Monte-Cristo huudahti ilosta nähdessään nuoret miehet yhdessä.
-- Kas niin, sanoi hän. -- Toivoakseni riita on loppunut, kaikki
tasaantunut ja järjestynyt?
-- Niin onkin, sanoi Beauchamp. -- Juorut ovat itsestään sammuneet, ja
jos ne uudestaan heräävät, aion tukahduttaa ne. Älkäämme siis puhuko
siitä enää mitään.
-- Albert kertoo kyllä teille, minkä neuvon annoin hänelle, lausui
kreivi. -- Nyt olen juuri päättämässä ikävintä aamupäivää, mikä minulla
koskaan on ollut.
-- Mitä te teette? kysyi Albert. -- Näytätte järjestelevän
papereitanne.
-- Papereitaniko? En, Jumalan kiitos! Paperini ovat aina
mallikelpoisessa kunnossa, sillä minulla ei koskaan ole sellaisia.
Järjestän herra Cavalcantin papereita.
-- Herra Cavalcantinko? kysyi Beauchamp.
-- Ettekö tiedä, että kreivi on sen nuoren miehen suojelija? sanoi
Morcerf.
-- En suinkaan, ymmärtäkäämme toisiamme oikein, sanoi Monte-Cristo. --
Minä en suojele ketään, herra Cavalcantia kaikkein vähimmin.
-- Hänhän menee minun sijastani aivan kohta naimisiin neiti Danglars'in
kanssa. Arvaattehan, sanoi Albert koettaen hymyillä, -- että se tuottaa
minulle suurta surua.
-- Mitä! Meneekö Cavalcanti neiti Danglars'in kanssa naimisiin?
huudahti Beauchamp.
-- Ettekö sitä tiedä! Tuletteko siis maailman toisesta äärestä,
huudahti kreivi. -- Te, maineen aviomies, ette siitä tiedä? Eihän
Pariisi tällä haavaa muusta puhukaan.
-- Ja tekö, kreivi, olette tämän avioliiton saanut aikaan? kysyi
Beauchamp.
-- Minäkö? Olkaa vaiti, herra uutistenkerääjä, älkää puhuko sellaista!
Minäkö saisin avioliittoja aikaan? Ei, silloin ette minua tunne.
Päinvastoin olen vastustanut sitä kaikin tavoin, olenpa kieltäytynyt
rupeamasta puhemieheksikin.
-- Nyt ymmärrän, sanoi Beauchamp, -- ystävämme Albertin tähden.
-- Minun tähteni! sanoi nuori mies. -- Ei suinkaan! Kreivi voi
todistaa, että olen aina pyytänyt häntä purkamaan tämän liiton, joka
nyt itsestään on purkautunut. Kreivi väittää, etten saa siitä kiittää
häntä. Jos niin on asian laita, niin pystytän muinaisten kreikkalaisten
tavoin alttarin tuntemattomalle jumalalle.
-- Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, -- olen pysytellyt jutusta niin
erilläni että sekä appi-isä että sulhanen ovat hiukan kylmäkiskoisia
minua kohtaan. Vain neiti Eugénie, jolla ei näy olevan erikoista
kutsumusta avioliittoon, on pysynyt minulle ystävällisenä, sillä hän on
huomannut, kuinka haluton olen saattamaan hänet avioliiton satamaan.
-- Ja sanoitteko, että tämä avioliitto jo piankin solmitaan?
-- Niin tapahtuu, vaikka olisin taistellut sitä vastaan kuinka paljon
tahansa. En tunne tuota nuorta miestä, väitetään, että hän on rikas ja
kuuluu hyvään perheeseen, mutta minä en luota sellaisiin puheisiin.
Olen monta monituista kertaa sanonut sen herra Danglars'ille, mutta hän
on ihastunut luccalaiseensa. Huomautin hänelle eräästä omasta
mielestäni hyvin arveluttavasta seikasta. Imettäjä vaihtoi tuon nuoren
miehen, mustalaiset ryöstivät hänet tai opettaja eksytti hänet, en
tiedä sitä niin tarkkaan. Se vain on varmaa, ettei hänen isänsä yli
kymmeneen vuoteen tietänyt hänestä mitään. Jumala yksin tietää, mitä
hän noina harhailuvuosinaan on tehnyt. Mutta puheestani ei ollut apua.
