Kello kahdeksan aamulla Albert saapui aivan äkkiä Beauchampin luo.
Kamaripalvelija tiesi odottaa häntä ja vei Morcerfin herransa
huoneeseen, sillä tämä oli juuri kylvyssä.
-- No? kysyi Albert.
-- Odotin teitä, ystävä parka! vastasi Beauchamp.
-- Tässä olen. Minun ei tarvitse sanoa teille, Beauchamp, että tiedän,
ettei teidänkaltaisenne hyväsydäminen, kunnon mies ole puhunut tästä
kenellekään, ettehän, ystäväni. Kun sitä paitsi lähetitte minulle
sanan, niin onhan se parhaana todistuksena ystävyydestänne. Älkäämme
siis kuluttako aikaa turhiin puheisiin. Aavistatteko, mistäpäin tämä
isku tulee?
-- Sen sanon kohta teille parilla sanalla.
-- Mutta kertokaa ensin minulle kaikki tämän kamalan petoksen
yksityiskohdat.
Ja Beauchamp kertoi häpeän ja tuskan murtamalle ystävälleen mitä oli
tapahtunut.
Kirjoitus oli ollut kaksi päivää aikaisemmin eräässä toisessa
aamulehdessä, ja asian teki entistä vakavammaksi se, että tätä lehteä
pidettiin hallituksen äänenkannattajana. Beauchamp istui aamiaista
syömässä, kun uutinen osui hänen silmiinsä. Hän lähetti heti noutamaan
ajuria ja lopettamatta ateriaansa riensi lehden toimitukseen. Vaikka
Beauchampilla oli aivan päinvastaiset valtiolliset mielipiteet kuin
tämän lehden päätoimittajalla, olivat he henkilökohtaisia ystäviä --
niin kuin usein on laita.
Astuessaan toimitukseen Beauchamp näkee päätoimittajan hyvin
tyytyväisenä lukemassa luultavasti itse laatimaansa kirjoitusta
sokerijuurikkaiden viljelemisestä.
-- Koska lehti on kädessänne, sanoi Beauchamp, -- ei minun tarvitsekaan
selittää, miksi tänne tulen.
-- Oletteko ehkä sokeriruokojen puolustaja? kysyi hallituksen lehden
päätoimittaja.
-- En, vastasi Beauchamp, -- en tunne sitä kysymystä laisinkaan. Minä
tulen aivan toisissa asioissa.
-- Ja miksi tulette?
-- Morcerfia koskevan kirjoituksen tähden.
-- Sehän on totta. Eikö olekin merkillinen kirjoitus?
-- Niin merkillinen, että voitte joutua syytteeseen
kunnianloukkauksesta ja sekaannutte vaaralliseen riitajuttuun.
-- En lainkaan. Uutisen ohella saimme kaikki todistuskappaleet ja
tiedämme, että herra Morcerf tulee pysymään aivan siivolla. On isänmaan
edun mukaista antaa ilmi tällaiset miehet.
Beauchamp tuli aivan sanattomaksi.
-- Mutta kuka teille on antanut nämä tiedot? kysyi hän viimein, --
sillä minun lehteni, joka ensimmäisenä tästä puhui, oli pakko vaieta
todistusten puutteessa, ja onhan meillä suurempi syy kuin teillä
paljastaa herra Morcerf, koska hän on päärien kamarin jäsen ja me
kuulumme vastustuspuolueeseen.
-- Hyvä Jumala, emme me suinkaan ole nuuskineet tätä häväistysjuttua,
vaan se on meille ilmoitettu. Eilen saapui Janinasta eräs mies mukanaan
täydellinen syytösaineisto, ja kun epäröimme painattaa sitä, vastasi
hän antavansa siinä tapauksessa uutisen johonkin toiseen lehteen.
Tiedättehän, Beauchamp, mitä merkitsee huomattava uutinen. Emme
tahtoneet päästää tätä käsistämme. Nyt on isku isketty, ja se on niin
ankara, että siitä puhutaan kautta Euroopan.
Beauchamp käsitti, ettei hänellä ollut täällä enää mitään tehtävää, ja
poistui epätoivoissaan lähettääkseen pikalähetin Morcerfin luo.
Hän ei voinut Albertille kirjeessä ilmoittaa erästä toista seikkaa,
sillä se tapahtui lähdön jälkeen. Päärien kamarissa, jossa kaikki
tavallisesti oli hyvin rauhallista ja tasaista, vallitsi sinä päivänä
kiihtynyt mieliala. Melkein kaikki olivat saapuneet ennen määräaikaa ja
keskustelivat tästä ikävästä tapauksesta, joka varmasti kääntäisi
yleisen huomion päärien kamarin tunnetuimpaan jäseneen.
