Mercedeksen lähdettyä pimeni kaikki Monte-Criston mielessä. Hänen
ajatuksensa oli pysähtynyt, hänen voimansa väsähti, aivan kuin ruumis
suuren ponnistuksen jälkeen.
-- Mitä! huokasi hän kynttilöiden hitaasti kuluessa ja palvelijoitten
odotellessa kärsimättöminä eteishuoneessa, -- mitä, näin siis vaivoin
laadittu rakennukseni äkkiä sortuu sanan, henkäisyn vaikutuksesta!
Minuuteni, josta niin paljon ylpeilin, jonka näin niin perin pienenä
Ifin linnan tyrmässä ja jonka sittemmin tein niin suureksi, onkin
huomenna vain tomua! En sure ruumiini kuolemaa, onhan tämä elollisen
muodon sammuminen lepo, jonne kaikki pyrkivät, jonne jokainen onneton
toivoo, olenhan jo kauan kaivannut kaiken aineellisen loppumista ja
kulkenut sitä kohden nälän tietä sinä hetkenä, jolloin apotti Faria
ilmestyi tyrmääni. Mitä on kuolema? Askel pitemmälle tyyneyttä kohden
ja toinen hiljaisuutta kohden. En sure elämäni päättymistä, vaan
vaivalloisesti laatimieni tuumien sortumista. Sallimus, jonka uskoin
niitä suosivan, onkin siis vastustanut niitä! Jumala ei siis
tahtonutkaan niiden täyttyvän. Nostin soihdun, joka oli melkein yhtä
raskas kuin maailma, ja luulin jaksavani kantaa sen loppuun asti, mutta
se vastasikin siis vain toiveitani eikä voimiani, ja minun täytyy
laskea se käsistäni jo puolitiessä. Minun täytyy siis jälleen uskoa
kohtaloon, minun, joka neljänätoista epätoivon vuonna ja kymmenenä
toivon vuonna olen luottanut sallimukseen.
Ja tämä kaikki on tapahtunut sen vuoksi, että sydämeni, jonka luulin
kuolleen, olikin vain puutunut ja tointui jälleen, alkoi sykkiä, ja
minä antauduin tämän sykinnän tuskan valtaan kuullessani naisen äänen!
Mutta, jatkoi kreivi miettien tarkemmin seuraavan päivän kamalaa tuhoa,
jonka Mercedes siis oli saanut aikaan, -- eihän tuo jalosydäminen
nainen voi näin itsekkäästi suostua siihen, että minä täysissä
voimissani annan surmata itseni! Niin pitkälle hän ei voi mennä
äidinrakkaudessaan. On rikos liioitella noin hyvettään! Ei, hän on
varmaankin päättänyt järjestää jonkin tunteellisen kohtauksen, hän
heittäytyy miekkojemme väliin, mutta taistelukentällä on naurettavaa
se, mikä täällä oli ylevää.
Ja ylpeyden puna nousi kreivin otsalle.
-- Naurettavaa, sanoi hän, -- ja se kohdistuu minuun... Minä
naurettava! Mieluummin sitten kuolen!
Ja liioitellessaan näin mielessään seuraavan päivän tapauksia, joihin
oli joutunut luvatessaan Mercedekselle säästää hänen poikansa, kreivi
johtui sanomaan:
-- Kuinka tyhmää onkaan tekeytyä jalomieliseksi ja asettua itseään
puolustamatta tuon nuoren miehen pistoolin suun eteen! Hän ei koskaan
uskoisi, että kuolemani on itsemurha, ja niin menee muistonikin
pilalle... Eihän tämä ole turhamaisuutta, hyvä Jumala, vaan oikeutettua
ylpeyttä...? Muistoni kunnian vuoksi maailman on tiedettävä, että minä
itse vapaaehtoisesti, omasta tahdostani suostuin laskemaan alas käteni,
jonka jo olin nostanut iskuun, ja että minä tällä kädellä, joka muihin
iski voimakkaasti, nyt iskinkin itseeni. Sen täytyy tapahtua, minä teen
sen.
