Caderousse huusi yhä valittavalla äänellä:
-- Herra apotti, auttakaa, auttakaa?
-- Tässä olemme, rohkeutta! sanoi Monte-Cristo.
-- Loppu lähenee. Tulette liian myöhään. Minä kuolen.
Ja hän pyörtyi.
Ali ja hänen herransa kantoivat haavoittuneen sisään. Monte-Cristo
käski Alia riisumaan hänet, ja näkyviin tuli kolme ammottavaa haavaa.
-- Jumalani, sanoi hän, -- Sinun kostosi viipyy toisinaan, mutta sitä
täydellisempänä se silloin tulee.
Ali katsoi herraansa aivan kuin kysyen, mitä hänen piti tehdä.
-- Mene noutamaan kuninkaallista prokuraattoria herra Villefort'ia,
joka asuu Saint-Honoréssa, ja tuo hänet tänne. Herätä ohimennen
portinvartija ja käske hänen mennä noutamaan lääkäriä.
Ali totteli ja jätti valeapotin Caderoussen luo, joka yhä oli
tainnoksissa. Kun haavoittunut avasi silmänsä, istui kreivi muutaman
askelen päässä hänestä katsellen miestä säälivästi ja hiljaa rukoillen.
-- Haavuri, herra apotti, haavuri, sanoi Caderousse.
-- Häntä ollaan noutamassa, vastasi apotti.
-- Tiedän kyllä, ettei hän voi enää henkeäni pelastaa, mutta hän voi
antaa minulle ainakin niin paljon voimia, että ennätän tehdä ilmiannon.
-- Minkä ilmiannon?
-- Tahdon sanoa, kuka on murhaajani.
-- Tunnetteko siis hänet?
-- Tunnenko hänet? Tunnen kyllä, hän on Benedetto!
-- Tuo nuori korsikalainen?
-- Hän juuri.
-- Toverinne?
-- Niin. Hän antoi minulle kreivin asunnon pohjapiirustuksen siinä
toivossa, että joko minä surmaisin kreivin, jolloin hän saisi periä
rikkautensa, tai kreivi surmaisi minut, jolloin hän pääsisi minusta
ainiaaksi rauhaan. Sitten hän odotti minua kadulla ja surmasi minut.
-- Samalla kun lähetin noutamaan lääkäriä, lähetin noutamaan
kuninkaallista prokuraattoriakin.
-- Hän tulee liian myöhään, hän tulee liian myöhään, sanoi Caderousse.
-- Tunnen, miten vereni vuotaa kuiviin.
-- Odottakaa, sanoi Monte-Cristo.
Hän poistui ja palasi viiden minuutin päästä mukanaan pieni pullo.
Kuolevan silmät olivat koko ajan kauhistuneina tuijottaneet oveen,
josta hän oli mennyt. Hän odotti vaistomaisesti, että sieltä tulisi
pelastus.
-- Pitäkää kiirettä, apotti! sanoi hän. -- Tunnen, että taas pyörryn.
Monte-Cristo lähestyi kuolevaa ja kaatoi hänen sinisille huulilleen
pari kolme pisaraa pullossa olevaa nestettä.
Caderousse huokasi syvään.
-- Te annatte minulle elämän takaisin ... antakaa lisää, antakaa
lisää...
-- Jos antaisin teille vielä kaksi pisaraa, niin kuolisitte, vastasi
apotti.
-- Kun tulisi edes joku, jolle voisin tuon konnan ilmiantaa.
-- Tahdotteko, että minä kirjoitan ilmiantonne? Saatte itse
allekirjoittaa sen.
-- Kirjoittakaa ... kirjoittakaa..., änkytti Caderousse, ja hänen
silmänsä kiiluivat, kun hän ajatteli saavansa kostaa.
Monte-Cristo kirjoitti:
Murhaajani on kahletoverini n:o 59 Toulonista,
nimeltä Benedetto.
-- Pian, pian, muuten en jaksa enää kirjoittaa nimeäni alle.
