Monte-Cristo oli palannut Maximilienin ja Emmanuelin seurassa
kaupunkiin. He olivat paluumatkalla iloisia. Emmanuel ei yrittänytkään
salata sitä, kuinka onnellinen hän oli, kun rauha oli seurannut riitaa,
ja hän toi julkisesti esiin filantrooppiset mielipiteensä. Morrel
nojautui vaunujen nurkkaan ja antoi lankonsa ilon puhjeta sanoiksi. Hän
oli yhtä iloinen, vaikka hänen ilonsa ilmenikin ainoastaan katseessa.
Tronen portilla he tapasivat Bertuccion. Tämä odotti liikkumattomana
kuin vartiosotilas.
Monte-Cristo pisti päänsä ikkunasta, vaihtoi muutaman sanan hänen
kanssaan, ja taloudenhoitaja poistui.
-- Herra kreivi, sanoi Emmanuel heidän tullessaan Place-Royalen
kohdalle, -- antakaa minun nousta vaunuista porttini kohdalla, ettei
vaimoni tarvitsisi enää olla vähääkään levoton teidän tai minun
puolestani.
-- Ellei olisi naurettavaa julkisesti riemuita voitosta, kutsuisin
kreiviä saapumaan meille, sanoi Morrel. -- Mutta herra kreivillähän on
varmaan pelokkaita sydämiä lohdutettavana. Olemme perillä, sanokaamme
ystävällemme hyvästi ja antakaamme hänen jatkaa matkaansa.
-- Odottakaa hiukan, sanoi Monte-Cristo, -- älkää riistäkö minulta
yht'aikaa molempia seuralaisiani. Menkää te hurmaavan puolisonne luo ja
sanokaa hänelle terveisiä minulta, mutta saattakaa te, Morrel, minua
Champs-Elysées'lle asti.
-- Sehän sopii mainiosti, sanoi Maximilien, -- varsinkin kun minulla on
asiaa samaan kaupunginosaan.
-- Odotammeko sinua aamiaiselle? kysyi Emmanuel.
-- Älkää odottako, sanoi nuori mies.
Vaunujen ovi sulkeutui, ja ajoneuvot jatkoivat matkaansa.
-- Huomaatteko, kuinka olen tuottanut teille onnea? sanoi Morrel
jäätyään kreivin kanssa kahden. -- Ettekö ole tullut sitä ajatelleeksi?
-- Olen kyllä, sanoi Monte-Cristo, -- siksi tahtoisinkin aina pitää
teidät luonani.
-- Ihmeellistä! jatkoi Morrel vastaten omiin ajatuksiinsa.
-- Mikä? kysyi Monte-Cristo.
-- Se, mikä on tapahtunut.
-- Niin onkin, vastasi kreivi hymyillen. -- Sanoitte oikean sanan, se
on ihmeellistä.
-- Sillä oikeastaan Albert on urhoollinen, jatkoi Morrel.
-- Hyvin urhoollinen, sanoi Monte-Cristo, -- olen nähnyt hänen nukkuvan
rauhallisesti tikarin uhatessa häntä.
-- Ja minä tiedän, että hän on kaksi kertaa ollut kaksintaistelussa ja
taistellut hyvin, sanoi Morrel. -- Sovittakaa tämä sitten hänen
tämänaamuiseen menettelyynsä!
-- Sekin on teidän vaikutustanne, jatkoi Monte-Cristo hymyillen.
-- Mikä onni, ettei Albert ole sotilas, sanoi Morrel.
-- Kuinka niin?
-- Pyydellä anteeksi taistelupaikalla! sanoi nuori kapteeni päätään
pudistaen.
-- Älkäähän nyt eksykö tavallisten ihmisten ennakkoluuloihin, Morrel,
sanoi kreivi lempeästi. -- Myönnättehän, että kun Albert on
urhoollinen, niin hän ei voi olla pelkuri, mutta hänellä oli erikoiset
syynsä tämänaamuiseen menettelyynsä, ja hän oli yksinkertaisesti
sankarillinen.