Hän tarttui kynään, otti pöydältä salalaatikosta paperin, jossa oli
hänen testamenttinsa, ja kirjoitti sen alareunaan lisäyksen
selittääkseen syyn kuolemaansa.
-- Minä teen sen, Jumalani, sanoi hän kohottaen silmänsä taivasta
kohden, sekä sinun että oman kunniani vuoksi. Olen kymmenen vuoden ajan
pitänyt itseäni sinun lähettämänäsi kostajana, eivätkä sellaiset konnat
kuin Morcerf, Danglars ja Villefort saa kuvitella, että sattuma on
heidät vapauttanut vihamiehestä. Heidän on päinvastoin saatava tietää,
että sallimus, joka jo oli määrännyt heille rangaistuksen, on
muuttanut tahtoaan minun kauttani, ja että joskin he ovat välttäneet
rangaistuksen tässä maailmassa, se odottaa heitä toisessa: he ovat vain
vaihtaneet ajan ikuisuuteen.
Hänen häilyessään näissä synkissä ajatuksissa alkoi päivä koittaa ja
valaista sinertävää paperia, jolle hän oli kirjoittanut tämän
sallimuksen muuttuneen tahdon.
Kello oli viisi aamulla.
Äkkiä kaikui heikkoa ääntä kreivin korvaan. Hän oli kuulevinaan
tukahdutettua nyyhkytystä. Hän käänsi päänsä, katsoi ympärilleen, mutta
ei nähnyt ketään. Mutta ääni kaikui entistä selvemmin, ja luulo muuttui
varmuudeksi.
Silloin kreivi nousi, avasi hiljaa salongin oven ja näki nojatuolissa
Haydéen, joka oli asettunut siten oven eteen, että kreivi ei voinut
lähteä huoneesta häntä näkemättä. Mutta uni, jota nuoruus ei ollut
voinut voittaa, oli yllättänyt kauan valvoneen tytön, ja hän lojui
siinä pää taaksepäin taipuneena, käsivarret sivuille valahtaneina.
Aukenevan oven ääni ei herättänyt häntä. Monte-Cristo loi häneen hellän
ja katuvan katseen.
-- Mercedes muisti, että hänellä on poika, sanoi hän, -- mutta minä
unohdin, että minulla on tytär.
Sitten hän jatkoi pudistaen suruissaan päätään:
-- Haydée-parka, hän tahtoi nähdä minut, tahtoi puhua kanssani, hän
joko pelkäsi tai aavisti jotakin... En voi lähteä sanomatta hänelle
hyvästi, en voi kuolla uskomatta hänelle kaikkea.
Ja hän palasi hiljaa entiselle paikalleen ja kirjoitti edellisten
rivien lisäksi seuraavaa:
Määrään Maximilien Morrelille, ratsuväen kapteenille ja entisen
isäntäni, marseillelaisen laivanvarustajan, Pierre Morrelin
pojalle, kaksikymmentä miljoonaa, joista hän antakoon osan
sisarelleen Julielle ja langolleen Emmanuelille, ellei hän luule
tämän ylimääräisen rikkauden vahingoittavan heidän onneaan. Nämä
kaksikymmentä miljoonaa on kätketty luolaani Monte-Criston
saarelle, ja Bertuccio tuntee säilytyspaikan.
Jos hänen sydämensä on vapaa ja hän tahtoo ottaa vaimokseen
Haydéen, Janinan pashan Alin tyttären, jonka olen kasvattanut
isän rakkaudella ja joka hellii minua aivan kuin tytär, niin
hän täyttää, ei viimeistä tahtoani, vaan viimeisen toivomukseni.
Yllä oleva testamenttini on jo määrännyt Haydéelle kaiken muun
omaisuuteni, tilukseni, englantilaiset, itävaltalaiset ja
hollantilaiset arvopaperini, kalustukseni eri taloissani ja
palatseissani, joiden arvo, kun siitä on otettu nuo kaksikymmentä
miljoonaa ja palvelijoilleni tulevat lahjoitukset, nousee noin
kuuteenkymmeneen miljoonaan.
Hän oli kirjoittanut nämä viimeiset sanat, kun hän kuuli kirkaisun
takaansa ja kynä putosi hänen kädestään.
