Seuraavana päivänä kreivi todellakin läksi Auteuiliin, mukanaan Ali,
monta palvelijaa ja hevoset, joita hän tahtoi koetella. Hän ei tosin
vielä edellisenä päivänä ollut ajatellutkaan matkaansa ja Andrea tiesi
siitä yhtä vähän. Mutta sitten palasi Bertuccio Normandiasta tuoden
tietoja maatilasta ja korvetista, ja näiden tietojen johdosta kreivi
läksi koettelemaan hevosiaan Auteuiliin. Talo Normandiassa oli ostettu,
ja alus oli viikko sitten ankkuroitunut erääseen pieneen lahteen.
Täytettyään kaikki lain vaatimat ehdot se oli kuuden laivamiehensä
kanssa valmiina milloin tahansa lähtemään jälleen matkalle.
Kreivi kiitti Bertuccion tarmokasta toimintaa ja käski häntä
valmistamaan kaikki pikaista lähtöä varten, sillä hän ei aikonut enää
viipyä Ranskassa kuukautta enempää.
-- Minun täytyy ehkä päästä yhdessä yössä Pariisista Tréport'iin, sanoi
hän. -- Matkan varrella tulee kahdeksassa paikassa olla vaihtohevoset
valmiina, niin että voin ajaa kymmenessä tunnissa kaksikymmentä
peninkulmaa.
-- Teidän ylhäisyytenne on jo aikaisemmin ilmaissut tämän toivomuksen,
vastasi Bertuccio, -- ja hevoset ovat valmiina. Olen itse sijoittanut
ne parhaisiin paikkoihin, nimittäin sellaisiin kyliin, joihin ei kukaan
muu pysähdy.
-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, -- jään tänne päiväksi tai pariksi,
järjestäkää siis kaikki sen mukaan.
Juuri kun Bertuccio aikoi poistua, avasi Baptistin oven. Hän kantoi
kirjettä hopeatarjottimella.
-- Mitä te täällä teette? kysyi kreivi nähdessään hänet aivan
tomuisena. -- Muistaakseni en ole käskenyt teitä tänne?
Vastaamatta Baptistin lähestyi kreiviä ja ojensi hänelle kirjeen.
-- Tärkeä ja kiireellinen, hän sanoi.
Kreivi avasi kirjeen ja luki sen.
Kreivi Monte-Cristolle ilmoitetaan, että ensi yönä eräs mies
murtautuu hänen asuntoonsa Champs-Elysées'n varrella anastaakseen
papereita, joiden hän luulee olevan pukeutumishuoneen
kirjoituspöydän laatikossa.
Koska kreivi Monte-Cristo on tunnetusti urhoollinen mies, ei hän
varmaankaan turvaudu poliisin apuun, koska se saattaisi tämän
ilmoittajan tukalaan asemaan. Jos herra kreivi piiloutuu
makuuhuoneeseen, josta vie ovi pukeutumishuoneeseen, tai kätkeytyy
pukeutumishuoneeseen, voi hän itse rangaista rikollisen. Jos
ihmisiä on paljon liikkeellä ja on ryhdytty suuriin varokeinoihin,
ei murtovaras saavukaan, eikä kreivi Monte-Cristo saa tutustua
vihamieheen, jonka tämän kirjoittaja sattumalta on saanut selville.
Jos tämä ensimmäinen yritys ei onnistu, ei tämän kirjoittajalla
ehkä enää olekaan tilaisuutta antaa tietoja seuraavasta.
Ensi hetkessä kreivi luuli tätä juoneksi: ilmaisemalla hänelle
vaarattomampi ansa voitiin hänet houkutella paljon pahempaan. Hän aikoi
varoituksesta huolimatta lähettää kirjeen poliisilaitokselle, kun
hänessä äkkiä heräsikin ajatus, että murtovaras todellakin saattoi olla
hänen mieskohtainen vihollisensa, jonka vain hän voi tuntea ja jonka
kohtaamisesta vain hänelle olisi hyötyä -- niin kuin Fiescolle
maurista, joka aikoi surmata hänet. Tunnemmehan kreivin, meidän ei
tarvitse sanoa, että hän oli rohkea ja tarmokas mies, valmis
taistelemaan mahdotontakin vastaan koko sillä tarmolla, mistä etevät
miehet aina tunnetaan. Elettyään niin kuin oli elänyt, totuttuaan
panemaan päätöksensä toimeen väistämättä mitään kreivi oli oppinut
nauttimaan taistelusta luontoa vastaan, joka on jumala, tai ihmistä
vastaan, joka monesti on paholainen.
