Surullinen tapaus oli sattunut Villefort'in kodissa.
Kun naiset olivat lähteneet tanssiaisiin, jonne rouva Villefort ei
millään keinolla saanut miestänsä tulemaan, sulkeutui kuninkaallinen
prokuraattori työhuoneeseensa sellaisen asiapaperipinkan ääreen, että
se olisi kauhistuttanut ketä tahansa muuta, mutta olisi tavallisina
aikoina tuskin riittänyt tyydyttämään Villefort'in suurta työnjanoa.
Mutta tällä kertaa asiakirjat olivat vain tekosyynä. Villefort ei
sulkeutunut työhuoneeseensa työtä tekemään, vaan miettimään. Hän antoi
määräyksen, että häntä ei saanut häiritä muutoin kuin hyvin tärkeissä
asioissa, ja istuutui sitten kertaamaan mielessään kaikkea sitä, mikä
viimeisinä seitsemänä kahdeksana päivänä oli saattanut katkerien
muistojen ja kalvavien surujen maljan vuotamaan yli äyräittensä.
Sen sijaan että olisi tarttunut edessään oleviin asiakirjoihin, hän
avasikin pöytänsä laatikon, painoi erästä jousta ja otti esiin joukon
henkilökohtaisia muistiinpanoja. Hän oli niihin luokitellut ja
merkinnyt numeroilla -- joiden merkityksen hän yksin tunsi -- kaikki,
jotka poliittisella uralla, raha-asioissa, oikeusjutuissa tai
salaperäisissä rakkausseikkailuissa olivat tulleet hänen
mieskohtaisiksi vihollisikseen.
Nimien lukumäärä oli jo kasvanut niin suureksi, että häntä alkoi
kauhistuttaa. Ja kuitenkin hän oli näitä mahtavia ja pelottavia nimiä
lukiessaan usein hymyillyt, niin kuin hymyilee matkamies, joka vuoren
korkeimmalta huipulta katselee jalkojensa juuressa olevia
kallionkärkiä, raivaamattomia teitä ja huimaavia rotkoja, jotka kaikki
hän on saanut sivuuttaa päästäkseen sinne, missä nyt oli.
Kun hän oli muistissaan kerrannut kaikki nämä nimet, lukenut ne
uudelleen, tarkoin tutkinut ja luettelon mukaan tarkastanut, hän
pudisti päätään.
-- Ei, mutisi hän, -- kukaan näistä vihollisistani ei olisi odottanut
näin kauan kärsivällisesti tuhotakseen minut nyt tämän salaisuuden
avulla. Toisinaan, niin kuin Hamlet sanoo, "haudat haukottelee, horna
henkii maan päälle ruttoaan". Korsikalainen on varmasti kertonut
tapauksen jollekulle papille, joka taas vuorostaan on sen kertonut
edelleen. Monte-Cristo on saanut sen tietää, ja päästäkseen selville
asioista...
Mutta miksi hän olisi tahtonut saada siitä selkoa? jatkoi Villefort
hetkisen tuumittuaan. -- Missä tarkoituksessa Monte-Cristo, Zaccone,
maltalaisen laivanvarustajan poika, Thessalian hopeakaivoksen omistaja,
joka ensi kertaa tulee Ranskaan, missä tarkoituksessa hän ottaisi
selkoa tällaisesta synkästä, salaperäisestä ja hänelle hyödyttömästä
asiasta? Niistä ristiriitaisista tiedoista, joita ovat minulle antaneet
apotti Busoni ja lordi Wilmore, ystävä ja vihollinen, selviää kuitenkin
ehdottoman varmasti, etten minä koskaan enkä missään enkä minkään asian
yhteydessä ole ollut tuon miehen kanssa tekemisissä.
Mutta Villefort ei itsekään uskonut sanoihinsa. Häntä ei kauhistuttanut
itse ilmianto, sillä saattoihan hän puolustautua ja vastata. Ei hän
myöskään ollut levoton tuosta "Mene Tekel Ufarsinista", joka lause
äkkiä verikirjaimin ilmestyi seinälle, ei, vaan häntä kauhistutti se,
ettei hän tietänyt, kenen ruumiiseen kuului käsi, joka ne piirsi.