-- Haydée, sanoi hän, -- oletko lukenut mitä kirjoitin?
Päivä oli alkanut paistaa nuoren naisen silmiin, hän oli herännyt ja
tullut kreivin luo kepein askelin, joiden äänen matot tukahduttivat.
-- Valtiaani, sanoi hän, -- miksi kirjoitatte tällä tavoin tällaisena
hetkenä? Miksi lahjoitatte minulle kaiken omaisuutenne? Lähdettekö siis
luotani pois?
-- Lähden matkalle, enkelini, sanoi Monte-Cristo sanomattoman
alakuloisesti ja hyvin hellästi, -- ja jos sattuu tapahtumaan
onnettomuus...
Kreivi vaikeni.
-- Entä sitten...? kysyi nuori tyttö käskevällä äänellä, jota kreivi ei
ennen ollut kuullut hänen suustaan ja joka sai hänet värisemään.
-- Jos minulle tapahtuu onnettomuus, jatkoi Monte-Cristo, -- niin
tahdon, että tyttäreni tulee onnelliseksi.
Haydée hymyili surullisesti pudistaen päätään.
-- Aiotte siis kuolla, valtiaani? sanoi hän.
-- Kuolemaa on aina pidettävä mielessä, lapseni.
-- Jos kuolette, niin lahjoittakaa silloin omaisuutenne muille; jos
kuolette ... en minä mitään enää tarvitse.
Hän tarttui paperiin, repi sen neljäksi kappaleeksi ja heitti ne
keskelle lattiaa. Kun uupunut orjatar tällä tavoin oli osoittanut
harvinaisen suurta tarmoa, olivat hänen voimansa loppuneet, hän vaipui
maahan pyörtyneenä.
Monte-Cristo kumartui hänen puoleensa ja nosti hänet syliinsä.
Nähdessään nämä kalpeat kasvot, kauniit silmät ummessa, hän tuli ensi
kertaa ajatelleeksi, että nuori tyttö mahdollisesti rakasti häntä
muullakin tavoin kuin tyttären rakkaudella.
-- Oi, huokasi hän aivan toivottomana, -- minä voisin siis vielä tulla
onnelliseksi!
Sitten hän kantoi Haydéen hänen huoneistoonsa ja jätti hänet vielä
tainnoksissa palvelijattarien huostaan. Hän palasi huoneeseensa, sulki
oven ja kirjoitti testamentin uudelleen.
Lopetettuaan sen hän kuuli vaunujen ajavan pihaan. Kreivi lähestyi
ikkunaa ja näki Morrelin astuvan niistä Emmanuelin seurassa.
-- Hyvä, sanoi hän, -- jo oli aikakin!
Hän sulki testamenttinsa kolmella sinetillä.
Vähän sen jälkeen hän kuuli salongista askelten ääntä. Hän meni itse
avaamaan, Morrel astui sisään.
Hän oli tullut melkein kaksikymmentä minuuttia liian varhain.
-- Tulen ehkä liian varhain, herra kreivi, sanoi hän, -- mutta sanon
suoraan, etten ole voinut nukkua minuuttiakaan, ja samoin on ollut
muidenkin laita meidän talossamme. Minun täytyi saada nähdä
itsetietoinen rohkeutenne tunteakseni taas itsenikin varmaksi.
Monte-Cristo ei voinut hillitä itseään kuullessaan tällaisen
todistuksen nuoren miehen ystävyydestä; hän ei ojentanut kättään, vaan
avasi hänelle sylinsä.
-- Morrel, sanoi hän, -- kuinka kaunis tämä päivä minulle onkaan, kun
näen teidänkaltaisenne miehen minua rakastavan. Hyvää päivää, herra
Emmanuel. Tulette siis todistajakseni, Maximilien?
-- Tietysti, sanoi nuori mies, -- epäilittekö sitä?
-- Mutta jos olenkin väärässä...
-- Katselin teitä koko tuon taisteluhaasteen ajan, mietin tämän yön
järkähtämättömyyttänne, ja olin varma siitä, että oikeus oli teidän
puolellanne, muussa tapauksessa ei enää laisinkaan voi luottaa kasvojen
ilmeisiin.
