Pankkiirin oven ulkopuolella Beauchamp pysäytti Morcerfin.
-- Kuulkaahan, sanoi hän, -- sanoin äsken herra Danglars'in luona, että
teidän tuli vaatia selitystä kreivi Monte-Cristolta.
-- Niin sanoitte, ja nyt lähdemme hänen luokseen.
-- Odottakaahan hiukan, Morcerf. Miettikää ensin asiaa tarkemmin.
-- Mitä miettimistä siinä on?
-- Otatte vakavan askelen.
-- Eihän se ole sen vakavampi kuin herra Danglars'inkaan luokse
meneminen.
-- On kyllä. Herra Danglars on rahamies, ja rahamiehet tietävät varsin
hyvin, kuinka paljon panevat vaaraan, jos ryhtyvät kevytmielisesti
kaksintaisteluun. Monte-Cristo sitä vastoin on, ainakin otaksuttavasti,
aatelismies. Mutta ettekö pelkää, että aatelismiehen takana piilee
taistelupukari?
-- En pelkää muuta, kuin että hän mahdollisesti ei suostukaan
kaksintaisteluun.
-- Olkaa varma siitä, että hän kyllä suostuu, sanoi Beauchamp. --
Pelkäänpä, että hän osaa liiankin hyvin taistella. Olkaa varuillanne!
-- Hyvä ystävä, sanoi Morcerf hymyillen, -- sitähän minä toivonkin.
Kauneinta mitä minulle voi tapahtua, on, että saan kaatua isäni
puolesta. Se pelastaa meidät kaikki.
-- Äitinne kuolee suruun!
-- Äiti parka, sanoi Albert peittäen silmänsä, -- sen tiedän kyllä.
Mutta parempi on hänen kuolla suruun kuin häpeään.
-- Onko päätöksenne horjumaton?
-- On.
-- Lähtekää siis! Luuletteko, että tapaamme hänet?
-- Hänen piti palata muutama tunti minun jälkeeni, joten hän
epäilemättä on jo palannut.
He astuivat vaunuihin ja käskivät ajaa Champs-Elysées 30:een. Beauchamp
aikoi mennä kreivin luo yksinään, mutta Albert selitti, että asia oli
niin erikoislaatuinen, että hänellä oli oikeus tehdä poikkeus
kaksintaisteluhaasteen säännöistä.
Albert piti tätä asiaa niin pyhänä, että Beauchampin täytyi mukautua
kaikkeen, mitä hän tahtoi. Hän siis suostui Morcerfin määräykseen, ja
he menivät yhdessä.
Albert riensi portinvartijan asunnon ohi talon eteen. Baptistin oli
ottamassa vastaan.
Kreivi oli kyllä saapunut, mutta hän oli parhaillaan kylpemässä ja oli
kieltäytynyt ottamasta ketään vastaan.
-- Mutta entä kylvyn jälkeen? kysyi Morcerf.
-- Hänen armonsa syö päivällistä.
-- Ja päivällisen jälkeen?
-- Hän nukkuu tunnin ajan.
-- Ja sitten?
-- Hän menee oopperaan.
-- Oletteko siitä varma? kysyi Albert.
-- Aivan varma. Armollinen herra on käskenyt pitämään vaunut valmiina
kello kahdeksalta.
-- Hyvä on, sanoi Albert. -- Muuta en tahdokaan tietää.
Sitten hän jatkoi kääntyen Beauchampin puoleen:
-- Jos teillä on asioita, niin toimittakaa ne heti, Beauchamp; jos
teidän pitäisi kohdata joku, niin lykätkää se huomiseen. Ymmärrättehän,
odotan, että tulette oopperaan. Jos voitte, niin tuokaa Château-Renaud
mukananne.
Beauchamp lähti luvaten tulla noutamaan Albertia neljännestä vaille
kahdeksan.
Kotiin tultuaan Albert ilmoitti Franzille, Debraylle ja Morrelille
haluavansa nähdä heidät samana iltana oopperassa.
Sitten hän meni katsomaan äitiään, joka edellisen päivän tapahtumien
jälkeen ei ottanut ketään vastaan, vaan pysytteli huoneessaan. Hän
tapasi äitinsä vuoteesta, sillä julkinen häväistys oli aivan murtanut
hänet.
Albertin näkeminen teki äitiin sen vaikutuksen kuin saattoi odottaakin.