-- Eivät he tahdo varastaa papereitani, ajatteli Monte-Cristo, -- he
tahtovat surmata minut. Eivät he ole varkaita vaan murhamiehiä. En
tahdo, että poliisiprefekti sekaantuu yksityisasioihini. Olenhan siksi
rikas, että voin säästää häneltä moiset menot.
Kreivi kutsui luokseen Baptistinin, joka oli poistunut huoneesta
annettuaan kirjeen.
-- Saatte palata Pariisiin, sanoi hän, -- ja lähettäkää kaikki siellä
olevat palvelijat tänne. Tarvitsen kaikki palvelijani Auteuilissa.
-- Mutta eikö taloon jää ketään? kysyi Baptistin.
-- Jää kyllä, portinvartija.
-- Herra kreivi suvaitsee ajatella, että portinvartija on kaukana
rakennuksesta.
-- Entä sitten?
-- Talon voisi ryöstää aivan puhtaaksi hänen huomaamattaan.
-- Kuka sen ryöstäisi?
-- Varkaat tietysti.
-- Olette typerä, herra Baptistin. Jos varkaat ryöstäisivätkin
puhtaaksi taloni, ei se tuottaisi minulle läheskään niin suurta
mielipahaa kuin se on, että palvelijani eivät tee mitä käsken.
Baptistin kumarsi.
-- Ymmärrättehän, sanoi kreivi, -- tuokaa tänne kaikki toverinne,
viimeiseen mieheen asti. Talo saa jäädä tavalliseen kuntoonsa. Suljette
vain alakerran ikkunaluukut.
-- Entä toisen kerroksen?
-- Tiedättehän, ettei niitä koskaan suljeta. Menkää.
Kreivi ilmoitti syövänsä yksinään Alin tarjoillessa.
Hän söi rauhallisesti ja niukasti tapansa mukaan. Päivällisen jälkeen
hän viittasi Alia mukaansa, meni pienestä portista aivan kuin
kävelemään Boulognen metsään, lähti kulkemaan Pariisiin vievää tietä ja
saapui pimeän tullen Champs-Elysées'lle talonsa eteen.
Kaikki oli pimeää; heikko valo vain vilkkui portinvartijan asunnosta,
joka oli noin neljänkymmenen jalan päässä talosta.
Monte-Cristo nojautui puuta vastaan ja tarkasti terävällä katseellaan
puistokatua, piti silmällä ohikulkijoita ja loi silmäyksen sivukaduille
nähdäkseen, piileskelikö joku siellä. Kymmenen minuutin kuluttua hän
oli varma siitä, ettei kukaan ollut häntä huomannut. Hän juoksi silloin
Alin kanssa nopeasti pienelle portille ja astui sisään. Avattuaan
erityisellä avaimella palvelijoiden portaiden oven hän saapui
makuuhuoneeseensa avaamatta tai liikuttamatta ainoatakaan verhoa, eikä
portinvartijakaan voinut aavistaa, että isäntä oli tullut taloon, vaan
luuli, että se oli autio.
Tultuaan makuuhuoneeseen kreivi viittasi Alia pysähtymään, sitten hän
meni pukeutumishuoneeseen ja tarkasti sen. Kaikki oli entisellään.
Kallisarvoinen kirjoituspöytä oli tavallisella paikallaan ja avain
laatikon suulla. Hän sulki laatikon, otti avaimen taskuunsa, palasi
makuuhuoneen ovelle, irroitti lukon määrlyt ja astui sisään.
Tällä välin Ali oli laskenut pöydälle kreivin pyytämät aseet,
lyhyen karbiinin ja pari kaksipiippuista pistoolia, joiden
päällekkäisillä piipuilla saattoi tähdätä yhtä varmasti kuin
maaliinammuntapistooleillakin. Näin aseistettuna kreivi tiesi voivansa
surmata viisi miestä.