-- Mutta, Morrel, onhan Albert ystävänne.
-- Hän on vain tuttavani, herra kreivi.
-- Näittehän hänet samana päivänä ensi kertaa kuin minutkin.
-- Se on totta. Teidän täytyi siitä minulle huomauttaa, ennen kuin sen
muistin.
-- Kiitos, Morrel.
Sitten hän löi kelloon ja sanoi Alille, joka heti tuli huoneeseen:
-- Toimita tämä notaarilleni, Ali. Se on testamenttini, Morrel.
Kuoltuani menkää ottamaan selkoa sen sisällyksestä.
-- Mitä, huudahti Morrel, -- kuoltuanne?
-- Onhan kaikki otettava varteen, ystäväni. Mutta mitä teitte eilen
minusta erottuanne?
-- Olin Tortonilla, jossa toivoin tapaavani Château-Renaud'n ja
Beauchampin. Tunnustan suoraan etsineenikin heitä.
-- Miksi, johan kaikesta oli sovittu?
-- Kuulkaahan, kreivi, tämä asia on vakava ja peruuttamaton.
-- Epäilittekö sitä?
-- En. Solvaus oli julkinen, ja kaikki jo puhuivat siitä.
-- Entä sitten?
-- Toivoin voivani saada aseet vaihdetuiksi, pistoolit miekkoihin.
Pistooli on aina sokea.
-- Onnistuitteko? kysyi nopeasti Monte-Cristo, jossa oli herännyt
heikko toivo.
-- En, sillä kaikki tiesivät, kuinka taitava olette miekkailemaan.
-- Kuka siitä on kertonut?
-- Miekkailunopettajat, joiden kanssa olette miekkaillut.
-- Ehdotukseenne ei siis suostuttu?
-- Sain jyrkästi kieltävän vastauksen.
-- Morrel, sanoi kreivi, -- oletteko koskaan nähnyt minun ampuvan
pistooleilla?
-- En koskaan.
-- Meillä on vielä aikaa, katsokaa.
Monte-Cristo otti pistoolin, joka oli ollut hänen kädessään Mercedeksen
tullessa, kiinnitti ristiässän teräslevyyn ja ampui neljällä
laukauksella siitä kärjet.
Joka laukauksella Morrel kalpeni.
Hän tarkasti Monte-Criston käyttämiä kuulia ja huomasi ne isojen
haulien kokoisiksi.
-- Tämähän on kamalaa, sanoi hän. -- Katsokaahan, Emmanuel.
Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:
-- Kreivi, taivaan nimessä, älkää surmatko Albertia! Onnettomalla
pojalla on äiti!
-- Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, -- eikä minulla ole äitiä.
Nämä sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Morrel värisi.
-- Teitä on loukattu, kreivi?
-- Niin on, entä sitten?
-- Teidän oikeutenne on ampua ensimmäiseksi.
-- Minäkö ammun ensimmäiseksi?
-- Niin, sen sain aikaan tai oikeammin sanoen vaadin. Mehän teimme
heille niin paljon myönnytyksiä, että heidän täytyi tehdä ainakin tämä
meille.
-- Ja kuinka monen askelen päästä!
-- Kahdenkymmenen.
Kamala hymy nousi kreivin huulille.
-- Morrel, älkää unohtako mitä näitte, sanoi hän.
-- Albert ei pelastu muussa tapauksessa kuin siinä, että mielenliikutus
saa teissä vallan.
-- Minussako mielenliikutus? sanoi Monte-Cristo.
-- Tai jalomielisyys, ystäväni. Kun olen varma ampumataidostanne, niin
voin lausua erään seikan, joka muussa tapauksessa olisi tuntunut
naurettavalta.
-- Mikä se on?
-- Lävistäkää hänen käsivartensa, haavoittakaa häntä, mutta älkää
surmatko.