Sanomalehtikirjoitusta luettiin puoliääneen, tehtiin lisäyksiä ja
muisteltiin yksityiskohtia, jotka selittivät asiaa. Virkatoverit eivät
pitäneet kreivi Morcerfista. Hänen oli täytynyt niin kuin muidenkin
nousukkaiden pysytellä hyvin korskeana säilyttääkseen asemansa. Vanha
aatelisto nauroi hänelle, lahjakkaat karttoivat häntä, ja kunniansa
puolesta moitteettomat pysyttelivät vaistomaisesti erillään hänestä.
Näin oli kreivin asema sikäli ikävä, että hän helposti saattoi joutua
sovitusuhriksi. Kun Jumalan sormi kerran oli osoittanut hänet
syylliseksi, niin jokainen huusi: Ristiinnaulitse!
Kreivi Morcerf itse ei tiennyt vielä mistään. Hän ei tilannut
sanomalehteä, jossa tuo häpäisevä kirjoitus oli ollut, ja hän oli
kuluttanut aamupäivänsä kirjeitten kirjoittamiseen ja ostamansa hevosen
koettelemiseen.
Hän saapui siis tavalliseen aikaan päärien kamariin, pää pystyssä,
ylpeänä, korskeana, astui vaunuistaan, kulki käytävän halki ja tuli
istuntosaliin huomaamatta, miten ovenvartija epäröi päästää häntä
sisään ja miten virkaveljet tervehtivät häntä vain puolittain.
Morcerfin tullessa oli istuntoa kestänyt jo puoli tuntia. Kreivi ei
siis ollut tilanteen tasalla, vaan esiintyi aivan kuten ennenkin. Mutta
kaikkien mielestä hän vaikutti entistä ylpeämmältä, ja hänen
käyttäytymisensä tuntui hänen arvoasemaansa kadehtivien mielestä
sopimattomalta, useiden mielestä kerskailulta ja muutamien mielestä
röyhkeydeltä.
Kaikesta huomasi, että päärien kamari kiihkein mielin odotti taistelun
alkua. Kaikkien käsissä oli tuo syyttävä sanomalehti. Mutta niin kuin
tavallisesti käy, ei kukaan tahtonut ensimmäisenä ryhtyä hyökkäämään.
Lopulta eräs kunnianarvoinen pääri, Morcerfin julkinen vihamies, astui
puhujalavalle niin juhlallisesti, että kaikki huomasivat odotetun
hetken koittaneen.
Syntyi kuolemanhiljaisuus. Vain Morcerf ei tietänyt, miksi nyt
tahdottiin niin tarkkaavina kuunnella puhujaa, jolle tätä kunniaa ei
tavallisesti suotu.
Puhuja lausui rauhallisesti esipuheensa, jossa hän ilmoitti aikovansa
käydä käsiksi asiaan, joka oli niin vakava, niin pyhä, niin tärkeä koko
päärien kamarille, että hän pyysi virkaveljiänsä tarkkaan häntä
kuuntelemaan.
Kuullessaan Janinan ja Fernandin nimen kreivi Morcerf kalpeni niin
kovasti, että koko seura, jonka silmät ahnaina olivat kiintyneet
häneen, vavahti.
Moraaliset haavat voi salata, mutta ne eivät koskaan mene umpeen. Aina
ne tuottavat tuskaa, aina ne ovat valmiita vuotamaan verta, kun niihin
koskee, ja ne pysyvät sydämessä verestävinä ja avoimina.
Sanomalehtikirjoituksen lukeminen lopetti hiljaisuuden, ja kuului
sorinaa, joka kuitenkin pian taukosi, kun syyttäjä näytti aloittavan
varsinaisen puheensa. Hän huomautti, kuinka suuresti hän oli arkaillut
kajota tällaiseen asiaan ja kuinka hänen tehtävänsä oli vaikea. Herra
Morcerfin ja koko eduskunnan kunnia oli kysymyksessä, puhuja sanoi
puolustavansa sitä vaatimalla, että asiasta ryhdyttäisiin heti
keskustelemaan. Lopuksi hän ehdotti, että oli asetettava
tutkintalautakunta niin pian kuin mahdollista, jotta voitaisiin
taistella panettelua vastaan, ennen kuin se oli liiaksi levinnyt.
Tutkimuksen perusteella herra Morcerf voitaisiin jälleen saattaa siihen
asemaan, joka hänellä jo kauan oli ollut yleisön edessä.
Tämä odottamaton, pelottava onnettomuus lamautti Morcerfin niin
täydellisesti, että hän saattoi vain sopertaa muutaman sanan ja luoda
harhailevia katseita virkaveljiinsä. Tällainen arkuus voi yhtä hyvin
ilmaista syyttömän hämmennystä kuin syyllisen häpeääkin, ja se herätti
myötätuntoa häntä kohtaan. Todella jalot luonteet ovat aina valmiita
olemaan myötätuntoisia, kun heidän vihollistaan kohdannut onnettomuus
on suurempi kuin heidän vihansa.