Hän puristi poikansa kättä ja purskahti itkuun. Ja kyynelet tuottivat
hänelle helpotusta.
Albert seisoi vähän aikaa mykkänä äitinsä vieressä. Hänen kalpeutensa
ja syvät otsaryppynsä kielivät, että kostoajatus kuohui hänessä entistä
voimakkaampana.
-- Äiti, kysyi Albert, -- tiedättekö, onko herra Morcerfilla
vihamiehiä?
Mercedes vavahti, sillä hän oli huomannut, että poika ei käyttänyt
isä-sanaa.
-- Ystäväni, vastasi hän, -- kreivin asemassa olevalla miehellä on
paljon vihamiehiä, joita he eivät tunnekaan. Ja tiedäthän, että ne,
jotka tuntee, eivät ole vaarallisimpia.
-- Sen tiedän, siksi vetoankin teidän terävään huomiokykyynne. Äiti, te
olette niin lahjakas nainen, että mikään ei ole voinut jäädä teiltä
huomaamatta.
-- Miksi sanot minulle noin?
-- Siksi, että huomasitte esimerkiksi, kuinka kreivi Monte-Cristo
meidän tanssiaisissamme ei nauttinut mitään.
Mercedes nousi vapisten kuumeisen käsivartensa nojaan.
-- Monte-Cristo! huudahti hän. -- Ja millä tavoin hän olisi yhteydessä
tähän asiaan?
-- Tiedättehän, äiti, että Monte-Cristo on melkein itämaalainen.
Säilyttääkseen kostamisen vapauden itämaalaiset eivät koskaan juo
eivätkä syö vihollisensa asunnossa.
-- Sanotko, Albert, että herra Monte-Cristo olisi meidän vihamiehemme!
huudahti Mercedes. Hän oli kalpeampi kuin vuoteen lakana. -- Kuka
sinulle on sanonut niin? Miksikä? Olet hullu, Albert. Herra
Monte-Cristo on ollut meille erinomaisen kohtelias, hän on pelastanut
henkesi, ja sinä hänet meille esittelitkin. Jos sinulla on tuollaisia
ajatuksia, poikani, niin rukoilen sinua karkottamaan ne, ja jos sinulle
jotakin tahtoisin neuvoa, jotakin sinulta pyytää, sanon: pysy sovussa
hänen kanssaan.
-- Äiti, sanoi nuori mies katsoen häneen synkästi, -- teillä on jokin
syy, jonka nojalla tahdotte säästää tuota miestä.
-- Minullako? sanoi Mercedes ja punastui yhtä äkkiä kuin oli
kalvennutkin, kalvetakseen heti sen jälkeen taas entistä enemmän.
-- Niin, epäilemättä. Te ette usko, että tämä mies voisi tehdä meille
mitään pahaa.
Mercedes värisi ja loi poikaansa tutkivan katseen sanoessaan:
-- Puhut omituisesti, ja sinulla näyttää olevan kummallisia
ennakkoluuloja. Mitä pahaa kreivi on sinulle tehnyt? Kolme päivää
sitten olit hänen luonaan Normandiassa, kolme päivää sitten sekä sinä
että minä pidimme häntä parhaimpana ystävänäsi.
Ivallinen hymy nousi Albertin huulille. Mercedes huomasi sen, ja äidin
ja naisen vaistolla hän ymmärsi kaiken. Mutta hän oli varovainen ja
voimakas ja osasi salata hämminkinsä.
Albert lopetti keskustelun. Vähän ajan päästä kreivitär jatkoi:
-- Tulit kysymään, miten voin. Vastaan sinulle suoraan, etten voi
hyvin. Sinun pitäisi asettua asumaan tänne ja olla seuranani. Minulla
täytyy olla seuraa.
-- Äiti, sanoi nuori mies, -- noudattaisin toivomustanne ja jäisin
tänne ilomielin, ellei minun erään tärkeän ja kiireellisen asian vuoksi
täytyisi lähteä pois koko illaksi.
-- Hyvä on, huokasi Mercedes. -- Mene, Albert, en tahdo mitenkään tehdä
sinua pojanvelvollisuuden uhriksi.
Albert ei ollut ymmärtävinään äitiään, kumarsi hänelle ja poistui. Heti
nuoren miehen mentyä Mercedes kutsui luokseen erään luotettavan
palvelijansa ja käski häntä pitämään silmällä, minne Albert illan
kuluessa menee, ja tuomaan heti tiedon kaikesta.