-- Oli kyllä, oli kyllä, sanoi Morrel, -- mutta sanon aivan kuin
espanjalainen: Hän oli eilen urhoollisempi!
-- Syöttehän aamiaista kanssani? kysyi kreivi lopettaakseen
keskustelun.
-- En, lähden luotanne kello kymmenen.
-- Teidän piti siis mennä jonkun toisen kanssa aamiaiselle?
Morrel hymyili ja pudisti päätään.
-- Mutta täytyyhän teidän jossakin syödä.
-- Miksi, koska minun ei ole nälkä? sanoi nuori mies.
-- En tiedä muuta kuin kaksi tunnetta, jotka voivat karkottaa nälän:
surun ja koska kaikeksi onneksi näen teidät iloisena, niin se ei voi
olla syynä -- ja rakkauden. Päättäen siitä, mitä lausuitte
sydämestänne, voin otaksua...
-- En vastaa kieltävästi, sanoi Morrel iloisesti.
-- Ettekö kerro sitä minulle, Maximilien? jatkoi kreivi niin
vilkkaasti, että huomasi, kuinka innokkaasti hän olisi tahtonut saada
tietää tämän salaisuuden.
-- Olenhan tänään näyttänyt, että minulla on sydän, enkö olekin,
kreivi?
Vastauksen asemesta kreivi ojensi kätensä nuorelle miehelle.
-- No niin, jatkoi tämä, -- koska tämä sydän ei enää ole teidän
luonanne Vincennes'in metsässä, niin se on toisaalla, josta menen sitä
etsimään.
-- Menkää, sanoi kreivi hitaasti, -- menkää, rakas ystävä. Mutta jos
joudutte pulaan, niin muistakaa, että minä voin tehdä paljon tässä
maailmassa, ja olen onnellinen, jos voin käyttää voimaani niiden
hyväksi, joita rakastan. Ja teitä minä rakastan, tiedättehän sen,
Morrel?
-- Hyvä on, sanoi nuori mies, -- muistan kyllä teitä, niin kuin
itsekkäät lapset muistavat vanhempiaan tarvitessaan heitä. Jos
tarvitsen teitä, ja se hetki ehkä tulee, käännyn teidän puoleenne,
kreivi.
-- Hyvä, vetoan sanaanne. Hyvästi siis.
-- Näkemiin.
He olivat saapuneet Champs-Elysées'n varrella olevan talon edustalle.
Monte-Cristo avasi vaunujen oven. Morrel hyppäsi kadulle. Bertuccio
odotti portailla. Morrel katosi Marigny-kadulle päin, ja kreivi riensi
Bertuccion luo.
-- No? kysyi hän.
-- Hän lähtee kotoaan pois, vastasi taloudenhoitaja.
-- Entä hänen poikansa?
-- Florentin, vicomten kamaripalvelija, arvelee, että hän lähtee myös.
-- Tulkaa.
Monte-Cristo vei Bertuccion työhuoneeseensa, kirjoitti kirjeen, jonka
olemme nähneet, ja antoi sen taloudenhoitajalle.
-- Ottakaa tämä, sanoi hän, -- ja pitäkää kiirettä. Sitä ennen menkää
ilmoittamaan Haydéelle, että olen palannut.
-- Tässä olen, sanoi nuori tyttö, joka kuullessaan vaunujen äänen oli
tullut yläkerrasta ja katsoi säteilevänä kreiviin nähdessään hänet
elossa ja haavoittumattomana.
Bertuccio poistui.
Haydée päästi valloilleen koko sen riemun, mitä tytär tuntee nähdessään
jälleen isänsä, koko sen autuuden, mitä rakastajatar tuntee
kohdatessaan armaansa. Vaikka Monte-Criston ilo ei ollutkaan yhtä
tulvehtiva, niin se oli yhtä suuri. Kauan kärsineille sydämille on ilo
samaa kuin kaste päivän polttamille kukille; sydän ja maa imevät
ahnaasti virkistävän sateen, vaikka muut eivät mitään näekään.