Puheenjohtaja tahtoi äänestettäväksi, pannaanko tutkimus toimeen vai
eikö. Ne, jotka äänestivät tutkimuksen puolesta, nousivat seisomaan,
toiset jäivät istumaan. Tulos oli, että tutkimus päätettiin panna
toimeen.
Kreiviltä kysyttiin, paljonko aikaa hän tarvitsee valmistautuakseen
puolustamaan itseään.
Morcerfin rohkeus oli palannut, kun hän huomasi, että kamalasta iskusta
huolimatta hän vielä eli.
-- Herrat päärit, sanoi hän, -- ajan avulla ei torjuta tällaisia
iskuja, joita salaiset vihamieheni minuun suuntaavat jäädäkseen ehkä
tekonsa tehtyään ainiaaksi varjoon. Salamaan, joka on minut hetkiseksi
sokaissut, täytyy minun vastata heti paikalla, kuin ukkonen. Miksi en
tällaisen puhdistautumisen sijasta saa vuodattaa vertani todistaakseni
virkaveljilleni, että olen heidän vertaisensa?
Nämä sanat synnyttivät kuulijoissa edullisen mielialan syytettyä
kohtaan.
-- Pyydän siis, jatkoi hän, -- että tutkimus pannaan toimeen niin pian
kuin mahdollista, ja olen valmis jättämään eduskunnalle kaikki ne
paperit, jotka voivat tässä tutkimuksessa tulla kysymykseen.
-- Minä päivänä arvelette voivanne olla valmis? kysyi puheenjohtaja.
-- Olen tästä päivästä alkaen eduskunnan käytettävänä, vastasi kreivi.
Puheenjohtaja soitti kelloa.
-- Hyväksyykö eduskunta, että tutkimus aloitetaan vielä tänä päivänä?
kysyi hän.
-- Hyväksyy! kuului vastaukseksi.
Valittiin kaksitoistamiehinen lautakunta tutkimaan Morcerfin asiaa.
Lautakunnan ensimmäinen istunto alkaisi kello kahdeksan samana iltana
eduskunnan kansliassa. Jos useampia istuntoja tarvittaisiin,
pidettäisiin ne samaan aikaan ja samassa paikassa.
Kun tämä päätös oli tehty, pyysi Morcerf lupaa saada poistua. Hän
tahtoi mennä järjestämään niitä todistuskappaleita, jotka hän jo aikoja
sitten oli koonnut puolustautuakseen tätä myrskyä vastaan. Viekas ja
kukistamaton kun oli, oli hän aavistanut, että se kerran tulisi.
Beauchamp kertoi tämän kaiken Albertille, mutta paljon eloisammin kuin
me, koska me olemme jo niin etäällä noista tapahtumista.
Kuunnellessaan Albert vapisi vuoroin toivosta, vuoroin suuttumuksesta,
vuoroin häpeästä, sillä Beauchampin kertomuksista hän tiesi isänsä
syylliseksi eikä inttänyt, miten hän olisi voinut todistaa
syyttömyytensä. Päästyään näin pitkälle kertomuksessaan Beauchamp
vaikeni.
-- Entä sitten? kysyi Albert.
-- Sittenkö? kysyi Beauchamp.
-- Niin.
-- Ystäväni, kysymyksenne saattaa minut kamalan vaikeaan asemaan.
Tahdotteko siis tietää jatkon?
-- Tahdon aivan ehdottomasti, ystäväni, ja mieluummin kuulen sen teidän
suustanne kuin muiden.
-- No niin, kootkaa siis koko rohkeutenne, Albert, sillä ette ole sitä
koskaan välttämättömämmin tarvinnut.
Albert pyyhkäisi kädellään otsaansa aivan kuin tunnustellakseen omaa
voimaansa, niin kuin mies käydessään puolustamaan henkeänsä tarkastaa
panssariaan ja taivuttelee miekkaansa.
Hän tunsi itsensä voimakkaaksi, sillä hän piti suonissaan polttavaa
kuumetta tarmona.
-- Jatkakaa! sanoi hän.
-- Ilta tuli, jatkoi Beauchamp. -- Koko Pariisi odotti tutkimuksen
tulosta. Monet väittivät, että isänne ei tarvinnut tehdä muuta kuin
astua esiin, ja koko syytös raukeaisi. Toiset taas väittivät, että
kreivi ei tulekaan lautakunnan istuntoon; jotkut vakuuttivat nähneensä
hänen lähteneen Brysseliin, ja toiset menivät jo kysymään
poliisilaitokselta, oliko kreivi ottanut passin, niin kuin kerrottiin.