Ja vaikka olikin heikko, hän soitti kamarineitonsa luokseen ja pukeutui
ollakseen valmiina siltä varalta, että jotakin tapahtuisi.
Palvelijan ei ollut vaikea suorittaa tehtäväänsä. Albert meni
asuntoonsa ja pukeutui hyvin huolellisesti. Kymmentä vaille kahdeksan
saapui Beauchamp. Hän oli tavannut Château-Renaud'in, joka oli luvannut
tulla oopperaan kello kahdeksaksi, ennen väliverhon nousua.
Herrat menivät Albertin vaunuihin, ja kun tällä ei ollut mitään syytä
salata matkaansa, hän huusi kovalla äänellä:
-- Oopperaan!
Château-Renaud oli aitiossaan. Kun Beauchamp oli kertonut hänelle
kaiken, ei kaivattu mitään selityksiä. Oli luonnollista, että poika
halusi kostaa isän puolesta, eikä Château-Renaud mitenkään koettanut
muuttaa hänen mieltään, ilmoitti vain olevansa hänen käytettävänään
milloin tahansa.
Debray ei ollut vielä tullut, mutta Albert tiesi, että hän harvoin oli
poissa oopperan näytännöistä.
Albert käveli teatterissa ennen esiripun nousua. Hän toivoi tapaavansa
kreivin joko käytävässä tai portailla. Kellonsoitto ilmaisi näytännön
alkavan, ja hän riensi paikalleen Château-Renaud'n ja Beauchampin
väliin.
Mutta hän piti koko ajan silmällä pylväitten välistä aitiota, joka koko
ensimmäisen näytöksen ajan näytti olevan lukossa.
Albert katsoi jo sadannen kerran kelloaan, kun aition ovi toisen
näytöksen alussa aukeni. Mustapukuinen Monte-Cristo astui sisään ja
nojautui kaidepuuta vastaan katsoakseen saliin. Morrel oli hänen
seurassaan ja etsi katseillaan sisartaan ja lankoaan. Hän näki heidät
toisen rivin aitiossa ja viittasi heille.
Silmäillessään salia kreivi huomasi kalpeat kasvot ja kipinöivät
silmät, jotka näyttivät tahtovan vetää hänen huomiotaan puoleensa. Hän
tunsi kyllä Albertin, mutta huomatessaan hänen kiihtymyksensä piti
varovaisempana olla häntä näkemättä. Ilmaisematta pienimmälläkään
liikkeellä ajatuksiaan hän istahti, otti kiikarin kotelostaan ja alkoi
katsella salin toiselle puolelle.
Mutta vaikka hän ei ollutkaan huomaavinaan Albertia, hän piti kuitenkin
tätä koko ajan silmällä, ja toisen näytöksen loputtua hänen tarkka
silmänsä seurasi nuorta miestä, joka läksi paikaltaan molempien
ystäviensä seuraamana.
Sitten näkyi sama pää erään vastapäätä olevan ensi rivin aition
ristikon läpi. Kreivi tunsi myrskyn lähestyvän ja kuullessaan avainta
väännettävän aitionsa ovessa, tiesi hän varsin hyvin, mikä oli tulossa,
ja oli valmistautunut kaiken varalta -- vaikka hän sinä hetkenä
hymyillen puhuikin Morrelin kanssa.
Ovi aukeni.
Vasta silloin kreivi kääntyi ja näki Albertin edessään kalpeana ja
vapisevana.
Hänen takanaan olivat Château-Renaud ja Beauchamp.
-- Kas, huudahti hän kohteliaana kuten aina, -- ratsumieheni on päässyt
perille. Hyvää iltaa, herra Morcerf.
Ja niin täydellisesti hän oli mielialojensa herra, että hänen kasvonsa
ilmaisivat vain mitä suurinta ystävällisyyttä.
Morrel ajatteli kreiviltä saamaansa kirjettä, jossa tämä ilman mitään
selityksiä pyysi häntä oopperaan, ja hän ymmärsi, että jotakin kamalaa
oli tulossa.
-- Emme ole tulleet tänne lausumaan valheellisia kohteliaisuuksia tai
osoittamaan teennäistä ystävällisyyttä, sanoi nuori mies. -- Olemme
tulleet tänne vaatimaan teiltä selitystä, herra kreivi.
Nuoren miehen ääni värisi niin, että se tuskin kuului hänen
yhteenpuristuneiden hampaittensa välistä.
