Tapansa mukaan Monte-Cristo kuunteli siksi, kunnes Duprez oli laulanut
kuuluisan aarian: "Seuratkaa mua!" Vasta sitten hän nousi paikaltaan ja
poistui. Ovella Morrel sanoi hyvästi luvaten seuraavana aamuna
täsmälleen kello seitsemän olla hänen luonaan Emmanuelin seurassa.
Kreivi astui vaunuihinsa tyynenä ja hymyilevänä. Viittä minuuttia
myöhemmin hän oli kotonaan. Vain se, joka ei kreiviä tuntenut, olisi
erehtynyt hänen äänestään, kun hän sanoi Alille:
-- Norsunluupäiset pistoolini!
Ali toi laatikon herralleen, ja tämä ryhtyi tarkastamaan niitä
huolellisesti, niin kuin ainakin mies, joka panee elämänsä teräksen ja
kuulan varaan. Ne olivat pistooleja, jotka kreivi oli valmistuttanut
itseään varten harrastaakseen maaliin ammuntaa huoneistossaan. Nalli
riitti lennättämään kuulan, eikä viereisestä huoneesta olisi voinut
luulla kreivin harjoittavan käsileikkiään, niin kuin ampujien kielellä
sanotaan.
Hän oli juuri tähtäämässä pieneen rautalevyyn, jota hän huoneessaan
piti maalina, kun ovi aukeni ja Baptistin astui sisään.
Mutta ennen kuin hän ehti avata suutaan, oli kreivi jo nähnyt
oviaukosta, että toisessa huoneessa seisoi hunnutettu nainen, joka oli
seurannut Baptistinia.
Nainen näki pistoolin kreivin kädessä ja kaksi miekkaa pöydällä ja
kiiruhti huoneeseen.
Baptistin kysyi katseillaan herransa mielipidettä. Kreivi viittasi
hänelle, Baptistin poistui ja sulki oven mentyään.
-- Kuka olette? kysyi kreivi hunnutetulta naiselta.
Tuntematon katsoi ympärilleen ollakseen varma siitä, ettei kukaan heitä
nähnyt, kumartui aivan kuin olisi tahtonut laskeutua polvilleen, pani
kätensä ristiin ja lausui epätoivoisella äänellä:
-- Edmond, te ette saa surmata poikaani!
Kreivi astui askelen taapäin, huudahti heikosti ja pudotti pistoolin
kädestään.
-- Minkä nimen lausuittekaan, rouva Morcerf? sanoi hän.
-- Teidän nimenne! huudahti vieras ja heitti harson kasvoiltaan, --
teidän nimenne, jonka luultavasti minä yksin muistan. Edmond, rouva
Morcerf ei tule teidän luoksenne, vaan Mercedes.
-- Mercedes on kuollut, sanoi Monte-Cristo, -- enkä tunne enää ketään
sen nimistä.
-- Mercedes elää ja Mercedes muistaa kaiken, sillä hän yksin tunsi
teidät heti ensi hetkellä, jo ennen kuin teidät näkikään, äänestänne,
Edmond, äänenne soinnusta. Ja siitä hetkestä asti hän teitä seuraa,
pitää teitä silmällä, pelkää teitä, eikä hänen tarvinnut kysyä, mikä
käsi iski herra Morcerfiin.
-- Fernandiin, aioitte varmaankin sanoa, jatkoi Monte-Cristo katkeran
ivallisesti. -- Koska kerran muistelemme toistemme entisiä nimiä, niin
käyttäkäämme niitä kaikista.
Ja Monte-Cristo oli lausunut tämän Fernand-nimen sellaisella vihalla,
että Mercedes tunsi kauhun väreitä koko ruumiissaan.
-- Näettehän, Edmond, etten ole erehtynyt, huudahti Mercedes, -- että
minulla on oikeus sanoa teille: Säästäkää poikaani!
-- Ja kuka on sanonut, että aion tehdä pahaa pojallenne?
-- Ei kukaan, mutta äiti aavistaa kaiken. Minä arvasin, mistä oli
kysymys, seurasin häntä tänä iltana oopperaan ja näin kaiken eräästä
nojatuolista.
-- Silloin näitte myös, että poikanne solvaisi minua julkisesti, sanoi
Monte-Cristo pelottavan tyynesti.
-- Armoa!
