Kreivi Monte-Cristo kumarsi viidelle nuorelle miehelle hymyillen
samalla alakuloisesti ja arvokkaasti ja nousi Maximilienin ja
Emmanuelin kanssa vaunuihin.
Albert, Beauchamp ja Château-Renaud jäivät taistelupaikalle.
Nuori mies loi todistajiinsa katseen, joka olematta arka tiedusteli
heidän mielipiteitään äskeisten tapahtumien johdosta.
-- Rakas ystävä, sanoi Beauchamp ensimmäisenä, joko toisia herkempänä
tai teeskennellen vähemmän, -- sallikaa minun onnitella teitä. Tämä oli
todellakin odottamaton loppu ikävälle asialle.
Albert seisoi vaiti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Château-Renaud tyytyi
pieksämään kenkäänsä notkealla kepillään.
-- Emmekö jo lähde? sanoi hän kiusallisen äänettömyyden jälkeen.
-- Milloin vain tahdotte, vastasi Beauchamp, -- antakaa minulle vain
ensin aikaa onnitella herra Morcerfia. Hän on tänään osoittanut
jalomielisyyttä ja ritarillisuutta ... joka on harvinaista maailmassa.
-- Niin on, sanoi Château-Renaud.
-- Suurenmoistahan on voida siinä määrin hallita itseään, jatkoi
Beauchamp.
-- Se on kyllä totta. Mitä minuun tulee, niin se olisi ollut minulle
aivan mahdotonta, sanoi Château-Renaud kylmäkiskoisesti.
-- Hyvät herrat, sanoi Albert, -- ette varmaankaan ymmärrä, että kreivi
Monte-Criston ja minun välilläni on tapahtunut jotakin sangen
vakavaa...
-- Olemme kyllä, olemme kyllä, sanoi Beauchamp heti, -- mutta kaikki
tyhjäntoimittajamme eivät ymmärrä, kuinka sankarillisesti olette
menetellyt, ja ennemmin tai myöhemmin teidän on pakko selittää se
heille tavalla, joka ei ole heidän terveydelleen ja hengelleen oikein
edullista. Annanko teille ystävän neuvon? Lähtekää Napoliin, Haagiin
tai Pietariin, missä ymmärretään kunnia-asiat selvemmin kuin täällä
typerässä Pariisissa. Sinne päästyänne harjoitelkaa ahkerasti
pistoolilla ampumista ja miekkailua. Menetelkää niin, että palatessanne
Pariisiin muutaman vuoden kuluttua olette siksi unohdettu tai siksi
kunnioitettu näiden harjoitustenne tähden, että saatte olla rauhassa.
Enkö olekin oikeassa, herra Château-Renaud?
-- Se on minunkin mielipiteeni täydellisesti, sanoi paroni. -- Ei
mikään synnytä vaarallisia kaksintaisteluja siinä määrin, kuin
tulokseton kaksintaistelu.
-- Kiitos, hyvät herrat, vastasi Albert kylmäkiskoisesti hymyillen. --
Noudatan neuvoanne, en siksi, että sen minulle annatte, vaan siksi,
että itsekin aioin lähteä Ranskasta. Kiitän teitä myöskin siitä
palveluksesta, jonka minulle teitte tulemalla todistajikseni. Se painuu
sitäkin syvemmälle mieleeni, koska se on ainoa, joka äskeisten
sanojenne perusteella jää muistiini.
Château-Renaud ja Beauchamp katsoivat toisiinsa. Ääni, jolla Morcerf
lausui kiitoksensa, osoitti sellaista päättäväisyyttä, että seurustelu
olisi käynyt hankalaksi, jos keskustelua olisi jatkunut pitemmälle.
-- Hyvästi, Albert, sanoi Beauchamp äkkiä ojentaen veltosti kätensä
nuorelle miehelle, joka ei näyttänyt tointuvan huumaustilastaan.
Albert ei tehnyt pienintäkään liikettä tarttuakseen ojennettuun käteen.
-- Hyvästi, sanoi Château-Renaud vuorostaan pitäen vasemmassa kädessään
siroa keppiään ojentaessaan oikean.
Albertin huulet sopersivat tuskin kuultavasti: Hyvästi! Mutta hänen
katseensa oli sitä ilmeikkäämpi, siinä kuvastui hillittyä suuttumusta,
ylpeää halveksumista ja jaloa harmia.