Tunnustan suoraan, että panin kaikki voimani liikkeelle päästäkseni
salaa parvekkeelle erään nuoren pääriystäväni avulla, joka kuului
tutkimuslautakuntaan. Hän tuli minua noutamaan ennen kello seitsemää,
uskoi minut erään ovenvartijan huostaan, ja ennen kuin kukaan oli
saapunutkaan, pääsin erääseen aitioon. Edessäni oli pylväs ja pimeys
peitti minut aivan kokonaan; saatoin siis toivoa, että näkisin ja
kuulisin kaiken, mitä tapahtuisi. Kello kahdeksalta olivat kaikki
koolla.
Herra Morcerf saapui juuri, kun kahdeksanlyönnin viimeinen helähdys
kuului. Hänen kädessään oli papereita, ja hän näytti tyyneltä. Vastoin
tavallisuutta hän oli nyt käytökseltään vaatimaton, hänen pukunsa oli
yksinkertainen ja jäykkä ja takki oli napitettu ylhäältä alas asti kuin
vanhoilla sotilailla.
Hänen läsnäolonsa teki edullisen vaikutuksen. Lautakunta ei ollut
lainkaan vihamielinen, ja useat sen jäsenistä tulivat tervehtimään
kreiviä.
Albertin sydäntä vihloi, kun hän kuuli kaikki nämä yksityiskohdat, ja
kuitenkin hän tunsi kesken tuskaansa jonkinmoista kiitollisuutta, hän
olisi tahtonut syleillä noita miehiä, jotka sillä tavoin olivat
osoittaneet kunnioitustaan hänen isäänsä kohtaan, kun tämän kunnia oli
joutunut vaaraan.
-- Sitten saapui vahtimestari ja antoi kirjeen puheenjohtajalle.
"Teillä on puheenvuoro, herra Morcerf", sanoi puheenjohtaja avaten
kirjeen.
Kreivi aloitti puolustuspuheensa, ja minä vakuutan teille, jatkoi
Beauchamp, -- että se oli verraton ja tavattoman taitavasti laadittu.
Hän näytti papereita, joiden mukaan Janinan visiiri oli viimeiseen asti
kunnioittanut häntä luottamuksellaan, koska oli lähettänyt hänet
neuvottelemaan hallitsijan kanssa pelastuksestaan. Hän näytti sormusta,
vallanmerkkiä, jolla Ali-pasha tavallisesti sulki kirjeensä ja jonka
hän oli antanut Morcerfille, että tämä voisi tulla hänen luokseen minä
vuorokauden hetkenä tahansa, vaikkapa haaremiinkin. Pahaksi onneksi,
jatkoi Morcerf, eivät neuvottelut vieneet odotettuun tulokseen, ja
hänen palatessaan herransa luo tämä olikin jo kuollut. Mutta
kuollessaan, sanoi kreivi, hän osoitti niin suurta luottamusta minua
kohtaan, että uskoi huostaani vaimonsa ja tyttärensä.
Albert vavahti nämä sanat kuullessaan, sillä Beauchampin kuvaus johti
hänen mieleensä Haydéen elämäntarinan, ja hän muisti, mitä nuori
kreikkalaistyttö oli kertonut tästä matkasta sulttaanin luo ja
sormuksesta sekä miten hänet oli myyty ja viety orjuuteen.
-- Minkä vaikutuksen teki kreivin puhe? kysyi Albert sitten peloissaan.
-- Se teki minuun syvän vaikutuksen, sen myönnän, ja myöskin
lautakuntaan, sanoi Beauchamp. -- Puheenjohtaja vilkaisi hänelle
tuotuun kirjeeseen, heräsi tarkkaavaiseksi, luki sen, luki uudelleen ja
loi terävän katseen Morcerfiin.
"Herra kreivi", sanoi hän, "sanoittehan, että Janinan visiiri uskoi
huostaanne vaimonsa ja tyttärensä?"
"Sanoin", vastasi Morcerf, "mutta siinä samoin kuin kaikessa muussakin
vainosi minua huono onni. Palatessani olivat Vasiliki ja hänen
tyttärensä Haydée kadonneet."
"Tunsitteko heidät?"
"Kun oli läheisissä tekemisissä pashan kanssa ja kun hän ehdottomasti
luotti minuun, jouduin useinkin näkemään heidät."
"Onko teillä mitään aavistusta heidän myöhemmästä elämästään?"
"On kyllä. Kuulin heidän menehtyneen suruun ja ehkä puutteeseenkin. En
ollut rikas, henkeni oli alituisessa vaarassa, suureksi surukseni en
voinut ryhtyä heitä etsimään."
