-- Käytin hyväkseni hiljaisuutta sekä salissa vallitsevaa hämärää
ja poistuin, jatkoi Beauchamp. -- Ovella odotti minua vahtimestari,
joka oli minut sisäänkin vienyt. Hän kuljetti minut monen käytävän
kautta pienelle ovelle, josta tulin Vaugirard-kadulle. Poistuin mieli
samalla murtuneena ja ihastuneena -- suokaa anteeksi, että sanon sen
suoraan --, murtuneena teidän tähtenne, mutta ihastuneena isänsä
puolesta kostavan nuoren tytön aateluudesta. Olen sitä mieltä, että
tulkoon tämä paljastus miltä taholta tahansa, vaikkapa vihamies olisi
sen saanut aikaan, niin hän on vain kohtalon välikappale.
Albert peitti silmänsä molemmilla käsillään. Sitten hän kohotti
häpeästä punaiset ja kyynelten kostuttamat kasvonsa ja tarttuen
Beauchampin käsivarteen sanoi:
-- Ystäväni, elämäni on mennyttä. Mutta minulla on nyt muutakin
tehtävää kuin sanoa, että tämä on kohtalon isku; tahdon etsiä käsiini
miehen, joka tällä tavalla minua vainoo. Saatuani tietää, kuka hän on,
surmaan hänet tai hän minut. Olen varma siitä, että tässä työssä minua
auttaa ystävyytenne, ellei halveksiminen ole sitä kokonaan sydämessänne
surmannut.
-- Halveksiminenko, ystäväni? Millä tavoin te olisitte osallinen tähän
onnettomuuteen? Jumalan kiitos emme elä enää siinä ajassa, jossa
järjettömät ennakkoluulot tekivät pojat edesvastuullisiksi isiensä
teoista. Aloittakaa elämänne alusta, Albert, sehän on ollut vasta
lyhyt, mutta ei vielä koskaan ole kauniin päivän nousu ollut kirkkaampi
kuin teidän. Olette nuori, rikas, jättäkää Ranska. Kaikki unohtuu pian
tässä suuressa Babylonissa, jossa elämä on kiihkeää ja maku vaihtuu.
Kolmen neljän vuoden päästä palaatte tänne mentyänne naimisiin jonkun
venäläisen ruhtinattaren kanssa, eikä kukaan enää muistele sitä, mikä
tapahtui eilen, saatikka sitä, mikä tapahtui kuusitoista vuotta sitten.
-- Kiitos, rakas Beauchamp, suuresta ystävällisyydestä, joka on tämän
ehdotuksenne takana, mutta en voi menetellä niin. Ymmärrättehän, että
koska olen tässä asiassa osallinen, en voi nähdä sitä samalla tapaa
kuin te. Se, mikä teidän mielestänne on taivaan kostoa, on minun
mielestäni alkuisin paljon likaisemmasta lähteestä. Sallimus tuntuu
tässä asiassa hyvin vieraalta, sen tunnustan suoraan, ja taivaallisen
palkitsijan ja rankaisijan asemesta saankin varmaan käsiini näkyväisen
olennon, jolle kostan kaiken, niin, kaiken, mitä olen jo kuukauden ajan
saanut kärsiä, sen vannon! Sanon vielä kerran, että nyt haluan palata
todelliseen elämään. Jos vielä olette ystäväni, niin auttakaa minua
pääsemään selville siitä, kuka tämän kaiken on aiheuttanut.
-- Olkoon siis niin, sanoi Beauchamp. -- Jos välttämättä tahdotte
laskeutua maan päälle, niin teen minäkin sen, jos tahdotte etsiä
vihamiestä, niin seuraan teitä. Ja minä löydän hänet, sillä tämä koskee
melkein yhtä läheisesti minun kunniaani kuin teidänkin.
-- Ymmärrättehän, Beauchamp, että meidän pitää ryhtyä tutkimuksiin heti
paikalla, viivyttelemättä. Jokainen viivytyksen hetki on minulle
ikuisuus. Ilmiantajaa ei vielä ole rangaistu, hän siis voi toivoa
pääsevänsä vapaaksi kaikesta. Ja kautta kunniani, siinä hän erehtyy!
-- Kuulkaahan sanojani, Morcerf.
-- Huomaan, että tiedätte jotakin. Sanokaa, ja annatte minulle elämän
uudelleen.