Varoakseen herättämästä tuota kauan aikaa nukkunutta vihollistaan hän
oli juuri päättänyt luopua unelmoimastaan poliittisesta asemasta, ja
elää ainoastaan perheen keskuudessa, kun hän kuuli vaunujen ajavan
pihaan. Sitten kuului portailta vanhan ihmisen astuntaa, nyyhkytyksiä
ja valituksia, joilla palvelijat koettavat mielistellä surun kohtaamaa
isäntäväkeään.
Villefort aukaisi oven teljen, ja kohta astui palvelijan ilmoittamatta
sisään vanha nainen, jolla oli huivi käsivarrellaan ja hattu kädessään.
Valkoiset hiukset kehystivät luunväristä otsaa, ja hänen silmänsä,
joiden kulmiin ikä oli piirtänyt syvät rypyt, tuijottivat sameina
eteensä.
-- Mikä onnettomuus, mikä onnettomuus! Minäkin kuolen! Olen aivan varma
siitä, että minäkin kuolen!
Ja vaipuen lähinnä ovea olevaan tuoliin hän purskahti nyyhkytyksiin.
Palvelijat, jotka seisoivat kynnyksellä eivätkä uskaltaneet astua
lähemmäksi, katsoivat vanhaan Noirtier'n palvelijaan, joka kuultuaan
herransa huoneeseen hälinän oli rientänyt paikalle ja seisoi toisten
takana. Villefort nousi ja riensi anoppinsa luo, sillä tulija oli hän.
-- Hyvä Jumala, kysyi hän, -- mitä on tapahtunut? Mikä onnettomuus on
tapahtunut? Eikö herra Saint-Méran olekaan seurassanne?
-- Herra Saint-Méran on kuollut, sanoi vanha markiisitar
soinnuttomasti, aivan kuin turtuneena.
Villefort peräytyi askelen.
-- Kuollut...! sopersi hän. -- Kuollut näin ... äkkiä?
-- Viikko sitten nousimme päivällisen jälkeen yhdessä vaunuihin. Herra
Saint-Méran oli viime päivinä voinut pahoin, mutta toivo päästä rakkaan
Valentinemme luo antoi hänelle rohkeutta, ja tuskistaan huolimatta hän
tahtoi lähteä matkaan. Mutta kolmen peninkulman päässä Marseillesta hän
-- syötyään tavallisia pastillejaan -- vaipui niin syvään uneen, ettei
se tuntunut minusta luonnolliselta. En tahtonut häntä kuitenkaan
herättää, vaikka olin huomaavinani, miten hänen kasvonsa kävivät
punaisiksi ja miten hänen ohimosuonensa sykkivät tavallista kiivaammin.
Mutta tuli pimeä enkä nähnyt enää mitään, ja niin annoin hänen nukkua.
Lopulta hän huudahti sydäntäsärkevästi aivan kuin olisi tuntenut
vihlovaa tuskaa, ja hänen päänsä retkahti äkkiä taaksepäin. Huusin
kamaripalvelijaa, käskin pysäyttää vaunut, kutsuin miestäni nimeltä ja
annoin hänen hengittää hajusuolaani, mutta kaikki oli jo lopussa, hän
oli kuollut, ja minä tulin Aixiin vainaja vieressäni.
Villefort oli syvästi järkyttynyt.
-- Ja epäilemättä kutsuitte lääkärin?
-- Heti paikalla. Mutta, niin kuin jo sanoin, se oli liian myöhäistä.
-- Niin kyllä, mutta hän saattoi ainakin sanoa, mihin tautiin
markiisiparka oli kuollut.
-- Hyvä Jumala, kyllä hän sen minulle sanoikin! Se oli ollut halvaus.
-- Entä mitä te sitten teitte?