Puheenjohtaja rypisti hiukan silmäkulmiaan.
"Hyvät herrat" sanoi hän, "olette kuulleet ja seuranneet herra kreivin
selitystä. Voitteko, herra kreivi, hankkia kertomuksenne tueksi mitään
todistajia?"
"En, ikävä kyllä", vastasi kreivi. "Kaikki ne, jotka olivat visiirin
lähistössä tai tunsivat minut, ovat joko kuolleet tai joutuneet
tietymättömiin. Kaikista niistä ranskalaisista, jotka ottivat osaa
tähän kamalaan sotaan, olen vain minä enää elossa. Minulla ei ole muuta
kuin Ali-Tebelinin kirjeet, ja ne näytin teille, minulla ei ole muuta
kuin hänen valtansa merkki, sormuksensa, tässä. Mutta paras todistus,
minkä voin antaa, on se, että tämän nimettömän hyökkäyksen jälkeen ei
ole ilmaantunut ketään todistajaa, joka voisi kiistää kunniasanani ja
nuhteettoman elämäni."
Kuului suosionosoituksen mutinaa. Ellei tänä hetkenä olisi ilmaantunut
mitään muuta, Albert, olisi isänne voittanut.
Jäljellä oli enää vain äänestys, kun puheenjohtaja sanoi:
"Hyvät herrat ja herra kreivi, ette varmaankaan vastusta erään
todistajan kuulemista. Hän väittää voivansa ilmoittaa tärkeitä asioita
ja on vapaaehtoisesti tarjoutunut. Voimme olla varmoja siitä, että hän
-- päätellen herra kreivin sanoista -- todistaa hänen syyttömyytensä.
Tässä on kirje, jonka äsken sain. Päätättekö, että luen sen vai
jätämmekö sen vaille huomiota?"
Herra Morcerf kalpeni ja kouraisi kädellään edessään olevia papereita,
jotka ratisivat hänen sormiensa välissä.
Lautakunta päätti, että kirje oli luettava. Kreivi näytti miettivältä,
eikä hänellä ollut mitään mielipidettä ilmaistavana.
Puheenjohtaja luki siis seuraavan kirjeen:
Herra puheenjohtaja.
Voin ilmoittaa hyvin tärkeitä asioita sille tutkintalautakunnalle,
jonka toimeksi on annettu ottaa selkoa kenraaliluutnantti, kreivi
Morcerfin toiminnasta Epeiroksessa ja Makedoniassa.
Puheenjohtaja vaikeni hetkiseksi.
Kreivi Morcerf kalpeni. Puheenjohtaja kysyi katseellaan läsnä olevien
mielipidettä.
"Jatkakaa!" huudettiin joka taholta.
Puheenjohtaja jatkoi:
Olin siellä, missä Ali-pasha kuoli, näin hänen viimeiset hetkensä,
tiedän, minne Vasiliki ja Haydée joutuivat. Olen tutkijalautakunnan
käytettävänä, jopa vaadinkin kunniaa saada tulla todistamaan. Olen
sinä hetkenä, jolloin tämä kirje teille ojennetaan, eduskunnan
eteisessä.
"Entä kuka on tuo todistaja, tai pikemmin sanoen vihollinen?" kysyi
kreivi ääni väristen.
"Sen saamme kohta tietää", vastasi puheenjohtaja. "Onko lautakunta sitä
mieltä, että todistajaa on kuulusteltava?"
"On, on", vastasivat kaikki yht'aikaa.
Kutsuttiin vahtimestari sisään.
"Vahtimestari", kysyi puheenjohtaja, "onko eteisessä ketään
odottamassa?"
"On, herra puheenjohtaja."
"Kuka hän on?"
"Eräs nainen palvelijan saattamana."
Kaikki katsoivat toisiinsa.
"Pyytäkää tuota naista astumaan sisään", sanoi puheenjohtaja.
Kului viisi minuuttia, ja vahtimestari saapui uudelleen. Kaikkien
silmät olivat kääntyneet oveen päin, ja minä, sanoi Beauchamp, -- olin
saman odotuksen ja levottomuuden vallassa kuin muutkin.
Vahtimestarin jäljestä astui nainen, joka oli kokonaan verhoutunut
tiheään huntuun. Hunnun läpi häämöttävistä muodoista ja hajuvesien
tuoksusta voi päättää, että hän oli nuori ja ylhäinen nainen, mutta ei
mitään muuta.
Puheenjohtaja pyysi silloin naista ottamaan huntunsa pois, ja silloin
näimme, että hän oli kreikkalaispukuinen, tavattoman kaunis nuori
nainen.
-- Se oli hän! sanoi Albert.
-- Kuka hän?
-- Haydée.