-- En voi sanoa olevani oikeilla jäljillä, mutta ainakin tämä on
valonsäde pimeydessä. Seuraamalla tätä valoa ehkä pääsemme perille.
-- Sanokaa, näettehän, että menehdyn kärsimättömyydestä.
-- No niin, tahdon kertoa teille erään seikan, josta en tahtonut puhua
Janinasta palatessani.
-- Puhukaa.
-- Tapaus on seuraava. Olin tietysti tiedustelemassa kaupungin
suurimmalta pankkiirilta asiaa. Heti kun olin maininnut asiani, mutta
en ollut vielä ennättänyt lausua nimeännekään, hän jo sanoi: "Arvaan
kyllä, miksi tulette tänne." -- "Kuinka niin?" -- "Koska minulta
kyseltiin samaa tuskin kaksi viikkoa sitten." -- "Kuka kyseli?" --
"Eräs pariisilainen pankkiiri, jonka kanssa olen asioissa." -- "Minkä
niminen?" -- "Herra Danglars."
-- Hän! huudahti Albert. -- Hän on todellakin jo pitkän aikaa vainonnut
isääni, jota hän sekä vihaa että kadehtii. Tuo muka kansanvaltainen
mies ei voi antaa kreivi Morcerfille anteeksi sitä, että tämä on pääri.
Entä sitten tuo kihlauksen purkaminen ilman mitään syytä! Hän se on
ollut.
-- Tutkikaa, Albert, mutta älkää hätäilkö, tutkikaa, sanon minä, ja jos
asia on tosi...
-- Jos asia on tosi, niin hän saa kalliisti maksaa kaikki
kärsimykseni.
-- Muistakaa, Morcerf, hän on jo vanhanpuoleinen mies.
-- Välitän yhtä vähän hänen iästään kuin hän on välittänyt sukuni
kunniasta. Jos hän tahtoi kostaa isälleni, niin miksi hän ei iskenyt
suoraan? Hän pelkäsi astua silmätysten toisen miehen eteen!
-- Albert, en arvostele teitä millään tavoin, tahdon vain hillitä
teitä. Albert, menetelkää viisaasti.
-- Olkaa huoleti, te saatte tulla mukanani. Tällaisia juhlallisia
asioita on käsiteltävä todistajan läsnä ollessa. Jos herra Danglars on
syyllinen, niin joko hän tai minä olemme ennen tämän päivän loppua
lakanneet elämästä. Tahdon valmistaa komeat hautajaiset kunnialleni.
-- Jos kerran olette asian päättänyt, on päätös heti pantava
täytäntöön. Tahdotte tavata Danglars'in, lähtekäämme heti.
He lähettivät noutamaan ajuria. Tullessaan pankkiirin talon edustalle
he näkivät Andrea Cavalcantin vaunujen ja palvelijan odottelevan
herraansa.
-- Tämähän sattuu oivallisesti, sanoi Albert synkkänä. -- Ellei herra
Danglars tahdo taistella kanssani, niin surmaan hänen vävynsä.
Cavalcanti kai ainakin ryhtyy kaksintaisteluun.
Kun pankkiirille ilmoitettiin, että Albert de Morcerf tahtoi häntä
tavata, hän -- tietäen mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut --
kieltäytyi ottamasta vastaan. Mutta kielto tuli liian myöhään, sillä
Albert oli kulkenut palvelijan kintereillä, kuuli pankkiirin
vastauksen, avasi väkivalloin oven ja astui huoneeseen.
-- Hyvä herra, sanoi Danglars, -- enkö enää ole herra talossani, enkö
saa ottaa tai olla ottamatta vastaan vieraita oman mieleni mukaan?
Menette totisesti liian pitkälle.
-- En, vastasi Albert kylmästi. -- Tämä on sellainen tapaus, jossa
tietyt henkilöt on otettava vastaan, ellei tahdo esiintyä pelkurina.
-- Mitä minusta tahdotte?
-- Minä tahdon, sanoi Albert lähestyen ja ollen muka huomaamatta
Cavalcantia, joka nojautui lieden reunaan, -- tahdon määrätä
kohtaamispaikan jossakin syrjäisessä kolkassa, jossa kukaan ei meitä
kymmenen minuutin aikana häiritse, en muuta. Sinne tulleista kahdesta
jää toinen paikalle.
Danglars kalpeni, Cavalcanti liikahti. Albert kääntyi nuoren miehen
puoleen sanoen:
-- Tulkaa te, herra kreivi, jos mielenne tekee, teillä on siihen
oikeus, sillä kuuluttehan melkein perheeseen, ja minä suostun
tällaisiin kohtauksiin jokaisen kanssa, jonka mieli tekee.