-- Herra Saint-Méran oli aina sanonut, että jos hän kuolee jossakin
muualla kuin Pariisissa, on hänen ruumiinsa tuotava perhehautaan. Hänen
ruumiinsa pantiin lyijyarkkuun, ja minä tulen nyt muutamaa päivää ennen
häntä tänne.
-- Hyvä Jumala, äiti parka! sanoi Villefort. -- Ja kaikesta tästä
saitte huolehtia itse, koettuanne ensin ankaran iskun ja teidän
iällänne!
-- Jumala antoi minulle voimia viimeiseen asti. Sitä paitsi olisi
markiisi varmaankin tehnyt samoin minulle. Sen jälkeen kun hänestä
erosin, olen mielestäni ollut kuin hullu. En voi itkeä. Sanotaanhan
kyllä, että minun iälläni ei ihmisellä ole enää kyyneliä, mutta niin
kauan kuin ihminen kärsii, pitäisi hänen voida itkeäkin. Missä
Valentine on? Hänen tähtensä me saavuimme. Minä tahdon nähdä hänet.
Villefort'in mielestä oli tahditonta kertoa, että Valentine oli
tanssiaisissa. Hän ilmoitti markiisittarelle vain, että tämän
tyttärentytär oli äitipuolensa kanssa mennyt vierailulle, mutta että
hänelle kyllä lähetetään sana.
-- Heti paikalla, heti paikalla, minä pyydän sitä, sanoi vanha rouva.
Villefort otti rouva Saint-Méranin käsivarren omaan kainaloonsa ja
talutti hänet huoneistoonsa.
-- Levätkää, äiti, sanoi hän.
Kuullessaan tämän sanan markiisitar kohotti päätään ja nähdessään
miehen, joka toi hänen mieleensä kaivatun tyttären -- tyttären, joka
uudelleen oli palannut hänen elämäänsä Valentinena -- hän vihdoinkin
purskahti itkuun ja vaipui polvilleen nojatuolin eteen painaen harmaan
päänsä siihen.
Villefort jätti hänet kamarineitien huostaan, ja Barrois palasi aivan
kauhistuneena vanhan herransa luo, sillä mikään ei niin järkytä
vanhusta kuin se, että kuolema lähtee hänen rinnaltaan ja iskee toiseen
vanhukseen. Villefort lähetti noutamaan vaunuja ja meni itse hakemaan
vaimoaan ja tytärtään Morcerfien luota. Saapuessaan Morcerfien salongin
ovelle hän oli niin kalpea, että Valentine riensi hänen luokseen
huudahtaen:
-- Isä! Varmaan on tapahtunut onnettomuus!
-- Vanha markiisitar on tullut, Valentine, sanoi herra Villefort.
-- Entä äidinisäni? kysyi nuori tyttö aivan vapisten.
Herra Villefort ei vastannut mitään, tarjosi vain käsivartensa
tyttärelleen.
Hän teki sen oikealla hetkellä, sillä Valentine tunsi jo päätään
pyörryttävän ja alkoi horjua. Rouva Villefort riensi häntä tukemaan ja
auttoi miestään kantamaan häntä vaunuihin sanoen:
-- Tämäpä on omituista! Kukapa sitä olisi odottanut! Tämäpä on
omituista!
Ja epätoivoinen perhe lähti pakoon jättäen surun synkän harson koko
illaksi muuhun seuraan.
Kotitalon portaiden alapäässä oli Barrois odottamassa.
-- Herra Noirtier tahtoo tavata teitä vielä tänä iltana, sanoi hän
hiljaa Valentinelle.
-- Sanokaa, että tulen heti, kun olen lähtenyt äidinäitini luota, sanoi
Valentine.
Hienotunteisena tyttö aavisti, että tänä hetkenä rouva Saint-Méran
ennen kaikkea kaipasi hänen apuaan.
