Se oli todellakin Morrel, joka eilispäivän illasta asti oli kärsinyt
kovia tuskia. Rakastavaisille ominaisella vaistolla hän aavisti, että
rouva Saint-Méranin paluun ja markiisin äkillisen kuoleman johdosta
Villefort'in perheessä tapahtuisi sellaista, mikä vaikuttaisi hänen ja
Valentinen rakkauteen.
Niin kuin kohta saamme kuulla, oli hänen aavistuksensa ollut oikea,
eikä pelko, jonka vallassa hän oli syöksynyt ristikkoportin luo,
suinkaan ollut kuviteltua.
Mutta Valentine ei odottanut Morrelia, sillä tähän aikaan päivästä he
eivät yleensä toisiaan tavanneet, ja vain sattuma tai pikemminkin
onnekas vaisto oli johdattanut Valentinen puutarhaan. Hänet nähdessään
Morrel huusi häntä nimeltä. Valentine juoksi portille.
-- Te, tähän aikaan! sanoi hän.
-- Niin, ystävä-raukka, vastasi Morrel, -- tulen kuulemaan ja tuomaan
huonoja uutisia.
-- Tämä on siis onnettomuuden talo, sanoi Valentine. -- Puhukaa,
Maximilien, vaikka onnettomuuden mitta näyttääkin jo olevan
kukkuroillaan.
-- Rakas Valentine, sanoi Maximilien koettaen hillitä
mielenliikutustaan voidakseen puhua tyynesti, -- kuulkaahan minua. Se,
mitä nyt aion sanoa, on hyvin tärkeätä. Milloin aiotte mennä naimisiin?
-- En tahdo salata teiltä mitään, sanoi Valentine vuorostaan. -- Tänä
aamuna puhuttiin avioliitostani, ja äidinäitini, jolta odotin tukea,
onkin asettunut tämän avioliiton puolelle, jopa toivoo sitä niin
kiihkeästi, että heti kun herra d'Epinay saapuu, kirjoitetaan
avioliittosopimus.
Huokaus nousi nuoren miehen rinnasta, ja hän katseli tyttöä kauan ja
murheellisena.
-- Kuinka kauheata onkaan kuulla rakastamansa naisen suusta tuomionsa:
"Kärsimyksenne hetki on päätetty, muutaman tunnin päästä se alkaa."
Mutta mitä siitä, senhän täytyy tapahtua, enkä voi sitä omasta
puolestani estää. No niin, olette siis huomenna Franz d'Epinayn vaimo,
sillä hän on tänä aamuna saapunut Pariisiin.
Valentine huudahti.
-- Olin tunti sitten kreivi Monte-Criston luona, kertoi Morrel. -- Me
puhelimme, hän kotianne kohdanneesta onnettomuudesta ja minä teidän
surustanne, kun äkkiä ajoivat vaunut pihaan. En ole tätä ennen uskonut
aavistuksiin, mutta nyt uskon. Kuullessani vaunujen tulevan aloin
väristä. Kohta kuulin askelia portailta. Komendantin askelten kaiku ei
voinut Don Juania sen enempää kauhistuttaa kuin näiden askelten ääni
minua. Ovi aukeni, Albert de Morcerf astui huoneeseen, ja minä aloin jo
epäillä aavistustani, kun hänen jäljestään tulee toinen nuori mies,
jonka nähdessään kreivi huudahtaa: "Ah, paroni Franz d'Epinay!"
Tarvitsin kaiken voimani ja rohkeuteni pysyäkseni tyynenä. Ehkä
kalpenin, ehkä vapisin, mutta hymy säilyi huulillani. Mutta viiden
minuutin päästä poistuin enkä ollut kuullut ainoatakaan sanaa siitä,
mitä sinä aikana lausuttiin. Olin aivan masentunut.
-- Maximilien parka! lausui Valentine.
-- Ja tässä nyt olen, Valentine. Vastatkaa nyt minulle elämän ja
kuoleman uhalla: mitä aiotte tehdä?
Valentine painoi päänsä kumaraan. Hän oli aivan murtunut.
-- Kuulkaahan, sanoi Morrel, -- ette ensi kertaa ajattele meidän
asemaamme. Se on vakava, painostava, uhkaava. Minun mielestäni emme saa
antautua lohduttoman epätoivon valtaan. Tehkööt niin ne, jotka
nauttivat tuskasta ja tahtovat juoda kyyneliään. Sellaisiakin ihmisiä
on, ja Jumala varmaankin taivaassa palkitsee heitä siitä, että he ovat
olleet niin alistuvaisia täällä maan päällä. Mutta jos ihmisessä on
taisteluintoa, ei hän jätä kallista aikaa käyttämättä, vaan antaa
kohtalolle takaisin ne iskut, jotka se on iskenyt. Tahdotteko taistella
kieroa onnea vastaan, Valentine? Vastatkaa, sillä sitä tulin teiltä
kysymään.
Valentine vapisi ja katsoi kauhistuneena Morreliin. Hän ei koskaan
ollut ajatellutkaan vastustaa isäänsä, äidinäitiään, koko sukuaan.
-- Mitä sanottekaan? kysyi Valentine. -- Ja mitä sanotte
taistelemiseksi? Sanokaa sitä jumalattomuudeksi! Minäkö taistelisin
isäni määräyksiä, kuolevan äidinäitini tahtoa vastaan! Se on
mahdotonta!
Morrel liikahti.
-- Olette siksi jalo mies, että voitte minua ymmärtää, sanoi Valentine,
-- ettekä väitä vastaan. Minäkö taistelisin! Jumala siitä minua
varjelkoon! Ei, ei, kokoan kaiken aikaa voimani taistellakseni itseäni
vastaan ja juodakseni kyyneleni, niin kuin äsken sanoitte. Koskaan en
voi tuottaa isälleni murhetta enkä katkeroittaa äidinäitini viimeisiä
hetkiä.
-- Olette aivan oikeassa, sanoi Morrel tyynesti.
-- Millä äänellä te tuon sanotte! huudahti Valentine loukkaantuneena.
-- Sanon sen niin kuin sen lausuu teitä ihaileva mies, neiti, jatkoi
Maximilien.
-- Neiti! huudahti Valentine. -- Neiti! Voi teitä itsekästä miestä!
Näette, että olen epätoivoissani ettekä ole minua ymmärtävinänne.
-- Erehdytte, ja minä päinvastoin ymmärrän teitä erinomaisen hyvin.
Ette tahdo pahoittaa herra Villefort'in mieltä, ette vastustaa
markiisitarta, ja huomenna allekirjoitatte avioliittosopimuksen, joka
sitoo teidät puolisoonne.
-- Mutta hyvä Jumala, enhän voi muuta tehdä!
-- Älkää vedotko minuun, neiti, sillä olen tässä asiassa huono tuomari,
ja itsekkyyteni sokaisee minut, vastasi Maximilien. Käheä ääni ja
nyrkkiin pusertuneet kädet osoittivat, kuinka miehen epätoivo yhä vain
kasvoi.
-- Mitä siis olisitte minulle ehdottanut, jos olisin taipunut
toivomuksiinne? Vastatkaahan. Nyt ei ole kysymys loukkaamisesta, vaan
neuvokaa minua.
-- Sanotteko tuon täydellä todella, Valentine, ja voinko antaa teille
neuvon?
-- Voitte kyllä, rakas Maximilien, sillä jos se on hyvä, niin noudatan
sitä. Tiedättehän, kuinka hellästi teitä rakastan.
-- Valentine, sanoi Morrel irroittaen kokonaan laudan, joka oli
hellinnyt paikaltaan, -- antakaa minulle kätenne todistukseksi siitä,
että annatte anteeksi suuttumukseni. Pääni on aivan sekaisin, ja tunnin
ajan ovat mitä mielettömimmät ajatukset sitä kiertäneet. Siinä
tapauksessa, että noudattaisitte neuvoani...
-- No niin...! Mikä tuo neuvo on?
Nuori tyttö nosti silmänsä taivasta kohden ja huokaisi.
-- Olen vapaa, sanoi Maximilien, -- olen siksi rikas, että varani
riittävät meille molemmille. Ja minä vannon, että ennen kuin painan
huuleni otsallenne, olette vaimoni.
-- Saatatte minut aivan vapisemaan, sanoi tyttö.
-- Seuratkaa minua, jatkoi Morrel. -- Minä vien teidät sisareni luo,
joka ansaitsee tulla sisareksenne. Lähdemme Algeriaan, Englantiin,
Amerikkaan, ellette mieluummin siirry kanssani johonkin maaseudun
kolkkaan, jossa odotamme Pariisiin-paluutamme, kunnes ystävämme ovat
ennättäneet voittaa sukunne vastustukset.
Valentine pudisti päätään.
-- Odotin tuota, Maximilien, sanoi hän.
-- Se on mieletön neuvo, ja olisin teitä mielettömämpi, ellen heti ensi
hetkenä pidättäisi teitä sanomalla: Mahdotonta, Maximilien, mahdotonta!