-- Selitystä oopperassa? sanoi kreivi niin tyynesti ja katsoi Albertia
niin terävästi, että huomasi tämän miehen aina pystyvän hillitsemään
itsensä. -- Vaikka en tunnekaan pariisilaisia tapoja, en olisi uskonut,
että tällaisia kysymyksiä esitettäisiin oopperassa.
-- Mutta kun ihmiset piileksivät, sanoi Albert, -- kun ei voi päästä
heidän luokseen, koska he muka ovat kylpemässä, syömässä tai
nukkumassa, niin täytyy kai heitä puhutella siellä, missä heidät tapaa.
-- Minua ei ole vaikea tavata, sanoi Monte-Cristo, -- sillä ellen
muista väärin, olitte eilen luonani.
-- Eilen tulin luoksenne siksi, etten tietänyt, kuka olitte, sanoi
nuori mies, joka alkoi tulla hämilleen.
Albert oli korottanut ääntään niin paljon, että hänen sanansa kuuluivat
viereiseen aitioon ja käytävään. Sen vuoksi viereisissä aitioissa
istujat kääntyivät kreivin aitioon päin ja käytävässä liikkujat
pysähtyivät Château-Renaud'n ja Beauchampin taakse.
-- Mistä te tulette? kysyi Monte-Cristo ilmaisematta pienintäkään
mielenliikutusta. -- Ette näytä olevan aivan täysissä järjissänne.
-- On minulla sentään kylliksi järkeä ymmärtääkseni, että olette
petollinen ja saadakseni teidät tajuamaan, että tahdon kostaa, sanoi
Albert raivoissaan.
-- En ymmärrä teitä, lausui Monte-Cristo, -- ja vaikka ymmärtäisinkin,
niin käytätte mielestäni aivan liian suurta ääntä. Olen tässä aitiossa
kotonani ja vain minulla on oikeus täällä korottaa ääneni. Menkää!
Ja Monte-Cristo osoitti Albertille ovea ihailtavan käskevällä
liikkeellä.
-- Minä kyllä pakotan teidät lähtemään kotoanne, sanoi Albert
kiihkeästi rypistellen kädessään olevaa hansikasta, jota kreivi piti
silmällä.
-- Hyvä, hyvä, sanoi kreivi tyynesti. -- Etsitte riitaa kanssani, sen
huomaan. Mutta erään neuvon annan teille ja painakaa se mieleenne: on
huono tapa nostaa melua haastaessaan toisen kaksintaisteluun. Hälinän
aikaansaaminen ei ole edullista kaikille, herra Morcerf.
Tämän nimen kuullessaan säpsähtivät kaikki läsnäolijat. Eilisestä asti
oli Morcerfin nimi ollut kaikkien suussa.
Selvemmin kuin kukaan muu, ja ennen kuin kukaan muu, ymmärsi Albert
tämän viittauksen tarkoituksen, ja hän aikoi heittää hansikkaansa
kreivin kasvoille, mutta Morrel tarttui hänen ranteeseensa, samalla kun
Château-Renaud ja Beauchamp, peläten kohtauksen liikaa kärjistyvän,
pidättivät häntä takaapäin.
Mutta Monte-Cristo ojensi vain istualtaan kätensä, tarttui nuoren
miehen koukistuneitten sormien välissä olevaan kosteaan hansikkaaseen
ja sanoi äänessään pelottava sointu:
-- Pidän hansikastanne heitettynä ja annan sen teille takaisin kuulan
ympäri kiedottuna. Nyt menkää minun aitiostani, tai muuten kutsun
palvelijani sisään ja annan heittää teidät ulos.
Mielettömänä, raivoissaan, silmät veristävinä astui Albert pari askelta
taaksepäin.
Morrel käytti tätä hyväkseen ja sulki oven.
Monte-Cristo tarttui kiikariinsa ja alkoi katsella, aivan kuin ei
mitään erikoista olisi tapahtunutkaan.
Tällä miehellä oli pronssisydän ja marmorikasvot. Morrel kumartui
kuiskaamaan hänen korvaansa:
-- Mitä olette hänelle tehnyt?
-- Minäkö? En mitään, en ainakaan mieskohtaisesti, sanoi Monte-Cristo.
-- Mutta täytyyhän tällä kummallisella kohtauksella olla syynsä?
-- Kreivi Morcerfin juttu on saanut onnettoman nuoren miehen aivan
epätoivoon.