Valentine tapasi äidinäitinsä vuoteella lepäämässä. Sanattomat
hyväilyt, kouristava kaipuu, tukahdutetut huokaukset, polttavat
kyynelet, siinä kaikki, mitä voi kertoa tästä kohtaamisesta, jota rouva
Villefort miehensä käsivarteen nojautuneena katseli näköjään
kunnioittavana.
Vähän ajan päästä hän kuiskasi miehelleen:
-- Teidän luvallanne poistun, sillä läsnäoloni näyttää vain lisäävän
anoppinne surua.
Rouva Saint-Méran kuuli sen.
-- Niin, niin, sanoi hän Valentinen korvaan, -- menköön hän, mutta jää
sinä.
Rouva Villefort poistui, ja Valentine jäi yksinään äidinäitinsä vuoteen
ääreen, sillä kuninkaallinen prokuraattori, joka oli tästä äkillisestä
kuolemantapauksesta perin juurin kauhistunut, seurasi vaimoaan.
Barrois oli heti mennyt vanhan Noirtier'n luo. Tämä oli kuullut talossa
vallitsevan hälinän ja oli, niin kuin olemme kertoneet, lähettänyt
palvelijan ottamaan siitä selkoa. Hänen eloisa ja ilmeikäs katseensa
kysyi kiihkeästi uutisia.
-- Mikä onnettomuus onkaan tapahtunut! sanoi Barrois. -- Rouva
Saint-Méran on täällä, ja hänen miehensä on kuollut!
Markiisi Saint-Méran ja Noirtier eivät olleet koskaan olleet erikoisen
hyviä ystäviä. Mutta tiedetäänhän, minkä vaikutuksen vanhukseen aina
tekee tieto toisen vanhuksen kuolemasta.
Jonkin ajan kuluttua Noirtier sulki toisen silmänsä.
-- Neiti Valentineko? kysyi Barrois.
Noirtier vastasi myöntävästi.
-- Hän on tanssiaisissa, tietäähän herra sen, olihan hän täällä
juhlapuvussa sanomassa hyvästi.
Noirtier sulki uudelleen vasemman silmänsä.
-- Niin, te siis tahdotte tavata häntä?
Vanhus vastasi myöntävästi.
-- Häntä kai lähetetään kohta noutamaan rouva Morcerfin luota. Minä
odotan hänen paluutaan ja pyydän häntä tulemaan tänne. Sitäkö
tarkoitatte?
-- Niin, vastasi halvaantunut.
Barrois odotti Valentinen paluuta ja, niin kuin olemme kertoneet,
ilmoitti hänelle isoisän toivomuksen.
Tämän toivomuksen mukaisesti meni Valentine markiisitar Saint-Méranin
luota lähdettyään herra Noirtier'n huoneeseen, sillä vanha rouva,
vaikka olikin levoton, oli lopulta niin uupunut, että oli vaipunut
kuumeiseen uneen.
Hänen lähelleen oli asetettu pieni pöytä, jolla oli karahvi hänen
tavallista juomaansa, appelsiinilimonadia, ja lasi.
Noirtier'n luo tultuaan Valentine syleili vanhusta, ja tämä katsoi niin
hellästi häneen, että tyttö tunsi kyynelten uudelleen virtaavan
silmistään.
Vanhus katsoi yhä häneen.
-- Niin, niin, sanoi Valentine, -- sinä tarkoitat, että isoisä on vielä
elossa, eikö niin?
Vanhus vastasi myöntävästi ilmoittaen, että juuri sitä hänen katseensa
ilmaisi.
-- Kaikeksi onneksi, jatkoi Valentine, -- sillä miten minun kävisikään
maailmassa ilman teitä.
Kello oli yksi. Barrois, jonka itse teki mieli mennä levolle,
huomautti, että niin tuskaisen yön jälkeen kaikki kaipasivat lepoa.
Vanhus ei tahtonut sanoa, että hänen leponsa oli saada katsella
lastaan. Hän lähetti pois Valentinen, joka näytti suorastaan sairaalta
surusta ja väsymyksestä.