Kello oli noin puoli kymmenen. Kreivi ja Ali söivät kaikessa kiireessä
pari leipäpalaa ja joivat espanjalaista viiniä. Sitten Monte-Cristo
siirsi syrjään laatan seinästä ja katsoi aukosta toiseen huoneeseen.
Ampuma-aseet olivat hänen vieressään. Ali seisoi hänen lähellään
kädessään arabialainen kirves, jonka muoto ei ole ristiretkien ajoista
asti muuttunut.
Makuuhuoneen ikkuna oli samaan suuntaan kuin pukeutumishuoneen, ja
kreivi saattoi nähdä siitä kadulle.
Kului kaksi tuntia. Oli aivan pimeä, mutta sekä Ali että kreivi
erottivat pihalla olevien puiden pienimmätkin heilahdukset.
Portinvartijan huoneesta oli tuli aikoja sitten sammunut.
Murtovarkaat olisivat arvatenkin tunkeutuneet sisään pääovesta eivätkä
ikkunasta. Mutta Monte-Cristo uskoi, että pahantekijät tahtoivat
surmata hänet eivätkä varastaa. He siis pyrkisivät hänen
makuuhuoneeseensa, ja sinne he pääsisivät joko takaportaita tai
viereisen huoneen ikkunasta.
Hän asetti Alin portaita vartioimaan ja piti itse silmällä
pukeutumishuonetta.
Invalidikirkon kello löi neljännestä vaille kaksitoista. Tuuli kantoi
kauas nämä kolme kellonlyöntiä.
Viimeisen lyönnin kaiuttua kreivi oli kuulevinaan viereisestä huoneesta
heikkoa kolinaa. Tätä ensimmäistä ääntä, joka pikemmin oli ritinää,
seurasi toinen ja sitten kolmas; neljännellä kreivi tiesi, mistä oli
kysymys. Joku leikkasi taitavasti timantilla ruudun irti.
Kreivi tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin. Vaikka ihminen olisi kuinka
karaistu vaaroissa ja tietäisi varmasti odottaa vaaraa, huomaa hän
sittenkin aina sydämensä sykinnästä ja ruumiinsa värisemisestä, kuinka
suunnaton erotus on unelman ja todellisuuden, aikeen ja toteuttamisen
välillä.
Monte-Cristo antoi pienen merkin Alille. Tämä ymmärsi, että vaara
uhkasi pukeutumishuoneen puolelta, ja astui askelen lähestyäkseen
herraansa.
Monte-Cristo tahtoi tietää, kuinka monen vihollisen kanssa hän oli
joutunut tekemisiin. Särjetty ikkuna oli vastapäätä sitä aukkoa, josta
kreivi saattoi nähdä huoneeseen. Tumma varjo ilmestyi ikkunaan. Sitten
eräs ruutu tuli aivan mustaksi, niin kuin siihen olisi ulkopuolelta
liimattu paperi, sitten ruutu risahti, mutta ei pudonnut maahan.
Aukosta pistäytyi käsi esiin ja etsi hakaa. Vähän ajan päästä ikkuna
kääntyi saranoillaan ja mies astui sisään.
Yksin.
-- Sepä on uhkarohkea roisto! mutisi kreivi itsekseen.
Samassa hän tunsi Alin hiljaa koskettavan hänen olkapäätään. Hän
kääntyi. Ali osoitti makuuhuoneen kadunpuoleista ikkunaa.
Monte-Cristo astui kolme askelta ikkunaa kohden. Hän tiesi, kuinka
tarkat aistimet hänen verrattomalla palvelijallaan oli. Hän näki toisen
miehen astuvan esiin portin varjosta, nousevan kääntökivelle ja
tarkastavan, mitä kreivin asunnossa tapahtui.
-- Hyvä on, sanoi kreivi, -- heitä onkin kaksi. Toinen toimii ja toinen
vartioi.
Hän viittasi Alia pitämään silmällä kadullaolijaa ja kääntyi
tarkastamaan ikkunanrikkojaa. Tämä oli astunut sisään ja tunnusteli
paikkoja hapuillen käsillään.
Lopulta hän näytti pääsevän selville sisustuksesta. Huoneeseen johti
kaksi ovea, hän päätti teljetä ne molemmat.