-- Näittehän, että hän olisi heittänyt hansikkaansa vasten kasvojani,
ellei eräs ystäväni, herra Morrel, olisi tarttunut hänen käteensä.
-- Kuulkaa minua. Poikanikin on aavistanut kaiken, hän syyttää teitä
isänsä onnettomuudesta.
-- Hyvä rouva, te sekoitatte asiat: se ei ole mikään onnettomuus, vaan
rangaistus. Minä en iske herra Morcerfiin, vaan sallimus rankaisee
häntä.
-- Ja miksi te asetutte sallimuksen sijaan? huudahti Mercedes. -- Miksi
te muistatte silloin, kun se unohtaa? Mitä te, Edmond, välitätte
Janinasta ja sen visiiristä? Mitä vääryyttä Fernand Mondego teki teille
pettäessään Ali-Tebelinin?
-- Tämä asia ei kuulukaan muille kuin ranskalaiselle kapteenille ja
Vasilikin tyttärelle. Minulla ei ole mitään sen kanssa tekemistä, ja
jos olen vannonut kostavani, niin en kosta ranskalaiselle kapteenille
enkä kreivi Morcerfille, vaan kalastaja Fernandille, katalonialaisen
Mercedeksen puolisolle.
-- Kuinka kamalasti kostattekaan rikoksen, jonka kohtalo pakotti minut
tekemään! Sillä syyllinenhän olen minä, Edmond, ja jos tahdotte
jollekulle kostaa, niin minullehan on kostettava, koska minulla ei
ollut kylliksi voimia kestää poissaoloanne ja yksinäisyyttäni.
-- Mutta, huudahti Monte-Cristo, -- miksi olin poissa ja miksi olitte
yksinänne?
-- Siksi että teidät otettiin kiinni, Edmond, ja jouduitte vankilaan.
-- Mutta miksi minut otettiin kiinni? Miksi olin vankilassa?
-- Sitä en tiedä, sanoi Mercedes.
-- Niin, sitä ette tiedä, ainakin toivon niin. Minä siis sanon sen
teille. Minut otettiin kiinni ja vietiin vankilaan siksi, että päivää
ennen kuin minun piti viettää häitä kanssanne, eräs Danglars-niminen
mies kirjoitti tämän kirjeen, jonka kalastaja Fernand otti
toimittaakseen perille.
Ja Monte-Cristo meni kirjoituspöydän luo, otti sen laatikosta
kellastuneen paperin, jonka kirjoitus oli tullut ruosteenväriseksi, ja
ojensi sen Mercedekselle.
Se oli Danglars'in kirjoittama kirje kuninkaalliselle prokuraattorille,
jonka Monte-Cristo maksaessaan herra Bovillelle kaksisataatuhatta
frangia -- muka Thomson & Frenchin asiamiehenä -- oli siepannut Edmond
Dantèsin asiapapereista.
Mercedes luki kauhukseen seuraavat sanat:
Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja
valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies,
Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,
poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta
kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi
Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.
Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet,
sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai
Pharaon-laivassa.
-- Hyvä Jumala, sanoi Mercedes laskien kätensä hienkostuttamalle
otsalleen, ja tämän kirjeen...
-- Ostin kahdellasadallatuhannella frangilla, sanoi Monte-Cristo, --
mutta hinta on huokea, koska tämän kirjeen avulla voin tänään
puhdistautua silmissänne.
-- Ja tämän kirjeen seurauksena oli...?
-- Tiedättehän sen, vangitsemiseni. Mutta te ette tiedä, kuinka kauan
sain olla vankilassa. Ette tiedä, että neljätoista vuotta olin muutaman
kivenheiton päässä teistä, Ifin linnan tyrmässä. Ette tiedä, että joka
päivä näinä neljänätoista vuotena uudistin kostovalan, jonka olin
tehnyt ensimmäisenä päivänä, vaikka silloin en vielä tietänyt, että te
olitte mennyt naimisiin ilmiantajani Fernandin kanssa ja että isäni oli
kuollut nälkään.
-- Kaikkivaltias Jumala! huudahti Mercedes horjahtaen.
-- Sen sain tietää päästessäni neljäntoista vuoden kuluttua tyrmästä,
ja sen vuoksi vannoin eloonjääneen Mercedeksen ja kuolleen isäni
puolesta kostavani Fernandille ... ja minä kostan.