Monte-Cristo ojensi kynän Caderousselle, joka ponnisti voimiaan,
kirjoitti nimensä ja vaipui sitten vuoteelle sanoen:
-- Te saatte kertoa loput, herra apotti. Sanotte, että hän kutsuu
itseään Andrea Cavalcantiksi ja että hän asuu Hôtel des Princes'issa,
että... Jumalani, Jumalani, minä kuolen!
Caderousse pyörtyi toistamiseen.
Apotti antoi hänen hengittää pullossa olevaa nestettä. Haavoittunut
aukaisi silmänsä.
Kostonhalu ei ollut sammunut hänestä.
-- Kerrottehan kaikki, apotti?
-- Kaiken sen ja paljon muutakin.
-- Mitä kerrotte?
-- Että hän antoi teille tämän talon pohjapiirustuksen, epäilemättä
siinä toivossa, että kreivi teidät surmaisi. Kerron, että hän oli
ilmoittanut tulostanne edeltäpäin kreiville. Sanon, että kreivin poissa
ollessa minä sain kirjeen ja odotin teitä.
-- Ja hänet mestataan, eikö niin? sanoi Caderousse. -- Hänet mestataan,
lupaattehan sen minulle? Kuolen siinä toivossa, se tekee lähtöni
helpommaksi.
-- Sanon, että hän saapui jäljestänne ja odotti teitä koko ajan ja
nähdessään teidän lähtevän hän piiloutui kulmauksen taa ja odotti
siellä.
-- Näitte siis sen?
-- Muistakaa sanani: "Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, uskon,
että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin minäkin annan."
-- Ettekä varoittanut minua? huudahti Caderousse koettaen nousta
kyynärpäittensä nojaan. -- Tiesitte, että kuolema vaani minua ettekä
ilmoittanut minulle!
-- En, sillä näin Benedettossa Jumalan rankaisun ja olisin rikkonut
Jumalaa vastaan, jos olisin vastustanut sallimusta.
-- Jumalan kosto, älkää puhuko minulle siitä, apotti. Jos Jumalan kosto
on olemassa, niin tiedättehän, että muutamat saavat rangaistuksensa,
toiset eivät saa.
-- Malttakaa! sanoi apotti äänellä, joka sai kuolevan vapisemaan. --
Odottakaa!
Caderousse katsoi häneen kummastuneena.
-- Jumala armahtaa jokaista, niin kuin hän on sinuakin armahtanut. Hän
on ensiksi isä ja sitten vasta tuomari.
-- Uskotte siis Jumalan olemassaoloon? kysyi Caderousse.
-- Ellen ennen olisi uskonut, sanoi Monte-Cristo, -- niin sinut
nähdessäni uskoisin.
Caderousse nosti nyrkkinsä taivasta kohden.
-- Kuule, sanoi apotti ja ojensi kätensä kuolevan yli aivan kuin
herättääkseen häntä uskoon, -- kuule mitä hän on sinun hyväksesi
tehnyt, tuo sama Jumala, jota et tahdo viimeisellä hetkelläsi
tunnustaa. Hän antoi sinulle terveyden, voimaa, varman toimeentulon,
ystäviäkin, elämän, josta ihminen voi nauttia omatunto puhtaana. Mutta
sinä et nauttinut tästä Jumalan armosta, jonka hän harvoin täydellisenä
kenellekään antaa, et, vaan olit laiska, aloit juoda ja humalassa petit
parhaan ystäväsi.
-- Auttakaa! huusi Caderousse. -- En tarvitse pappia, vaan lääkärin.
Ehkä en olekaan kuolettavasti haavoittunut, ehkä en vielä kuolekaan,
ehkä minut vielä voi pelastaa?
-- Sinä olet kuolettavasti haavoittunut, ja ellen olisi antanut sinulle
noita kolmea pisaraa, olisit jo kuollut. Kuule siis!
-- Mikä omituinen pappi te olettekaan, sanoi Caderousse, -- tehän
saatatte kuolevan epätoivoon sen sijaan että lohduttaisitte.
-- Kuule, jatkoi apotti. -- Kun petit ystäväsi, ei Jumala alussa sinua
rangaissut, vaan ainoastaan varoitti. Köyhdyit ja sait kärsiä puutetta.