-- Kuka sen teille on sanonut?
-- Minä arvaan. Mutta jatkakaa, Beauchamp. Näettehän, että olen tyyni
ja kestän kaiken. Ja loppu on kuitenkin aivan lähellä.
-- Herra Morcerf, jatkoi Beauchamp, -- katsoi tähän naiseen
uteliaisuudensekaisella kauhulla. Hänen elämänsä tai kuolemansa riippui
tuon kauniin naisen sanoista. Muiden mielestä seikkailu oli niin
omituinen ja jännittävä, että herra Morcerfin langettaminen tai
vapauttaminen muuttui aivan sivuasiaksi.
Puheenjohtaja viittasi nuorta naista istumaan, mutta tämä ilmaisi
päännyökkäyksellä haluavansa jäädä seisomaan. Kreivi oli vaipunut
nojatuoliinsa, ja huomasi selvästi, että hänen jalkansa eivät
kannattaneet.
"Madame", sanoi puheenjohtaja, "olette kirjoittanut lautakunnalle
luvaten antaa tietoja Janinaa koskevassa asiassa ja olette ilmoittanut
nähneenne omin silmin kaiken."
"Niin olen", vastasi tuntematon hurmaavan surumielisesti, ja hänen
äänessään oli itämaisille kansoille ominainen sointuvuus.
"Sallikaa minun kuitenkin huomauttaa, että silloin teidän täytyi olla
hyvin nuori."
"Olin nelivuotias, mutta kun nämä tapaukset merkitsivät minulle
äärettömän paljon, ei vähäisinkään yksityiskohta ole muististani
haihtunut eikä mikään seikka mielestäni unohtunut."
"Mutta kuka olette, koska nämä tapaukset merkitsevät teille niin
paljon?"
"Olihan silloin kysymyksessä isäni henki", vastasi nuori tyttö, "ja
minun nimeni on Haydée. Olen Janinan pashan Ali-Tebelinin ja hänen
vaimonsa Vasilikin tytär."
Vaatimattomuuden ja samalla ylpeyden puna, joka nousi nuoren naisen
poskille, hänen leimuava katseensa ja olemuksensa majesteetillisuus
teki kaikkiin läsnäolijoihin syvän vaikutuksen.
Mitä kreiviin tulee, ei hän olisi ollut sen masentuneempi, vaikka
salama olisi avannut kuilun hänen eteensä.
"Madame", sanoi puheenjohtaja kunnioittavasti kumarrettuaan, "sallikaa
minun tehdä teille yksi ainoa kysymys, joka ei millään tavoin osoita
minun epäilevän sanojanne. Voitteko todistaa sen, mitä olette sanonut?"
"Voin kyllä", sanoi Haydée, ottaen harsonsa alta tuoksuvasta
sahviaanista tehdyn pussin, "sillä tässä on syntymätodistukseni, jonka
ovat allekirjoittaneet isäni ja hänen ylhäisimmät sotilaansa.
Syntymätodistukseni ohella on tässä kastetodistukseni, sillä isäni
antoi kasvattaa minut äitini uskonnon mukaan, ja tämän paperin alle
ovat Makedonian ja Epeiroksen primakset painaneet sinettinsä. Ja tässä
on ehkä kaikkein tärkein paperi, kauppakirja, josta käy ilmi, että
äitini ja minut myytiin armenialaiselle El-Kobbirille ja että meidät
myi ranskalainen upseeri, joka tehdessään häpeällisen sitoumuksensa
Portin kanssa oli pidättänyt itselleen oikeuden saada pitää saaliinaan
hyväntekijänsä puolison ja tyttären. Hän myi meidät tuhannesta
kukkarosta, siis noin neljästäsadastatuhannesta frangista."
Kreivi Morcerfin kasvot tulivat vihertävän kalpeiksi ja silmät
veristyivät hänen kuullessaan tämän kamalan syytöksen, jonka
läsnäolijat ottivat vastaan kuolemanhiljaisina.
Haydée, joka kylmässä tyyneydessään oli uhkaavampi kuin jos olisi
raivonnut, ojensi puheenjohtajalle arabiankielellä kirjoitetun
kauppakirjan.