-- Alistutte siis kohtaloonne, olkoon se millainen tahansa,
koettamattakaan muuttaa sitä toiseksi? totesi Morrel jälleen
synkistyen.
-- Niin, vaikka se tuottaisi minulle kuoleman.
-- Sanon siis kerran vielä, Valentine, että olette oikeassa, lausui
Morrel. -- Minähän tässä olen hullu, ja näette, että intohimo
sokaisee selvimmänkin järjen. Kiitos siis teille, joka ajattelette
intohimottomasti. Olkoon niin, asia on päätetty. Huomenna teidät
erottamattomasti yhdistetään Franz d'Epinayhin, ei tuollaisella
teatteritempulla, joka on keksitty huvinäytelmien loppua varten ja jota
sanotaan avioliittosopimuksen allekirjoitukseksi, vaan omasta vapaasta
tahdostanne.
-- Te saatatte jälleen minut aivan epätoivoon, Maximilien, sanoi
Valentine. -- Väännätte tikaria haavassa! Mitä tekisitte, jos sisarenne
noudattaisi tuollaista neuvoa, jollaisen minulle annatte?
-- Hyvä neiti, sanoi Morrel katkerasti, -- olen itsekäs, niin kuin
äsken sanoitte, enkä ajattele, mitä muut tekisivät siinä tilassa kuin
minä, vaan mitä itse tekisin. Ajattelen, että olen tuntenut teidät
vuoden ajan, että tutustumisestamme asti olen rakentanut onneni teidän
rakkaudellenne. Ajattelen, että koitti päivä, jolloin sanoitte
rakastavanne minua ja että siitä hetkestä alkaen en muuta toivonut kuin
saada teidät omakseni, sillä siitä riippui elämäni. En ajattele enää
mitään, sanon vain, että kohtalo on kääntynyt toiseksi, että luulin
omistavani taivaan ja olenkin sen menettänyt. Joka päivähän tapahtuu
sellaista, että pelaaja menettää ei ainoastaan sitä, minkä omistaa,
vaan senkin, mitä ei omista.
Morrel lausui nämä sanat aivan tyynesti. Valentine katsoi häneen jonkin
aikaa tutkivasti sallimatta Morrelin katseen tunkeutua niin syvälle,
että mies olisi nähnyt, mikä hämminki hänen sydämessään vallitsi.
-- Mitä aiotte nyt tehdä? kysyi Valentine.
-- Minulla on kunnia sanoa teille hyvästi, neiti, ja otan
todistajakseni Jumalan, joka kuulee sanani ja näkee sydämeni syvyyteen,
että toivotan teille elämää, joka on niin tyyni, niin onnellinen ja
niin täynnä ajatuksia muista, että siellä ei ole tilaa minulle.
-- Voi! huudahti Valentine.
-- Hyvästi, Valentine, hyvästi! Morrel kumarsi.
-- Minne aiotte nyt mennä? kysyi tyttö ojentaen kätensä ristikon läpi
ja tarttuen nuoreen mieheen, sillä hän ymmärsi oman sielunsa
levottomuudesta, että rakastetun tyyneys ei voinut olla muuta kuin
teeskentelyä. -- Minne aiotte?
-- Lähden pois ja koetan olla enää tuottamatta mitään häiriötä
sukuunne. Rupean esikuvaksi kaikille uskollisille kunnon miehille,
jotka joutuvat samaan asemaan kuin minäkin.
-- Ennen kuin lähdette, sanokaa, mitä aiotte tehdä, Maximilien?
Nuori mies hymyili alakuloisesti.
-- Puhukaa! Puhukaa! intti Valentine. -- Minä rukoilen teitä, puhukaa!
-- Onko mielipiteenne siis muuttunut, Valentine?
-- Eihän se voi, onneton, tiedättehän sen varsin hyvin, huudahti nuori
tyttö.
-- Hyvästi siis, Valentine!
Valentine ravisti porttia niin voimakkaasti, ettei olisi luullut hänen
siihen pystyvänkään. Ja kun Morrel lähti, työnsi tyttö molemmat kätensä
ristikon läpi, pani ne ristiin ja väänteli niitä huudahtaen:
-- Mitä aiotte? Tahdon sen tietää! Minne menette?
-- Olkaa rauhassa, Maximilien pysähtyi kolmen askelen päähän portista,
-- en aio tehdä toista ihmistä vastuunalaiseksi niistä iskuista, jotka
kohtalo on minulle varannut. En aio etsiä käsiini herra Franzia
haastaakseni hänet kaksintaisteluun, surmatakseni hänet, sehän olisi
mieletöntä. Mitä tämä asia herra Franziin kuuluu? Hän näki minut tänä
aamuna ensi kerran, hän on jo unohtanutkin minut. Hän ei tietänyt
minusta mitään, kun omaisenne määräsivät teidät toisillenne. Minulla ei
siis ole mitään tekemistä herra Franzin kanssa, ja vannon, etten
mitenkään tule hänelle kostamaan.
-- Mutta kenelle siis kostatte, minulleko?
-- Teille, Valentine! Jumala siitä minua varjelkoon! Nainen on pyhä,
nainen, jota mies rakastaa, on loukkaamaton!
-- Itsellenne siis, onneton, itsellenne?
-- Minähän olen syyllinen, enkö olekin? sanoi Morrel.
-- Maximilien, tulkaa tänne, sanoi Valentine, -- tulkaa tänne, minä
tahdon.
Maximilien lähestyi hellästi hymyillen, ja ellei hän olisi ollut kovin
kalpea, olisi luullut häntä täysin tyyneksi.
-- Kuulkaa minua, rakkaani, armas Valentine, sanoi hän sointuvalla,
vakavalla äänellä, -- te ja minä emme ole koskaan hautoneet sellaisia
ajatuksia, joita olisimme saaneet hävetä maailman, vanhempiemme ja
Jumalan edessä. Me voimme lukea toisen sydämen ajatukset aivan kuin
kirjasta. En ole koskaan ollut romanttinen, en ole haaveileva sankari,
en kuvittele olevani Manfred tai Antony, mutta, käyttämättä kauniita
sanoja, valoja ja vakuutuksia, olen elämäni rakentanut teidän varaanne.
Te voitte hylätä minut, siihen teillä on oikeus, mutta olen sanonut sen
jo kerran ja sanon uudelleen, jos minut hylkäätte, on elämäni mennyttä.
Siitä hetkestä alkaen, jolloin väistytte luotani, olen yksin
maailmassa. Sisareni on onnellinen miehensä kanssa; hänen puolisonsa on
vain lankoni, siis mies, jonka yhteiskunnallinen sovinnaisuus sitoo
minuun; kukaan ei siis tarvitse elämääni, joka on käynyt minulle
tarpeettomaksi. Aion tehdä näin: odotan viimeiseen hetkeen asti, siksi,
kunnes olette naimisissa. En tahdo menettää pienintäkään
mahdollisuutta, mitä sattumalla voi olla meille varattuna: herra Franz
voi kuolla; sinä hetkenä, jona lähestytte alttaria, voi salama iskeä
maahan. Kuolemaantuomittu pitää ihmeitä mahdollisina, niin pian kuin on
kysymyksessä hänen elämänsä. Odotan siis, niin kuin sanoin, viimeiseen
asti, ja kun onnettomuuteni on varma, kun ei mitään toivoa enää ole,
silloin kirjoitan avomielisen kirjeen langolleni ja toisen
poliisiprefektille, joissa ilmoitan aikeistani, ja ammun kuulan otsaani
jossakin metsän reunassa, vallihaudan partaalla, virran rannalla, niin
totta kuin olen Ranskan rehellisimmän miehen poika.
Valentine vapisi suonenvedontapaisesti. Hänen kätensä irtautuivat
portista, käsivarret lysähtivät alas, ja suuret kyynelet virtasivat
pitkin hänen poskiaan. Nuori mies seisoi hänen edessään synkkänä ja
päättäväisenä.
-- Armahtakaa, armahtakaa minua, sanoi Valentine, -- lupaattehan jäädä
elämään, lupaattehan?
-- En, kautta kunniani, sanoi Maximilien. -- Mutta mitä te siitä
välitätte? Olettehan tehnyt velvollisuutenne, ja omatuntonne on tyyni.
Valentine vaipui polvilleen pidellen sydäntään, joka oli
halkeamaisillaan.
-- Maximilien, sanoi hän, -- Maximilien, ystäväni, todellinen veljeni
maan päällä ja puolisoni taivaassa, minä rukoilen sinua, tee niin kuin
minäkin, elä ja kärsi. Kerran kuitenkin kohtaamme jälleen toisemme.
-- Hyvästi, Valentine, sanoi Morrel.
-- Jumalani! sanoi Valentine nostaen ylevin ilmein kätensä kohden
taivasta. -- Sinä näet, että olen tehnyt kaiken pysyäkseni nöyränä
tyttärenä. Olen anonut, rukoillut, pyytänyt. Hän ei kuule rukouksiani,
ei pyyntöjäni, ei kyyneliäni. No niin, jatkoi hän kuivaten kyynelensä
ja kooten koko tarmonsa, -- en tahdo kuolla omantunnonvaivoihin,
mieluummin kuolen häpeään. Te saatte elää, Maximilien, en kuulu
kenellekään muulle kuin teille. Minä hetkenä? Mihin aikaan? Hetikö?