Todistajien noustua vaunuihin hän seisoi vielä jonkin aikaa
liikkumattomana ja alakuloisena paikallaan. Sitten hän äkkiä päästi
hevosensa ohjakset irti puusta, johon palvelija ne oli sitonut, hyppäsi
satulaan ja läksi ajamaan täyttä laukkaa Pariisia kohden.
Neljännestuntia myöhemmin hän tuli Helder-kadun varrella olevaan
asuntoonsa.
Astuessaan hevosen selästä hän oli näkevinään kreivin makuuhuoneen
ikkunasta isänsä kalpeat kasvot. Albert käänsi huokaisten päänsä
syrjään ja astui sivurakennukseensa.
Sinne tultuaan hän loi viimeisen katseen kaikkeen siihen rikkauteen,
joka oli tehnyt hänen elämänsä suloiseksi lapsuudesta asti. Hän katsoi
tauluja, joiden ihmiset näyttivät hymyilevän hänelle ja joiden
maisemissa värit hehkuivat. Sitten hän irrotti kehyksestä äitinsä kuvan
ja kääri sen kokoon jättäen kultakehyksen ympäröimään mustaa aukkoa.
Sen jälkeen hän järjesti kaikki kauniit turkkilaiset aseet,
englantilaiset kiväärit, japanilaiset posliinit, metallikehyksiset
maljat, Feuchères'in ja Baryen pronssiset taideteokset; hän tarkasti
kaapit ja pani avaimet suulle; heitti kaiken taskurahansa
kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka jätti auki, pani sinne tuhannet
koruesineet, joita oli maljakoissa, rasioissa ja hyllyillä; laati
tarkan luettelon kaikesta ja pani tämän luettelon pöydälle näkyvälle
paikalle siirrettyään ensin pois kaikki paperit ja kirjat.
Hänen aloittaessaan tätä työtä oli palvelija tullut huoneeseen, vaikka
Albert olikin käskenyt hänen pysytellä poissa.
-- Mitä tahdotte? kysyi Morcerf pikemmin surullisella kuin suuttuneella
äänellä.
-- Anteeksi, sanoi kamaripalvelija, -- herra kielsi minua kyllä
tulemasta häiritsemään, mutta kreivi Morcerf kutsui minut puheilleen.
-- Entä sitten? kysyi Albert.
-- En tahtonut mennä kreivin luo kuulematta ensin herran määräyksiä.
-- Minkä vuoksi?
-- Kreivi varmaankin tietää, että minä saatoin herran taistelupaikalle.
-- Luultavasti, sanoi Albert.
-- Ja kun hän lähettää minulle sanan, niin hän varmaankin tahtoo
tietää, mitä siellä on tapahtunut. Mitä vastaan?
-- Totuuden.
-- Vastaan siis ettei mitään taistelua ollutkaan.
-- Sanotte, että pyysin kreivi Monte-Cristolta anteeksi. Menkää.
Palvelija kumarsi ja poistui.
Albert ryhtyi sitten jatkamaan luettelon laatimista.
Lopetettuaan tämän työnsä hän kuuli hevosten kavioiden kopinaa pihalta
ja ikkunoiden helinää vaunujen ajaessa kolisten ohitse. Hän lähestyi
ikkunaa ja näki isänsä nousevan vaunuihin ja ajavan pois.
Tuskin oli portti ennättänyt sulkeutua kreivin mentyä, kun Albert
riensi äitinsä huoneistoon. Kun ei ketään ollut häntä ilmoittamassa,
hän meni äitinsä makuuhuoneeseen asti. Hänen sydämensä sävähti, ja hän
pysähtyi kynnykselle. Aivan kuin sama sielu olisi vaikuttanut näissä
kahdessa ruumiissa, oli Mercedes huoneistossaan aivan samassa puuhassa
kuin Albert omassaan. Kaikki oli järjestetty, pitsit, koristeet,
liinavaatteet, hopeaesineet laatikkoihin, joiden avaimet Mercedes
huolellisesti kokosi.
Albert näki kaikki nämä valmistelut, ymmärsi niiden tarkoituksen ja
huutaen: "Äiti!" hän kietoi kätensä Mercedeksen kaulaan.
Jos taiteilija olisi osannut vangita heidän kasvojensa ilmeen, hän
olisi varmaankin luonut kauniin taulun.
Mutta äidin tarmokkaat toimenpiteet kauhistuttivat Albertia, vaikka ne
hänen omalla kohdallaan olivat tuntuneet täysin luonnollisilta.
-- Mitä teettekään? sanoi hän.
-- Mitä tekisit itse? kysyi Mercedes.