Kun hän lähestyi makuuhuoneeseen johtavaa ovea, luuli kreivi hänen
tulevan sisään ja otti pistoolin käteensä. Mutta hän kuulikin vain,
miten teljet liikkuivat messinkirenkaissaan. Mies oli vain ryhtynyt
varokeinoihin. Yöllinen vieras ei tietänyt, että kreivi oli ottanut
määrlyt irti, ja luuli siis olevansa turvassa ja voivansa toimia
kaikessa rauhassa.
Nyt mies veti taskustaan esineen, jonka kreivi erotti, ja laski sen
eräälle hyllylle; sitten hän meni suoraan pöydän luo, hapuili lukon
kohtaa ja huomasi, että vastoin hänen luulojaan avain olikin otettu
suulta.
Mutta ikkunansärkijä oli varovainen mies ja oli ottanut kaikki varteen.
Kreivi kuuli pian raudan ratisevan rautaa vastaan: miehellä oli
kädessään tuollainen muodoton avain, joita sepät käyttävät tullessaan
murtamaan auki lukkoja. Varkaat sanovat sitä satakieleksi, koska heistä
on niin hauska kuulla niiden visertävän lukkojen sisällä.
-- Ahaa, sanoi Monte-Cristo pettyneenä, -- hän onkin siis vain varas.
Mutta mies ei löytänytkään pimeässä sopivaa tiirikkaa. Hän turvautui
esineeseen, jonka oli laskenut hyllylle. Hän painoi erästä jousta, ja
heikko säde, joka kuitenkin oli siksi voimakas, että sen valossa
saattoi nähdä, loi kultaisen hohteensa miehen käsiin ja kasvoihin.
-- Kas, mutisi Monte-Cristo peräytyen hämmästyneenä, -- sehän on...
Ali kohotti kirveensä.
-- Älä liiku paikaltasi, sanoi Monte-Cristo hänelle aivan hiljaa, --
emme tarvitse aseita.
Sitten hän lisäsi muutaman sanan vieläkin hiljempaa, sillä vaikka
kreivin huudahdus olikin ollut heikko, se oli kuitenkin saanut miehen
hätkähtämään ja jäykistymään liikkumattomaksi. Ali meni varpaillaan
ottamaan makuukomeron naulasta mustan puvun ja kolmikolkkaisen hatun.
Tällä välin kreivi riisui nopeasti takkinsa, liivinsä ja paitansa.
Seinästä tulevan säteen valossa saattoi nähdä, että hänellä ihoa
vastassa kimalteli tuollainen hieno ja joustava silmupaita, jollaista
Ranskassa -- missä ei enää tarvitse pelätä tikareja -- on viimeksi
käyttänyt ehkä Ludvig XVI, joka pelkäsi saavansa tikarinpiston
rintaansa ja jonka pää katkaistiin mestauskirveellä.
Tämä asepaita katosi piankin pitkän pappispuvun alle, samoin kuin
kreivin hiukset päälaelta paljaaksi ajellun valetukan suojaan. Kun
kolmikolkkainen hattu vielä tuli päähän, oli kreivi muuttunut apotiksi.
Mutta mies, joka ei kreivin pukeutuessa enää kuullut mitään ääntä, oli
rauhoittunut ja uudelleen ryhtynyt työhönsä. Kirjoituspöydän lukko
alkoi taas ratista satakielen vaikutuksesta.
-- Hyvä! sanoi kreivi luottaen lukon salalaitteeseen, joka teki sen
avaamisen mahdottomaksi tälle vakituiselle lukkojenmurtajallekin. --
Hyvä on, sinulle riittää työtä ainakin muutamaksi minuutiksi. Ja hän
meni katsomaan ikkunasta.
Mies, joka äsken oli seisonut kääntökivellä, käveli nyt edestakaisin
kadulla. Mutta hän ei kreivin ihmeeksi näyttänyt vähääkään välittävän
ohikulkijoista, joita tuli Champs-Elysees'tä pitkin tai Saint-Honorésta
päin. Hän tuntui pitävän silmällä ainoastaan kreivin asuntoa, ja
kaikkien hänen liikkeittensä tarkoituksena oli vain nähdä, mitä kreivin
asunnossa tapahtui.
Monte-Cristo löi äkkiä kädellään otsaansa, ja hymy nousi hänen
huulilleen.
Sitten hän sanoi hiljaa lähestyen Alia:
-- Jää tänne ja pysy piilossa, äläkä astu sisään, vaikka kuulisit mitä
tahansa, ellen kutsu sinua nimeltäsi.