Määrätkää, käskekää, minä tottelen.
Morrel, joka jälleen oli astunut muutaman askelen poistuakseen, oli
uudelleen palannut ja sanoi ilosta kalpeana ja ojentaen portin lävitse
molemmat kätensä Valentinelle:
-- Valentine, rakas ystävä, älkää puhuko minulle noin, antakaa minun
mieluummin kuolla. Ei saa olla kysymys pakosta, jos todella rakastatte
minua yhtä paljon kuin minä teitä? Jos säälistä pakotatte minut jäämään
eloon, niin mieluummin kuolen.
-- Kuka oikeastaan on minua maailmassa rakastanut? Hän, sopersi
Valentine. -- Kuka on minua suruissani lohduttanut? Hän. Mistä toivoni
on saanut tukea, katseeni varmuutta, missä vertavuotava sydämeni saanut
rauhan? Hänen luotaan, aina vain hänen luotaan. Niin, sinä olet tällä
kertaa vuorostasi oikeassa. Maximilien, minä seuraan sinua, jätän isäni
kodin, kaikki. Kuinka kiittämätön olenkaan! huudahti Valentine. --
Kaikki jätän ... isoisä-raukankin!
-- Ei, sanoi Maximilien, -- sinä et heitä jätä. Herra Noirtier on
osoittanut tuntevansa sympatiaa minua kohtaan. No niin, ennen pakoasi
ilmoitat hänelle kaikki. Hänen suostumuksensa puolustaa tekoasi Jumalan
edessä. Heti naimisiin mentyämme hän tulee luoksemme. Yhden lapsen
sijasta hän saa kaksi. Olet kertonut minulle, millä tavoin hän ilmaisee
sinulle ajatuksensa ja miten sinä vastaat. Pian minäkin opin tämän
merkkikielen, Valentine. Minä lupaan sinulle, että epätoivon sijasta,
joka nyt näyttää meitä uhkaavan, saammekin onnen!
-- Katsohan, Maximilien, kuinka voimakas vaikutus sinulla on minuun.
Sinä saatat minut melkein uskomaan sanojasi. Ja kuitenkin tuo kaikki on
aivan mieletöntä, sillä isäni kiroaa minut. Minä tunnen hänen
taipumattoman sydämensä, hän ei koskaan anna tätä anteeksi. Maximilien,
jos jollakin keinolla, rukouksilla, sattuman avulla voin viivyttää
avioliittoa, niin lupaatteko siinä tapauksessa odottaa?
-- Sen vannon, ja vannokaa te minulle, ettei tuosta kamalasta
avioliitosta tule mitään, että vaikka teidät vietäisiin viranomaisten
ja papin eteen, aina vastaatte kieltävästi?
-- Sen vannon, Maximilien, kaiken sen nimessä, mikä minulle on
maailmassa pyhintä, äitini muiston nimessä!
-- Odottakaamme siis, sanoi Morrel.
-- Niin, odottakaamme, jatkoi Valentine ja hengitti helpotuksesta tämän
sanan kuullessaan. -- Mehän voimme vielä pelastua.
-- Minä luotan teihin, Valentine, sanoi Morrel, -- kaikki, mitä teette,
on oikein. Mutta ellei rukouksistanne välitetä, jos isänne, jos rouva
Saint-Méran vaativat, että Franz d'Epinay kutsutaan huomenna
allekirjoittamaan avioliittosopimusta...
-- Silloin muistan lupaukseni.
-- Ette allekirjoita...
-- Vaan tulen etsimään teitä ja yhdessä pakenemme. Mutta siihen asti
älkäämme kiusatko Jumalaa. Älkäämme tavatko toisiamme. Suorastaan ihme,
kohtalon sallima on ollut, ettei meitä tähän asti ole yllätetty, sillä
jos se olisi tapahtunut, niin meillä ei enää olisi mitään
pelastuskeinoa.
-- Olette oikeassa, Valentine. Mutta millä tavoin saan tietää...
-- Notaarin, herra Deschamps'in välityksellä.
-- Minä tunnen hänet.
-- Ja minulta itseltäni. Kirjoitan teille. Hyvä Jumala, onhan tämä
avioliitto minulle aivan yhtä vastenmielinen kuin teillekin!
-- Hyvä, hyvä, kiitos, armas Valentine, sanoi Morrel. -- Asia on siis
päätetty, heti kun saan tietää hetken, tulen tänne, ja te kiipeätte
muurin yli minun syliini. Kaikki tapahtuu helposti. Aitauksen toisella
puolella odottavat vaunut, nousemme niihin, ja minä vien teidät
sisareni luo. Siellä me joko hiljaisuudessa tai julkisesti -- miten
vain tahdotte -- vetoamme voimaamme ja omaan tahtoomme emmekä anna
itseämme teurastaa niin kuin lampaat, joilla ei ole puolustuksekseen
mitään muuta kuin valituksensa.
-- Asia on päätetty, sanoi Valentine. -- Nyt minä vuorostani sanon:
Maximilien, te teette oikein.
-- Oh!
-- No, oletteko vaimoonne tyytyväinen? kysyi nuori tyttö surullisesti.
-- Rakas Valentine, "olen"-sana ei riitä vastaukseksi.
-- Sanokaa se kuitenkin.
Valentine oli painanut huulensa lähemmäksi ristikkoa, ja hänen sanansa
yhdessä raikkaan henkäisyn kanssa leyhyivät Morrelin huulille.
-- Näkemiin, sanoi Valentine erottautuen tästä onnestaan, -- näkemiin!
-- Saanhan teiltä kirjeen?
-- Saatte.
-- Kiitos, rakas vaimoni! Näkemiin.
Kuului viattoman lentosuudelman ääni, ja Valentine katosi lehmuksien
suojaan.
Morrel kuunteli, kunnes ei enää kuulunut tytön hameen kahinaa
pensastossa eikä hänen askeliaan hiekkakäytävällä. Sitten hän nosti
silmänsä taivasta kohden ja hymyili kiittäen taivasta siitä, että sai
osakseen näin suuren rakkauden.
Maximilien palasi kotiinsa ja odotti koko sen päivän ja koko
seuraavankin saamatta mitään tietoa. Vasta sitä seuraavana päivänä
kello kymmenen aamulla, juuri kun hän oli lähdössä notaarin, herra
Deschamps'in luo, hän sai postissa kirjeen, jonka tunsi Valentinen
lähettämäksi, vaikkei koskaan ollutkaan nähnyt hänen käsialaansa.
Kirje oli seuraava:
Kyynelet, rukoukset eivät ole auttaneet. Eilen olin kaksi tuntia
Saint-Philippe-du-Roulen kirkossa ja rukoilin hartaasti Jumalaa.
Jumala on taipumaton samoin kuin ihmisetkin, ja avioliittosopimus
on päätetty allekirjoittaa tänä iltana kello yhdeksän.
Minulla on vain yksi lupaus, samoin kuin minulla on vain yksi
sydänkin. Lupaukseni olen antanut Teille, sydämeni kuuluu Teille!
Tänä iltana siis neljännestä vailla yhdeksän ristikon luona.
Teidän vaimonne Valentine de Villefort.
P.S. Äidinäiti-raukka voi yhä huonommin. Eilen hänen kiihkeä
mielentilansa muuttui hourailuksi, tänään hänen hourailunsa on
melkein hulluutta.
Teidän täytyy rakastaa minua paljon voidakseni unohtaa, missä
tilassa hänet jätän.
Luulen, että isoisä Noirtier'lta on salattu, että tänä iltana
tapahtuu avioliittosopimuksen allekirjoittaminen.
Morrel ei tyytynyt Valentinen antamiin tietoihin. Hän meni notaarin
luo, joka vahvisti uutisen, että avioliittosopimus allekirjoitettaisiin
saman päivän iltana kello yhdeksän.
Sitten hän meni Monte-Criston luo. Täällä hän sai kuulla lisää. Franz
oli käynyt ilmoittamassa tästä juhlatilaisuudesta, rouva Villefort oli
omasta puolestaan kirjoittanut ja pyytänyt anteeksi, ettei voinut
kutsua kreiviä tähän tilaisuuteen saapumaan, koska markiisi
Saint-Méranin kuolema ja hänen leskensä terveydentila antoi
tilaisuudelle alakuloisen leiman, eikä rouva Villefort tahtonut millään
tavoin synkistää kreivin mieltä, vaan toivoi hänelle kaikkea
mahdollista onnea.
Edellisenä päivänä oli Franz esitelty markiisitar Saint-Méranille, joka
tätä varten oli hetkeksi noussut vuoteestaan.
Morrel oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei kreivin terävä silmä
voinut olla sitä huomaamatta. Sen vuoksi Monte-Cristo olikin hänelle
ystävällisempi kuin koskaan ennen, niin ystävällinen, että Morrel oli
jo kertomaisillaan hänelle kaikki. Mutta hän muisti Valentinelle
antamansa lupauksen ja säilytti salaisuuden.