Monte-Criston kreivi oli muutaman päivän ajan ymmärtänyt sen, mitä hän
ei enää tohtinut toivoakaan, nimittäin, että maailmassa oli kaksi
Mercedestä ja että hän vielä kerran saattoi tulla onnelliseksi.
Hänen onnea janoava katseensa uppoutui Haydéen kosteihin silmiin, kun
ovi äkkiä aukeni. Kreivi rypisti kulmiaan.
-- Herra Morcerf, sanoi Baptistin, aivan kuin tämä yksi sana olisi
riittänyt hänen puolustuksekseen.
Kreivin kasvot kirkastuivat todellakin.
-- Kumpi, kysyi hän, -- vicomte vai kreivi?
-- Kreivi!
-- Hyvä Jumala! huudahti Haydée. -- Eikö kaikki vielä olekaan
päättynyt?
-- En tiedä, onko kaikki päättynyt, armas lapseni, sanoi kreivi
tarttuen nuoren tytön käsiin, -- mutta sen tiedän, ettei sinun tarvitse
enää mitään pelätä.
-- Hänhän on tuo sama konna...
-- Se mies ei millään voi minua vahingoittaa, Haydée, sanoi
Monte-Cristo. -- Kun olin tekemisissä hänen poikansa kanssa, oli
minulla syytä pelätä.
-- Et voi tietää, valtiaani, kuinka kamalan tuskan vallassa olin, sanoi
nuori tyttö.
Monte-Cristo hymyili ja laski kätensä tytön päälaelle.
-- Kautta isäni haudan, sanoi hän, -- vannon, että jos jokin
onnettomuus tapahtuu, ei se kohdistu ainakaan minuun.
Monte-Cristo painoi tälle puhtaalle ja kauniille otsalle suudelman,
joka sai kaksi sydäntä sykkimään yht'aikaa, toisen kiihkeästi ja toisen
lämpimästi.
-- Hyvä Jumala, sopersi kreivi, -- sallitko minun siis vielä
rakastaa...! Pyytäkää kreivi Morcerfia astumaan salonkiin, sanoi hän
johdattaen nuoren tytön salaportaille.
Selitämme muutamalla sanalla tämän käynnin, jota kreivi epäilemättä
odotti, mutta ehkä eivät lukijamme.
Sill'aikaa kun Mercedes järjesti tavaroitaan ja jalokiviään, sulki
laatikoita ja kokosi avaimia, jotta kaikki olisi hänen lähtiessään
täydessä järjestyksessä, ilmestyivät hänen huomaamattaan käytävän
ikkunaan kalpeat ja synkät kasvot. Siitä paikasta saattoi nähdä ja
kuulla kaiken, mitä tapahtui Mercedeksen huoneessa.
Jonkin ajan kuluttua lähti kalpeakasvoinen mies lasioven luota kreivi
Morcerfin makuuhuoneeseen ja nosti vapisevalla kädellä pihanpuoleisen
ikkunan verhoa. Hän seisoi siinä kymmenen minuuttia liikkumattomana ja
vaiti, kuunnellen vain oman sydämensä sykintää. Nämä kymmenen minuuttia
olivat hänelle pitkä aika.
Palatessaan taistelupaikalta Albert näki ikkunassa isänsä ja kääntyi
poispäin.
Kreivin silmät suurenivat. Hän tiesi, että Albert oli hirvittävästi
loukannut Monte-Cristoa ja että sellaista loukkausta seurasi joka
maassa kuolemaan päättyvä kaksintaistelu. Albert palasi terveenä, siis
kreivi oli saanut surmansa.
Ilon välke valaisi hetkiseksi Morcerfin synkkiä kasvoja, aivan niin
kuin aurinko ennen vaipumistaan valaisee pilviä, jotka eivät näytä sen
kehdolta, vaan sen haudalta.