Ali nyökkäsi.
Sitten kreivi otti eräästä kaapista sytytetyn kynttilän, ja juuri sinä
hetkenä, kun varas oli täydessä työssä, hän avasi hiljaa oven, pidellen
kynttilää niin, että sen valo osui hänen kasvoihinsa.
Ovi aukeni niin hiljaa, että varas ei sitä kuullut. Mutta ihmeekseen
hän huomasi huoneessa valoa.
Hän kääntyi.
-- Hyvää iltaa, herra Caderousse, sanoi Monte-Cristo. -- Mitä hittoa te
täällä teette tähän aikaan?
-- Apotti Busoni! huudahti Caderousse.
Ja koska hän ei voinut käsittää, millä tavoin tuo kummallinen mies oli
päässyt hänen luokseen -- hänhän oli lukinnut kaikki ovet --, niin hän
pudotti tiirikkakimppunsa ja jäi seisomaan paikalleen hämmästyksen
lyömänä.
Kreivi meni ikkunan ja Caderoussen väliin, niin ettei kauhistunut varas
päässyt pakenemaan.
-- Apotti Busoni! toisti Caderousse ja loi kreiviin säikähtyneen
katseen.
-- Niin juuri, apotti Busoni, sanoi Monte-Cristo, -- hän itse, ja on
hauskaa, että tunnette minut, herra Caderousse. Se todistaa, että
teillä on hyvä muisti, sillä emmehän ole tavanneet toisiamme kymmeneen
vuoteen.
Apotin rauhallisuus, iva ja voima saivat Caderoussen hirveän kauhun
valtaan.
-- Apotti, apotti! sopersi hän hampaat kalisten ja risti kätensä.
-- Olette siis varastamassa kreivi Monte-Criston papereita? totesi
otaksuttu apotti.
-- Herra apotti, sopersi Caderousse koettaen päästä ikkunaan, josta
kreivi hänet säälimättä esti, -- herra apotti, minä en tiedä ...
uskokaa minua ... minä vannon...
-- Irtileikattu ruutu, jatkoi kreivi, -- salalyhty, tiirikkakimppu,
puoliksi murrettu laatikko, onhan siinä selvät todisteet.
Caderousse kiskoi epätoivoisena kaulaliinaansa, hän etsi nurkkaa, jonne
voisi piiloutua, reikää, jonka kautta paeta.
-- Huomaan kyllä, sanoi kreivi, -- että olette pysynyt samana, herra
murhamies.
-- Herra apotti, koska tiedätte kaiken, niin tiedätte, että minä en
ollut siihen syypää, vaan eukkoni. Kyllähän se tutkinnossa tuli ilmi,
koska minut tuomittiin vain kaleerivankeuteen.
-- Olette siis suorittanut rangaistuksenne ja pyritte ilmeisesti
kärsimään uutta?
-- En, minut vapautti sieltä eräs mies.
-- Se mies on totisesti tehnyt yhteiskunnalle kauniin palveluksen!
-- Olinhan minä luvannut..., sanoi Caderousse.
-- Olette siis karannut vanki? keskeytti Monte-Cristo.
-- Niin olen, sanoi Caderousse levottomana.
-- Tämä uusi hairahdus on onneton tapaus... Ellen erehdy, joudutte
tästä mestauslavalle. Sitä pahempi, sitä pahempi, _diavolo_, niin kuin
sanovat Italian ylhäiset herrat.
-- Herra apotti, hetken hairahdus on tähän syypää...
-- Niin rikolliset aina sanovat.
-- Puute...
-- Joutavia, sanoi Busoni halveksivasti, -- puute voi pakottaa
kerjäämään, varastamaan leivän leipurin ovelta, mutta ei murtamaan
auki kirjoituspöytää asumattomaksi luullussa talossa. Ja kun
jalokivikauppias Joanne tuli maksamaan teille neljäkymmentäviisituhatta
frangia minulta saamastanne jalokivestä, ja te surmasitte hänet
saadaksenne pitää sekä rahat että jalokiven, niin pakottiko teitä
siihenkin puute?
-- Anteeksi, herra apotti, sanoi Caderousse. -- Olette jo kerran
pelastanut minut, pelastakaa tämäkin kerta.