-- Morrel, kuulkaa sanani, lausui kreivi, -- teidän ei tarvitse pyytää
minua armahtamaan herra Morcerfia. Ilmoitan jo edeltäpäin, että herra
Morcerfia kohdellaan niin hyvin, että hän voi kaikessa rauhassa palata
kotiin molempien ystäviensä seurassa, jota vastoin minä...
-- Te...?
-- Se on eri asia, minut kannetaan kotiin.
-- Mahdotonta, sanoi Maximilien aivan suunniltaan.
-- Niin käy kuin olen sanonut, rakas Morrel. Herra Morcerf surmaa
minut.
Morrel katsoi kreiviin ymmärtämättä enää mitään.
-- Mitä teille on tapahtunut eilisillan jälkeen, herra kreivi?
-- Samaa kuin tapahtui Brutukselle ennen Filippoin taistelua. Olen
nähnyt haamun.
-- Ja tuo haamu?
-- Tuo haamu, Morrel, sanoi, että minä olen elänyt jo kylliksi kauan.
Maximilien ja Emmanuel katsoivat toisiinsa. Monte-Cristo otti kellon
taskustaan.
-- Lähtekäämme, sanoi hän, -- kello on viisi minuuttia yli seitsemän,
ja kaksintaistelu tapahtuu täsmälleen kello kahdeksan.
Vaunut olivat valmiina. Monte-Cristo astui niihin molempien todistajien
seurassa.
Kulkiessaan käytävän läpi oli kreivi pysähtynyt eräälle ovelle
kuuntelemaan, ja Maximilien ja Emmanuel, jotka hienotunteisina olivat
astuneet muutaman askelen eteenpäin, olivat kuulevinaan, miten hän
huokasi erottaessaan oven takaa nyyhkytystä.
Lyönnilleen kello kahdeksan he olivat määräpaikalla.
-- Olemme perillä, sanoi Morrel pistäen päänsä vaunun ikkunasta, -- ja
olemme ensimmäiset.
-- Anteeksi, armollinen herra, sanoi Baptistin, joka pelokkaana oli
seurannut isäntäänsä, -- olen näkevinäni tuolla puiden suojassa vaunut.
Monte-Cristo hypähti notkeasti vaunuista ja ojensi kätensä Emmanuelille
ja Maximilienille auttaakseen heitä astumaan alas. Maximilien piti
kreivin kättä omassaan.
-- On hyvä pidellä tällaista kättä, sanoi hän. -- Se on sellaisen
miehen käsi, jonka elämä on riippuvainen hänen ajamansa asian
oikeudesta.
-- Näen todellakin tuolla kaksi nuorta miestä, jotka näyttävät
odottavan jotakin, sanoi Emmanuel.
Monte-Cristo veti Morrelin pari askelta hänen lankonsa selän taakse.
-- Maximilien, kysyi hän, -- onko sydämenne vapaa?
Morrel katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.
-- En pyydä teiltä mitään tunnustuksia, rakas ystävä, teen teille vain
kysymyksen. Vastatkaa ainoastaan myöntävästi tai kieltävästi, muuta en
pyydä.
-- Rakastan erästä nuorta tyttöä, kreivi.
-- Rakastatteko häntä syvästikin?
-- Enemmän kuin elämääni.
-- Siis sekin toivo sammui, sanoi Monte-Cristo.
Sitten hän lisäsi huoaten:
-- Haydée-parka!
-- Toden totta, huudahti Morrel, -- ellen tietäisi teitä rohkeaksi,
luulisin teidän pelkäävän.
-- Siksi, että ajattelen erästä, joka minun täytyy jättää, ja se tekee
minut surulliseksi. Niinkö huonosti sotilas ymmärtää, mikä on
rohkeutta? Surisinko sitä, että luovun elämästäni? Mitä minä välitän
kuolemasta tai elämästä, minä, joka olen viettänyt kaksikymmentä vuotta
elämän ja kuoleman välillä? Olkaa rauhassa, Morrel, jos tämä on
heikkoutta, niin näytän sen vain teille. Tiedän, että elämä on salonki,
josta on lähdettävä kohteliaasti ja kunniallisesti, nimittäin kumartaen
ja maksaen pelivelkansa.
-- Tuo on miehekästä puhetta, sanoi Morrel. -- Asiasta toiseen,
toitteko ampuma-aseet?