Mutta, kuten olemme sanoneet, hän odotti turhaan, että poika olisi
tullut ilmoittamaan voitostaan. Oli luonnollista, ettei Albert ennen
taistelua ollut tahtonut nähdä isää, jonka kunnian puolesta hän meni
taistelemaan, mutta miks'ei hän nyt tullut heittäytymään isän syliin
kostettuaan isänsä kunnian puolesta?
Kun Albertia ei kuulunut, lähetti kreivi noutamaan hänen palvelijaansa.
Tiedämme, että Albert oli käskenyt tämän kertoa kaiken aivan suoraan.
Kymmentä minuuttia myöhemmin ilmestyi kreivi Morcerf portaille yllään
musta pitkä takki, jossa oli sotilaskaulus, mustat housut, ja mustat
hansikkaat. Hän oli nähtävästi edeltäpäin antanut määräyksensä, sillä
tuskin hän oli ennättänyt laskea jalkansa viimeiselle portaalle, kun
vaunut jo ajoivat esiin vajasta ja pysähtyivät hänen eteensä.
Kamaripalvelija heitti silloin vaunuihin sotilasviitan, jonka sisällä
oli kaksi miekkaa, sulki vaunujen oven ja hyppäsi ajajan viereen.
Ajaja kumartui oven puoleen kuullakseen määräykset.
-- Champs-Elysées, sanoi kenraali, -- kreivi Monte-Criston luo.
Nopeasti!
Piiska läimähti, ja hevoset syöksyivät eteenpäin. Viittä minuuttia
myöhemmin ne pysähtyivät kreivin asunnon eteen.
Herra Morcerf avasi itse vaunujen oven ja hyppäsi maahan, kun vaunut
olivat vielä miltei liikkeessä, soitti kelloa ja katosi avoimesta
portista palvelijan seurassa.
Hetkeä myöhemmin Baptistin ilmoitti Monte-Cristolle kreivi Morcerfin,
ja viedessään Haydéen pois Monte-Cristo käski johdattaa kreivin
salonkiin.
Kenraali mitteli jo kolmatta kertaa salonkia päästä päähän, kun hän
kääntyessään näki Monte-Criston seisovan kynnyksellä.
-- Herra Morcerf todellakin! sanoi Monte-Cristo rauhallisesti. --
Luulin kuulleeni väärin.
-- Niin, minä tässä olen, sanoi kreivi, ja hänen huulensa
puristautuivat niin lujasti yhteen, että hänen oli vaikea puhua
selvästi.
-- Minulla ei siis ole muuta jäljellä kuin kysyä syytä siihen, miksi
kreivi Morcerf näin varhain tulee luokseni, sanoi Monte-Cristo.
-- Onko teillä tänä aamuna ollut kaksintaistelu poikani kanssa? kysyi
kenraali.
-- Tiedättekö sen? vastasi kreivi.
-- Ja tiesin senkin, että pojallani oli täysi syy taistella kanssanne
ja tehdä kaikki voitavansa surmatakseen teidät.
-- Hänellä oli todellakin siihen täysi syy, mutta siitä huolimatta
näettehän, ettei hän ole minua surmannut, eipä ole taistellutkaan
kanssani.
-- Ja kuitenkin hän piti teitä syynä isänsä häpeään ja koko siihen
kamalaan onnettomuuteen, joka tällä hetkellä uhkaa sortaa taloni.
-- Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo pelottavan rauhallisesti. --
Se oli kyllä sivusyy, mutta ei pääsyy.
-- Varmaankin pyysitte häneltä anteeksi tai annoitte hänelle joitakin
selityksiä?
-- En antanut hänelle mitään selityksiä, hän pyysi minulta anteeksi.
-- Ja mistä hänen menettelynsä johtui?
-- Vakaumuksesta. Ehkä oli käynyt ilmi, että tämän asian yhteydessä
joku toinen oli syyllisempi kuin minä.
-- Ja kuka tuo toinen oli?
-- Hänen isänsä.
-- Vaikka olisikin ollut syyllinen, sanoi kreivi kalveten, -- niin
tiedättehän, ettei syyllinen tahdo syyllisyyttään todistettavan.