Olit kuluttanut puolet elämästäsi kadehtimalla toisia sen sijaan että
olisit koettanut ansaita itsellesi jotakin. Suunnittelit jo rikosta
puolustaen sitä puutteella, kun Jumala tekikin ihmeen ja hankki minun
kauttani sinulle varallisuuden, joka sinunkaltaisellesi oli suorastaan
suurenmoinen. Mutta tämä suuri, odottamaton rikkaus ei sinua
tyydyttänytkään. Tahdoit sen tehdä kaksinkertaiseksi. Ja millä keinoin?
Murhaamalla. Sinä siis murhasit, ja silloin Jumala rankaisi sinua
saattamalla sinut oikeuden käsiin.
-- En minä tahtonut juutalaista surmata, sanoi Caderousse, -- vaan
eukkoni.
-- Niin, sanoi Monte-Cristo. -- Ja Jumala, joka aina on -- en sano
tällä kertaa vanhurskas, sillä vanhurskaana hän olisi tuottanut sinulle
kuoleman, -- mutta Jumala, joka aina on armahtavainen, salli tuomariesi
heltyä ja sinä sait pitää henkesi.
-- Mutta minut lähetettiin elinajaksi kaleerivangiksi. Kaunista
armahtavaisuutta!
-- Pidit sitä kuitenkin armona silloin, kun sen sait. Pelkurimainen
sydämesi, joka vapisi kuoleman edessä, sykähti ilosta, kun sait
elinikäisen häpeätuomion, sillä ajattelit niin kuin muutkin
rangaistusvangit: Vankilassa on portti, mutta haudassa ei ole! Olitkin
oikeassa, odottamattomalla tavalla tämä portti aukeni sinulle. Eräs
englantilainen saapui Touloniin, hän oli tehnyt pyhän lupauksen
pelastaa kaksi onnetonta häpeästä, hän valikoi sinut ja toverisi.
Toisen kerran onni tulee sinulle taivaasta, saat rahaa ja pääset
samalla turvaan, voit aloittaa samanlaisen elämän kuin kaikki muutkin,
sinä, joka olit tuomittu elämään elinkautisena vankina. Silloin sinä
kurja ryhdyt kolmannen kerran kiusaamaan Jumalaa. Minulla ei ole
kylliksi, ajattelit sinä, vaikka sinulla oli enemmän kuin koskaan
ennen. Ja niin teet kolmannen rikoksen, johon sinulla ei nytkään ollut
pakottavaa syytä. Mutta Jumala on väsynyt, Jumala rankaisee sinua!
Caderousse heikontui silminnähtävästi.
-- Vettä, kuiskasi hän, -- minun on jano..., suutani polttaa!
Monte-Cristo antoi hänelle lasillisen vettä.
-- Kurja Benedetto! huokasi Caderousse. -- Hän pääsee joka tapauksessa
pakoon.
-- Ei kukaan pääse, sen takaan, Caderousse... Benedetto saa
rangaistuksensa.
-- Silloin tekin saatte rangaistuksenne, sanoi Caderousse, -- sillä
pappina ette tehnyt velvollisuuttanne, kun ette estänyt Benedettoa
surmaamasta minua.
-- Minäkö olisin estänyt Benedettoa surmaamasta sinua, sanoi kreivi
äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin kuolevan ruumista, --
minäkö, jonka asepaitaan tikarisi taittui...! Jos olisit ollut nöyrä ja
katuva, olisin ehkä estänyt Benedettoa sinua surmaamasta, mutta koska
olit korskea ja verenhimoinen, annoin Jumalan rangaistuksen tulla!
-- Minä en usko Jumalaan! karjui Caderousse, -- etkä sinäkään, sinä
valehtelet ... sinä valehtelet...
-- Vaikene, sanoi apotti, -- sillä muuten viimeisetkin veripisarat
valuvat ruumiistasi... Et usko Jumalaan, ja kuitenkin kuolet Jumalan
rankaisuun! Et usko Jumalaan, joka ei pyydä muuta kuin rukouksen,
sanan, kyynelen antaakseen anteeksi... Jumalaan, joka olisi voinut
ohjata murhaajan tikarin niin, että olisit heti kuollut... Jumalaan,
joka antoi sinulle neljännestunnin aikaa katuaksesi... Mene siis
onneton itseesi ja kadu!