-- Minä? Miksi sen olisin tehnyt? Toivon noiden toisten herrojen
pitäneen niistä huolen.
-- Minä menen kysymään, sanoi Morrel.
-- Mutta älkää ryhtykö mihinkään sovitteluihin.
-- En, olkaa rauhassa!
Morrel lähestyi Beauchampia ja Château-Renaud'ta. Nähdessään nuoren
miehen tulevan heitä kohden he astuivat muutaman askelen eteenpäin.
Nuoret herrat tervehtivät toisiaan, elleivät juuri ystävällisesti niin
ainakin kohteliaasti.
-- Anteeksi, hyvät herrat, sanoi Morrel, -- en näe herra Morcerfia.
-- Tänä aamuna hän lähetti meille sanan ilmoittaen tapaavansa meidät
vasta taistelupaikalla, sanoi Château-Renaud.
-- Ah! sanoi Morrel.
Beauchamp otti kellonsa taskustaan.
-- Viisi minuuttia yli kahdeksan! Vielä ei ole aikaa mennyt hukkaan,
herra Morrel.
-- En suinkaan sitä tarkoittanut, sanoi Maximilien.
-- Tuossa tulevatkin vaunut, sanoi Château-Renaud.
Vaunut lähestyivät täyttä kyytiä tienristeystä, jossa he seisoivat.
-- Hyvät herrat, sanoi Morrel, -- olette kai tuoneet pistoolit. Herra
Monte-Cristo sanoo luopuneensa oikeudesta käyttää omiaan.
-- Olemme otaksuneetkin, että kreivi olisi hienotunteinen, herra
Morrel, vastasi Beauchamp, -- ja olen tuonut mukanani pistoolit, jotka
ostin kahdeksan tai kymmenen päivää sitten, koska luulin tarvitsevani
niitä itse vastaavassa tilanteessa. Ne ovat aivan uudet, eikä niitä ole
vielä laisinkaan käytetty. Tahdotteko tarkastaa ne?
-- Herra Beauchamp, sanoi Morrel kumartaen, -- koska vakuutatte, ettei
herra Morcerf näitä aseita tunne, niin ymmärrättehän, että teidän
sananne riittää täydellisesti.
-- Hyvät herrat, sanoi Château-Renaud, -- Morcerf ei tullutkaan noissa
vaunuissa, vaan Franz ja Debray.
Mainitut herrat lähestyivät heitä.
-- Te täällä, hyvät herrat! sanoi Château-Renaud katellen heitä. --
Mikä sattuma teidät tänne tuo?
-- Albert on pyytänyt meitä tulemaan tänne, sanoi Debray.
Beauchamp ja Château-Renaud katsoivat toisiinsa kummastuneina.
-- Hyvät herrat, luulen ymmärtäväni asian, sanoi Morrel.
-- Selittäkää!
-- Eilen iltapäivällä sain herra Morcerfilta kirjeen, jossa hän pyysi
minua tulemaan oopperaan.
-- Niin minäkin sain, sanoi Debray.
-- Niin minäkin, sanoi Franz.
-- Niin mekin, sanoivat Château-Renaud ja Beauchamp.
-- Hän tahtoi, että olisimme todistamassa taisteluhaastetta ja nyt hän
tahtoo meidät taistelunkin todistajiksi, sanoi Morrel.
-- Se on varmaankin syynä, herra Morrel. Epäilemättä olette arvannut
oikein.
-- Mutta Albertia itseään ei kuulu, mutisi Château-Renaud. -- Hän on jo
myöhästynyt kymmenen minuuttia.
-- Tuossa hän on, sanoi Beauchamp, -- hän tulee ratsain, kiitäen täyttä
laukkaa palvelijansa seuraamana.
-- Kuinka ajattelematonta tulla pistoolitaisteluun ratsain, sanoi
Château-Renaud. -- Minähän olin antanut hänelle hyviä neuvoja.
-- Ja sitä paitsi kaulus kaulassaan, takki auki ja valkoiset liivit
yllään. Miksi hän ei yhtä hyvin ole pannut mustaa täplää sydämen
kohdalle? Toimitus olisi silloin päättynyt pikemmin.