Minua pyydettiin kirjoittamaan majurille, että hän lähettäisi
tarvittavat paperit. Tässä nuo paperit ovat. Lähetän ne herra
Danglars'ille, mutta pesen käteni kuin Pilatus.
-- Entä neiti d'Armilly, kysyi Beauchamp, -- miten hän kohtelee teitä,
kun riistätte häneltä oppilaan?
-- En tiedä. Hän näyttää aikovan mennä Italiaan. Rouva Danglars on
puhunut minulle hänestä ja pyytänyt suosituskirjeitä impressaarioita
varten. Annoin hänelle kirjeen vietäväksi Valle-teatterin johtajalle,
joka on minulle hiukan kiitollisuudenvelassa. Mutta mikä teitä vaivaa,
Albert, tehän olette kovin surullisen näköinen? Oletteko ehkä
tietämättänne rakastunut neiti Danglars'iin?
-- En tietääkseni, vastasi Albert surullisesti hymyillen.
Beauchamp alkoi katsella tauluja.
-- Mutta aivan tavallisella tuulella ette ole, jatkoi Monte-Cristo. --
Mikä teitä vaivaa, kertokaahan?
-- Päätäni kivistää, sanoi Albert.
-- Siinä tapauksessa voin neuvoa teille oivallisen keinon, sanoi
Monte-Cristo. -- Se lääke on aina auttanut minua, silloin kun minulla
on ollut ikävyyksiä.
-- Mikä se on? kysyi nuori mies.
-- Matkustaminen.
-- Todellako? kysyi Albert.
-- Niin. Ja kun minulla juuri nyt on ollut ikävyyksiä, aion lähteä
matkalle. Lähdemmekö yhdessä?
-- Teilläkö ikävyyksiä? sanoi Beauchamp. -- Millä tavoin?
-- Helppohan teidän on puhua noin. Olisipa teidänkin talossanne pantu
toimeen tutkimuksia!
-- Tutkimuksia! Mitä tutkimuksia?
-- Niitä, joita herra Villefort johtaa saadakseen kiinni roiston, joka
näyttää karanneen kaleerivankilasta.
-- Sehän on totta, sanoi Beauchamp, -- luin siitä sanomalehdissä. Mikä
tuo Caderousse oikeastaan oli?
-- Hän näytti olleen provencelainen. Villefort kuuli hänestä
Marseillessa ollessaan, ja Danglars'kin muistaa kuulleensa hänestä
puhutun. Tästä johtuu, että kuninkaallinen prokuraattori on ottanut
jutun sydämenasiakseen ja poliisiprefekti on käynyt siihen käsiksi niin
innokkaasti, että on kahden viikon aikana lähettänyt tänne luokseni
kaikki rosvot, jotka on saatu kiinni Pariisissa tai sen ympäristössä,
muka Caderoussen murhaajina. Tästä on seurauksena, ettei Ranskan
kuningaskunnassa kolmen kuukauden päästä ole ainoatakaan varasta eikä
murhamiestä, joka ei tuntisi tarkkaan taloani. Sen vuoksi olenkin
päättänyt jättää heidät ja mennä niin kauaksi kuin maata riittää.
Tulkaa mukaan, vicomte.
-- Mielelläni.
-- Asia on siis päätetty?
-- On, mutta minne menemme?
-- Johan sanoin: sinne, missä ilma on puhdasta, missä melu on tauonnut,
missä ihminen, olkoon hän kuinka ylpeä tahansa, tuntee itsensä nöyräksi
ja pieneksi. Minä rakastan tuollaista nöyrtymistä, minä, jota sanotaan
maailman herraksi kuin Augustusta.
-- Minne siis lähdette?
-- Meren rannalle, vicomte, meren rannalle. Olenhan merimies. Lapsena
liekutti minua vanha Okeanos ja nukuin Amfitriten sylissä. Olen
leikkinyt toisen vihreällä vaipalla ja toisen ruusunhohtavalla
viitalla. Rakastan merta niin kuin mies rakastaa lemmittyään, ja kun en
ole pitkään aikaan sitä nähnyt, ikävöin sen luokse.
-- Lähtekäämme, kreivi, lähtekäämme.
-- Suostutte siis?
-- Suostun.