Cavalcanti katsoi kummastuneena Danglars'iin, joka ponnistaen voimansa
nousi ja lähestyi nuoria miehiä. Albertin hyökkäys Andreaa vastaan
saattoi asian toiselle tolalle, ja Danglars toivoi, että Albertin
käynnillä olikin toinen syy kuin mitä hän oli olettanut.
-- Jos tulette tänne etsimään riitaa tämän herran kanssa siksi, että
olen antanut hänelle etusijan teidän rinnallanne, sanoi hän Albertille,
-- niin sanon jo edeltä käsin, että nostan tästä oikeudenkäynnin.
-- Erehdytte, sanoi Albert alakuloisesti hymyillen, -- en puhu
vähääkään avioliitosta enkä kääntynyt herra Cavalcantin puoleen minkään
muun vuoksi kuin siksi, että hän näytti haluavan sekaantua
keskusteluumme. Sitä paitsi olette oikeassa, etsin tänään riitaa
kaikkien kanssa. Mutta olkaa rauhassa, herra Danglars, etusija kuuluu
teille.
-- Hyvä herra, sanoi Danglars suuttumuksesta ja pelosta kalveten, --
huomautan teille, että jos tielleni osuu vihainen koira, niin
tapan sen, enkä tee siinä väärin, teen päinvastoin palveluksen
yhteiskunnalle. Jos olette raivoissanne ja aiotte purra minua, ilmoitan
jo edeltäpäin, että tapan teidät säälimättä. Onko minun syyni, jos
isänne on häpäissyt nimensä?
-- On, raukka, huusi Morcerf, -- se on sinun syysi!
-- Minunko syyni, sanoi Danglars. -- Olettehan hullu! Tunnenko minä
Kreikan historiaa? Olenko siinä maassa matkustellut? Minäkö olen
kehottanut isäänne myymään Janinan linnoituksen, pettämään...
-- Vaiti! sanoi Albert käheällä äänellä. -- Te ette ole tätä tekoa ja
tätä onnettomuutta saanut aikaan, mutta te olette tekopyhänä tuonut sen
ilmi.
-- Minäkö?
-- Niin, te! Mistä muualta ilmianto olisi voinut tulla?
-- Ettekö ole nähnyt sanomalehtiä: Janinasta!
-- Kuka on kirjoittanut Janinaan?
-- Janinaanko?
-- Niin. Kuka on kirjoittanut saadakseen tietoja isästäni?
-- Minun mielestäni kuka tahansa voi kirjoittaa Janinaan.
-- Mutta yksi ainoa on sen tehnyt.
-- Yksikö ainoa?
-- Niin, te.
-- Kirjoitin kyllä. Kun kerran aikoo antaa tyttärensä nuorelle miehelle
vaimoksi, voi ottaa selkoa tuon nuoren miehen sukulaisista. Se ei ole
ainoastaan oikeuteni vaan velvollisuutenikin.
-- Kirjoititte, sanoi Albert, -- ja tiesitte jo edeltäpäin, minkä
vastauksen saisitte.
-- Minäkö? En tietänyt, huudahti Danglars, ja hänen esiintymisensä
varmuus ei johtunut niin paljon pelosta kuin säälistä, sillä kaikesta
huolimatta hän sääli tuota nuorta miestä. -- Minussa ei olisi koskaan
herännyt ajatusta kirjoittaa Janinaan. Enhän tuntenutkaan Janinan
oloja.
-- Joku toinen siis yllytti teidät kirjoittamaan?
-- Niin.
-- Kuka hän oli...? Sanokaa ... ilmaiskaa...
-- Miksikä en! Puhuin isänne menneisyydestä, sanoin, että kukaan ei
tietänyt, mistä hänen rikkautensa oli saanut alkunsa. Kyseessä oleva
henkilö tiedusteli, missä isänne oli rikkautensa koonnut. Vastasin:
Kreikassa. Silloin hän sanoi minulle: Kirjoittakaa siis Janinaan.
-- Ja kuka tämän neuvon teille antoi?
-- Kreivi Monte-Cristo, teidän oma ystävänne.
-- Käskikö kreivi Monte-Cristo teidän kirjoittaa Janinaan?
-- Käski, ja minä kirjoitin. Tahdotteko nähdä kirjeeni, voin ne teille
näyttää.