Palatessaan seuraavana päivänä äidinäitinsä luo Valentine tapasi hänet
vuoteesta. Kuume ei ollut laskenut, päinvastoin paloi kumma hehku
vanhan markiisittaren silmissä, ja hän näytti olevan hermostuneen
kiihkon vallassa.
-- Hyvä Jumala, oletteko yhä vielä sairas? huudahti Valentine
nähdessään nämä taudin tuntomerkit.
-- En, tyttäreni, en, sanoi rouva Saint-Méran, -- mutta odotin sinua
kärsimättömänä lähettääkseni noutamaan isääsi.
-- Isäänikö? kysyi Valentine levottomana.
-- Niin, tahdon puhua hänen kanssaan.
Valentine ei uskaltanut vastustaa äidinäitinsä tahtoa, varsinkaan kun
hän ei tietänyt syytä tähän pyyntöön, ja vähän ajan päästä Villefort
astui huoneeseen.
-- Hyvä herra, sanoi rouva Saint-Méran käyden suoraan asiaan aivan kuin
peläten, ettei ennättäisi sitä toimittaa, -- olettehan kertonut, että
on ollut kysymys tämän lapsen naittamisesta?
-- Niin on, vastasi Villefort, -- eikä se ole enää pelkkä aikomus, vaan
asia on jo päätettykin.
-- Vävynne nimi on Franz d'Epinay?
-- Niin on.
-- Hänen isänsä oli kenraali d'Epinay, joka kuului meidän puolueeseemme
ja surmattiin, ennen kuin kruununanastaja palasi Elban saarelta?
-- Saman miehen poika.
-- Eikö hänellä ole mitään sitä vastaan, että menee naimisiin
jakobiinin pojantyttären kanssa?
-- Meidän poliittiset mielipiteemme ovat saaneet jäädä syrjään, sanoi
Villefort. -- Herra d'Epinay oli melkein lapsi isänsä kuollessa. Hän
tuntee hyvin vähän herra Noirtier'ta, ja tämän tapaaminen on hänelle,
ellei juuri mieluisaa, niin ainakin yhdentekevää.
-- Onko avioliitto sopiva?
-- Joka suhteessa.
-- Tuo nuori mies...?
-- Nauttii yleistä kunnioitusta.
-- Hän on hienokäytöksinen?
-- Hienoin mies, minkä olen tuntenut.
Koko tämän keskustelun aikana oli Valentine ollut vaiti.
-- Siinä tapauksessa, sanoi rouva Saint-Méran hetkisen mietittyään, --
teidän täytyy pitää kiirettä, sillä minulla ei ole enää paljoakaan
elonaikaa.
-- Teilläkö, hyvä rouva! -- Teilläkö, hyvä äiti! huudahtivat herra
Villefort ja Valentine.
-- Minä tiedän mitä sanon, jatkoi markiisitar. -- Teidän täytyy pitää
kiirettä, että -- koska tytöllä ei ole enää äitiä -- edes hänen
äidinäitinsä siunaisi hänen avioliittonsa. Olen ainoa, joka olen elossa
Renéen puolelta, jonka te, hyvä herra, niin pian unohditte.
-- Unohdatte, että tälle äidittömälle lapselle täytyi antaa äiti, sanoi
Villefort.
-- Äitipuoli ei koskaan ole sama kuin oma äiti. Mutta siitä ei nyt ole
kysymys, vaan Valentinesta. Jättäkäämme kuolleet rauhaan.
Kaiken tämän hän sanoi niin kiihkeästi ja sellaisella äänellä, että
kaikesta huomasi kuumeen häntä polttavan.
-- Teidän tahtonne tapahtuu, sanoi Villefort, -- varsinkin kun
toivomuksenne vastaa minunkin toivomuksiani. Ja heti, kun Franz
d'Epinay on tullut kaupunkiin...
-- Hyvä äiti, sanoi Valentine, -- muistakaa soveliaisuuden sääntöjä,
äsken sattunutta kuolemantapausta ... tahdotteko panna toimeen häät
näin synkissä oloissa?