-- No niin, tänä iltana odottavat pihallani matkavaunut, joissa voi
levätä aivan kuin vuoteessa. Näiden vaunujen eteen valjastetaan neljä
postihevosta. Herra Beauchamp, neljää voi helposti ohjata. Tahdotteko
tulla seurassamme? Minä otan teidät matkaan.
-- Kiitos, tulen juuri meren rannalta.
-- Mitä, tuletteko meren rannalta?
-- Tulen, melkein sieltä. Tein pienen matkan Borromeon saarille.
-- Tulkaa sittenkin, sanoi Albert.
-- En, rakas Morcerf, ymmärrättehän, että kerran kieltäydyttyäni en
mitenkään voi tulla. Sitä paitsi minun täytyy jäädä Pariisiin, lisäsi
hän hiljaa, -- vaikkapa ei muuta varten kuin vartioimaan lehteni
kirjelaatikkoa.
-- Te olette hyvä ja oivallinen ystävä, sanoi Albert. -- Olette
oikeassa, vartioikaa ja valvokaa, Beauchamp, ja koettakaa päästä
selville, kuka salainen vihamies on tuon uutisen pannut liikkeelle.
Albert ja Beauchamp erosivat. Heidän kädenpuristuksensa ilmaisi kaiken,
mistä he eivät voineet vieraan kuullen puhua.
-- Beauchamp on verraton mies, sanoi Monte-Cristo sanomalehtimiehen
poistuttua, -- eikö olekin, Albert?
-- Hänellä on hyvä sydän, sen tiedän, ja pidänkin hänestä tavattoman
paljon. Mutta kun nyt olemme kahden, niin sanokaa, minne lähdemme,
vaikkakin asia on minulle melkein samantekevä.
-- Normandiaan, jos niin tahdotte.
-- Mainiota. Siellä olemme maalla rauhassa, ei ole seuraa, ei
naapureita.
-- Olemme vain hevosten seurassa ratsastaessamme, koirien seurassa
metsästäessämme, ja meillä on vene kalastaaksemme, siinä kaikki.
-- Muuta en pyydäkään. Ilmoitan äidilleni ja tulen mukaanne.
-- Mutta päästääkö hän teidät? kysyi Monte-Cristo.
-- Normandiaan? Minutko? Olenhan minä vapaa.
-- Lähtemään yksinänne, sen kyllä tiedän, sillä tapasinhan teidät
Italiassa.
-- Entä sitten.
-- Mutta sellaisen miehen seurassa kuin kreivi Monte-Cristo on?
-- Teillä on huono muisti.
-- Kuinka niin?
-- Enkö ole kertonut, kuinka voimakasta sympatiaa äitini tuntee teitä
kohtaan?
-- Nainen on huikentelevainen, sanoi Franz ensimmäinen. Nainen on
laine, sanoi Shakespeare. Toinen oli suuri kuningas ja toinen suuri
runoilija; kumpikin tunsi naisen varmasti.
-- Niin kyllä, he tunsivat naiset, mutta äitini ei olekaan mikään
tavallinen nainen.
-- Suokaa anteeksi, mutta minä en ymmärrä oikein täydellisesti kaikkia
kielenne hienouksia.
-- Tarkoitan sillä, että äitini ei tuhlaa tunteitaan, ja kun hän kerran
ne antaa, niin hän antaa ne koko elinajakseen.
-- Todellako? huokasi Monte-Cristo. -- Ja luuletteko siis, että
hän tuntee minua kohtaan jotakin muuta kuin aivan tavallista
välinpitämättömyyttä?
-- Olen sanonut sen jo kerran ennen ja sanon uudelleen: te mahdatte
olla kummallinen ja muita etevämpi henkilö.
-- Oh!
-- Niin olettekin, sillä äitini ei tunne teitä kohtaan uteliaisuutta,
vaan suurta kiintymystä. Ollessamme kahden emme puhu mistään muusta
kuin teistä.
-- Ja hän käskee teitä olemaan varuillanne tällaisen Manfredin suhteen?
-- Päinvastoin, hän sanoo aina: "Albert, minä luulen, että kreivi on
jalo mies, koeta saavuttaa hänen rakkautensa."
Monte-Cristo käänsi katseensa syrjään ja huokasi.
-- Todellako? sanoi hän.
