Kahden viikon aikana ei Pariisissa puhuttu mistään muusta kuin tästä
uhkarohkeasta murtovarkausyrityksestä. Vainaja oli kuollessaan
kirjoittanut selityksen, jossa hän syytti erästä Benedettoa
murhaajakseen. Poliisilaitos pani kaikki urkkijansa liikkeelle etsimään
murhaajaa.
Caderoussen tikari, salalyhty, tiirikkakimppu ja vaatteet -- paitsi
liivi, jota ei löytynyt -- vietiin poliisikamariin ja ruumis vietiin
ruumishuoneeseen.
Kreivi kertoi kaikille, että tämä seikkailu tapahtui hänen ollessaan
Auteuilissa, ja ettei hän siis tiennyt muuta kuin minkä apotti Busoni
oli kertonut. Apotti oli sattumalta pyytänyt päästä siksi yöksi hänen
luokseen tutkiakseen muutamia kirjastossa olevia kallisarvoisia
käsikirjoituksia.
Vain Bertuccio kalpeni joka kerta, kun tuo Benedetton nimi mainittiin
hänen läsnä ollessaan. Mutta eihän kukaan tullut kiinnittäneeksi
huomiota Bertuccion kalpeuteen.
Villefort, joka oli kutsuttu rikosta todentamaan, oli ottanut asian
hoitaakseen ja johti tutkimuksia sillä innolla, millä hän aina ajoi
rikosasioita.
Mutta oli jo kulunut kolme viikkoa, eivätkä innokkaat tutkimukset
olleet johtaneet mihinkään tuloksiin. Niinpä alkoi hienosto unohtaa
koko murtovarkausyrityksen, jonka tekijä oli saanut surmansa
rikostoverinsa kädestä. Sen sijaan ruvettiin puhumaan neiti Danglars'in
ja vicomte Andrea Cavalcantin häistä.
Tästä avioliitosta tiedettiin jo melkein yleisesti, ja Andreaa
kohdeltiin pankkiirin talossa kuin ainakin sulhasmiestä.
Vanhemmalle Cavalcantille oli kirjoitettu asiasta, ja hän oli
ilmoittanut suostuvansa ilomielin poikansa avioliittoon. Hän
pahoitteli sitä, ettei voinut palveluksensa vuoksi lähteä
Parmasta, ja suostui luovuttamaan pojalleen pääoman, joka vastasi
sadanviidenkymmenentuhannen frangin vuotuisia korkoja.
Nämä kolme miljoonaa päätettiin sijoittaa Danglars'in
pankkiliikkeeseen, jotta hän tekisi ne tuottaviksi. Jotkut olivat kyllä
koettaneet huomauttaa nuorelle miehelle, että hänen tulevan appensa
asema ei enää ollut aivan luotettava, sillä hän oli viime aikoina
pörssissä kärsinyt tuntuvia tappioita, mutta Andrea ei ottanut näitä
juoruja kuuleviin korviinsakaan eikä hiiskunutkaan niistä paronille.
Paroni ihailikin Andrea Cavalcantia.
Mutta niin ei ollut neiti Eugénie Danglars'in laita. Koska hän
vaistomaisesti vihasi avioliittoa, oli hän ollut ystävällinen Andrealle
päästäkseen vapaaksi Morcerfista, mutta kun Andrea alkoi käydä
tungettelevammaksi, rupesi Eugénie tuntemaan häntä kohtaan
vastenmielisyyttä.
Epäilemättä paroni oli huomannut tämän vastenmielisyyden, mutta hän
piti sitä pelkkänä oikkuna eikä ollut siitä tietävinään.
Beauchampin vaatima aika oli kulunut melkein loppuun. Morcerf huomasi,
kuinka viisaan neuvon Monte-Cristo oli antanut käskiessään hänen jättää
asian itsestään raukeamaan. Kukaan ei näet ollut soveltanut uutista
kenraaliin, eikä kukaan ajatellutkaan, että Janinan upseeri oli sama
kuin päärien kamarissa istuva kreivi.
Albert tunsi yhtä kaikki, että häntä oli solvaistu, sillä nuo
rivit, jotka häntä olivat loukanneet, oli varmasti kirjoitettu
häpäisytarkoituksessa. Se tapa, millä Beauchamp oli lopettanut
keskustelun, oli jättänyt katkeran muiston häneen. Hän siis ajatteli
kaksintaistelua, mutta toivoi voivansa Beauchampin avulla salata sen
todellisen syyn todistajiltakin.
