois'n, on
tahtoessaan surmata toisen henkilön surmannutkin Valentinen?
-- Arvelen.
-- Hänenkin siis täytyy kuolla? kysyi Avrigny luoden terävän katseen
Noirtier'hen.
Hän odotti, minkä vaikutuksen tämä lause tekisi vanhukseen.
-- Ei, vastasi Noirtier sellaisella riemun ilmeellä, että se olisi
voinut saattaa parhaimmankin arvaajan ymmälle.
-- Toivotte siis? kysyi Avrigny hämmästyneenä.
-- Niin.
-- Mitä toivotte?
Vanhus ilmaisi silmillään, ettei hän kyennyt vastaamaan.
-- Sehän on totta! mutisi Avrigny.
Sitten hän jälleen kääntyi Noirtier'n puoleen sanoen:
-- Toivotteko, että murhaaja väsyy?
-- En.
-- Toivotte siis, että myrkky ei tee Valentineen mitään vaikutusta.
-- Niin.
-- Enhän toki ilmaise teille mitään uutta sanomalla, että hänet on
aiottu myrkyttää? sanoi Avrigny.
Vanhus ilmaisi katseellaan, että hän oli myrkytysyrityksestä täysin
varma.
-- Millä tavoin siis luulette Valentinen pelastuvan tästä?
Noirtier'n katse kiintyi määrättyyn kohtaan. Avrigny seurasi hänen
katsettaan, ja näki pullon, jolla joka aamu tuotiin vanhukselle
lääkettä.
-- Ahaa, välähti Avrignyn mielessä, -- olisitteko ehkä huomannut...
Noirtier ei antanut hänen edes puhua loppuun.
-- Olen, vastasi hän.
-- Että hänet voidaan turvata myrkkyä vastaan...
-- Niin.
-- Totuttamalla hänet vähitellen siihen...
-- Niin, niin, niin, vastasi Noirtier ihastuen huomatessaan toisen
häntä ymmärtävän.
-- Kuulitte minun varmaankin sanovan, että lääkkeessänne on brusiinia?
-- Kuulin.
-- Ja totuttamalla hänet siihen olette karaissut hänen ruumiinsa
myrkkyä vastaan?
Sama riemun ilme näkyi Noirtier'ssa.
-- Ja olette todellakin onnistunut! huudahti Avrigny. -- Ilman tätä
varokeinoa olisi Valentine epäilemättä tänään surmattu, auttamattomasti
surmattu, säälimättä surmattu. Kouristus oli voimakas, mutta hän vain
heikontui siitä eikä kuollut.
Yliluonnollinen ilo välkkyi vanhuksen silmistä, jotka hän sanomattoman
kiitollisena loi taivasta kohden. Tänä hetkenä Villefort palasi.
-- Tässä on pyytämänne lääke, tohtori.
-- Valmistettiinko se teidän nähtenne?
-- Valmistettiin, vastasi kuninkaallinen prokuraattori.
-- Se ei ole välillä ollut kenenkään muun käsissä?
-- Ei.
Avrigny otti pullon, kaatoi muutaman pisaran siitä kämmenelleen ja
nieli ne.
-- Hyvä on, sanoi hän, -- menkäämme Valentinen luo, annan määräykseni
kaikille, ja te itse, herra Villefort, saatte valvoa, että niitä
noudatetaan.
Samana hetkenä, jolloin Avrigny astui Valentinen huoneeseen
Villefort'in seurassa, vuokrasi eräs juhlallisesti käyttäytyvä,
tyynesti ja varmasti puhuva italialainen pappi itselleen talon
Villefort'in talon vierestä.
Kukaan ei tiedä, mitä keinoja käyttämällä hän sai talon kolme
vuokralaista kaksi tuntia myöhemmin muuttamaan, mutta kaupunginosassa
yleisesti liikkunut huhu, ettei talo ollut rakennettu aivan varmalle
pohjalle ei estänyt uutta vuokralaista muuttamasta sinne vaatimattomine
huonekaluineen saman päivän iltana kello viisi.
Vuokrasopimus tehtiin kolmeksi vuodeksi, ja vuokraaja maksoi omistajan
vaatimuksesta ensimmäisen puolen vuoden vuokran heti. Tämän uuden,
italialaisen vuokralaisen nimi oli signor Giacomo Busoni.
Työmiehiä tuotiin paikalle heti, ja myöhäiset kulkijat näkivät samana
iltana hämmästyksekseen, miten puusepät ja muurarit ryhtyivät
vahvistamaan horjuvan talon alakertaa.