-- Sen vuoksi, jatkoi Albert, -- ei hän suinkaan vastustaisi matkaani,
vaan päinvastoin kehottaisikin minua lähtemään, koska se varmasti on
aivan hänen toivomustensa mukaista.
-- Lähtekää siis, sanoi Monte-Cristo. -- Tänä iltana tavataan. Olkaa
täällä kello viisi, saavumme perille puoliyön aikaan tai kello yhdeltä.
-- Mitä! Tréport'iin...?
-- Tréport'iin tai sen lähistölle.
-- Tarvitsette siis ainoastaan kahdeksan tuntia päästäksenne
kahdenkymmenen peninkulman päähän?
-- Siinähän on runsaasti aikaa, sanoi Monte-Cristo.
-- Te saatte todellakin ihmeitä aikaan, kiidättehän nopeammin kuin
rautatiejuna, jota ei Ranskassa kylläkään ole vaikea voittaa, mutta te
olette vielä nopeampi kuin lennätin.
-- Kun joka tapauksessa tarvitsemme ainakin seitsemän tai kahdeksan
tuntia päästäksemme perille, niin olkaa täsmällinen, sanoi kreivi.
-- Olkaa rauhassa, minulla ei ole muuta tehtävää kuin valmistautua
matkakuntoon.
-- Siis kello viisi tavataan.
-- Kello viisi.
Albert lähti. Nyökättyään hänelle hymyillen hyvästiksi Monte-Cristo
vaipui hetkeksi syviin mietteisiin. Sitten hän pyyhkäisi kädellään
otsaansa ikään kuin karkottaakseen unelmat ja soitti kelloa.
Kun kreivi oli lyönyt kaksi kertaa kelloon, astui Bertuccio sisään.
-- Herra Bertuccio, sanoi hän, -- lähdenkin Normandiaan jo tänä iltana.
Kello viiteen asti on teillä kylliksi aikaa. Lähettäkää sana
ensimmäisen pysähdyspaikan tallirengeille. Herra Morcerf tulee
seurassani. Menkää!
Bertuccio totteli, ja pikaratsastaja lähti ilmoittamaan Pontoiseen,
että lyönnilleen kello kuusi ajavat postivaunut siitä ohi. Ja kuusi
tuntia myöhemmin oli kaikille odotusasemille annettu tieto.
Ennen lähtöään kreivi meni Haydéen luo, ilmoitti hänelle matkastaan ja
jätti talon hänen huostaansa.
Albert oli täsmällinen. Matkan alussa hän oli synkänpuoleinen, mutta
nopea vauhti virkisti hänen mieltään. Hän ei ollut voinut
kuvitellakaan, että hevosilla päästäisiin sellaista vauhtia eteenpäin.
-- Se on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Teidän postihevosillannekaan ei
pääse kuin vajaan peninkulman tunnissa, ja kun typerä laki kieltää
ajamasta toisen ohitse pyytämättä häneltä lupaa -- jolloin sairas ja
yskivä matkustaja voi pakottaa iloiset ja terveet matkustajat pysymään
takanaan -- niin ei pääse kunnolla eteenpäin. Minä vältän nämä
ikävyydet käyttämällä omia hevosiani ja omia ajomiehiäni, eikö niin,
Ali?
Ja pistäen päänsä vaunun ikkunasta kreivi päästi kehotushuudon, joka
antoi hevosille siivet; ne eivät enää juosseet, ne lensivät. Vaunut
kiitivät kuin ukkonen tietä pitkin, ja kaikki kääntyivät katsomaan tätä
meteoria. Ali matki kreivin huutoa ja hymyili, niin että valkoiset
hampaat välkkyivät, tarttui lujemmin ohjaksiin ja yllytti hevosia,
joiden komeat harjat liehuivat tuulessa. Ali, aron lapsi, tunsi
olevansa omassa elementissään, ja mustine kasvoineen, kiiluvine
silmineen, lumivalkoisine pukuineen hän näytti keskellä tomupilveä
samumtuulen tai myrskyn haltialta.
-- Tätä nautintoa en vielä ole ennen tuntenut, sanoi Morcerf, -- tätä
nopeuden nautintoa.
Viimeisetkin pilvet haihtuivat hänen otsaltaan kuin viiman vieminä.
-- Mutta mistä hitosta saatte tällaisia hevosia? kysyi Albert. --
Kasvatatteko niitä itse?