Nuori mies luki pariinkymmeneen kertaan päivän kuluessa Valentinen
kirjeen ja vannoi yhä uudelleen, että hän tekisi Valentinen
onnelliseksi. Tyttö, joka tekee noin rohkean päätöksen, saa vaatia
mieheltä paljon! Totisesti, hän ansaitsee suurta rakkautta mieheltä,
jonka tähden hän kaiken uhraa! Hän on samalla kuningatar ja vaimo, ja
miehen tulee kiittää ja rakastaa häntä koko sielullaan.
Maximilien oli järjestänyt kaikki pakoa varten. Aitauksen ruohikkoon
oli kätketty kahdet tikapuut; keveät vaunut, joita hän itse aikoi
ohjata, odottivat. Ei palvelijoita, ei lyhtyjä. Vasta ensimmäisessä
kadunkäänteessä hän aikoi sytyttää lyhdyt, sillä hänen täytyi varoa
joutumasta poliisin käsiin.
Aika ajoin Morrelin koko ruumis värisi. Hän ajatteli hetkeä, jolloin
hän muurin harjalla auttaa Valentinea laskeutumaan tikapuita alas ja
saa pitää sylissään vapisevaa olentoa, jonka kättä hän vain oli tähän
asti pusertanut ja sormia suudellut.
Mutta kun iltapäivä tuli ja aika läheni, tunsi Morrel tarvetta saada
olla yksin. Hänen verensä sykki levottomasti, vähäpätöisimmätkin
kysymykset, ystävän äänikin olisi voinut häntä ärsyttää. Hän sulkeutui
huoneeseensa ja koetti lukea, mutta ei ymmärtänyt lukemastaan mitään ja
heitti lopulta kirjan pois miettiäkseen yhä uudelleen pakotuumansa
kaikkia yksityiskohtia.
Lopulta määräaika koitti.
Ei koskaan ole rakastunut mies antanut kellojen käydä rauhassa. Morrel
hypisteli niin paljon omiaan, että ne kello kuudelta jo näyttivät
puoli yhdeksää. Hän arveli, että oli aika lähteä, sillä vaikka
avioliittosopimus oli määrä allekirjoittaa vasta yhdeksältä,
ei Valentine kenties odottaisikaan siihen asti. Kun siis Morrel
oman pöytäkellonsa mukaan puoli yhdeksän läksi asunnostaan
Meslay-kadun varrelta, saapui hän aitauksen luo silloin, kun
Saint-Philippe-du-Roulen kello löi kahdeksan.
Hän kätki hevosen ja vaunut erääseen rappeutuneeseen vajaan, jossa hän
usein itsekin oli piileksinyt.
Aurinko laski, ja puutarhan puut näyttivät enää vain isoilta mustilta
läiskiltä.
Silloin Morrel hiipi sykkivin sydämin katsomaan ristikon aukosta.
Ketään ei näkynyt.
Kello löi puoli yhdeksän.
Puoli tuntia kului odotukseen. Morrel käveli edestakaisin ja kävi vähän
väliä kurkistamassa portin raosta. Puutarha tuli yhä tummemmaksi ja
hiljaisemmaksi, mutta hän tähyili turhaan valkoista pukua, kuulosti
turhaan askelten ääntä.
Puiden välitse häämöttävä talo pysyi pimeänä, eikä mikään osoittanut,
että talossa toimitettaisiin niin tärkeää tehtävää kuin on
avioliittosopimuksen allekirjoittaminen.
Morrel katsoi kelloaan, se oli neljännestä vailla kymmenen. Mutta pian
kirkonkello, jonka hän oli jo kuullut lyövän jonkin kerran, oikaisi
taas hänen erehdyksensä ja löi puoli kymmenen.
Hän oli jo odottanut puoli tuntia kauemmin kuin Valentine oli
määrännyt.
Nuoren miehen sydän kärsi kauheita tuskia, ja jokainen sekunti osui
hänen sydämeensä kuin lyijyvasaran isku.
Pieninkin lehtien kahina, heikoinkin tuulen leyhäys tarttui hänen
korvaansa ja sai hien virtaamaan hänen otsaltaan. Vihdoin hän aivan
vapisten nosti tikapuut muurin nojaan ja astui ensimmäiselle tikkaalle,
ettei hetkeäkään menisi hukkaan.
Kello löi kymmenen.
-- Avioliittosopimuksen allekirjoittaminen ei mitenkään voi kestää näin
kauan, ellei jotakin aivan odottamatonta ole tapahtunut, ajatteli hän.
-- Olen tuuminut, kuinka kauan toimitus kestää, olen laskenut jokaisen
pienimmänkin yksityiskohdan. Jotakin on tapahtunut.
Vuoroin hän käveli edestakaisin portin edessä, vuoroin painoi polttavan
otsansa kylmää ristikkoa vastaan. Oliko Valentine pyörtynyt sopimuksen
allekirjoituksen jälkeen, oliko häntä estetty pakenemasta? Sitä
ajatellessaan Morrel tuli epätoivoiseksi. Lopulta hän oli varma, että
Valentinen voimat olivat pakomatkalla pettäneet ja että hän oli
kaatunut pyörtyneenä keskelle puutarhan käytävää.
-- Jos niin on käynyt, huudahti nuori mies kavuten kiireesti tikapuita
ylös, -- menetän hänet ja olen itse siihen syypää.
Kuvitelma vahvistui vahvistumistaan. Hänen silmänsä, jotka koettivat
nähdä pimeässä, olivat huomaavinaan valkoisen olennon viruvan
käytävällä. Morrel uskalsi viimein huutaakin ja oli kuulevinaan heikkoa
valitusta.
Kello löi puoli yksitoista. Hän ei voinut enää odottaa. Mitä tahansa
oli saattanut tapahtua. Hänen ohimosuonensa sykkivät kiivaasti, maailma
pimeni hänen silmissään. Hän kiipesi muurin yli ja hyppäsi toiselle
puolelle.
Hän oli Villefort'in alueella ja oli tunkeutunut sinne luvattomasti.
Hän tiesi kyllä, mitä seurauksia siitä voisi koitua, mutta kun hän
kerran oli mennyt näin pitkälle, ei hän enää voinut peräytyä.
Vähän ajan kuluttua hän oli puiston toisessa laidassa ja saattoi nähdä
koko talon.
Sen sijaan että valo olisi välkkynyt jokaisesta ikkunasta, niin kuin
olisi ollut luonnollista juhlahetkenä, oli talo melkein pimeä. Vain
rouva Saint-Méranin ikkunoiden takaa häilyi valo kuin virvatuli. Toinen
valo pysyi liikkumattomana punaisten verhojen takana. Nämä verhot
olivat rouva Villefort'in makuuhuoneessa.
Morrel arvasi tämän kaiken. Hän oli niin monta kertaa yksinäisyydessään
ajatellut, missä Valentine liikkui, ja mielessään sommitellut talon
pohjapiirustuksen, että hän tunsi talon tarkoin, vaikka ei koskaan
ollut siellä käynytkään.
Nuori mies kauhistui vielä enemmän tätä pimeyttä ja hiljaisuutta kuin
Valentinen poissaoloa.
Mielettömänä, tuskasta hulluna, päättäen voittaa kaikki esteet
saadakseen nähdä Valentinen ja päästäkseen selvyyteen onnettomuudesta,
jonka hän aavisti tapahtuneen, Morrel aikoi juuri lähteä menemään
nurmikon poikki, kun tuuli etäältä toi hänen korvaansa puhetta.
Tämän kuullessaan hän astui askelen taaksepäin. Hän oli jo puoliksi
tullut puiden suojasta esiin; nyt hän vetäytyi takaisin pimentoon ja
pysytteli liikkumattomana ja vaiti.
Hän oli tehnyt päätöksensä. Jos Valentine tulisi yksinään, ilmaisisi
hän läsnäolonsa parilla sanalla; jos Valentine oli jonkun seurassa,
näkisi hän ainakin, ettei tytölle ollut mitään pahaa tapahtunut;
jos tulijat olivat outoja, kuulisi hän muutaman sanan heidän
keskustelustaan ja pääsisi selvyyteen siitä, mitä oli tapahtunut.
Pilvi siirtyi kuun päältä, ja Morrel näki ovella Villefort'in ja hänen
seurassaan mustapukuisen miehen. He astuivat portaita alas ja lähenivät
puistoa. Tuskin he olivat astuneet muutaman askelen, kun Morrel tunsi
mustapukuisen miehen tohtori Avrignyksi.
Nähdessään heidän tulevan nuori mies aivan vaistomaisesti peräytyi,
kunnes törmäsi keskellä puistoa olevan sykomorin runkoon. Siihen hänen
täytyi pysähtyä.
Lopulta hiekka lakkasi narskumasta miesten jalkojen alla.
-- Hyvä tohtori, sanoi kuninkaallinen prokuraattori, -- taivas on
todellakin päättänyt tuhota meidät. Mikä kamala kuolema! Mikä
salamanisku! Älkää koettakokaan lohduttaa minua. Haava on liian veres
ja liian syvä! Kuollut, kuollut!