-- Tiedän kyllä... Siksi odotinkin, että kävisi niin kuin kävi.
-- Odotitte, että poikani osoittautuisi raukkamaiseksi! huudahti
kreivi.
-- Albert de Morcerf ei ole raukka! sanoi Monte-Cristo.
-- Kun miehen kädessä on miekka ja miekan edessä vihollinen, eikä mies
taistele, niin hän on raukka. Miksi hän ei ole täällä, että voisin
sanoa sen hänelle!
-- Hyvä herra, vastasi Monte-Cristo kylmästi, -- en usko, että olette
tullut tänne kertomaan pikku perheasioitanne. Menkää sanomaan se herra
Albertille, ehkä hän vastaa.
-- Olette oikeassa, sanoi kenraali, ja hymy sammui hänen huuliltaan
samassa kun oli ilmestynytkin, -- en ole tullut tänne sen vuoksi. Olen
tullut sanomaan, että minäkin pidän teitä vihamiehenäni! Olen tullut
sanomaan, että vihaan teitä vaistomaisesti, että mielestäni olen
tuntenut teidät aina ja vihannut teitä aina! Ja koska nuoren polven
miehet eivät taistele, niin meidän on taisteltava... Onko se teidänkin
mielipiteenne?
-- Täydellisesti. Olin aavistanut teidän tulevan, ja tahdon lausua
julki iloni sen johdosta.
-- Sitä parempi ... olette siis valmis?
-- Olen aina.
-- Tiedätte, että taistelemme, kunnes toinen meistä kaatuu? sanoi
kenraali purren hammasta raivoissaan.
-- Kunnes toinen meistä kaatuu, kertasi Monte-Cristo kepeästi nyökäten.
-- Lähtekäämme siis, me emme tarvitse todistajia.
-- Emme todellakaan, sanoi Monte-Cristo, -- sillä mehän tunnemme
toisemme niin hyvin.
-- Päinvastoin, emmehän tunne toisiamme juuri ollenkaan.
-- Mitä vielä, sanoi Monte-Cristo pysyen yhtä tyynenä, -- ajatelkaa
asiaa lähemmin. Ettekö ole sama sotilas Fernand, joka karkasi päivää
ennen Waterloon taistelua? Ettekö ole sama Fernand, joka oli Espanjassa
ranskalaisen armeijan oppaana ja vakoojana? Ettekö ole sama kapteeni
Fernand, joka petti, myi ja surmasi hyväntekijänsä Alin? Ja kaikki nämä
Fernandit yhdistettyinä eikö heistä ole tullut kenraali kreivi Morcerf,
Ranskan pääri?
-- Oh, huudahti kenraali, johon kreivin sanat iskivät kuin tulinen
rauta. -- Sinä kurja raukka, joka muistutat minulle häpeääni samana
hetkenä, jona ehkä minut surmaat; en, en ole sinulle outo, tiedän
kyllä, että sinä, demoni, olet tunkeutunut menneisyyteeni ja jonkin
soihdun valossa lukenut entisen elämäni jokaisen sivun! Mutta ehkä
minun häpeässäni on vielä sentään enemmän kunniaa kuin sinun ylpeässä
ilmeessäsi. Sinä tunnet kyllä minut, sen tiedän, mutta minä en tiedä
kuka sinä olet, kullalla ja jalokivillä koreileva seikkailija!
Pariisissa on nimenäsi kreivi Monte-Cristo, Italiassa merenkulkija
Sindbad, Maltassa ties mikä, sen olen unohtanut. Mutta kysyn sinun
oikeaa nimeäsi, tahdon tietää sinun todellisen nimesi kaikkien näiden
monien nimien joukosta, että voisin sen huutaa taistelupaikalla, kun
pistän miekkani sydämeesi.
Kreivi Monte-Cristo kalpeni pelottavasti, hurja leimu tuli hänen
katseeseensa, hän syöksyi huoneensa vieressä olevaan kammioonsa ja
riisui muutamassa sekunnissa kauluksensa, takkinsa ja liivinsä, puki
ylleen merimiestakin ja painoi mustille kiharoilleen merimieslakin.