-- Kasvatan, vastasi kreivi. -- Kuusi vuotta sitten sain Unkarista
orin, joka oli kuuluisa nopeudestaan. En muista mitä siitä maksoin,
Bertuccio sen osti. Vuoden kuluessa sillä oli kolmekymmentä perillistä.
Tällä matkalla saamme nähdä kaikki sen jälkeläiset. Ne ovat kaikki
samanlaisia, mustia, aivan pilkuttomia, paitsi että otsassa on
valkoinen tähti, sillä tälle oivalliselle oriille valittiin tammat yhtä
huolellisesti kuin sulttaanille valitaan vaimot.
-- Mainiota...! Mutta sanokaahan, kreivi, mitä teette näillä kaikilla
hevosilla?
-- Näettehän, matkustan.
-- Mutta ettehän aina matkusta.
-- Kun en niitä enää tarvitse, saa Bertuccio myydä ne; hän väittää
saavansa niistä kolmekymmentä- tai neljäkymmentätuhatta frangia.
-- Mutta eihän mikään Euroopan kuningas ole kyllin rikas ostaakseen
niitä.
-- Silloin Bertuccio myy ne jollekulle itämaalaiselle visiirille, joka
tyhjentää aarrekammionsa ostaakseen ne ja antaa alamaisilleen
kepiniskuja jalkapohjiin täyttääkseen aarrekammionsa uudelleen.
-- Arvatkaapa, mitä nyt ajattelin.
-- Sanokaahan.
-- Bertuccio mahtaa teidän jälkeenne olla Euroopan rikkain
yksityishenkilö.
-- Siinä erehdytte. Olen varma siitä, että jos kääntäisitte Bertuccion
taskut nurin, ette löytäisi viittä frangia.
-- Kuinka se voi olla mahdollista? ihmetteli Albert. -- Herra Bertuccio
on siis täydellinen poikkeus. Älkää kertoko minulle liiaksi ihmeitä,
rakas kreivi, muuten en enää usko teitä.
-- Minun elämässäni ei ole mitään ihmeitä, Albert, ei muuta kuin
numeroita ja järjestystä, siinä kaikki. Selitän teille. Taloudenhoitaja
varastaa, mutta miksi hän varastaa?
-- Koska se on hänen luonteensa mukaista, sanoi Albert. -- Hän varastaa
varastaakseen.
-- Siinä erehdytte. Hän varastaa siksi, että hänellä on vaimo ja
lapset, ja hän tahtoo koota vaimolleen ja lapsilleen. Hän varastaa
varsinkin sen vuoksi, ettei usko jäävänsä ainiaaksi isäntänsä luo, ja
tahtoo turvata tulevaisuutensa. Bertuccio on yksin maailmassa. Hänen ei
tarvitse tehdä minulle tiliä, ja hän on varma, ettei koskaan lähde
luotani.
-- Kuinka niin?
-- Koska en mistään löydä häntä parempaa.
-- Liikutte vaarallisessa kehässä, otaksumien piirissä.
-- En suinkaan, olen varma. Hyvä palvelijani on sellainen, jonka elämä
ja kuolema on vallassani.
-- Ja Bertuccion elämä ja kuolema on siis teidän vallassanne? kysyi
Albert.
-- On, vastasi kreivi kylmästi.
Sana voi joskus lopettaa keskustelun, niin kuin rautainen portti sulkee
tien. Kreivin lausuma _on_ oli tuollainen sana.
Matka jatkui yhtä nopeasti. Kolmekymmentäkaksi hevosta oli sijoitettu
kahdeksaan eri paikkaan, ja matkaan kului aikaa kahdeksan tuntia.
He saapuivat yöllä kauniin puiston portille. Portinvartija seisoi
avoimen portin vieressä. Viimeisen pysäkin tallirenki oli lähettänyt
hänelle tiedon.
Kello oli puoli kolme. Morcerf vietiin huoneistoonsa. Siellä häntä
odotti lämmin kylpy ja ateria. Häntä auttoi palvelija, joka oli
seurannut vaunujen takaistuimella; Baptistin, joka oli istunut
etuistuimella, palveli kreiviä.
Albert kylpi, aterioi ja meni levolle. Koko yön viihdytti häntä meren
alakuloinen pauhina. Noustuaan hän meni heti ikkunaan katsomaan, avasi
sen ja tuli pienelle parvekkeelle, josta näkyi meren aava ulappa ja
metsään päättyvä puisto.