Beauchampia ei ollut näkynyt sen jälkeen kun Albert kävi hänen luonaan.
Kaikille, jotka tulivat häntä tapaamaan, vastattiin, että hän oli
lähtenyt muutamaksi päiväksi matkalle.
Eräänä aamuna herätti Albertin hänen kamaripalvelijansa ilmoittaen,
että Beauchamp oli tullut häntä tapaamaan.
Albert hieroi silmiään, käski johdattaa Beauchampin alakerran
tupakkasaliin odottamaan, pukeutui kiireesti ja riensi portaita alas.
Hän näki Beauchampin kävelevän edestakaisin. Hänet nähdessään Beauchamp
seisahtui.
-- Pidän hyvänä enteenä sitä, että olette tullut minun luokseni, sanoi
Albert. -- Minunhan piti juuri tänään tulla teitä tapaamaan. Sanokaa
pian, saanko ojentaa teille käteni ja sanoa: Beauchamp, tunnustakaa,
että olitte väärässä ja säilyttäkää ystävänne? Vai pitääkö minun vain
lyhyesti kysyä: Mitkä aseet valitsette?
-- Albert, sanoi Beauchamp niin alakuloisesti, että nuori mies aivan
hämmästyi, -- istukaamme ensin ja puhelkaamme.
-- Minun mielestäni on teidän ensin vastattava kysymykseeni.
-- Albert, sanoi sanomalehtimies, -- muutamissa tapauksissa on juuri
vastaaminen kaikkein vaikeinta.
-- Minä teen sen teille helpoksi kysymällä teiltä uudelleen:
Peruutatteko uutisen vai ettekö?
-- Morcerf, lyhyt myöntävä tai kieltävä vastaus ei riitä silloin, kun
on kysymys sellaisen miehen kuin kreivi Morcerfin, Ranskan päärin
kunniasta, valtiollisesta asemasta ja elämästä.
-- Vaan mitä tehdään?
-- Tehdään niin kuin minä olen tehnyt. Sanotaan: Raha, aika ja väsymys
eivät merkitse mitään silloin, kun on kysymys kokonaisen perheen
maineesta ja eduista. Ennen kuin suostuu menemään ystävän kanssa
taistelemaan kuoleman kaupalla, täytyy olla varma syytöksistään,
eivätkä otaksumiset siinä riitä. Sanotaan: Jos paljastan miekan tai
laukaisen pistoolin miestä kohden, jonka kättä kolmen vuoden aikana
olen puristanut, niin minun täytyy edes tietää, miksi niin teen. Muuten
en voi tulla taistelupaikalle rauhallisin mielin ja omatunto tyynenä,
niin kuin miehen on tultava, kun hänen täytyy omalla kädellään pelastaa
elämänsä.
-- No niin, kysyi Morcerf kärsimättömästi, -- mitä tämä merkitsee?
-- Sitä, että saavun Janinasta.
-- Janinasta? Te!
-- Niin, minä.
-- Sehän on mahdotonta.
-- Rakas Albert, tässä on passini, katsokaa leimoja: Genève, Milano,
Venetsia, Triest, Delvino, Janina. Luotatteko tasavallan,
kuningaskunnan ja keisarikunnan poliisilaitoksiin?
Albert vilkaisi passiin ja katsoi sitten kummastuneena Beauchampiin.
-- Oletteko te käynyt Janinassa? ihmetteli hän.
-- Albert, jos olisitte ollut vieras, tuntematon, tavallinen lordi,
niin kuin tuo englantilainen, joka kolme neljä kuukautta sitten tuli
vaatimaan minulta hyvitystä ja jonka surmasin päästäkseni hänestä, niin
ymmärrättehän, etten olisi nähnyt sellaista vaivaa. Mutta pidin
velvollisuutenani osoittaa teitä kohtaan hienotunteisuutta. Kahdeksan
päivää kului matkaani sinne, kahdeksan takaisintulooni, neljä päivää
olin karanteenissa ja kaksi vuorokautta perillä. Yhteensä siis kolme
viikkoa. Saavuin viime yönä ja tässä olen.
-- Hyvä Jumala, Beauchamp, kuinka te kiertelette ja kaartelette, ettekä
sano, mitä teillä on sanottavana.
-- En tosiaankaan, Albert...
-- Aivanhan te arkailette puhua suoraan.
-- Niin, pelkään...
-- Pelkäättekö tunnustaa, että uutisen kirjoittaja oli pettänyt teitä?
Luopukaa turhasta itserakkaudesta, Beauchamp. Tunnustakaa, Beauchamp,
eihän kukaan epäilekään teidän rohkeuttanne.