-- Ja oletteko varma siitä, että onneton Fernand on tehnyt tämän?
-- Kautta sieluni, hän on tehnyt kaiken, juuri niin kuin olen kertonut.
Eihän se ole sen halpamaisempaa kuin sekään, että hän tultuaan Ranskan
kansalaiseksi menee englantilaisten puolelle, espanjalaissukuisena
sotii espanjalaisia vastaan, Alin palveluksessa pettää ja surmaa Alin.
Mitä tuo kirje on kaiken tämän rinnalla? Vain kohteliasta leikinlaskua,
jonka kyllä ymmärtääkseni voi antaa anteeksi nainen, joka on mennyt
tämän miehen kanssa naimisiin, mutta ei sulhanen, joka aikoi tämän
saman naisen saada omakseen. No niin, ranskalaiset eivät ole petturia
rangaisseet, espanjalaiset eivät ole petturia ampuneet, Ali, joka makaa
haudassaan, ei ole petturia rangaissut. Mutta minä, joka tulin
petetyksi ja jouduin hautaan, olen Jumalan armosta noussut haudastani
ja olen Jumalalle tämän koston velkaa; hän on minut sitä varten
lähettänyt, ja tässä olen.
Naisparan pää vaipui hänen molempien käsiensä varaan, hänen polvensa
horjahtivat, ja hän putosi polvilleen.
-- Antakaa minulle anteeksi, Edmond, antakaa anteeksi minulle, joka yhä
vielä rakastan teitä!
Aviovaimon arvokkuus esti rakastavan naisen ja äidin tunnetta
täydellisesti puhkeamasta esiin. Hänen otsansa painui melkein mattoon
asti.
Kreivi riensi hänen luokseen, nosti hänet ylös ja talutti hänet
tuoliin. Siinä istuessaan Mercedes katseli Monte-Criston miehekkäitä
kasvoja, joille tuska ja viha olivat painaneet uhkaavan leimansa.
-- Enkö musertaisi tätä kirottua sukua! mutisi hän. -- Enkö tottelisi
Jumalaa, joka nosti minut haudastani tätä rankaisua varten! Mahdotonta,
rouva, mahdotonta!
-- Edmond, sanoi äitiparka koettaen kaikkia keinoja, -- koska kerran
sanon teitä Edmondiksi, niin miksi ette sano minua Mercedekseksi?
-- Mercedes, kertasi Monte-Cristo, -- Mercedes! Olette oikeassa,
vieläkin tuntuu suloiselta lausua tuo nimi, ja ensi kerran pitkiin
aikoihin se tulee selvästi huuliltani. Mercedes, olen hokenut nimeänne,
kun olen suruissani huokaillut, tuskasta valittanut ja kun rintani on
epätoivosta korissut, olen sitä hokenut kyyristyessäni vilusta väristen
tyrmäni olkivuoteelle, olen sitä hokenut ollessani tukehtumaisillani
kuumuuteen ja viruessani kammioni kivipermannolla. Mercedes, minun
täytyy saada kostaa, sillä neljätoista vuotta olen kärsinyt,
neljätoista vuotta itkenyt ja kironnut, nyt minun täytyy saada kostaa,
Mercedes.
Ja peläten taipuvansa rakastettunsa pyyntöihin kreivi kutsui kaikki
muistot vihansa avuksi.
-- Kostakaa siis, Edmond, huudahti onneton äiti, -- mutta kostakaa
syyllisille, kostakaa hänelle, kostakaa minulle, mutta älkää pojalleni.
-- Raamatussa sanotaan, vastasi Monte-Cristo: -- "Isäin pahat teot
tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen." Koska Jumala
itse tämän profeetalleen saneli, niin miksi minä olisin Jumalaa
parempi?
-- Siksi, että Jumalalla on aika ja ikuisuus, joka ihmisiltä puuttuu.
Monte-Cristo päästi huokauksen, joka kuului karjunnalta, ja tarttui
molemmin käsin kauniiseen tukkaansa.