Pienessä lahdessa kiikkui teräväkeulainen, siromastoinen korvetti,
jonka lipussa oli Monte-Criston vaakuna, sinisestä merestä nouseva
kultavuori, jonka huipulla oli punainen risti; tämä vaakuna olisi
saattanut yhtä hyvin merkitä Vapahtajan kärsimystä -- hän kun teki
vuoren kultaa kalliimmaksi ja pyhitti häpeällisen ristin verellään --
kuin myöskin kreivin elämän mennyttä kärsimystä ja uudelleennousemista.
Korvetin vieressä oli pieniä purjeveneitä, lähistön kalastajien
veneitä, jotka näyttivät herransa määräyksiä odottavilta nöyriltä
alamaisilta.
Minne tahansa kreivi pysähtyi, vaikkapa vain päiväksikin, siellä oli
kaikki järjestetty tavattoman mukavaksi. Elämä muuttuikin sen vuoksi
heti paikalla mieluisaksi.
Albert löysi eteishuoneestaan kaksi pyssyä ja kaikki metsästystarpeet;
alakerran muita korkeampi huone oli kokonaan varattu niille nerokkaille
laitteille, joita kalastusintoiset englantilaiset ovat keksineet, he
kun ovat kärsivällisiä ja joutilaita. Näitä laitteitaan he eivät vielä
ole saaneet Ranskan vanhoihin tapoihinsa piintyneitä kalastajia
käyttämään!
Päivä kului kaikenlaiseen urheiluun, jossa Monte-Cristo osoittautui
mestariksi. He ampuivat kymmenisen fasaania puistosta, saivat yhtä
monta lohta joesta, päivällinen tarjottiin majassa meren rannalla, ja
tee juotiin kirjastossa.
Kolmannen päivän iltana, kun Albert aivan uupuneena tästä urheilusta,
joka Monte-Cristolle näytti olevan pelkkää leikkiä, nukahti tuoliinsa
kreivin keskustellessa arkkitehtinsa kanssa suunnittelemastaan
kasvihuoneesta, kuului tieltä kiivasta ratsastusta, ja Albert kohotti
päätään. Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki suureksi harmikseen pihalla
oman kamaripalvelijansa, jota hän ei ollut tahtonut ottaa mukaansa,
ettei liiaksi rasittaisi kreiviä.
-- Florentin täällä! huudahti hän hypäten tuolistaan. -- Onko äitini
sairas?
Ja hän juoksi ovelle.
Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja näki hänen rientävän
palvelijan luo, joka otti taskustaan pienen sinetillä suljetun käärön.
Käärössä oli sanomalehti ja kirje.
-- Kuka tämän kirjeen on lähettänyt? kysyi Albert kiihkeästi.
-- Herra Beauchamp, vastasi Florentin.
-- Onko Beauchamp lähettänyt teidätkin tänne?
-- On. Hän kutsui minut luokseen, antoi minulle matkarahat ja otti
minulta lupauksen, etten pysähtyisi, ennen kuin olen tavannut herran.
Olen ajanut yhtä mittaa viisitoista tuntia.
Albert avasi vavisten kirjeen. Luettuaan ensimmäiset rivit hän kiljahti
ja tarttui sanomalehteen. Hänen silmänsä himmenivät, polvensa
horjahtivat, ja hän nojautui Florentiniin pysyäkseen pystyssä.
-- Mies parka! mutisi Monte-Cristo niin hiljaa, ettei itsekään kuullut
näitä säälin sanoja. -- On siis totta, että isäin pahat teot tulevat
lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen.
Tällä välin Albert oli hiukan tointunut ja jatkoi lukemistaan, hän
ravisti hikistä tukkaansa ja rypisti sanomalehden ja kirjeen.
-- Florentin, sanoi hän, -- onko hevosenne siinä kunnossa, että sillä
pääsee Pariisiin?
-- Se on huono, pattijalkainen postikoni.
-- Miten kotona voitiin lähtiessänne?