Kylmä hiki nousi nuoren miehen otsalle, ja hänen hampaansa kalisivat.
Kuka oli kuollut tässä talossa, mikä oli taivaan kirous?
-- Rakas herra Villefort, vastasi lääkäri äänellä, joka vain lisäsi
nuoren miehen kauhua, -- en voi nyt lohduttaa teitä, päinvastoin.
-- Mitä tarkoitatte? kysyi kuninkaallinen prokuraattori kauhistuneena.
-- Tarkoitan, että teitä kohdanneen onnettomuuden takana on ehkä toinen
vielä tätä suurempi.
-- Hyvä Jumala, sanoi Villefort pannen kätensä ristiin, -- mitä vielä
aiotte minulle ilmaista?
-- Olemmehan aivan kahden, ystäväni?
-- Olemme, aivan kahden. Mutta mitä tämä varovaisuus merkitsee?
-- Sitä, että minun täytyy tehdä teille kamala tunnustus, sanoi
tohtori. -- Istukaamme.
Villefort pikemmin putosi kuin istahti eräälle penkille. Tohtori seisoi
hänen edessään ja laski kätensä hänen olalleen. Morrel piteli toisella
kädellään jääkylmää otsaansa ja hillitsi toisella sydäntään, ettei sen
sykintä kuuluisi.
-- Puhukaa, tohtori, minä kuuntelen, sanoi Villefort. -- Iskekää, olen
kaiken valmistunut.
-- Rouva Saint-Méran oli kyllä jo iäkäs, mutta hän oli erinomaisen
terve.
Morrel hengähti ensi kerran syvään kymmenen minuutin aikana.
-- Suru surmasi hänet, sanoi Villefort. -- Niin, suru, tohtori! Hänhän
oli neljäkymmentä vuotta tottunut elämään markiisin kanssa...
-- Suru ei häntä surmannut, rakas Villefort, sanoi tohtori. -- Suru voi
surmata, vaikka sellaiset tapaukset ovatkin harvinaisia, mutta se ei
tapa yhtenä päivänä, ei yhdessä tunnissa, ei kymmenessä minuutissa.
Villefort ei vastannut, vaan kohotti päänsä, joka tähän asti oli ollut
kumarassa, ja katsoi kauhistuneena tohtoriin.
-- Olittehan saapuvilla hänen kuollessaan? kysyi Avrigny.
-- Olin kyllä, vastasi kuninkaallinen prokuraattori. -- Kielsittehän
hiljaa minua poistumasta.
-- Huomasitteko sen taudin merkit, johon rouva Saint-Méran kuoli?
-- Huomasin kyllä. Rouva Saint-Méran sai kolme eri kouristusta muutaman
minuutin kuluessa, ja joka kerta ne tulivat edellistä pikemmin ja
olivat yhä kovemmat. Kun te tulitte, oli rouva Saint-Méran jo jonkin
aikaa läähättänyt. Hänellä oli silloin kouristus, jota pidin vain
hermokohtauksena. Mutta vasta silloin aloin kauhistua, kun näin hänen
kohottautuvan vuoteestaan jäsenet ja kaula jännitettyinä. Näin
ilmeestänne, että puuska oli vaarallisempi kuin aavistinkaan.
Kohtauksen mentyä ohitse etsin katsettanne, mutta en sitä kohdannut.
Tunnustelitte hänen valtimoaan ja laskitte sen sykintää, ja toinen
kouristus tuli, ennen kuin olitte kääntynytkään minuun päin. Tämä
toinen kouristus oli ensimmäistä kamalampi. Samat liikkeet
uusiintuivat, suu vääntyi väärään ja tuli siniseksi. Kolmannella
hän kuoli. Jo ensimmäisen kohtauksen nähdessäni tunsin sen
jäykkäkouristukseksi. Te vakuutitte, että olin oikeassa.
-- Sen sanoin kaikkien muiden kuullen, lausui lääkäri, -- mutta nyt
olemme kahden.
-- Hyvä Jumala, mitä aiotte nyt minulle sanoa?
-- Että jäykkäkouristuksen ja eräiden kasviaineiden aiheuttaman
myrkytyksen tuntomerkit ovat aivan samanlaiset.
Villefort ponnahti seisoalleen. Seisottuaan hetkisen liikkumattomana
paikallaan hän jälleen lysähti istumaan.
-- Hyvä Jumala, herra tohtori, oletteko punninnut sanojanne?
Morrel ei tietänyt, oliko hän valveilla vai näkikö unta.
-- Kuulkaahan, sanoi tohtori, -- tiedän varsin hyvin, kuinka painava
tämä syytökseni on, ja tiedän myös, kenelle puhun.
-- Puhutteko virkamiehelle vai ystävälle? kysyi Villefort.
-- Ystävälle, ainoastaan ystävälle tänä hetkenä. Jäykkäkouristuksen ja
tietyn kasvimyrkytyksen merkit ovat niin samanlaiset, että jos minun
tänä hetkenä tulisi antaa todistus, niin arkailisin. Sanon kerta
vielä, etten puhu virkamiehelle vaan ystävälle! No niin: kolmen
neljännestunnin ajan tarkastin rouva Saint-Méranin kouristuksia,
kuolinkamppailua ja kuolemaa. No niin, varma vakaumukseni on, että
rouva Saint-Méran ei ole ainoastaan kuollut myrkkyyn, vaan voinpa vielä
sanoa, mitä myrkkyäkin on käytetty.
-- Tohtori, tohtori!
-- Merkit ovat selvät. Uneliaisuus, jonka keskeyttävät hermokohtaukset,
aivojen ärtyminen, toiminnan taukoaminen ruumiin keskusosissa. Rouva
Saint-Méran on kuollut brusiiniin tai strykniiniin, jota hän on saanut
sattumalta tai erehdyksestä.
Villefort tarttui tohtorin käteen.
-- Sehän on mahdotonta, sanoi hän. -- Sanokaa, että näen unta, hyvä
Jumala, näen unta! On kamalaa kuulla sellaisia sanoja teidänlaisenne
miehen suusta! Taivaan nimessä rukoilen teitä, rakas tohtori, sanokaa,
että olette voinut erehtyä!
-- Olen kyllä voinut, mutta...
-- Mutta...?
-- Mutta sitä en usko.
-- Tohtori, armahtakaa minua. Näinä viimeisinä päivinä on tapahtunut
niin paljon kamalia asioita, että luulen tulevani hulluksi.
-- Onko joku muu kuin minä ollut markiisittaren luona?
-- Ei ole.
-- Onko lähetetty apteekista noutamaan lääkettä, jota minä en ole
määrännyt?
-- Ei ole.
-- Onko rouva Saint-Méranilla ollut vihamiehiä?
-- En tiedä ainoatakaan.
-- Oliko kellään hyötyä hänen kuolemastaan?
-- Ei ollut, ei ollut. Tyttäreni on hänen ainoa perillisensä, Valentine
yksinään... Jos sellainen ajatus heräisi mielessäni, niin työntäisin
tikarin rintaani rangaistakseni itseäni pelkästä ajatuksestakin.
-- Rakas ystävä, huudahti Avrigny vuorostaan, -- Jumala varjelkoon
minua ketään syyttämästä, enhän puhu muusta kuin tapaturmasta,
ymmärrättekö, erehdyksestä. Mutta olkoon tässä tapahtunut erehdys
tai tapaturma, niin teko sellaisenaan on olemassa ja puhuu
omalletunnolleni, ja omatuntoni puhuu teille ääneen. Tutkikaa.
-- Ketä? Miten? Millä tavoin?
-- Olisikohan Barrois, tuo vanha palvelija, erehtynyt ja antanut rouva
Saint-Méranille lääkettä, joka on valmistettu hänen herraansa varten.
-- Isäänikö varten?
-- Niin.
-- Mutta mitenkä herra Noirtier'lle valmistettu lääke olisi voinut
surmata rouva Saint-Méranin?
-- Sen voi helposti selittää. Tiedättehän, että muutamissa taudeissa
myrkky on lääkettä. Halvaus on tällainen sairaus. Noin kolme kuukautta
sitten, koettaessani kaikkia parannusmenetelmiä saadakseni herra
Noirtier'n puhumaan, päätin ryhtyä viimeiseen keinoon. Kolmen kuukauden
aikana olen antanut hänelle brusiinia. Viimeksi määräämässäni
annoksessa oli kuusi senttigrammaa. Kuusi senttigrammaa ei voi
vaikuttaa herra Noirtier'n halvautuneeseen ruumiiseen vahingollisesti,
sillä hän on vähitellen kasvaneiden annosten vaikutuksesta siihen
tottunut, mutta kuusi senttigrammaa voi surmata kenen muun tahansa.
-- Rakas tohtori, herra Noirtier'n ja rouva Saint-Méranin huoneistot
eivät ole mitenkään toistensa yhteydessä, eikä Barrois koskaan ole
käynyt anoppini luona. Minun täytyy sanoa teille, herra tohtori, että
vaikka tiedänkin teidät maailman tunnollisimmaksi ja taitavimmaksi
mieheksi ja uskoisin teihin ehdottomasti, niin tässä tapauksessa minun
täytyy vedota vanhaan lauseeseen: Ihminen on erehtyväinen.