-- Siitä ei ole nyt kysymys, sopersi sanomalehtimies, -- päinvastoin...
Albert tuli kalmankalpeaksi. Hän aikoi puhua, mutta sanat kuolivat
hänen huulilleen.
-- Ystäväni, sanoi Beauchamp, -- olisin onnellinen, jos voisin pyytää
teiltä anteeksi, tekisin sen nimittäin hyvin mielelläni, mutta...
-- Mutta mitä?
-- Uutinen oli oikea, ystäväni.
-- Kuinka! Tuo ranskalainen upseeri...
-- Niin.
-- Tuo Fernand?
-- Niin.
-- Tuo konna, joka luovutti viholliselle sen miehen linnoituksen, jonka
palveluksessa hän oli...
-- Suokaa anteeksi sanani: tuo mies oli isänne!
Albert teki raivoisan liikkeen hyökätäkseen Beauchampin kimppuun, mutta
tämä pidätti häntä enemmän lempeällä katseella kuin kädellään.
-- Tässä, ystäväni, sanoi hän ottaen paperin taskustaan, -- tässä on
todistus.
Albert avasi paperin. Siinä neljä kunnianarvoista Janinan asukasta
todisti, että kapteeni Fernand Mondego, opetuskapteeni visiiri
Ali-Tebelinin palveluksessa, oli luovuttanut Janinan linnoituksen
viholliselle kahdestatuhannesta kukkarosta.
Nimikirjoitukset oli Ranskan konsuli todistanut oikeiksi. Albert horjui
ja vaipui murtuneena tuoliin.
Kaikki epäilykset olivat haihtuneet, sukunimi oli paperissa
täydellisenä. Hän ei saanut sanaa suustaan; hänen sydämensä tuntui
pakahtuvan, ja kyynelvirta valui hänen silmistään.
Beauchamp, joka syvästi säälien oli katsellut nuoren miehen tuskaa,
lähestyi häntä.
-- Albert, sanoi hän, -- ymmärrättehän minua nyt, ymmärrättehän?
Tahdoin nähdä ja tarkastaa kaikki itse. Toivoin, että asia selviäisi
isällenne edullisesti, niin että olisin voinut antaa hänelle täyden
hyvityksen. Päinvastoin kävi: kaikki tiedustelut johtivat siihen, että
tuo Fernand Mondego, Ali-Tebelinin kenraalikuvernööriksi korottama
mies, on kreivi Fernand de Morcerf. Silloin muistin teidän
kunnioittaneen minua ystävänänne ja riensin tänne.
Albert istui yhä nojatuolissa ja peitti molemmin käsin silmänsä aivan
kuin estääkseen päivää pääsemästä niihin.
-- Riensin luoksenne, jatkoi Beauchamp, -- sanoakseni teille:
Albert, isien pahat teot eivät näinä suurten mullistusten aikoina voi
langeta lasten päälle. Albert, hyvin harvat ovat päässeet näistä
vallankumouksista, joiden keskellä me olemme syntyneet, saamatta likaa
tai verta univormuunsa tai virkapukuunsa. Albert, nyt, kun minulla on
kaikki todistukset ja tunnen täydellisesti salaisuutenne, ei kukaan
maailmassa voi pakottaa minua kaksintaisteluun, jota teidän omatuntonne
-- siitä olen varma -- pitäisi rikoksena. Mutta tarjoan teille sen,
mitä ette enää voi minulta pyytää. Tahdotteko, että kaikki nämä
todistukset, nämä paljastukset, nämä selitykset häviävät? Tahdotteko,
että tämä kamala salaisuus jää vain meidän tietoomme? Luottakaa
kunniasanaani, en paljasta sitä koskaan. Sanokaa, tahdotteko niin,
Albert? Sanokaa, tahdotteko?
Albert riensi syleilemään Beauchampia.
-- Olette jalo mies! sanoi hän.
-- Tässä ne ovat. Beauchamp ojensi paperit Albertille.
Suonenvedontapaisesti Albert tarttui niihin, rypisti ne, aikoi repiä,
mutta menikin sitten tupakkapöydällä palavan kynttilän luo ja poltti ne
viimeiseen asti.
-- Rakas ystävä, verraton ystävä! sopersi Albert papereita
polttaessaan.
-- Unohtukoon tämä kuin paha uni, sanoi Beauchamp, -- haihtukoon kuin
viimeinen kipinä palavasta paperista, hukkukoon kuin tuo viimeinen
savupilvi, joka nousee tuhkasta.
