Kahta päivää myöhemmin oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut kello
kymmenen aikaan aamulla Villefort'in asunnon edustalle, ja pitkä rivi
suruvaunuja odotti Saint-Honoré- ja Pépinière-kaduilla.
Näiden vaunujen joukossa oli eräät omituisen näköiset, jotka näyttivät
saapuneen pitkän matkan päästä. Ne olivat jonkinmoiset mustaksi
maalatut rahtivaunut, ja olivat saapuneet hautaustilaisuuteen
ensimmäisinä.
Nämä vaunut olivat tuoneet markiisi Saint-Méranin ruumiin. Omituinen
sattuma oli järjestänyt niin, että hautajaisvieraat, jotka olivat
tulleet saattamaan yhtä ruumista, saivatkin saattaa kahta näiden
viimeiseen leposijaan.
Hautajaisvieraitten lukumäärä oli hyvin suuri. Markiisi Saint-Méran,
kuningas Ludvig XVIII:n ja kuningas Kaarle X:n innokkain ja uskollisin
palvelija, oli saanut paljon ystäviä, ja hautajaisiin tuli lisäksi
suuri joukko sellaisia, jotka yhteiskunnallisten seikkojen vuoksi
olivat joutuneet yhteyteen Villefort'in kanssa.
Viranomaisille annettiin heti tieto uudesta kuolemantapauksesta, ja
nämä sallivat viettää molemmat hautajaiset yht'aikaa. Toiset
ruumisvaunut, jotka olivat yhtä komeat kuin markiisittarenkin, tuotiin
Villefort'in talon eteen, ja arkku nostettiin rahtivaunuista niihin.
Ruumiit haudattaisiin Père-Lachaisen hautausmaahan, jonne Villefort jo
aikoja sitten oli valmistuttanut perhehaudan. Tähän holviin oli jo
viety Renée-raukan ruumis, ja kymmenen vuoden eron jälkeen hänen
vanhempansa tulivat hänen luokseen.
Pariisi, joka aina on utelias ja mielellään katselee juhlallisia
hautajaisia, seurasi hurskaan vaiteliaana, miten komeassa kulkueessa
vietiin viimeiseen leposijaansa kaksi vanhan aateliston jäsentä, jotka
olivat kuuluisat sukusuhteistaan, ylhäisistä tavoistaan ja
horjumattomasta uskollisuudestaan periaatteilleen.
Beauchamp, Albert ja Château-Renaud istuivat samoissa vaunuissa
keskustellen näistä melkein yht'aikaa sattuneista kuolemantapauksista.
-- Näin viime vuonna markiisitar Saint-Méranin Marseillessa, sanoi
Château-Renaud, -- palatessani Algeriasta. Hän oli luotu elämään
sata vuotta, sillä hän oli erinomaisen terve, pirteä ja hyvin
toimintahaluinen. Kuinka vanha hän oli?
-- Kuudenkymmenenkuuden, vastasi Albert, -- sen mukaan mitä Franz
minulle kertoi. Mutta hän ei kuollut vanhuuttaan, vaan suruun.
Sanotaan, että markiisin kuolema oli tehnyt häneen niin tärisyttävän
vaikutuksen, ettei hän sen jälkeen ollut aivan järjissään.
-- Mutta mihin tautiin hän kuoli? kysyi Beauchamp.
-- Aivokuumeeseen, sanotaan, tai äkilliseen halvaukseen. Eikö se ole
melkein sama asia?
-- Halvaukseenko? toisti Beauchamp. -- Sitä on vaikea uskoa. Minäkin
näin markiisitar Saint-Méranin pari kertaa, ja hän oli lyhyt, hento,
pikemmin herkkähermoinen kuin verevä. Hyvin harvoin sellaiset ihmiset
kuin rouva Saint-Méran kuolevat halvaukseen.
-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Albert, -- olkoon kuoleman syynä mikä
tahansa tai kuka lääkäri tahansa, niin saa herra Villefort, tai
oikeammin neiti Valentine, tai vielä oikeammin ystävämme Franz suuren
perinnön. Luullakseni kahdeksankymmenentuhannen frangin vuotuiset
korot.
-- Ja perintö kasvaa vielä melkein kaksinkertaiseksi, kun tuo vanha
jakobiini Noirtier kuolee.
-- Siinä se onkin sitkeä ukko, sanoi Beauchamp. -- Luulenpa, että hän
on lyönyt vetoa kuoleman kanssa, että ennättää haudata kaikki
sukulaisensa. Ja hän voittaakin vedon. Hän on entinen konventin jäsen,
joka vuonna 1814 sanoi Napoleonille: "Hallituksenne taittuu, sillä se
on kasvi ja on sen vuoksi liian nopeasti kasvanut. Ottakaa tasavalta
holhoojaksi, laatikaa perustuslaki ja palatkaa taistelukentälle, ja
minä takaan, että saatte viisisataatuhatta sotilasta, näette uuden
Marengon ja uuden Austerlitzin. Poliittiset mielipiteet eivät kuole, ne
vain toisinaan nukkuvat ja ovat herätessään voimakkaammat kuin levolle
mennessään."