Tällä välin Albert oli tullut kymmenen askelen päähän nuorten miesten
muodostamasta ryhmästä ja pysäytti hevosensa. Hän hyppäsi sen selästä
ja heitti ohjakset palvelijalleen.
Albert lähestyi.
Hän oli kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet; huomasi,
ettei hän ollut hetkeäkään nukkunut yöllä.
Koko hänen olemuksessaan oli juhlallinen surumielisyys, joka oli
hänelle vierasta.
-- Kiitos, hyvät herrat, sanoi hän, -- että olette noudattaneet
kutsuani. Olkaa varmoja siitä, että tunnen kiitollisuutta tämän uuden
ystävyydentodistuksen tähden.
Morrel oli Albertin lähestyessä perääntynyt kymmenkunta askelta ja
seisoi syrjässä.
-- Teillekin, herra Morrel, kuuluu osa kiitoksestani, sanoi Albert. --
Tulkaa lähemmäksi, ette ole täällä suinkaan liikaa.
-- Hyvä herra, sanoi Maximilien, -- ehkä ette tiedä, että minä olen
kreivi Monte-Criston todistajana?
-- En ollut varma, mutta arvelin niin. Mutta sitä parempi; mitä enemmän
täällä on kunnon miehiä läsnä, sitä tyytyväisempi olen.
-- Herra Morrel, sanoi Château-Renaud, -- voitte ilmoittaa kreivi
Monte-Cristolle, että herra Morcerf on tullut ja että me olemme
valmiit.
Morrel astui muutaman askelen toimittaakseen tämän asian. Beauchamp
otti tällä välin pistoolilaatikon vaunuista.
-- Odottakaa, hyvät herrat, sanoi Albert, -- minulla on pari sanaa
sanottavana kreivi Monte-Cristolle.
-- Kahden keskenkö? kysyi Morrel.
-- Ei, vaan kaikkien kuullen.
Albertin todistajat katsoivat kummastuneina toisiinsa. Franz ja Debray
vaihtoivat muutaman sanan puoliääneen, ja Morrel meni ilomielin
ilmoittamaan asian kreiville, joka kuljeksi eräällä käytävällä
Emmanuelin seurassa.
-- Mitä asiaa hänellä on minulle? kysyi Monte-Cristo.
-- En tiedä, mutta hän tahtoo puhua kanssanne.
-- Kun hän vain ei kiusaisi Jumalaa jollakin uudella loukkauksella,
sanoi Monte-Cristo.
-- En luule, että hänellä on sellaisia aikeita, sanoi Morrel.
Kreivi lähti Albertia kohden Maximilienin ja Emmanuelin seurassa. Hänen
tyyneytensä ja vakavuutensa oli omituisena vastakohtana Albertin
rauhattomuudelle. Albert lähestyi häntä mukanaan nuo neljä muuta.
Kolmen askelen päässä toisistaan kreivi ja Albert pysähtyivät.
-- Hyvät herrat, sanoi Albert, -- tulkaa lähemmäksi. Tahdon,
että kuulette joka sanan, mikä minulla on kunnia lausua kreivi
Monte-Cristolle, sillä kaikki, mitä hänelle sanon, pitää teidän
kertoa muille, niin oudolta kuin se saattaakin tuntua.
-- Minä odotan, sanoi kreivi.
-- Hyvä herra, sanoi Albert, ja hänen äänensä värisi alussa, mutta
varmistui sitten. -- Hyvä herra, olen syyttänyt teitä siitä, että
olette levitellyt tietoja kreivi Morcerfin esiintymisestä Epeiroksessa,
sillä olkoon kreivi kuinka syyllinen tahansa, niin ei teillä mielestäni
ollut oikeutta rangaista häntä. En kiirehdi pyytämään anteeksi Fernand
Mondegon petosta Ali-pashaa kohtaan, vaan kalastaja Fernandin petosta
teitä kohtaan ja niitä onnettomuuksia, jotka ovat olleet tämän teon
seurauksena. Sen vuoksi sanonkin ja julkisesti tunnustan: teillä on
ollut täysi oikeus rangaista isääni, ja minä, hänen poikansa, kiitän
teitä siitä, ettette ole tehnyt enempää.