Sellaisena hän palasi, pelottavana, säälimättömänä, ja astui kädet
rinnallaan ristissä kenraalia kohden. Kenraali oli ollut hieman ymmällä
hänen häviämisestään, mutta kun hän nyt näki hänet, alkoivat hänen
hampaansa kalista ja polvensa horjua, ja hän peräytyi pöydän luo etsien
koukistuneilla sormillaan siitä tukea.
-- Fernand! huusi Monte-Cristo. -- Sadoista nimistäni ei minun
tarvitsisi lausua sinulle muuta kuin yksi ainoa tuhotakseni sinut.
Mutta tuon nimen ehkä aavistat tai muistat, sillä monista
kärsimyksistäni huolimatta näytän sinulle tänään kasvot, jotka koston
onni nuorentaa, kasvot, jotka varmaankin olet usein nähnyt sen jälkeen
kun menit naimisiin ... Mercedeksen, morsiameni kanssa!
Kenraalin pää taipui taaksepäin, hän ojensi kätensä ja tuijotti
sanattomana tätä kamalaa näkyä. Sitten hän haparoi tukea seinästä ja
hiipi hiljaa ovelle asti, poistui siitä takaperin, päästäen valittavan,
vihlovan huudahduksen:
-- Edmond Dantès!
Sitten hän horjui portaille valittaen kuin haavoitettu eläin, meni
pihan poikki kuin humaltunut ja vaipui palvelijansa syliin sopertaen
vain epäselvästi:
-- Kotiin! Kotiin!
Raitis ilma ja häpeä sai hänet matkalla niin paljon virkistymään, että
hän kykeni kokoamaan ajatuksensa. Mutta matka oli lyhyt, ja kotiin
tullessaan kreivi tunsi kaikkien tuskiensa palaavan.
Muutaman askelen päässä talosta hän käski pysäyttää ja laskeutui
vaunuista. Talon portti oli selkoselällään, ja pihalla odotti Albertin
tuoma ajuri hämmästyneenä siitä, että oli joutunut näin hienon talon
pihaan. Kreivi katsoi kauhuissaan ajuriin, ei uskaltanut kysyä mitään,
vaan syöksyi huoneistoonsa.
Kaksi ihmistä astui portaita alas, hän ennätti töin tuskin pujahtaa
piiloon, ettei olisi tavannut heitä.
Albert ja Mercedes siinä tulivat. He astuivat aivan onnettoman
Morcerfin vierestä, joka oli piilossa samettiverhon takana ja melkein
tunsi Mercedeksen hameenliepeen hipaisun ja poikansa henkäisyn
kasvoillaan, kun tämä sanoi:
-- Rohkeutta, äiti! Tulkaa, tulkaa, tämä ei enää ole kotimme.
Sanat haihtuivat, askelet loittonivat.
Kenraali oikaisi ryhtinsä pidellen kiinni samettiverhosta. Hän hillitsi
kamalinta nyyhkytystä, mikä koskaan on pyrkinyt esiin isän rinnasta,
kun sekä vaimo että poika jättävät hänet samalla kertaa...
Vaunujen ovi paukahti kiinni, kuului ajurin ääni ja sitten raskaitten
vaunujen kolinaa, joka sai ikkunat helisemään. Silloin hän riensi
makuuhuoneeseensa nähdäkseen kerran vielä ne, joita hän oli maailmassa
rakastanut. Mutta ajoneuvot hävisivät näkyvistä, ei Mercedeksen eikä
Albertin pää ollut ilmestynyt vaunujen ikkunaan luomaan viimeistä
silmäystä entiseen kotiin; luomaan hylättyyn isään ja puolisoon
jäähyväiskatsetta, joka ilmaisisi kaipausta, anteeksiantoa.
Samassa kun ajoneuvot hävisivät porttiholvin alle, kuului laukaus,
makuuhuoneen ikkuna särkyi pamahduksen voimasta ja siitä pölähti
ilmoille savupilvi.