-- Oi, äiti, huudahti Albert, joka oli niin liikutettu, että tuskin
saattoi puhuakaan, -- teidän suhteenne on asia aivan toinen kuin minun!
Te ette ole voinut tehdä samaa päätöstä kuin minä. Minä näet tulen
jättämään hyvästit tälle talolle... ja teille.
-- Minäkin lähden, Albert, vastasi Mercedes. -- Luulin, että poikani
saattaisi minua, olenko erehtynyt siinä?
-- Äiti, sanoi Albert varmasti, -- en voi sallia, että te joutuisitte
elämään niin kuin minä. Minä saan tästä lähin elää köyhänä ja
huomaamattomana. Minun täytyy lainata ystäviltä leipäpala, kunnes itse
ansaitsen. Sen vuoksi olenkin aikonut mennä suoraa päätä Franzin luo ja
pyytää häneltä lainaksi sen pienen rahamäärän, jonka luulen alussa
tarvitsevani.
-- Sinäkö, lapsi parka, huudahti Mercedes, -- sinäkö saisit kärsiä
nälkää ja puutetta! Älä puhu sellaista, muuten saat minut peruuttamaan
kaikki päätökseni.
-- Mutta minä en peruuta, rakas äiti, vastasi Albert. -- Olen nuori,
olen voimakas ja luulen olevani urhoollinenkin, ja eilisestä asti olen
oppinut näkemään, mitä tahdonvoimalla saa aikaan. Äiti, olen nähnyt
ihmisiä, jotka eivät ole kuolleet, vaikka ovat paljon saaneet kärsiä,
vaan ovat vielä rakentaneet uuden onnenkin lupausten raunioille,
kaikille Jumalan antamien toiveitten siruille. Olen sen oppinut, olen
nähnyt sellaisia ihmisiä. Ja tiedän, että vaikka heidän vihamiehensä on
syössyt heidät kuiluun, he ovat nousseet sieltä niin voimakkaina ja
loistavina, että ovat saaneet vuorostaan voiton vihamiehestään ja
syösseet hänet kuiluun. Ei, äiti, ei. Tästä päivästä alkaen olen
katkaissut kaikki siteet, jotka minua yhdistävät menneisyyteen, enkä
ota siitä mitään, en edes nimeäkään, sillä ymmärrättehän, äiti, että
poikanne ei voi käyttää sellaisen miehen nimeä, jonka täytyy punastua
toisten edessä.
-- Albert, lapseni, sanoi Mercedes, -- jos olisin ollut voimakkaampi,
olisin neuvonut sinua tekemään juuri noin. Omatuntosi puhui, kun
sortunut ääneni vaikeni. Noudata omaatuntoasi, poikani. Sinulla oli
ystäviä, Albert, katkaise siteet, jotka sinut liittävät heihin, mutta
äitisi tähden älä vaivu epätoivoon. Elämä on vielä kaunis sinun
iälläsi, ethän ole vielä täyttänyt kahtakymmentäkahta, ja koska puhdas
sydämesi tarvitsee puhtaan nimenkin, niin ota isäni nimi: Herrera.
Tunnen sinut, Albert, menet mille alalle tahansa, pian teet hänen
nimensä kuuluisaksi. Silloin voit jälleen astua ihmisten joukkoon
entistä kunniakkaampana kärsimiesi onnettomuuksien tähden. Ellei
kaikista otaksumistani huolimatta niin kävisikään, jätä minulle
kuitenkin tämä toivo, minulle, jolla kohta ei ole mitään muuta ajatusta
kuin se, ei muuta tulevaisuutta, ja jonka hauta alkaa tämän talon
kynnyksen toisella puolen.
-- Täytän tahtonne, rakas äiti, sanoi nuori mies. -- Niin, sama toivo
elää minussakin. Taivaan kosto ei voi vainota meitä kahta, teitä,
puhdasta ja minua, syytöntä. Mutta koska olemme tehneet päätöksemme,
niin toimikaamme tarmokkaasti. Herra Morcerf läksi noin puoli tuntia
sitten; näettehän, että meillä on tilaisuus välttää melua ja
selvittelyjä.
-- Odotan sinua, poikani, sanoi Mercedes.
Albert juoksi heti bulevardille asti ja toi sieltä ajurin, joka
veisi heidät kotoa pois. Hän muisti erään pienen matkustajakodin
Saints-Pères-kadun varrella mistä tiesi saavansa vaatimattoman, mutta
siistin asunnon äidilleen. Hän palasi siis noutamaan kreivitärtä.