-- Niin, niin, sanoi Albert, -- jääköön jäljelle vain ikuinen ystävyys,
jota osoitan pelastajalleni, ystävyys, jota lapseni tulevat osoittamaan
teidän lapsillenne, ystävyys, joka aina muistuttaa minulle, että saan
kiittää teitä suonissani sykkivästä verestä, elämästäni, nimeni
kunniasta. Sillä jos tämä asia olisi tullut ilmi, Beauchamp, olisin
ampunut kuulan otsaani. Mutta ei ... silloin olisin surmannut
äitini ... olisin lähtenyt syntymämaastani pois.
-- Rakas Albert! sanoi Beauchamp.
Mutta pian Albertin mielestä taas haihtui tämä odottamaton, melkein
teennäinen ilo, ja hän tuli entistä surullisemmaksi.
-- No, mikä mieltänne vielä painaa, ystävä? kysyi Beauchamp.
-- Jotakin on sydämessäni murtunut, sanoi Albert. -- Eihän poika voi
muitta mutkitta luopua kaikesta siitä kunnioituksesta, ylpeydestä ja
luottamuksesta, jota hän on tuntenut isänsä tahratonta nimeä kohtaan.
Beauchamp! Beauchamp! Miten tästä lähin voin seurustella isäni kanssa?
Vältänkö huulia, jotka tahtovat painua otsalleni, väistänkö kättä,
jonka hän minulle ojentaa? Minä olen maailman onnettomin ihminen.
Äitini, äiti parka, huokasi Albert katsellen kyynelten läpi äitinsä
muotokuvaa, -- jos olette tämän tietänyt, niin kuinka olettekaan saanut
kärsiä!
-- Ystäväni, sanoi Beauchamp tarttuen hänen molempiin käsiinsä, --
rohkeutta!
-- Mutta mistä tuli tuo uutinen lehteenne? huudahti Albert. -- Tämän
kaiken takana piilee salainen viha, näkymätön vihamies.
-- Sitä suuremmalla syyllä teidän tulee rohkaista mieltänne.
Kasvoillanne ei saa näkyä mitään mielenliikutuksen jälkiä. Säilyttäkää
surunne niin kuin pilvi kätkee tuhon ja kuoleman, kamalan salaisuuden,
josta ei tiedä ennen kuin vasta myrskyn puhjetessa. Ystävä, säästäkää
voimanne siksi, kunnes leimahdus tulee.
-- Luuletteko siis, ettei juttu olekaan vielä päättynyt? kysyi Albert
kauhuissaan.
-- En luule mitään, ystäväni. Mutta kaikki on mahdollista. Sehän on
totta...
-- Mikä? kysyi Albert nähdessään ystävänsä arkailevan.
-- Aiotteko vielä mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?
-- Miksi kysytte sitä tällaisena hetkenä?
-- Siksi, että tämä avioliitto tai sen purkaminen liittyy siihen
asiaan, mikä nyt on mielessämme.
-- Kuinka niin? kysyi Albert, ja veri nousi hänen otsalleen. --
Luuletteko, että Danglars...
-- Kysyn vain, kuinka pitkälle aiottu avioliittonne on edistynyt? Älkää
toki etsikö sanoistani muuta, älkääkä antako niille muuta kantavuutta
kuin sen, mikä niillä on?
-- Kihlaus on purettu, vastasi Albert.
-- Hyvä, sanoi Beauchamp.
Nähdessään nuoren miehen jälleen vaipuvan alakuloisuuden valtaan hän
sanoi:
-- Uskokaa minua, Albert, kyllä me tästä vielä suoriudumme. Lähtekää
nyt ajelemaan tai ratsastamaan, niin mielenne tulee kepeämmäksi. Sitten
palaamme jonnekin aamiaista syömään, te lähdette omiin töihinne ja minä
omiini.
-- Mielelläni, sanoi Albert, -- mutta kävellään, luulen, että väsyminen
tekee minulle hyvää.
-- Samapa tuo, sanoi Beauchamp.
Ystävykset tulivat kävellen bulevardia pitkin Madeleine-kirkon luo.
-- Koska kerran olemme matkalla, sanoi Beauchamp, -- niin menkäämme
katsomaan Monte-Cristoa, hänen seuransa virkistää teitä. Hän on siinä
suhteessa verraton rauhoittaja, ettei hän koskaan kysele. Minun
mielestäni ne, jotka eivät koskaan kysele, ovat parhaita lohduttajia.
-- Mennään hänen luokseen, sanoi Albert, -- minä pidän hänestä.