Koska oli otaksuttu, että jokin asiapaperi saattoi olla arabian-,
uuskreikan- tai turkinkielinen, oli eduskunnan tulkki saapuvilla. Hänet
kutsuttiin sisään. Eräs pääri, joka oli tutustunut arabiankieleen
Egyptin sodan aikana, seurasi kirjoitusta tulkin lukiessa ääneen:
Minä, El-Kobbir, orjakauppias, Hänen Majesteettinsa Sulttaanin
haaremihankkija, tunnustan täten vastaanottaneeni sulttaanille
annettavaksi ranskalaiselta kreivi Monte-Cristolta
kahdentuhannen kukkaron arvoiseksi arvioidun smaragdin maksuksi
yksitoistavuotiaasta kristitystä orjattaresta, jonka nimi on
Haydée ja joka tunnetusti on Janinan pasha vainajan Ali-Tebelinin
ja hänen lempivaimonsa Vasilikin tytär; hänet ja äitinsä, joka
kuoli Konstantinopoliin tultuaan, myi minulle seitsemän vuotta
sitten visiiri Ali-Tebelinin palveluksessa ollut ranskalainen
kapteeni Fernand Mondego.
Edellä mainitun kaupan olen tehnyt Hänen Korkeutensa Sulttaanin
nimessä ja valtuudella kahdentuhannen kukkaron hintaa vastaan.
Tehty Konstantinopolissa, Hänen Korkeutensa Sulttaanin valtuudella
vuonna 1247 hedshran jälkeen.
Allekirjoittanut: _El-Kobbir_.
Jotta tämä kauppakirja saisi laillisen arvon, voiman ja takuun,
on myyjä sitoutunut painattamaan sen alle valtakunnan sinetin.
Kauppiaan sinetin vieressä oli todellakin sulttaanin sinetti.
Tämän lukemisen ja sinetin näkemisen jälkeen syntyi kamala hiljaisuus.
Kreivissä ei ollut eloa muualla kuin katseessa, ja tämä oli aivan kuin
vastoin hänen tahtoaan verestävänä ja kiiluvana suuntautunut Haydéehen.
"Madame", sanoi puheenjohtaja, "emmekö voi kuulustella kreivi
Monte-Cristoa, joka tällä hetkellä luullakseni on Pariisissa?"
"Kreivi Monte-Cristo, minun toinen isäni, lähti Normandiaan kolme
päivää sitten", sanoi Haydée.
"Kuka siis on neuvonut teitä menettelemään tällä tavoin, mistä teitä
kiitämme ja minkä varsin hyvin ymmärrämme, kun tiedämme syntyperänne ja
karsimanne tuskat?" kysyi puheenjohtaja.
"Minun toimintaani määrää kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan ja oma
tuskani", sanoi Haydée. "Jumala antakoon minulle anteeksi, että olen
aina ajatellut kostoa, vaikka olenkin kristitty. Kun tultuani Ranskaan
sain tietää tuon konnan asuvan Pariisissa, olen koko ajan pitänyt
korvani auki. Elän erilläni muista suojelijani talossa, rakastan
yksinäisyyttä ja mietiskelyä. Mutta kreivi Monte-Cristo pitää minusta
isällistä huolta, eikä mikään seuraelämän tapaus ole minulle outo,
vaikkakin kuulen siitä vain kaukaisen huminan. Luen kaikkia
sanomalehtiä, saan kaikki kuvateokset ja uudet nuotit; ja seuratessani
näin toisten elämää tulin huomanneeksi, mitä oli tapahtunut päärien
kamarissa aamupäivällä, ja tiesin, mitä tapahtuisi illalla... Silloin
kirjoitin."
"Siis kreivi Monte-Cristo ei mitenkään ole tämän tekonne takana?"
"Hän ei tiedä siitä mitään, ja pelkäänpä hänen pahastuvan saatuaan
tästä kuulla. Mutta päivä, jona saan tilaisuuden kostaa isäni puolesta,
on minulle kaunis päivä", sanoi nuori tyttö luoden taivaaseen loistavat
silmänsä.
Koko tänä aikana ei kreivi ollut virkkanut sanaakaan. Hänen
virkaveljensä katsoivat häneen ehkä säälivästi nähdessään loistavan
elämänuran menevän säpäleiksi naisen henkäisystä. Hänen kasvonsa
synkistyivät synkistymistään.
"Herra Morcerf", sanoi puheenjohtaja, "tunnustatteko tämän naisen
Janinan pashan Ali-Tebelinin tyttäreksi?"
"En", sanoi Morcerf kooten viimeisetkin voimansa, "tämä on vihollisteni
keksimä juoni."
Haydée oli katsonut oveen päin aivan kuin odottaen, että joku tulisi
sieltä.
Kun hän nyt kääntyi ja huomasi kreivin hän kiljaisi ja sanoi:
"Vai et tunne minua, mutta minä tunnen sinut! Olet Fernand Mondego,
ranskalainen upseeri, joka oli neuvomassa jalon isäni sotilaita. Sinä
luovutit Janinan linnoituksen, sinä, joka lähetettiin Konstantinopoliin
keskustelemaan sulttaanin kanssa hyväntekijäsi elämästä ja kuolemasta,
toit väärän firmaanin, jossa annettiin täydellinen armo, ja tällä
väärällä firmaanilla sait pashalta sormuksen ja sait Selimin,
tulenhaltijan, tottelemaan, sinä lävistit tikarilla Selimin, sinä myit
meidät, äitini ja minut orjakauppias El-Kobbirille! Murhaaja, murhaaja,
murhaaja, sinun otsallasi on vieläkin valtiaasi verta, katsokaa
kaikki!"