-- Luotatteko johonkuhun muuhun virkaveljeeni yhtä paljon kuin minuun?
-- Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitatte?
-- Kutsukaa hänet, minä kerron hänelle mitä olen nähnyt, mitä olen
huomannut, ja me teemme ruumiinavauksen.
-- Ja uskotteko löytävänne myrkyn jätteitä?
-- En myrkkyä, sitä en ole sanonut, mutta tulemme huomaamaan, että
hermosto on ollut ärtynyt, että näennäinen, eittämätön tukehtuminen on
tapahtunut, ja me sanomme teille: Rakas Villefort, jos huolimattomuus
on tämän aiheuttanut, niin pitäkää silmällä palvelijoitanne. Jos viha
sen on saanut aikaan, niin vartioikaa vihamiehiänne.
-- Hyvä Jumala, mitä ehdotattekaan? huokasi Villefort aivan
masentuneena. -- Jos joku toinen kuin te saisi tämän asian tietää,
olisi välttämätöntä panna toimeen tutkimus. Ja tutkimus minun luonani,
sehän on mahdotonta! Mutta, jatkoi kuninkaallinen prokuraattori
koettaen rauhoittaa mieltään ja luoden levottoman katseen lääkäriin, --
jos sitä tahdotte, jos sitä ehdottomasti vaaditte, niin tottelen. Ehkä
minun tulisi ryhtyä tutkimaan tätä asiaa, luonteenikin sitä vaatii.
Mutta näettehän, tohtori, kuinka suuren surun vallassa olen jo
ennestäänkin. Pitäisikö minun tällaisen surun jälkeen vielä tuottaa
kotiini häväistyskin! Vaimoni ja tyttäreni kuolisivat siitä. Ja mitä
minuun tulee, niin tiedättehän, tohtori, että minunlaiseni mies ei
nouse tällaiseen asemaan, ei ole kahtakymmentäviittä vuotta
kuninkaallisena prokuraattorina saamatta vihamiehiä ja minulla on niitä
paljon. Jos tämä asia tulisi ilmi, niin he aivan vapisisivat ilosta, ja
häpeä kohdistuisi minuun. Antakaa minulle anteeksi tällaiset
sovinnaiset mielipiteet. Jos olisitte pappi, en uskaltaisi teille tätä
sanoa. Mutta tehän olette maailmanmies, tunnette ihmiset. Tohtori,
tohtori, olkaamme aivan kuin ette olisi minulle mitään sanonut, eikö
niin?
-- Rakas herra Villefort, vastasi lääkäri liikutettuna, --
velvollisuuteni on auttaa ihmiskuntaa. Olisin pelastanut rouva
Saint-Méranin, jos tiede olisi siinä voinut auttaa, mutta hän on
kuollut, ja minä kuulun elossaoleville. Haudatkaamme sielumme
syvyyteen tämä salaisuus. Jos joku saa tästä asiasta vihiä, syytän
tietämättömyyttäni puolustaakseni vaitioloani. Mutta tutkikaa, tutkikaa
tarkoin, ehkä juttu ei pysähdykään tähän. Ja kun olette löytänyt
syyllisen, jos hänet löydätte, niin sanon teille: Olette tuomari,
tehkää mitä tahdotte!
-- Kiitos, kiitos, tohtori, huokasi Villefort sanomattoman
helpottuneena. -- Minulla ei ole ollut parempaa ystävää kuin te!
Ja aivan kuin peläten, että tohtori muuttaisi mieltään, hän lähti
nopeasti hänen kanssaan taloa kohden.
Morrel, joka tunsi tarvitsevansa saada hengittää syvään, pisti päänsä
pensaikosta esiin, ja kuu valaisi hänen kasvojaan. Hän oli niin kalpea,
että olisi voinut luulla häntä kummitukseksi.
-- Jumala suojaa minua, sen huomaan, vaikkakin kamalalla tavalla, sanoi
hän. -- Mutta Valentine, Valentine, ystävä-parka, jaksaako hän kestää
tämän surun taakan?
Näin sanoessaan hän katseli vuoroin kolmea valkoverhoista ja yhtä
punaverhoista ikkunaa. Rouva Villefort oli ilmeisesti sammuttanut
lamppunsa ja ainoastaan yölamppu loi valonsa verhoihin.
Mutta kolmesta valkoverhoisesta ikkunasta aukeni yksi. Uunin liedelle
asetettu kynttilä loi valoaan ulos, ja hän näki varjon nojautuvan
parvekkeen reunaa vastaan.
Morrel vavahti. Hän oli kuulevinaan nyyhkytystä.
Eihän ollut laisinkaan ihmeellistä, että tämä tavallisesti niin
urhoollinen ja voimakas mies, jota nyt hämmensi kaksi ihmiskunnan
voimakkainta intohimoa, rakkaus ja pelko, heikontui siinä määrin, että
joutui taikauskoisten kuulohäiriöitten valtaan. Valentine ei voinut
nähdä häntä, mutta hän oli kuitenkin varma, että tuo ikkunassa
häivähtänyt varjo häntä kutsui. Hän riensi piilostaan, ja
ajattelematta, että joku voisi hänet nähdä, Valentine säikähtyä ja
kirkaista vasten tahtoaan, hän harppasi nurmikon poikki, joka päilyi
kuutamossa kuin valkoinen järvi, saapui talon edessä olevien
ruukkumyrttien luo, tuli porille, juoksi niitä ylös, tarttui oveen,
joka heti aukeni.
Valentine ei ollut häntä nähnyt. Hänen silmänsä seurasivat taivaalla
kiitävää valkoista pilveä, joka näytti korkeuteen kohoavalta sielulta.
Hänen runollinen ja kiihtynyt mielensä sanoi, että se oli hänen
äidinäitinsä sielu.
Morrel oli kulkenut eteisen poikki ja löytänyt portaitten käsipuun,
pehmeät matot estivät hänen askeltensa ääntä kuulumasta. Sitä paitsi
hän oli joutunut sellaiseen mielentilaan, että herra Villefort'inkaan
läsnäolo ei olisi häntä kauhistuttanut. Jos Villefort olisi astunut
hänen tielleen, hän olisi mennyt hänen luokseen, tunnustanut kaikki ja
rukoillut tätä hyväksymään heidän rakkautensa. Morrel oli hullu.
Kaikeksi onneksi hän ei nähnyt ketään.
Tänä hetkenä hänellä oli hyötyä siitä, että Valentinen kuvauksen
nojalla hän tunsi tarkoin talon huonejärjestyksen. Kun hän oli päässyt
portaiden yläpäähän, neuvoi nyyhkytys, jonka soinnun hän tunsi, hänelle
tien. Hän kääntyi. Raollaan olevasta ovesta näkyi valoa ja kuului
huokauksia. Hän avasi oven ja astui sisään.
Vuodekomerossa, valkoisen vaatteen alla, jonka läpi erottautui pään ja
vartalon muoto, lepäsi vainaja. Kuolemaan liittyvä salaisuus teki hänet
Morrelin mielestä kammottavaksi.
Vuoteen vieressä, pää painuneena syvälle leveän nojatuolin tyynyihin,
oli Valentine polvillaan kädet ristissä.
Hän oli lähtenyt avoimen ikkunan luota ja rukoili niin hartaasti, että
kovakin sydän siitä olisi heltynyt. Sanat tulivat hänen suustaan
nopeasti, sekavina, sillä tuska kuristi polttavilla kourillaan hänen
kurkkuaan.
Ikkunasta tulviva kuutamo himmensi kynttilän loiston ja väritti
kaamealla valollaan tämän synkeän näyn.
Vaikka Morrel ei ollutkaan erikoisen uskonnollinen, vaikka häneen ei
ollut helppo vaikuttaa, niin Valentinen suru järkytti häntä syvästi.
Hän huokasi, sopersi nimen, ja silloin nosti tyttö tyynystä
marmorinkalpeat, kyyneleiset kasvonsa ja kääntyi häneen. Hän näki
Morrelin, mutta ei osoittanut mitään hämmästystä. Surun täyttämässä
sydämessä ei ole välitunteita.
Morrel ojensi kätensä tytölle. Valentine pyysi anteeksi, ettei ollut
tullut häntä tapaamaan, osoittamalla vain vaatteen alla lepäävää
ruumista, ja alkoi uudelleen nyyhkyttää.
Ei kumpikaan tohtinut puhua tässä huoneessa. Itse kuolema tuntui vielä
seisovan siellä vaatien hiljaisuutta.
Viimein Valentine uskalsi puhua.
-- Ystävä, sanoi hän, -- kuinka olette täällä? Sanoisin teille
tervetuloa, ellei kuolema olisi avannut teille tämän talon ovea.
-- Valentine, vastasi Morrel väräjävällä äänellä ja kädet ristissä, --
odotin puoli yhteentoista asti. Kun teitä ei kuulunut, tulin
levottomaksi, hyppäsin muurin yli, jouduin puutarhaan. Silloin kuulin
puhuttavan tästä kamalasta onnettomuudesta.