-- En katso, että minulla on siihen mitään syytä.
-- Oletteko yksin, herra apotti? kysyi Caderousse pannen kätensä
ristiin, -- vai onko mukananne poliiseja ottamassa minua kiinni?
-- Olen aivan yksin, sanoi apotti, -- ja minä säälin vielä kerran teitä
ja päästän teidät menemään, vaikkakin siitä voi olla maailmalle
turmiota. Mutta ehdoksi asetan sen, että ilmaisette minulle koko
totuuden.
-- Herra apotti, sanoi Caderousse pannen kätensä ristiin ja lähestyen
Monte-Cristoa, -- olette totisesti minun pelastajani!
-- Väititte äsken, että teidät oli joku vapauttanut kaleerivankilasta.
-- Se on totta, kautta kunniani.
-- Kuka teidät vapautti?
-- Eräs englantilainen. Lordi Wilmore.
-- Tunnen hänet. Saan siis kuulla häneltä, oletteko valehdellut.
-- Herra apotti, puhun täyttä totta.
-- Tuo englantilainen siis suojeli teitä?
-- Ei minua, mutta erästä nuorta korsikalaista, joka oli
kahletoverinani.
-- Mikä tuon nuoren korsikalaisen nimi oli?
-- Benedetto.
-- Sehän on ristimänimi.
-- Hänellä ei ollut muuta nimeä, hän oli löytölapsi.
-- Tuo nuori mies karkasi siis teidän kanssanne?
-- Niin.
-- Millä tavoin?
-- Teimme työtä Saint-Mandrier'ssa, lähellä Toulonia. Tunnetteko
Saint-Mandrier'n?
-- Tunnen kyllä.
-- Kun päivällä nukuttiin kello kahdestatoista yhteen...
-- Rangaistusvangit saavat siis levätäkin! Eipä heitä siis kannata
sääliä, sanoi apotti.
-- Mutta eihän aina voi tehdä työtä, eihän ihminen ole mikään koira,
sanoi Caderousse.
-- Sitä parempi koirille, sanoi Monte-Cristo.
-- Toisten nukkuessa menimme syrjään, olimme katkoneet kahleemme
viilalla, jonka englantilainen oli meille toimittanut, ja pakenimme
uimalla.
-- Entä minne Benedetto joutui?
-- Sitä en tiedä.
-- Tiedätte aivan varmaan.
-- En toden totta tiedä. Erosimme Hyères'issa.
Ja vakuudeksi astui Caderousse askelen apottia kohden, joka pysyi
paikallaan liikkumattomana, tyynenä ja tutkivana.
-- Valehtelette! sanoi apotti Busoni epäämättömän varmasti.
-- Herra apotti...!
-- Valehtelette! Tuo mies on vieläkin ystävänne ja käytätte häntä
varmasti rikostoverinanne.
-- Herra apotti...!
-- Miten tulitte toimeen lähdettyänne Toulonista? Vastatkaa!
-- Miten milloinkin.
-- Valehtelette! sanoi apotti entistä jyrkemmällä äänellä.
Caderousse katsoi kauhistuneena apottiin.
-- Olette elänyt niillä rahoilla, joita hän teille on antanut, jatkoi
tämä.
-- Se on totta, sanoi Caderousse. -- Benedettosta on tullut erään
ylhäisen herran poika.
-- Mitenkä hän voi olla ylhäisen herran poika?
-- Avioton poika.
-- Ja mikä tuon ylhäisen herran nimi on?
-- Kreivi Monte-Cristo, sama, jonka asunnossa olemme.
-- Benedettoko kreivin poika? huudahti Monte-Cristo vuorostaan
kummastuen.
-- Niinhän sen täytyy olla, koska kreivi on hankkinut hänelle väärän
isän, antaa hänelle viisituhatta frangia kuukaudessa ja on
testamentistaan määrännyt hänelle viisisataatuhatta frangia.
-- Ahaa, sanoi väärä apotti, joka alkoi käsittää, miten asia oli. --
Mitä nimeä tuo nuori mies tällä hetkellä käyttää?
-- Hänen nimensä on Andrea Cavalcanti.
-- Hän on siis sama mies, joka käy ystäväni kreivi Monte-Criston luona
ja joka aikoo mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?
-- Juuri sama.