-- Tyttäreni, sanoi äidinäiti kiihkeästi, -- heittäkäämme tuollaiset
joutavat järkeilyt, jotka estävät heikkoja olentoja rakentamasta
tulevaisuuttaan varmalle pohjalle. Minutkin vihittiin äitini
kuolinvuoteen ääressä, enkä silti ole ollut onneton.
-- Joko tuo kuoleman ajatus taas palaa! sanoi Villefort.
-- Jo taas, yhä uudelleen...! Kuuletteko, minä tiedän, että kuolen
pian! No niin, ennen kuolemaani tahdon nähdä vävyni, tahdon pyytää
häntä tekemään tyttärentyttäreni onnelliseksi, tahdon lukea hänen
silmistään, aikooko hän totella minua, tahdon tutustua häneen! Ja
sitten hän jatkoi kammottavalla äänellä: -- Ja ellei hän ole sellainen
kuin hänen pitäisi, palaan haudan syvyydestä häntä vainoamaan.
-- Hyvä rouva, sanoi Villefort, -- karkottakaa mielestänne moiset
mielettömät ajatukset! Kun kuolleet kerran lepäävät haudassaan,
nukkuvat he siellä koskaan nousematta.
-- Niin, niin, rakas äiti, tyynny! sanoi Valentine.
-- Ja minä sanon, että asia ei ole niin kuin te uskotte. Viime yönä
näin kamalaa unta, sillä näin itseni nukuksissa ja sieluni leijailevan
ruumiini yläpuolella. Koetin pitää silmiäni auki, mutta ne sulkeutuivat
vasten tahtoani. Tiedän, että se, mitä nyt aion kertoa, tuntuu teistä
mahdottomalta, varsinkin teidän mielestänne, herra vävyni. No niin,
suljettuani silmäni näin valkoisen haamun tulevan tuolta nurkasta,
jossa on ovi rouva Villefort'in pukeutumishuoneeseen.
Valentine kirkaisi.
-- Teissä on kuumetta, sanoi Villefort.
-- Epäilkää jos tahdotte, mutta minä olen varma siitä, mitä sanon. Näin
valkoisen haamun. Ja aivan kuin Jumala olisi pelännyt minun epäilevän
yhden aistimeni todistusta kuulin, miten haamu liikutti lasia, tuota,
joka on tuossa pöydällä.
-- Äiti rakas, te näitte unta.
-- Se oli kaikkea muuta kuin unta, sillä vein käteni soittokellon
nauhaan, ja samassa näky katosi. Kamarineiti astui sisään ja toi tulta.
Haamut näyttäytyvät ainoastaan niille, joiden pitää ne nähdä. Se oli
miesvainajani haamu. No niin, jos mieheni haamu tulee kutsumaan minua,
niin miksi ei silloin minun haamuni voisi saapua puolustamaan
tytärtäni? Onhan meidän yhdyssiteemme vieläkin läheisempi.
-- Hyvä rouva, sanoi Villefort, joka vastoin tahtoaan oli syvästi
järkyttynyt, -- älkää antako valtaa moisille kauhistuttaville
ajatuksille. Te elätte vielä kauan, elätte onnellisena, rakastettuna,
kunnioitettuna, ja me saatamme teidät unohtamaan...
-- Ei koskaan! Ei koskaan! sanoi markiisitar. -- Milloin herra d'Epinay
saapuu?
-- Odotamme häntä joka hetki.
-- Hyvä on. Ilmoittakaa minulle heti kun hän tulee. Sitä paitsi
tahtoisin puhutella notaaria, että voisin määrätä kaiken omaisuutemme
Valentinelle.
-- Äiti rakas, sopersi Valentine painaen huulensa äidinäitinsä
polttavalle otsalle, -- minä kuolen surusta, kun puhutte noin. Hyvä
Jumala, teillähän on kuumetta. Täällä ei tarvita notaaria, vaan
lääkäriä.