-- Kaikki oli rauhallista. Mutta palatessani herra Beauchampin luota
näin rouvan itkevän. Hän lähetti etsimään minua saadakseen tietää,
milloin palaatte. Sanoin silloin meneväni herra Beauchampin toimesta
teitä etsimään. Ensin hän tarttui käsivarteeni aivan kuin estääkseen
minua. Mutta hetkisen mietittyään hän sanoi: "Lähtekää, Florentin, ja
pyytäkää häntä palaamaan."
-- Niin, äiti, niin, sanoi Albert, -- minä palaan, olkaa siitä varma,
ja voi silloin tuota konnaa!... Minun täytyy heti paikalla lähteä.
Hän palasi huoneeseen, jonne oli jättänyt Monte-Criston.
Hän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Viidessä minuutissa oli
Albertissa tapahtunut suuri muutos. Hänen äänensä oli muuttunut,
kasvoilla paloi kuumeinen hohde, silmät paloivat sinisten luomien alla,
ja hän asteli horjuen kuin humaltunut.
-- Kreivi, sanoi hän, -- kiitos vieraanvaraisuudestanne, jota olisin
kauemminkin tahtonut nauttia, mutta minun täytyy nyt palata Pariisiin.
-- Mitä on tapahtunut?
-- Suuri onnettomuus. Mutta sallikaa minun lähteä, sillä nyt on
kysymyksessä paljon kalliimpi seikka kuin elämäni. Pyydän, älkää
kyselkö, antakaa minulle vain hevonen!
-- Tallini on käytettävänänne, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta tehän
kuolette väsymyksestä, jos lähdette ratsain; ottakaa vaunut, kärryt,
jotkin ajoneuvot.
-- Se kestäisi liian kauan, ja minä tarvitsen tuota pelkäämäänne
väsymystä, sillä se tekee minulle hyvää.
Albert astui muutaman askelen horjuen aivan kuin kuulan satuttamana ja
vaipui tuoliin oven viereen.
Kreivi ei nähnyt tätä toista pyörtymistä, sillä hän oli jo ikkunan
luona huutamassa:
-- Ali, ratsu herra Morcerfille! Nopeasti, hänellä on kiire!
Nämä sanat saivat Albertin tointumaan. Hän riensi ulos, kreivi seurasi
häntä.
-- Kiitos, sanoi nuori mies hypäten satulaan. -- Palatkaa niin pian
kuin voitte, Florentin. Mitä minun pitää sanoa saadakseni toisen
hevosen?
-- Ei mitään, jätätte vain tämän, ja teille satuloidaan heti toinen.
Albert aikoi lähteä, mutta pysähtyi vielä.
-- Pidätte ehkä lähtöäni kummallisena, mielettömänä, sanoi nuori mies.
-- Ette ymmärrä, kuinka muutama sanomalehden rivi voi saada ihmisen
epätoivoon. Lukekaa siis tämä lehti, lisäsi hän heittäen kreiville
sanomalehden, -- mutta vasta lähdettyäni, ettette näkisi minun
punastuvan.
Ja kreivin kumartuessa ottamaan lehteä hän painoi kannukset hevosen
kylkiin, joka kummastuneena siitä, että ratsumies luuli tarvitsevansa
sellaisia keinoja, lähti kiitämään kuin nuoli.
Kreivin katse viipyi syvästi säälivänä ratsastajassa. Vasta, kun tämä
oli kokonaan kadonnut näkyvistä, hän käänsi katseensa lehteen ja luki:
Se ranskalainen upseeri, joka oli Janinan pashan Alin
palveluksessa ja josta _Impartial_-lehti kolme viikkoa sitten
kertoi, mies, joka luovutti Janinan linnoituksen ja lisäksi
vielä myi hyväntekijänsäkin turkkilaisille, oli todellakin siihen
aikaan nimeltään Fernand, niin kuin arvoisa virkaveljemme on
maininnut. Mutta sittemmin hän on lisännyt ristimänimeensä
aatelisnimen. Hänen nimensä on nykyään kreivi Morcerf, ja hän
kuuluu päärien kamariin.
Tuo kaamea salaisuus, jonka Beauchamp jalomielisesti oli haudannut,
ilmestyi siis näkyviin aseellisena kummituksena. Toinen sanomalehti,
jolla oli asiasta tarkat yksityistiedot, oli heti seuraavana päivänä
Albertin lähdettyä Normandiaan julkaissut nuo muutamat rivit, jotka
olivat tehdä nuoren miehen hulluksi.