-- Ja te sallitte sen, onneton! Te, joka tunnette hänen elämänsä ja
hänen pahat tekonsa?
-- Miksi estäisin toveriani pääsemästä maailmassa eteenpäin? sanoi
Caderousse.
-- Se on totta, eihän teidän tehtävänne ole ilmoittaa sitä herra
Danglars'ille, vaan minun.
-- Älkää tehkö sitä, herra apotti...!
-- Miksi en?
-- Silloinhan menetämme jokapäiväisen leipämme.
-- Luuletteko, että säilyttääkseni jokapäiväisen leipänne suostuisin
salaamaan juonianne ja tulemaan osalliseksi rikoksistanne?
-- Herra apotti, sanoi Caderousse lähestyen häntä uudelleen.
-- Minä kerron kaikki.
-- Kenelle?
-- Herra Danglars'ille.
-- Hitto vieköön! huudahti Caderousse, otti tikarin hihastaan ja pisti
sillä keskelle apotin rintaa. -- Sinä et sano mitään, apotti!
Mutta Caderoussen suureksi hämmästykseksi tikari luiskahtikin syrjään,
ja sen kärki katkesi eikä tunkeutunut apotin rintaan.
Samassa kreivi tarttui murhaajan oikeaan ranteeseen ja pusersi niin
kovaa että tikari heltisi hänen herpaantuneista sormistaan ja hän
parkaisi tuskasta.
Mutta kreivi ei välittänyt hänen huudostaan, vaan puristi yhä
lujempaan, kunnes mies vaipui polvilleen ja sitten kasvoilleen maahan.
Kreivi laski jalkansa hänen päänsä päälle ja sanoi:
-- En tiedä, mikä minua estää murskaamasta kalloasi, murhaaja!
-- Armoa, armoa! huusi Caderousse.
Kreivi veti jalkansa pois.
-- Nouse! sanoi hän.
Caderousse nousi.
-- Kylläpä teillä on lujat kourat, apotti, sanoi Caderousse sivellen
käsivarttaan, joka oli aivan herpaantunut puristuksesta. -- Kylläpä
teillä on lujat kourat!
-- Hiljaa. Jumala antaa minulle voimia kesyttääkseni sinunkaltaisesi
pedon. Jumalan nimessä minä toimin. Muista se, konna, ja kun vielä
kerran sinua säästän, niin toimin vastoin Jumalan tahtoa.
-- Oi! huudahti Caderousse kauhun vallassa.
-- Ota kynä ja paperia ja kirjoita saneluni mukaan.
-- En minä osaa kirjoittaa, herra apotti.
-- Valehtelet! Ota kynä ja kirjoita!
Tämän voimakkaan tahdon taivuttamana Caderousse istui ja kirjoitti
näin:
Hyvä herra, se mies, jonka olette taloonne päästänyt ja jolle
aiotte naittaa tyttärenne, on entinen kaleerivanki. Hän pakeni
minun kanssani Toulonista. Hänen numeronsa oli 59, minun 58.
Hänen nimensä oli Benedetto, mutta oikeaa nimeään hän ei tiedä,
sillä hänellä ei ole tietoa vanhemmistaan.
-- Kirjoita nimesi alle! jatkoi kreivi.
-- Tehän tahdotte syöstä minut turmioon.
-- Jos sitä tahtoisin, veisin sinut lähimpään vartiopaikkaan. Kun kirje
saapuu perille, sinun ei luultavasti tarvitse enää pelätä mitään.
Kirjoita siis nimesi.
Caderousse kirjoitti.
-- Ja osoite: Herra paroni Danglars, pankkiiri, Chaussée-d'Antin-katu.
Caderousse kirjoitti osoitteen. Apotti otti kirjeen.
-- Nyt saat mennä.
-- Mitä tietä?
-- Sitä, mitä tulitkin.
-- Pitääkö minun mennä ikkunasta?
-- Osasithan kiivetä siitä sisäänkin.
-- Teillä on pahoja aikeita minun suhteeni.
-- Mitä pahoja aikeita minulla olisi?
-- Miksi ette päästä minua ovesta?
-- On turhaa herättää portinvartija.
-- Herra apotti, sanokaa, ettette haudo kuolemaani.
-- Minä tahdon samaa kuin Jumalakin.