-- Oletteko jollakin tavoin ottanut siihen osaa?
-- Haydéen kautta sai päärien kamari tiedon kreivi Morcerfin
petoksesta.
-- Kuulin kyllä siitä puhuttavan, sanoi Morrel, -- mutta en uskonut,
että nuori kreikkalainen nainen, joka on ollut seurassanne tässä
samassa aitiossa, oli Ali-pashan tytär.
-- Ja niin on kuitenkin asian laita.
-- Hyvä Jumala, siinä tapauksessa ymmärrän kaikki, sanoi Morrel, -- ja
tämä kohtaus oli jo edeltäpäin suunniteltu.
-- Kuinka niin?
-- Albert kirjoitti minulle ja pyysi minua tänä iltana oopperaan. Hän
tahtoi, että minä olisin todistamassa, kun hän solvaisi teitä.
-- Luultavasti, sanoi Monte-Cristo järkähtämättömän tyynesti.
-- Mitä teette hänelle?
-- Albertilleko? jatkoi Monte-Cristo yhtä tyynesti, -- mitäkö minä
teen, Maximilien? Niin totta kuin olette täällä ja minä puristan
kättänne, niin totta olen surmannut hänet huomenna ennen kello kymmentä
aamulla. Sen minä hänelle teen.
Morrel tarttui vuorostaan molemmin käsin Monte-Criston käteen ja värisi
tuntiessaan kreivin kylmän ja levollisen käden.
-- Kreivi, sanoi hän, -- hänen isänsä rakastaa poikaansa niin paljon!
-- Älkää puhuko minulle tuollaista! huudahti Monte-Cristo ja näytti
ensi kertaa suuttuvan. -- Kärsiköön!
Morrel päästi hämmästyneenä kreivin käden irti.
-- Kreivi, kreivi! sanoi hän.
-- Rakas Maximilien, keskeytti kreivi, -- kuulkaahan, kuinka ihanasti
Duprez laulaa tuon kohdan: "Oi Matilde, armas ihanteeni!" -- Jo
kuullessani häntä ensi kertaa Napolissa aavistin, että hänestä tulisi
jotain suurta ja taputin ensimmäisenä hänelle käsiäni. Bravo, bravo!
Morrel ymmärsi, ettei hänellä ollut enää mitään muuta sanottavana, ja
odotti. Esirippu, joka oli noussut Albertin lähtiessä, laskeutui
samassa. Oveen kolkutettiin.
-- Sisään, sanoi Monte-Cristo, eikä hänen äänessään huomannut mitään
muutosta.
Beauchamp astui sisään.
-- Hyvää iltaa, herra Beauchamp, sanoi kreivi aivan kuin olisi nähnyt
hänet ensimmäisen kerran sinä iltana. -- Istukaa.
Beauchamp kumarsi, astui sisään ja istui.
-- Olin äsken, niin kuin ehkä huomasitte, herra Morcerfin seurassa,
sanoi hän Monte-Cristolle.
-- Se tietää, että olette varmaankin yhdessä olleet päivällisillä,
nauroi Monte-Cristo. -- Kaikeksi onneksi te, herra Beauchamp, olette
selvempi kuin hän.
-- Tunnustan suoraan, että Albert teki väärin kiivastuessaan, sanoi
Beauchamp -- ja omasta puolestani tulenkin pyytämään anteeksi. Kun olen
esittänyt anteeksipyyntöni, omat anteeksipyyntöni, ymmärrättehän,
otaksun, ettette hienona miehenä kieltäydy selvittämästä, missä
suhteessa olette janinalaisiin. Sitten haluaisin vielä tehdä pari
lyhyttä kysymystä tuon kreikattaren suhteen.
Monte-Cristo pyysi ilmeellään häntä vaikenemaan.
-- Nythän kaikki toiveeni ovat sammuneet, naurahti hän.
-- Kuinka niin? kysyi Beauchamp.
-- Olette tehnyt kaiken voitavanne luodaksenne minusta eriskummallisen
olennon, väitteittenne mukaan olen uusi Lara, Manfred, lordi Ruthwen,
mutta otollisen hetken tullen teettekin minusta aivan tavallisen
ilmiön. Teette minusta jokapäiväisen. Vaaditte minulta selityksiä.
Laskette varmaankin leikkiä, herra Beauchamp.
-- Mutta, sanoi Beauchamp ylpeästi, -- on hetkiä, jolloin rehellisyys
määrää...