-- En, sanoi Caderousse, -- en, minä en kadu. Ei ole Jumalaa, ei
sallimusta, ei muuta kuin sattuma.
-- Sallimus on, Jumala on, sanoi Monte-Cristo, -- ja todistuksena siitä
on se, että sinä virut tuossa epätoivoissasi kieltäen Jumalan, ja minä
seison edessäsi terveenä, onnellisena ja hyvissä voimissa ja ristien
käteni sen Jumalan edessä, johon et usko ja sydämesi syvyydessä
kuitenkin uskot.
-- Mutta kuka te oikeastaan olette? kysyi Caderousse luoden sammuvat
silmänsä kreiviin.
-- Katso minua tarkkaan, sanoi Monte-Cristo ottaen kynttilän ja vieden
sen lähelle kasvojaan.
-- Apotti..., apotti Busoni...
Monte-Cristo riisui valetukkansa ja päästi vapaaksi mustat kiharansa,
jotka kehystivät kauniisti hänen kalpeita kasvojaan.
-- Oh, sanoi Caderousse kauhuissaan, -- ellei noita mustia hiuksia
olisi, sanoisin, että olette englantilainen, että olette lordi Wilmore.
-- En ole apotti Busoni enkä lordi Wilmore, sanoi Monte-Cristo. --
Katso tarkemmin, etsi etäämpää, etsi varhaisempien muistojesi joukosta.
Näissä kreivin sanoissa oli magneettinen voima, joka vielä kerran
virkisti kuolevan uupuneita aistimia.
-- Tuntuu todellakin siltä, sanoi hän, -- kuin olisin nähnyt ja
tuntenut teidät ennen.
-- Niin, Caderousse, olet minut todellakin nähnyt ja tuntenut.
-- Mutta kuka olette? Ja jos kerran olette entinen ystäväni, miksi
sallitte minun kuolla näin?
-- Siksi, että mikään ei voi enää pelastaa sinua, haavasi on
kuolettava. Jos olisin voinut sinut pelastaa, olisin pitänyt sitä
Jumalan viimeisenä säälinä, ja olisin, sen vannon isäni haudan kautta,
vielä kerran koettanut sinut pelastaa; saada katumaan.
-- Isäsi haudan kautta! toisti Caderousse. Viimeisen kerran leimahti
hänessä elonkipinä, ja hän nousi ryntäilleen nähdäkseen lähempää tuon
miehen, joka oli lausunut pyhän valan. -- Kuka sinä sitten olet?
Kreivi lähestyi kuolevaa ja sanoi hiljaa hänen korvaansa katsoen häneen
tyynesti ja samalla surullisesti:
-- Minä olen ... minä olen...
Ja hänen huulensa aukenivat hiukan, ja hän lausui nimen niin hiljaa,
että näytti itsekin pelkäävän sen kuulemista.
Caderousse, joka oli noussut polvilleen, ojensi kätensä, koetti
peräytyä, sitten pani kätensä ristiin ja kohotti ne viimeisellä
ponnistuksella ylöspäin.
-- Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, että sinut kielsin,
sanoi hän. -- Sinä olet todellakin olemassa ja olet ihmisten isä
taivaassa ja heidän tuomarinsa maan päällä. Jumalani, en ole sinua
tähän asti tuntenut! Jumalani, anna minulle anteeksi! Jumalani,
vapahtajani, ota minut luoksesi!
Hän sulki silmänsä ja kaatui taaksepäin viimeisen kerran kirkaisten ja
huoaten.
Veri lakkasi vuotamasta hänen haavoistaan. Hän oli kuollut.
-- _Ensimmäinen_, sanoi kreivi juhlallisesti katsoen vainajaan, jonka
kasvot olivat kamalassa kuolinkamppailussa vääntyneet.
Kymmenen minuuttia myöhemmin saapuivat lääkäri ja kuninkaallinen
prokuraattori, edellinen portinvartijan ja jälkimmäinen Alin noutamana.
Heidät otti vastaan apotti Busoni, joka rukoili vainajan ruumiin
ääressä.