-- Vannokaa, ettette iske minua, kun kiipeän alas.
-- Kuinka typerä raukka sinä olet?
-- Mitä aiotte minulle tehdä?
-- Aioin tehdä sinusta onnellisen ihmisen ja teinkin murhamiehen!
-- Herra apotti, sanoi Caderousse, -- koettakaa vielä kerran.
-- Sen teen, sanoi kreivi. -- Tiedättehän, että pidän sanani?
-- Tiedän, sanoi Caderousse.
-- Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä...
-- Ellei minun tarvitse teitä pelätä...
-- Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, niin jätä Pariisi, jätä
Ranska. Niin kauan kuin elät kunniallisesti, maksan sinulle pienen
eläkkeen. Sillä jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä...
-- Niin mitä? kysyi Caderousse vapisten.
-- Niin uskon, että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin
minäkin annan.
-- Niin totta kuin olen kristitty, sopersi Caderousse peräytyessään, --
saatte minut kuolemaan pelosta!
-- Joutavia, lähde! sanoi kreivi osoittaen sormellaan ikkunaa.
Caderousse kiipesi ikkunasta tikkaille ja alkoi kavuta maahan.
Silloin kreivi otti kynttilän ja valaisi sillä niin, että kadun
puolelta saattoi selvästi nähdä ikkunasta laskeutuvan miehen.
-- Mitä teettekään, apotti! huudahti Caderousse. -- Jos vartiosotilaat
sattuvat kulkemaan ohitse...
Ja hän puhalsi kynttilän sammuksiin. Sitten hän jatkoi kiipeämistään,
mutta ei tuntenut olevansa turvassa, ennen kuin tapasi maan jalkojensa
alla.
Monte-Cristo palasi makuuhuoneeseensa ja alkoi katsella puutarhaan ja
kadulle. Hän näki Caderoussen ottavan tikapuut, tekevän pienen
kierroksen puutarhassa ja nostavan tikapuut muurin nojaan.
Sitten hän näki miehen, joka oli odotellut, juoksevan samaan suuntaan
katua pitkin ja kätkeytyvän kulmauksen taakse lähelle sitä kohtaa,
jossa Caderousse aikoi päästä muurin yli.
Caderousse kiipesi hitaasti tikapuita ja päästyään viimeiselle pienalle
nosti varovaisesti päänsä muurin yli nähdäkseen, oliko katu tyhjä. Hän
ei nähnyt ketään, ei kuullut pienintäkään ääntä. Kello löi yksi
Invalidikirkon tornissa.
Sitten Caderousse nousi hajareisin istumaan muurille, veti tikapuut
luokseen ja siirsi ne muurin toiselle puolelle. Hän alkoi astua alas
tai oikeammin sanoen liukua pitämällä kiinni sivupuista. Se kävi
häneltä taitavasti ja tottuneesti.
Mutta vauhtiin päästyään hän ei enää voinutkaan pysähtyä. Ollessaan
puolitiessä hän näki miehen syöksyvän pimeästä esiin ja kohottavan
kätensä juuri samassa, kun hän pääsi maahan. Ennen kuin hän ennätti
millään tavoin puolustautua, iski käsi sellaisella voimalla hänen
selkäänsä, että hän päästi tikapuut ja huusi:
-- Auttakaa!
Melkein samassa osui toinen isku hänen kylkeensä. Hän kaatui huutaen:
-- Minä kuolen!
Hänen viruessaan maassa tarttui hyökkääjä hänen tukkaansa ja iski
kolmannen kerran keskelle rintaa. Caderousse ei enää kyennyt huutamaan.
Veri virtasi kolmesta haavasta.
Kun murhaaja huomasi, ettei hän enää huutanut, kohotti hän uhriaan
tukasta. Caderoussen silmät olivat ummessa ja suu vääntynyt. Murhaaja
luuli hänen kuolleen, pudotti hänet maahan ja pakeni.
Silloin Caderousse huomatessaan hänen pakenevan nousi kyynärpäänsä
nojaan ja huusi sammuvalla äänellä ponnistaen viimeiset voimansa:
-- Minä kuolen, auttakaa, herra apotti, auttakaa!
Valitushuuto kuului yössä. Takaportaitten ovi aukeni, sitten puutarhan
portti, ja Ali ja hänen herransa riensivät auttamaan.