Jos salama olisi äkkiä iskenyt keskelle tätä seuraa, ei se olisi heitä
enempää hämmästyttänyt kuin tämä Albertin selitys.
Monte-Criston silmät olivat hitaasti nousseet taivasta kohden, ja
niissä välkkyi syvä kiitollisuus. Hän ei voinut kylliksi ihailla sitä,
että Albertin tulinen luonne, jonka rohkeuden hän selvästi oli tullut
huomaamaan roomalaisten rosvojen parissa, oli äkkiä näin nöyrtynyt. Se
oli Mercedeksen vaikutusta ja nyt kreivi ymmärsi, miksi tämä ei
edellisenä iltana ollut vastustanut hänen uhriaan. Hänhän oli jo
silloin tietänyt sen tarpeettomaksi.
-- Nyt, herra kreivi, sanoi Albert, -- jos tämä anteeksipyyntö on
mielestänne kyllin täydellinen, niin pyydän teitä ojentamaan minulle
kätenne. Lähinnä erehtymättömyyden suurta avua, joka teillä niin
suuressa määrin näyttää olevan, kunnioitan sitä, että ihminen tunnustaa
erehdyksensä. Tämä tunnustaminen koskee yksinomaan minua. Minä toimin
niin kuin ihmiset tavallisesti toimivat, te menettelitte niin kuin
Jumala. Vain enkeli saattoi estää toisen meistä kuolemasta; tämä enkeli
astui alas taivaasta, ja ellei hän voinutkaan tehdä meistä ystäviä,
sillä sehän on valitettavasti mahdotonta, niin hän on ainakin saanut
meidät kunnioittamaan toisiamme.
Silmät liikutuksesta kosteina Monte-Cristo ojensi kätensä Albertille.
Albert tarttui siihen kiivaasti ja puristi sitä katseessaan
kunnioittavaa pelkoa.
-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- kreivi Monte-Cristo varmaankin hyväksyy
anteeksipyyntöni. Olin äkkipikaisuudessa hyökännyt häntä vastaan. Nyt
olen hairahdukseni sovittanut. Toivon, että ihmiset eivät pidä minua
raukkamaisena sen vuoksi, että olen toiminut omantuntoni mukaan. Mutta
jos joku on siinä suhteessa toista mieltä, sanoi nuori mies nostaen
päänsä pystyyn aivan kuin heittäen haasteen ystävilleen ja
vihamiehilleen, -- niin olen valmis saattamaan hänet toisiin
ajatuksiin.
-- Mitä tänä yönä onkaan tapahtunut? kysyi Beauchamp
Château-Renaud'lta. -- Minun mielestäni meidän asemamme tässä on
jokseenkin nolo.
-- Se on totta, Albertin teko on joko hyvin raukkamainen tai hyvin
kaunis, vastasi paroni.
-- Mitä tämä oikeastaan tietää? kysyi Debray Franzilta. -- Kreivi
Monte-Cristo häpäisee herra Morcerfia, ja hänen poikansa katsoo, että
kreivi on menetellyt oikein. Mutta vaikka minun suvussani olisi
kymmenen Janinaa, pitäisin velvollisuutenani taistella kymmenen kertaa.
Monte-Cristoa painoivat kahdenkymmenenneljän vuoden takaiset muistot,
eikä hän ajatellut Albertia, ei Beauchampia, ei Château-Renaud'ta, ei
ketään läsnä olevaa. Hän ajatteli tuota uljasta naista, joka oli tullut
pyytämään häneltä poikansa henkeä ja joka sitten oli pelastanut hänen
henkensä ilmaisemalla kamalan perhesalaisuuden, niin kamalan, että se
ainiaaksi voi nuoressa miehessä sammuttaa pojan rakkauden isäänsä.
-- Sallimus! Sallimus vaikuttaa aina! sopersi hän. -- Vasta tänään
tiedän varmasti, että olen Jumalan lähettämä!