Nämä sanat lausuttiin niin suurella totuuden hehkulla, että kaikkien
katseet ehdottomasti suuntautuivat kreivin otsaan, ja hän itsekin
pyyhkäisi sitä kädellään, aivan kuin olisi tuntenut sen kosteaksi Alin
verestä.
"Te siis tunnette herra Morcerfin Fernand Mondegoksi?"
"Tottahan minä hänet tunnen!" huudahti Haydée. "Oi äitini! Sinä sanoit
minulle: 'Olit vapaa, sinulla oli isä, jota rakastit, sinä olit
säädetty tulemaan melkein kuningattareksi! Katso tarkkaan tuota miestä,
hän teki sinusta orjan, pisti isäsi pään keihään kärkeen, myi meidät,
petti meidät! Katso tarkkaan hänen oikeaa kättään, jossa on leveä arpi.
Jos unohdatkin hänen kasvonsa, niin muistat aina tuon käden, johon on
laskettu orjakauppias El-Kobbirin kultarahat yksitellen!' Tietysti minä
hänet tunnen! Sanokoon hän kerta vielä, ettei hän minua tunne."
Jokainen sana iski kuin vasara Morcerfiin ja kukisti hänen tarmonsa
pala palalta; hän piilotti kätensä, jossa todellakin oli iso arpi, ja
vaipui synkän epätoivon vallassa tuoliinsa.
Tämä kohtaus sai läsnäolijoiden mielet kuohuksiin, niin kuin
pohjoistuuli saa puun lehdet lentämään.
"Kreivi Morcerf", sanoi puheenjohtaja, "älkää lannistuko vaan
vastatkaa. Oikeus on yläpuolella kaikkien ja kohtelee kaikkia
tasapuolisesti; se ei salli vastustajienne teitä sortaa, vaan antaa
teille keinot puolustautuaksenne. Tahdotteko, että ryhdytään uusiin
tutkimuksiin? Tahdotteko, että määrään kaksi jäsentä matkustamaan
Janinaan? Puhukaa!"
Morcerf ei vastannut.
Silloin kaikki lautakunnan jäsenet katsoivat kauhuissaan toisiinsa. He
tiesivät, että kreivi oli luonteeltaan voimakas ja väkivaltainen. Tämän
miehen vastustuskyvyn saattoi riistää vain pelottavan voimakkaalla
iskulla. He odottivat, että tätä unenkaltaista hiljaisuutta seuraisi
herääminen kuin salaman isku.
"Mihin päätökseen tulette?" kysyi puheenjohtaja.
"En mihinkään", sanoi kreivi käheällä äänellä ja nousi.
"Ali-Tebelinin tytär on siis puhunut totta? Hän on siis pelottava
todistaja, jonka väitteisiin ei syyllinen uskalla vastata kieltävästi?
Olette siis todellakin tehnyt kaiken, mistä hän teitä syyttää?"
Kreivi loi ympärilleen epätoivoisen katseen, joka olisi voinut saada
tiikeritkin heltymään, mutta ei voinut järkyttää tuomareita. Sitten hän
nosti katseensa kupukattoa kohden, mutta loi sen taas maahan kai
peläten, että katto voisi aueta ja paljastaa näkyviin toisen
tuomioistuimen, taivaan, ja toisen tuomarin, Jumalan.
Sitten hän repäisi takkinsa auki, sillä hän tunsi tukehtuvansa, ja
syöksyi ulos salista kuin mielipuoli. Hetkisen kaikuivat vielä hänen
askelensa holvikaton alla, sitten kuului vaununpyörien jyrinä, kun ne
vierivät rakennuksen porttiholvista.
"Hyvät herrat", sanoi puheenjohtaja, kun taas oli hiljaista, "onko
kreivi Morcerf tehnyt petoksen, rikkonut sanansa ja käyttäytynyt
kunnottomasti?"
"On", vastasivat kaikki tutkimuslautakunnan jäsenet yhteen ääneen.
Haydée oli jäänyt paikalleen istunnon loppuun asti. Hän kuuli kreivin
tuomion, eikä pieninkään piirre hänen kasvoillaan ilmaissut iloa eikä
sääliä.
Sitten hän laski hunnun kasvoilleen, kumarsi majesteetillisesti
puheenjohtajalle ja astui pois niin ylväästi kuin Vergilius väittää
jumalattarien astuvan.