-- Lääkäriäkö? sanoi markiisitar kohauttaen olkapäitään. -- En minä ole
sairas. Minun on jano, ei muuta.
-- Mitä juotte, rakas äiti?
-- Samaa kuin aina ennenkin, tiedäthän sen, appelsiinilimonadia. Lasini
on tuolla pöydällä, ojenna se minulle, Valentine.
Valentine kaatoi karahvista lasiin ja ojensi sen kauhun vallassa
äidinäidilleen, sillä olihan se sama lasi, jota haamu muka oli
koskettanut. Markiisitar tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Sitten
hän vaipui vuoteelle hokien:
-- Notaari, notaari!
Herra Villefort poistui. Valentine istui äidinäitinsä vuoteen ääreen.
Tyttöparka näytti itsekin tarvitsevan lääkäriä, jota oli suositellut
äidinäidilleen. Liekintapainen hehku paloi hänen poskillaan, hänen
hengityksensä oli läähättävä, Ja valtimo tykytti aivan kuin hänellä
olisi ollut kuumetta.
Tyttöparka ajatteli, kuinka epätoivoiseksi Maximilien tulisi
kuullessaan, että rouva Saint-Méran ei ruvennutkaan tyttärentyttärensä
liittolaiseksi, vaan toimi aivan kuin olisi ollut hänen vihollisensa.
Monta kertaa oli Valentine aikonut kertoa kaikki äidinäidilleen, eikä
hän hetkeäkään olisi arkaillut, jos Maximilien Morrelin nimi olisi
ollut Albert de Morcerf tai Raoul de Château-Renaud. Mutta Morrel oli
halpasyntyinen, ja Valentine tiesi varsin hyvin, että ylpeä markiisitar
Saint-Méran halveksi kaikkea, mikä ei ollut aatelista. Hänen täytyi
siis yhä uudelleen painaa salaisuus sieluunsa, sillä jos isä ja
äitipuoli saisivat sen tietää, olisi kaikki hukassa.
Näin kului melkein kaksi tuntia. Rouva Saint-Méran nukkui levottomasti.
Ilmoitettiin notaarin saapuneen.
Vaikka tämä ilmoitus tehtiinkin aivan hiljaa, kohottautui rouva
Saint-Méran vuoteellaan.
-- Notaariko? sanoi hän. -- Käskekää hänet sisään, käskekää hänet
sisään!
Notaari oli ovella ja astui sisään.
-- Mene pois, Valentine, ja jätä minut kahden tämän herran kanssa,
sanoi rouva Saint-Méran.
-- Mutta, äiti...
-- Mene, mene.
Nuori tyttö suuteli äidinäitinsä otsaa ja poistui kuivaten nenäliinalla
silmiään.
Ovella hän tapasi kamaripalvelijan, joka sanoi lääkärin odottavan
salongissa.
Valentine kiiruhti sinne. Lääkäri oli perheen ystävä ja samalla
aikakautensa taitavin, hän piti paljon Valentinesta, jonka hän oli
auttanut maailmaankin. Hänellä oli itsellään melkein Valentinen ikäinen
tytär, mutta tämä oli syntynyt keuhkotautisesta äidistä, ja hän
pelkäsi, että tytär oli tuomittu kuolemaan.
-- Rakas herra Avrigny, sanoi Valentine, -- olemme odottaneet teitä
kärsimättöminä. Mutta sanokaahan ensiksi, miten Madeleine ja Antoinette
voivat?
Madeleine oli Avrignyn tytär ja Antoinette hänen sisarensa tytär.
Avrigny hymyili alakuloisesti.
-- Antoinette voi oikein hyvin, sanoi hän, -- ja Madeleine jokseenkin
hyvin. Mutta tehän olette lähettänyt minua noutamaan? Ei kai isänne tai
rouva Villefort ole sairaana? Ja mitä teihin tulee, niin vaikka
selvästikin olette hermostunut, otaksun, ettette tarvitse minua, kun
ette vain anna mielikuvituksellenne liian suurta valtaa.