-- Herra Beauchamp, keskeytti tämä merkillinen mies, -- kreivi
Monte-Cristolle antaa määräyksiä vain kreivi Monte-Cristo. Siksi
pyydän, ettette puhu tästä enää mitään. Teen mitä itse tahdon, herra
Beauchamp, ja uskokaa, mitä minä teen, on aina oikein.
-- Hyvä herra, sanoi Beauchamp. -- Tällä tavoin ei vastata kunnon
miehille. Kunnia vaatii takeita.
-- Olen itse elävänä takeena, jatkoi kreivi Monte-Cristo kylmän
tyynesti, vaikka hänen silmänsä iskivät uhkaavia salamoita. -- Meidän
molempien suonissa on verta, jota tahdomme vuodattaa, se on meidän
yhteisenä takeenamme. Viekää tämä vastaus vicomtelle ja sanokaa, että
huomenna ennen kello kymmentä olen nähnyt hänen verensä vuotavan.
-- Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin sopia taisteluehdoista,
sanoi Beauchamp.
-- Ne ovat minulle aivan yhdentekeviä, sanoi Monte-Cristo, -- turhaa on
siis niin pienen seikan tähden tulla minua häiritsemään teatterissa.
Ranskassa käytetään taistelussa miekkaa tai pistoolia, siirtomaissa
karbiinia, Arabiassa tikaria. Sanokaa ystävällenne, että vaikka minua
onkin solvaistu, niin -- ollakseni eriskummallinen viimeiseen asti --
jätän hänen valittavakseen aseet ja suostun vastaväitteittä,
keskusteluitta kaikkeen, kuuletteko, kaikkeen, jopa arvanheittoonkin,
joka aina on järjetöntä. Minä en siitä välitä, sillä tiedän voittavani.
-- Tiedätte voittavanne! kertasi Beauchamp katsoen kauhistuneena
häneen.
-- Niin juuri, sanoi Monte-Cristo kepeästi kohauttaen olkapäitään. --
Muussa tapauksessa en taistelisi herra Morcerfin kanssa. Minun täytyy
hänet surmata, ja niin tapahtuu. Lähettäkää minulle vain tänä iltana
tieto, missä taistelemme ja millä aseilla. En pidä viivyttelemisestä.
-- Pistooleilla, kello kahdeksan aamulla Vincennes'in metsässä, sanoi
Beauchamp hieman hämillään, sillä eihän hän tiennyt, oliko hän
tekemisissä suurisuisen kerskailijan vai yliluonnollisen ihmisen
kanssa.
-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo. -- Kun asiat näin ovat järjestyksessä,
niin antakaa minun kuunnella esitystä ja kieltäkää ystäväänne Albertia
palaamasta tänä iltana tänne, sillä hän vain vahingoittaa itseään
tuollaisella sopimattomalla käytöksellään. Menköön kotiinsa nukkumaan.
Beauchamp poistui aivan kummastuneena.
-- Nyt, sanoi Monte-Cristo kääntyen Morrelin puoleen, -- luotan
apuunne, arvaattehan sen?
-- Tietysti, sanoi Morrel, -- ja voitte täydellisesti luottaa minuun,
mutta...
-- Mitä?
-- Mutta minun täytyisi saada tietää riidan oikea syy...
-- Kieltäydytte siis?
-- En suinkaan.
-- Riidan oikea syy? Morrel, sanoi kreivi. -- Tuo nuori mies on itse
sokea eikä tunne riidan syytä. Oikean syyn tunnemme vain minä ja
Jumala, mutta annan teille kunniasanani siitä, että Jumala, joka sen
tuntee, on meidän puolellamme.
-- Se riittää, kreivi, sanoi Morrel. -- Kuka on toinen todistajanne?
-- En tunne Pariisissa ketään muuta, jolle voisin tämän kunnian
tarjota, kuin teidät ja lankonne Emmanuelin. Luuletteko, että Emmanuel
suostuu tekemään minulle tämän palveluksen?
-- Vastaan hänestä aivan kuin itsestäni, kreivi.
-- Hyvä, siinä kaikki mitä tarvitsen. Huomenna kello seitsemän aamulla
tapaamme toisemme minun luonani, eikö niin?
-- Me tulemme.
-- Hiljaa, esirippu nousee, kuunnelkaamme. En tahdo heittää hukkaan
mitään tästä oopperasta. "Wilhelm Tellissä" on niin perin ihana
musiikki!