-- Ketkä puhuivat? kysyi Valentine.
Morrel vavahti, sillä tohtorin ja Villefort'in keskustelu johtui hänen
mieleensä, ja hän oli näkevinään vaatteen läpi vainajan kouristuneet
jäsenet, jäykistyneen kurkun ja siniset huulet.
-- Palvelijat, vastasi hän.
-- Mutta tulemalla tänne syöksette meidät perikatoon, sanoi Valentine
kauhistumatta ja suuttumatta.
-- Antakaa minulle anteeksi, sanoi Morrel yhtä tyynesti, -- minä
lähden.
-- Ei, sanoi Valentine, -- joku voisi teidät nähdä, jääkää.
-- Mutta jos joku tulee?
Nuori tyttö pudisti päätään.
-- Ei kukaan tule, sanoi hän, -- olkaa rauhassa, tuossa on
suojelijamme.
Ja hän osoitti vaatteen läpi häämöttävää ruumista.
-- Mutta miten on käynyt Franz d'Epinayn? Kertokaa minulle, sanoi
Morrel.
-- Herra Franz saapui allekirjoittamaan avioliittosopimusta juuri
silloin, kun äidinäitini kuoli.
-- Ah! huudahti Morrel iloissaan, sillä hän ajatteli itsekseen, että
tämä kuolemantapaus viivyttäisi paljon Valentinen häitä.
-- Mutta tuskaani lisää se, sanoi nuori tyttö, aivan kuin tämä tunne
heti olisi saanut rangaistuksensa, -- että äidinäitini kuollessaan
määräsi, että avioliitto on solmittava mahdollisimman pian. Hänkin
toimi minua vastaan, vaikka luuli minua suojaavansa.
-- Kuulkaa! sanoi Morrel.
He vaikenivat.
Kuului, miten ovi aukeni ja joku käveli käytävässä ja portailla.
-- Isäni lähtee työhuoneestaan, sanoi Valentine.
-- Ja saattaa tohtoria pois, lisäsi Morrel.
-- Mistä tiedätte, että tohtori on täällä? kysyi Valentine
kummastuneena.
-- Otaksun vain, sanoi Morrel.
Valentine katsoi nuoreen mieheen.
Kadulle vievä ovi kuului sulkeutuvan. Herra Villefort sulki sen lisäksi
puutarhaan vievän oven ja nousi portaita ylös.
Saavuttuaan eteiseen hän mietti, menisikö omaan huoneeseensa vai
poikkeaisiko rouva Saint-Méranin huoneeseen. Morrel kätkeytyi erään
verhon taakse. Valentine ei liikahtanutkaan. Syvä suru aivan kuin nosti
hänet kaiken pelon yläpuolelle.
Herra Villefort meni omaan huoneeseensa.
-- Nyt, sanoi Valentine, -- ette enää voi poistua puutarhan- ettekä
kadunpuoleisesta ovesta.
Morrel katsoi kummastuneena nuoreen tyttöön.
-- Nyt ei ole muuta varmaa tietä, sanoi Valentine, -- kuin kulkea
isoisäni huoneiston kautta.
Hän nousi.
-- Tulkaa, sanoi hän.
-- Minne? kysyi Maximilien.
-- Isoisäni luo.
-- Minä, herra Noirtier'n luo?
-- Niin.
-- Tarkoitatteko todellakin sitä?
-- Olen jo kauan aikonut sitä. Minulla ei ole enää muuta ystävää
maailmassa, ja me molemmat tarvitsemme häntä ehdottomasti... Tulkaa!
-- Olkaa varovainen, Valentine, sanoi Morrel epäröiden, suostuisiko
tytön tahtoon. -- Olkaa varovainen, side on pudonnut silmiltäni. Tulin
tänne luvattomasti. Ajatteletteko itse järkevästi, ystäväni?
-- Ajattelen, sanoi Valentine, -- enkä arkaile tänä hetkenä muuta kuin
sitä, että jätän yksin äidinäitini ruumiin, jonka ääreen lupasin jäädä.
-- Valentine, sanoi Morrel. -- Kuolema on itsestään pyhä.
-- Niin on, sanoi nuori tyttö. -- Sitä paitsi ei käyntimme kestä
kauaakaan, tulkaa.
Valentine meni käytävän poikki ja laskeutui pieniä portaita, joita
myöten päästiin Noirtier'n luo. Morrel seurasi häntä varpaillaan.
Heidän saavuttuaan huoneiston eteen oli vanha palvelija portailla.
-- Barrois, sanoi Valentine, -- sulkekaa ovi älkääkä päästäkö ketään
tänne.
Valentine astui edellä sisään.
Noirtier istui vielä nojatuolissaan, kuulostellen tarkkaan jokaista
ääntä. Vanha palvelija oli tuonut hänelle tietoja kaikesta, mitä
talossa tapahtui, ja hän katseli ahnain silmin ovea kohden. Kun hän
näki Valentinen, kirkastuivat hänen silmänsä.
Nuoren tytön käytöksessä ja ryhdissä oli niin juhlallinen ja vakava
leima, että vanhus hämmästyi. Vaikka hänen katseensa olikin loistava,
oli se samalla kiihkeän kysyvä.
-- Rakas isä, sanoi Valentine kiihkeästi, -- kuule minua tarkkaan.
Tiedäthän, että äidinäitini kuoli tunti sitten ja että paitsi sinua ei
tällä hetkellä ole ketään ihmistä maailmassa, joka minua rakastaisi.
Suuri hellyyden ilme tuli vanhuksen silmiin.
-- Voin siis uskoa sinulle suruni ja huoleni?
Halvaantunut vastasi myöntävästi. Valentine tarttui Maximilienin
käteen.
-- Katso siis tarkkaan tätä miestä, sanoi hän.
Vanhus loi tutkivan ja hiukan kummastuneen katseensa Morreliin.
-- Hän on Maximilien Morrel, tuon kunnon marseillelaisen
laivanvarustajan poika, josta varmaankin olet kuullut puhuttavan?
Olen, ilmaisi vanhus.
-- Tuo nimi on moitteeton, ja Maximilien tekee sen kohta kunniakkaaksi,
sillä kolmikymmenvuotiaana hän on jo spahiväen kapteeni ja
kunnialegioonan jäsen.
Vanhus ilmaisi muistavansa sen.
-- No niin, isä, sanoi Valentine laskeutuen polvilleen vanhuksen eteen
ja viitaten kädellään Maximilieniin, -- minä rakastan häntä enkä tahdo
tulla kenenkään muun omaksi! Jos minut pakotetaan toisen kanssa
naimisiin, kuolen tai surmaan itseni.
Halvatun silmät ilmaisivat kokonaista ajatusten myrskyä.
-- Pidäthän Maximilien Morrelista, isä? kysyi nuori tyttö.
-- Pidän, ilmaisi liikkumaton vanhus.
-- Ja voithan suojella meitä, jotka olemme lapsiasi, isäni vihaa
vastaan?
Noirtier loi älykkään katseensa Morreliin aivan kuin sanoen:
-- Sen saamme nähdä.
Maximilien ymmärsi.
-- Neiti, teillä on pyhä tehtävä täytettävänä äidinäitinne huoneessa.
Sallitteko minulle kunnian puhua vähän aikaa herra Noirtier'n kanssa?
-- Niin, niin, sitä minä tahdon, ilmaisi vanhuksen katse.
Sitten hän katsoi levottomasti Valentineen.
-- Miten hän sinua ymmärtää, sitä kai tarkoitat, isä?
-- Niin.
-- Ole rauhassa! Olemme niin usein keskustelleet sinusta, että hän
varsin hyvin tietää, miten sinun kanssasi voi puhua.
Sitten hän kääntyi Maximilienin puoleen ja sanoi suloisesti hymyillen,
vaikkakin hymyä verhosi syvä surullisuus:
-- Hän tietää kaiken, minkä minä tiedän.
Valentine nousi, toi tuolin Morrelille, varoitti Barrois'ta olemaan
päästämättä ketään sisään ja poistui suudeltuaan isoisäänsä ja
sanottuaan hyvästi Morrelille.
Sitten Morrel osoittaakseen Noirtier'lle, että hän nautti Valentinen
luottamusta ja tunsi kaikki hänen salaisuutensa, otti sanakirjan, kynän
ja paperia ja asetti ne pienelle pöydälle, jolla oli lamppu.
-- Ensiksi, sanoi Morrel, -- sallikaa minun kertoa, kuka olen, miten
olen rakastunut neiti Valentineen, ja mitkä ovat aikomukseni hänen
suhteensa.
-- Minä kuuntelen, ilmaisi Noirtier.
Juhlallinen oli tämä vanhus, joka näköjään oli vain muille taakaksi,
mutta joka nyt oli tullut kahden nuoren, kauniin, voimakkaan ja juuri
elämään astuvan rakastavan ainoaksi suojelijaksi ja turvaksi.
Hänen kasvoillaan oli ylhäinen ja arvokas ilme, joka teki syvän
vaikutuksen Morreliin, kun hän aloitti kertomuksensa.