Juuri kun ajoneuvot pysähtyivät portin eteen ja Albert hyppäsi niistä,
lähestyi eräs mies häntä ja ojensi kirjeen.
Albert tunsi miehen Monte-Criston taloudenhoitajaksi.
-- Kreiviltä, sanoi Bertuccio.
Albert otti kirjeen, avasi sen ja luki.
Luettuaan sen hän etsi Bertuccioa, mutta nuoren miehen lukiessa
Bertuccio olikin kadonnut.
Silloin Albert kyynelsilmin ja rinta mielenliikutuksesta kuohuen tuli
Mercedeksen luo ja ojensi hänelle kirjeen sanaakaan sanomatta.
Mercedes luki:
Albert.
Osoittaen aavistavani, minkä päätöksen aiotte panna täytäntöön,
luulen myöskin voivani näyttää teille, mitä on hienotunteisuus.
Olette vapaa, jätätte kreivin talon ja otatte luoksenne äitinne,
joka on vapaa, niin kuin tekin olette. Mutta muistakaa, että
olette hänelle enemmän velkaa kuin koskaan voitte suorittaa, te
jalo nuorukainen. Säilyttäkää voimanne taistelua varten, vaatikaa
itsellenne kärsimykset, mutta säästäkää häneltä puutteet, jotka
väistämättä seuraavat ensimmäisiä ponnistuksianne, sillä hän ei
ansaitse onnettomuuden varjoakaan, eikä sallimus tahdo, että
syytön saa kärsiä syyllisen tähden.
Tiedän, että aiotte lähteä kodistanne Helder-kadun varrelta
ottamatta mitään mukaanne. Älkää koettako tutkia, miten sen
olen saanut tietää, pääasia on, että sen tiedän. Kuulkaa minua,
Albert.
Kaksikymmentäviisi vuotta sitten palasin hyvin iloisena ja ylpeänä
isänmaahani. Minulla oli morsian, Albert, pyhä nuori tyttö, jota
jumaloin, ja toin morsiamelleni sataviisikymmentä kultarahaa,
jotka olin työlläni vaivalloisesti koonnut. Tämä rahamäärä kuului
hänelle, häntä varten se oli tuotu ja kun tiesin, kuinka petollinen
meri on, kaivoin aarteemme sen talon pieneen puutarhaan, missä
isäni asui Marseillessa, Meilhan-kadun varrella.
Äitinne tuntee kyllä tämän pienen talon, Albert. Kun viimeksi
kuljin Marseillen kautta tullessani Pariisiin, menin katsomaan
tätä taloa, johon liittyi niin monta surullista muistoa, ja eräänä
iltana kaivoin kuokalla sitä kohtaa, jonne olin aarteen kätkenyt.
Rautainen laatikko oli vielä entisellä paikallaan, kukaan ei ollut
siihen koskenut. Se on puutarhan nurkassa, viikunapuun alla, jonka
isäni istutti samana päivänä, jolloin minä synnyin.
No niin, Albert, tämä sama rahamäärä, jonka avulla muinoin olisin
yrittänyt tehdä rakastamani naisen elämän huolettomaksi ja
rauhalliseksi, se voidaan nyt omituisen ja surullisen sattuman
kautta käyttää samaan tarkoitukseen. Ymmärtäkää oikein ajatukseni,
minun, joka voisin hänelle antaa miljoonia, mutta tarjoankin vain
palasen mustaa leipää, joka on ollut unohtuneena siitä asti, kun
jouduin rakastamastani olennosta eroon.
Olette jalomielinen mies, Albert, mutta ehkä teitä kuitenkin
sokaisee ylpeys tai suuttumus. Jos hylkäätte tarjoukseni, jos
pyydätte toiselta sitä, mikä minulla on oikeus teille antaa, niin
sanon, ettette menettele jalomielisesti. Älkää kieltäkö äitiänne
ottamasta vastaan elatustaan siltä mieheltä, jonka isän teidän
isänne surmasi nälkään ja epätoivoon.
Albert odotti kalpeana ja liikuttuneena äitinsä päätöstä.
Mercedes loi taivasta kohden katseen, jota on mahdoton kuvata.
-- Minä otan sen vastaan, sanoi hän. -- Hänellä on oikeus maksaa
minulle myötäjäiset, jotka vien mukanani luostariin.
Ja tarttuen poikansa käsivarteen hän astui portaita alas reippaammin
kuin ehkä itsekään oli kuvitellut.