-- Edmond, jatkoi Mercedes ojentaen kätensä kreiviä kohden, -- Edmond,
siitä asti kuin teihin tutustuin, olen nimeänne jumaloinut ja
muistoanne kunnioittanut. Edmond, älkää saattako minua likaamaan sitä
jaloa ja puhdasta kuvaa, joka aina on sydämeeni heijastunut. Edmond,
jospa tietäisitte, kuinka usein olen rukoillut Jumalaa teidän tähtenne,
sekä silloin, kun uskoin teidän vielä elävän, että silloin, kun luulin
teidän kuolleen, niin, kuolleen! Luulin, että ruumiinne oli haudattu
vankityrmän syvyyteen, luulin, että vanginvartijat olivat heittäneet
sen syvään kuiluun, ja minä itkin! Mutta mitä muuta saatoin tehdä
puolestanne kuin itkeä ja rukoilla? Kuulkaa minua, kymmenen vuotta näin
joka yö saman unen. Kuulin, että olitte aikonut paeta, että olitte
hiipinyt toisen vangin kääreliinoihin ja että ruumis sitten oli
heitetty Ifin linnan kukkulalta mereen, ja että kiljahdus, jonka
päästitte murskautuessanne kallioita vastaan, oli viimeinen elonmerkki,
minkä vartijanne, pyövelinne kuulivat. No niin, Edmond, vannon kautta
poikani, jonka henkeä rukoilen teitä säästämään, että kymmenen vuotta
näin joka yö unissani, miten miehet heiluttivat jotakin suurta ja
muodotonta Ifin linnan kalliolla; kymmenen vuotta kuulin joka yö tuon
kamalan huudon, ja heräsin siihen kauhuissani kylmän hien valuessa
pitkin ruumistani. Minäkin, uskokaa minua, niin rikollinen kuin
olenkin, olen saanut paljon kärsiä!
-- Oletteko tuntenut isänne kuolevan poissa ollessanne? huudahti
Monte-Cristo repien tukkaansa. -- Oletteko nähnyt rakastamanne naisen
ojentavan kätensä kilpailijallenne teidän viruessanne tyrmässä...?
-- En, keskeytti Mercedes, -- mutta olen nähnyt sen miehen, jota
rakastin, aikovan surmata poikani!
Mercedes lausui nämä sanat niin voimakkaalla tuskalla, niin
epätoivoisella äänellä, että kreivin rinnasta nousi nyyhkytys. Leijona
oli kesytetty, voittaja oli voitettu.
-- Mitä siis vaaditte minulta? sanoi hän. -- Sitäkö, että poikanne saa
elää? Hyvä on, hän jää eloon!
Mercedes kiljahti ilosta, ja kreivin silmistä vuoti kaksi kyyneltä,
jotka kuitenkin pian kuivuivat. Varmaankin Jumala oli lähettänyt jonkun
enkelinsä ne poimimaan, sillä Herran silmissä ne olivat kalliimmat kuin
Guzaratin ja Ofirin kauneimmat helmet.
-- Oi, huudahti Mercedes tarttuen kreivin käteen ja suudellen sitä, --
kiitos, kiitos, Edmond! Sinä olet todellakin sellainen, jollaisena aina
olet ollut ajatuksissani ja jollaisena sinua aina olen rakastanut! Nyt
sen rohkenen sinulle sanoa.
-- Sitä parempi, sanoi Monte-Cristo, -- sillä Edmond-raukalla ei ole
enää pitkää elinaikaa iloitakseen rakkaudestanne. Kuollut palaa
hautaansa, haamu katoaa yöhön.
-- Mitä tarkoitatte, Edmond?
-- Että minun täytyy kuolla, Mercedes, koska niin vaaditte.
-- Kuolla! Kuka sen on sanonut? Kuka puhuu kuolemasta? Mistä tuo
kuoleman ajatus on teihin tullut?
-- Ette kai otaksu, että tultuani julkisesti häväistyksi koko katsomon
läsnä ollessa, ystävienne ja poikanne läsnä ollessa, saatuani
taisteluhaasteen lapselta, joka kerskailee anteeksiannollani kuin
voitolla, ette kai otaksu, että minulla on enää halua elää hetkeäkään.
Lähinnä teitä, Mercedes, olen rakastanut itseäni, omaa arvoani,
tarkoitan sitä voimaa, jolla nousin muiden miesten yläpuolelle. Tämä
voima oli elämäni. Yhdellä ainoalla sanalla sen murskaatte. Minä
kuolen.
-- Mutta eihän tästä kaksintaistelusta tule mitään, koska te annatte
anteeksi.