Valentine punastui. Avrignyn arvaamiskyky oli melkein ihmeellinen,
sillä hän oli niitä lääkäreitä, jotka hoitivat ruumista hoitamalla
sielua.
-- Olette oikeassa, sanoi Valentine, -- me tarvitsemme teitä
äidinäitini tähden. Tiedättehän, mikä onnettomuus meitä on kohdannut?
-- Minä en tiedä mitään, sanoi Avrigny.
-- Äidinisäni on kuollut, sanoi Valentine koettaen hillitä
nyyhkytyksiään.
-- Markiisi Saint-Méranko?
-- Niin.
-- Äkkiäkö?
-- Niin, halvaukseen.
-- Halvaukseenko? toisti lääkäri.
-- Niin. Äidinäitini on nyt saanut päähänsä, että hänen miehensä, josta
hän ei koskaan ole ollut erossa, kutsuu häntä ja että hän siis kohta
kuolee. Herra Avrigny, pelastakaa äidinäitini!
-- Missä hän on?
-- Huoneessaan notaarin seurassa.
-- Ja miten herra Noirtier voi?
-- Hän on aivan samanlainen kuin ennenkin, äly on kirkas niin kuin
aina, mutta hän on liikkumaton ja mykkä.
-- Ja rakastaa teitä yhtä paljon kuin ennenkin, rakas lapsi?
-- Niin, huokasi Valentine, -- hän rakastaa minua paljon.
-- Kukapa ei teitä rakastaisi! Entä mikä äidinäitiänne vaivaa?
-- Hän on kummallisen hermostunut ja nukkuu levottomasti. Hän väitti
tänä aamuna, että hänen sielunsa oli liidellyt ruumiin yläpuolella ja
nähnyt sen nukkuvan. Sehän on kuumehoureilua. Hän väitti, että haamu
oli tullut huoneeseen ja kilistänyt pöydällä olevaa lasiakin.
-- Kummallista, sanoi lääkäri. -- Minä en tietänyt, että rouva
Saint-Méran näki näkyjä.
-- Ensi kerran minäkin hänet tällaisena näin, sanoi Valentine, -- ja
oikein säikähdin tänä aamuna, luulin hänen tulleen hulluksi.
Tunnettehan isäni, herra Avrigny, hän on hyvin vakava mies; no niin,
isäänikin se teki hyvin syvän vaikutuksen.
-- Saammepahan nähdä, sanoi Avrigny. -- Kertomuksenne tuntuu hyvin
omituiselta.
Notaari tuli markiisittaren huoneesta. Valentinelle mentiin
ilmoittamaan, että hänen äidinäitinsä oli yksin.
-- Menkää hänen luokseen, sanoi hän lääkärille.
-- Entä te?
-- Minä en uskalla tulla, hän kielsi minua lähettämästä noutamaan
teitä. Sitä paitsi, sanoittehan itse, että minä olen kiihtynyt,
hermostunut, voin pahoin; lähden vähäksi aikaa puutarhaan kävelemään.
Lääkäri puristi Valentinen kättä, ja hänen noustessaan portaita ylös
tyttö lähti puutarhaan.
Meidän ei tarvitse selittää, missä puutarhan osassa Valentine
mieluimmin liikkui. Tehtyään pari kolme kierrosta talon edessä olevalla
nurmikolla, poimittuaan ruusun pannakseen sen tukkaansa tai vyöhönsä,
hän läksi kulkemaan käytävää pitkin penkin luo, ja penkiltä hän meni
ristikkoportille.
Tällä kertaa Valentine tapansa mukaan teki pari kolme kierrosta
kukkiensa keskellä, mutta ei poiminut niitä, sillä suru kielsi häntä
koristautumasta kukilla. Sitten hän jatkoi matkaansa. Lähestyessään
ristikkoporttia hän oli kuulevinaan nimeään lausuttavan.
Ääni tuli yhä selvemmäksi, ja hän tunsi sen Maximilienin ääneksi.