Hän kertoi, miten oli tutustunut Valentineen ja rakastunut häneen ja
miten Valentine yksinäisenä ja onnettomana oli ottanut hänen
tunnustuksensa vastaan. Hän kertoi syntyperänsä, mainitsi asemansa ja
varallisuutensa. Ja etsiessään aina välillä vastausta vanhuksen
silmistä hän näki näiden ilmaisevan:
-- Hyvä on, jatkakaa.
-- Nyt, sanoi Morrel lopetettuaan ensimmäisen osan kertomustaan, --
nyt, kun olen teille ilmaissut rakkauteni ja toiveeni, rohkenen sanoa,
mitkä ovat tulevaisuudentuumani.
-- Sanokaa, ilmaisi vanhus.
Ja Morrel kertoi kaiken Noirtier'lle, kertoi, että vaunut odottivat
aitauksen sisäpuolella ja että hän aikoi ryöstää Valentinen ja viedä
hänet sisarensa luo, mennä hänen kanssaan naimisiin ja nöyrästi odottaa
Villefort'in anteeksiantoa.
-- Ei, sanoi Noirtier.
-- Eikö? lausui Morrel. -- Eikö meidän pitäisi tehdä niin?
-- Ei.
-- Te ette siis hyväksy tätä suunnitelmaa?
-- En.
-- No niin, on toinenkin keino, sanoi Morrel.
Vanhuksen kysyvä katse tiedusti: mikä?
-- Minä menen Franz d'Epinayn luo -- olen onnellinen voidessani sanoa
tämän neiti Valentinen poissa ollessa --, ja pakotan hänet
menettelemään aatelismiehen tavoin.
Noirtier'n katse kysyi yhä.
-- Kerron nimittäin hänelle, mitkä siteet liittävät minut neiti
Valentineen. Jos hän on hieno mies, niin hän luopuu vapaaehtoisesti
morsiamestaan ja voittaa elinkautisen uhrautuvan ystävyyteni. Ellei hän
suostu, vaan pitää kiinni omasta edustaan tai naurettavasta ylpeydestä
-- vaikka tietää, että Valentine rakastaa minua --, ryhdyn hänen
kanssaan kaksintaisteluun ja annan hänelle oikeuden valita itselleen
edullisimman taistelutavan. Silloin joko minä surmaan hänet tai hän
minut. Jos minä surmaan hänet, niin tiedän, ettei hän mene Valentinen
kanssa naimisiin; jos hän surmaa minut, niin tiedän, ettei Valentine
mene hänen kanssaan naimisiin.
Hyvillään katseli Noirtier nuoren miehen jaloja ja avomielisiä kasvoja,
mutta kun Morrel oli lopettanut, sulki hän useaan kertaan silmänsä,
minkä tiedämme merkinneen kieltävää vastausta.
-- Eikö? sanoi Morrel. -- Ette siis hyväksy tätä toistakaan ehdotusta?
-- En sitä hyväksy, ilmaisi vanhus.
-- Mutta mitä sitten teemme? kysyi Morrel. -- Rouva Saint-Méranin
viimeiset sanat ovat olleet, että hänen tyttärentyttärensä häitä ei saa
viivyttää. Pitääkö minun sallia se?
Noirtier pysyi liikkumattomana.
-- Nyt ymmärrän, sanoi Morrel, -- minun pitää odottaa.
-- Niin.
-- Mutta asioiden lykkääminen on meille turmioksi, lausui nuori mies.
-- Valentine on yksinään, ja hänet pakotetaan tottelemaan niin kuin
lapsi pakotetaan. Uskokaa minua, ei ole mitään muuta keinoa kuin ne
kaksi, jotka jo mainitsin. Suokaa anteeksi, että nuori mies puhuu
teille tällä tavoin. Sanokaa, kumpaa pidätte edullisempana. Sallitteko,
että neiti Valentine luottaa kunniasanaani ja toimii lupauksensa
mukaan.
-- En.
-- Pitääkö siis minun mennä herra d'Epinayn luo?
-- Ei.
-- Mutta, hyvä Jumala, mistä siis tulee se apu, jota taivaalta
odotamme?
Vanhus hymyili silmillään, niin kuin hänen tapansa oli hymyillä, kun
hänelle puhuttiin taivaasta. Vanhassa jakobiinissa oli säilynyt vähän
ateistin vikaa.
-- Sattumako meitä auttaa? kysyi Morrel.
-- Ei.
-- Tekö?
-- Niin.
-- Tekö?
-- Niin, ilmaisi vanhus uudelleen.
-- Ymmärrättehän mitä kysyn? Suokaa anteeksi, kun kysyn vielä kerran,
mutta teidän vastauksestanne riippuu elämäni. Tuotteko te meille
pelastuksen?
-- Tuon.
-- Oletteko siitä varma?
-- Olen.
-- Takaatteko sen?
-- Takaan.
Ja hänen katseessaan oli niin suuri voima ja varmuus, että täytyi
luottaa hänen tahtoonsa ja kykyynsä.
-- Kiitos, kiitos, tuhat kertaa kiitos! Mutta ellei Jumala tee ihmettä
ja lahjoita teille jälleen puhelahjaa, liikuntaa, toimintakykyä, kuinka
voitte te, tuoliin kahlehdittuna, mykkänä ja liikkumattomana, kuinka
voitte te vastustaa tätä avioliittoa?
Hymy kirkasti vanhuksen kasvot, omituinen hymy, joka näkyi vain
silmissä.
-- Minun pitää siis odottaa? kysyi nuori mies.
-- Niin.
-- Mutta entä avioliittosopimus?
Sama hymy ilmaantui jälleen vanhuksen silmiin.
-- Tarkoitatteko, ettei sitä allekirjoitetakaan?
-- Tarkoitan, sanoi Noirtier.
-- Siis avioliittosopimusta ei allekirjoitetakaan! huudahti Morrel. --
Anteeksi, anteeksi, mutta suurta onnea saa epäillä. Sopimusta ei siis
allekirjoiteta?
-- Ei, sanoi halvaantunut.
Tästä vakuutuksesta huolimatta Morrelin oli vaikea uskoa onneensa.
Vanhuksen lupaus oli niin omituinen, että se saattoikin johtua
sielullisten lahjojen heikentymisestä eikä tahdonvoimasta. Onhan
luonnollista, että hullu, joka ei tunne omaa vajavuuttaan, uskoo
voivansa toteuttaa sellaista, mikä menee yli hänen voimiensa. Heikko
puhuu taakoista, jotka hän jaksaa nostaa, pelkuri lättiläisistä, jotka
hän kukistaa, köyhä aarteista, joita hän pitää hallussaan,
vähäpätöinenkin talonpoika voi ylimielisyydessään sanoa itseään
Jupiteriksi.
Noirtier joko ymmärsi nuoren miehen epäröimisen tai ei täydellisesti
luottanut hänen tottelevaisuuteensa, yhtä kaikki, hän katsoi terävästi
häneen.
-- Mitä tahdotte? kysyi Morrel. -- Pitääkö minun vielä kerran luvata,
etten toimi millään tavoin?
Noirtier'n katse pysyi terävänä aivan kuin sanoakseen, ettei hän ollut
tyytyväinen pelkkään lupaukseen. Sitten hänen katseensa siirtyi
kasvoista käteen.
-- Vaaditteko minulta valaa? kysyi Maximilien.
-- Vaadin, vastasi halvaantunut.
Morrel huomasi vanhuksen panevan suurta painoa tähän valaan. Hän ojensi
kätensä.
-- Kautta kunniani, sanoi hän, -- vannon odottavani siihen asti, kunnes
olette päättänyt, millä tavoin on toimittava herra d'Epinayta vastaan.
-- Hyvä, vastasi vanhuksen katse.
-- Pitääkö minun nyt lähteä? kysyi Morrel.
-- Pitää.
-- Kohtaamatta neiti Valentinea?
-- Niin.
Morrel nyökkäsi ilmaisten olevansa valmis tottelemaan.
-- Nyt, jatkoi Morrel, -- sallikaa, että poikanne suutelee teitä samoin
kuin äsken tyttärennekin.
Noirtier'n katseen ilmeestä ei voinut erehtyä.
Nuori mies painoi huulensa vanhuksen otsalle samaan kohtaan, mihin
nuori tyttö oli omansa painanut.
Sitten hän kumarsi toisen kerran vanhukselle ja poistui.
Eteisessä hän tapasi vanhan palvelijan, jolle Valentine oli selittänyt
asian. Tämä odotti Morrelia ja kuljetti hänet pimeää käytävää myöten
ovelle, josta päästiin puutarhaan.
Morrel riensi ristikkoportille, pääsi pensaiden avulla kiipeämään
muurille, tikapuita myöten alas ja vaunujensa luo. Hän astui niihin ja
ajoi mielenliikutuksista herpaantuneena, mutta rauhallisena puoliyön
aikaan Meslay-kadulle, heittäytyi vuoteelleen ja nukkui sikeästi, aivan
kuin olisi ollut humalassa.