-- Kaksintaistelu tapahtuu, sanoi Monte-Cristo, -- mutta poikanne veren
sijasta, joka olisi vuotanut maahan, tuleekin minun vereni sitä
kostuttamaan.
Mercedes kiljahti ja syöksyi Monte-Cristoa kohden, mutta samassa hän
pysähtyi.
-- Edmond, sanoi hän, -- meidän yläpuolellamme on Jumala, koska te
elätte, koska olen nähnyt teidät jälleen, ja minä luotan häneen koko
sydämestäni. Odottaessani hänen apuaan luotan sanaanne. Sanoittehan,
että poikani jää eloon, jää eloon?
-- Hän jää, sanoi Monte-Cristo kummastuen, että Mercedes
vastustelematta, hämmästymättä oli ottanut hänen uhrauksensa vastaan.
Mercedes ojensi kätensä kreiville.
-- Edmond, sanoi hän kyynelsilmin, -- kuinka kauniisti menettelette,
kuinka suuri on tekonne, kuinka ylevää se, että olette säälinyt
vaimoparkaa, joka saapuu luoksenne toivoen aivan muuta kuin mitä onkaan
saanut. Suru on minua enemmän vanhentanut kuin ikä, enkä enää voi
hymylläni enkä katseellani muistuttaa Edmondille tuota Mercedestä, jota
hän niin ennen tuntikausia katseli. Uskokaa minua, Edmond, sanoinhan,
että minäkin olen paljon kärsinyt; murheellista on nähdä elämänsä
kuluvan, eikä siitä ole jäänyt jäljelle ainoatakaan iloa, ainoatakaan
toivoa. Mutta se vain todistaa, että kaikki ei lopu maalliseen eloon.
Ei, sen tunnen kaikesta siitä, mikä vielä sydämessäni liikkuu. Sanon
kerta vielä, Edmond, tuollainen anteeksiantaminen on suurta, kaunista
ja jaloa!
-- Niin te sanotte, lausui Monte-Cristo. -- Mitä sanoisittekaan,
jos tietäisitte, kuinka suuren uhrin teille annan? Kuvitelkaa,
että iankaikkinen Jumala luotuaan maailman, tehtyään kaaoksen
hedelmälliseksi, olisi jättänyt luomisen puolinaiseksi säästääkseen
kyynelet enkeliltä, joka kerran saa itkeä meidän suurten syntiemme
tähden; kuvitelkaa, että tehtyään kaiken valmiiksi, kaiken luotuaan,
kaiken hedelmöitettyään, juuri ihaillessaan työtään, Jumala olisikin
sammuttanut auringon ja jalallaan survaissut maapallon ikuiseen yöhön.
Silloin voisitte kuvitella ... ei, ei, ette sittenkään voisi kuvitella,
mitä kadotan tällä hetkellä, menettäessäni elämäni.
Mercedes loi kreiviin katseen, jossa kuvastui samalla kertaa kummastus,
ihailu ja kiitollisuus.
Monte-Cristo painoi kasvonsa polttaviin käsiinsä, aivan kuin hänen
päänsä ei enää kestäisi ajatusten painoa.
-- Edmond, sanoi Mercedes, -- minulla on enää vain sana teille
sanottavana.
Kreivi hymyili katkerasti.
-- Edmond, jatkoi hän, -- saattepa nähdä, että vaikka otsani onkin
tullut ryppyiseksi, silmäni himmentyneet, kauneuteni mennyt, vaikka
Mercedes ei enää kasvoiltaan muistutakaan entistä, niin sydän on
hänellä aina pysynyt samana...! Hyvästi siis, Edmond, minulla ei ole
enää mitään taivaalta pyydettävänä... Olen tavannut teidät yhtä jalona
ja yhtä suurena kuin ennenkin. Hyvästi, Edmond ... hyvästi ja kiitos!
Kreivi ei vastannut.
Mercedes avasi työhuoneen oven ja oli kadonnut, ennen kuin kreivi oli
herännyt tuskastaan, johon kostotuumiensa raukeaminen hänet oli
syössyt.
Kello löi yksi Invalidikirkon tornissa, kun Mercedeksen vaunut,
kolistessaan Champs-Elysées'n kiveystä vastaan, saivat kreivin
nostamaan päänsä.
-- Voi minua mieletöntä, sanoi hän, -- kun en sinä päivänä, jolloin
päätin kostaa, repinyt sydäntä rinnastani!