Albert ja Beauchamp katsoivat toisiinsa.
-- Hyvä herra, sanoi Beauchamp, joka tähän asti ei vielä ollut puhunut
mitään, -- te siis syytätte kreivi Monte-Cristoa, joka ei ole
Pariisissa eikä voi itseään puolustaa.
-- En syytä ketään, sanoi Danglars, -- kerron vain, kuinka asian laita
on, ja olen valmis toistamaan kaiken kreivi Monte-Criston läsnä
ollessa.
-- Tietääkö kreivi, minkä vastauksen saitte?
-- Näytin hänelle kirjeen.
-- Tiesikö hän, että isäni ristimänimi oli Fernand ja hänen sukunimensä
Mondego?
-- Tiesi, sillä olin maininnut sen hänelle jo aikoja sitten. En ole
tässä asiassa tehnyt sen enempää, kuin jokainen muu minun sijassani
olisi tehnyt; ehkä olen tehnyt vähemmänkin. Kun tämän vastauksen
saatuani isänne tuli kreivi Monte-Criston kehotuksesta pyytämään
tytärtäni vaimoksenne, niin kuin tapana on silloin, kun asioista
tahdotaan päästä selvyyteen, vastasin hänelle kieltävästi. Tein sen
antamatta mitään selitystä, tekemättä asiaa julkiseksi. Miksi
olisinkaan siitä nostanut melua? Mitä herra Morcerfin kunnia tai häpeä
minuun kuuluu? Eihän siitä arvopaperien hinta nouse tai laske.
Albert tunsi punan nousevan otsalleen. Hän ei enää voinut epäilläkään.
Danglars oli kyllä puolustuksessaan halpamainen, mutta hän esiintyi
varmasti niin kuin ainakin mies, joka ainakin osapuilleen puhuu totta,
ei omantuntonsa vaan pelon pakottamana. Ja mitä Morcerf oikeastaan
etsi? Hän ei tahtonut tietää, kuinka suuressa määrässä Danglars tai
Monte-Cristo olivat syyllisiä, vaan hän tahtoi kohdata miehen, joka
vastaisi tekemästään loukkauksesta ja olisi valmis ryhtymään
kaksintaisteluun. Ja siihen hän ei millään keinolla saisi Danglars'ia,
sen hän huomasi.
Sitä paitsi johtui nyt hänen mieleensä monta seikkaa, joihin hän ei
ennen ollut kiinnittänyt huomiota. Monte-Cristo tiesi kaiken, koska hän
oli ostanut Ali-pashan tyttären, ja juuri hän oli neuvonut Danglars'ia
kirjoittamaan Janinaan. Vastauksen saavuttua hän oli suostunut
esittelemään Albertin Haydéelle. Hän oli sallinut keskustelun siirtyä
Alin kuolemaan, ei ollut kieltänyt nuorta tyttöä kertomasta, mutta oli
epäilemättä antanut uuskreikankielellä määräyksiä, joiden mukaisesti
Haydée salasi sen, että kysymys oli Fernand Mondegosta. Olihan hän sitä
paitsi kieltänyt Albertia mainitsemasta isänsä nimeä Haydéen kuullen.
Sen lisäksi hän oli vienyt Albertin Normandiaan, kun tiesi salaisuuden
puhkeavan ilmi. Kaikesta päättäen kreivi noudatti tiettyä laskelmaa ja
oli liitossa hänen isänsä vihamiesten kanssa.
Albert vei Beauchampin syrjään ja ilmaisi hänelle kaikki nämä
ajatuksensa.
-- Olette oikeassa, sanoi tämä. -- Herra Danglars on pitänyt huolta
ainoastaan asian karkeasta ja aineellisesta puolesta. Kreivi
Monte-Cristolta teidän tulee vaatia selitystä.
Albert kääntyi Danglars'in puoleen.
-- Hyvä herra, sanoi hän, -- ymmärrättehän, etten vielä lopullisesti
sano teille hyvästi. Tahdon tietää, onko syytöksissänne perää, ja menen
heti paikalla ottamaan siitä selkoa kreivi Monte-Cristolta.
Kumartaen pankkiirille hän poistui Beauchampin seurassa vähääkään
välittämättä Cavalcantista.
Danglars saattoi heitä ovelle asti ja vakuutti vielä kerran, että hän
ei tuntenut mitään mieskohtaista vihaa kreivi Morcerfia kohtaan.