-- Hän näyttää käsittelevän ihmisiä aivan samoin kuin mielipiteitä,
huomautti Albert. -- Mutta miten Franz tulee toimeen ukon kanssa --
tämähän ei voi tulla toimeen ilman hänen vaimoaan? Niin, missä onkaan
Franz?
-- Hän istuu ensimmäisissä vaunuissa herra Villefort'in seurassa, joka
pitää häntä jo perheenjäsenenä.
Melkein kaikissa saattueeseen kuuluvissa vaunuissa keskusteltiin samaan
tapaan. Kaikki kummastelivat näitä kahta toisiaan seurannutta
kuolemantapausta, mutta kukaan ei epäillytkään, että asiaan kätkeytyisi
sellainen kamala salaisuus, josta Avrigny yöllisellä kävelyllään oli
puhunut Villefort'ille.
Noin tunnin ajon jälkeen saavuttiin hautausmaalle. Oli kaunis mutta
pilvinen päivä, ja ilma oli siis sopusoinnussa hautajaisten kanssa.
Niiden joukossa, jotka suuntasivat kulkunsa perhehautaa kohden,
Château-Renaud huomasi myös Morrelin. Tämä oli tullut paikalle omissa
vaunuissaan ja kulki yksinään, hyvin kalpeana ja vaiti kapeata, kuusien
reunustamaa käytävää myöten.
-- Te täällä! sanoi Château-Renaud pistäen kätensä kapteenin kainaloon.
Oletteko Villefort'in tuttavia? Miksi en koskaan ole nähnyt teitä
heidän luonaan?
-- En tunne herra Villefort'ia, vastasi Morrel, -- mutta tunsin rouva
Saint-Méranin.
Albert ja Franz liittyivät heihin.
-- Tämä paikka ei ole sovelias esittelyä varten, sanoi Albert. -- Mutta
samapa tuo, emmehän ole taikauskoisia. Herra Morrel, sallikaa minun
esitellä teille Franz d'Epinay, verraton matkatoverini, jonka seurassa
tein kiertokulkuni Italiassa. Rakas Franz, herra Maximilien Morrel,
verraton ystävä, jonka olen saanut sinun poissa ollessasi ja jonka
nimen saat kuulla joka kerta, kun puhun sydämestä, älystä ja
rakastettavuudesta.
Morrel epäröi hetkisen. Hän kysyi itseltään, eikö olisi valheellista
tervehtiä rakastettavasti miestä, jota vastaan hän salaa taisteli.
Mutta hän muisti valansa ja hetken vakavuuden; hän koetti hillitä
kasvojensa ilmeitä ja kumarsi Franzille.
-- Neiti Villefort on hyvin suruissaan, eikö olekin? kysyi Debray
Franzilta.
-- Hän on aivan käsittämättömän surullinen, vastasi Franz. -- Hän oli
tänä aamuna niin huonon näköinen, että tuskin tunsin häntä.
Nämä sanat koskivat kipeästi Morrelin sydämeen. Tuo mies oli siis
nähnyt Valentinen ja puhutellut häntä? Nuoren, kuohahtavan upseerin
täytyi käyttää koko tarmonsa hillitäkseen itseään ja pitääkseen
valansa.
Hän tarttui Château-Renaud'n käsivarteen ja joudutti häntä holvin luo,
jonka eteen hautaustoimiston miehet olivat laskeneet molemmat arkut.
-- Suurenmoinen asunto, sanoi Beauchamp luoden katseensa perhehautaan.
-- Kesäpalatsi ja samalla talvipalatsi. Kerran tekin sinne joudutte,
rakas d'Epinay, sillä tehän kuulutte perheeseen. Minä, joka olen
filosofi, tahdon saada asuntoni maalta, pienen majan puiden alta, enkä
tahdo noin paljon raskaita kiviä ruumisraukkani päälle. Kuollessani
sanon lähelläni oleville niin kuin Voltaire Pironille: "Menen maalle",
ja kaikki on loppunut... Rohkaiskaa mielenne, Franz, vaimonnehan saa
periä.
-- Te olette toden totta sietämätön, sanoi Franz. -- Politiikassa
olette tottunut nauramaan kaikelle, ja suuria asioita johtavat miehet
eivät tavallisesti usko mitään. Mutta kun teillä on kunnia puhutella
tavallisia ihmisiä, Beauchamp, niin koettakaahan ottaa mukaan
sydämenne, jonka jätätte eduskunnan tai päärien kamarin vaatesäilöön.
-- Hyvä Jumala, sanoi Beauchamp, -- mitä onkaan elämä? Pysähdys
kuoleman eteisessä.
-- Beauchamp kyllästyttää minua, sanoi Albert. Hän peräytyi Franzin
kera ja jätti Beauchamp'in jatkamaan filosofisia mietiskelyjään Debrayn
seurassa.
Villefort'in hautaholvi oli valkoista kiveä ja noin kahdenkymmenen
jalan korkuinen. Väliseinä jakoi sen kahteen osastoon, Saint-Méranin ja
Villefort'in perheitä varten, ja kumpaankin osastoon oli oma ovensa.
Siellä ei näkynyt niin kuin muissa haudoissa noita inhoittavia
laatikoita, joihin kuolleet pistetään tilan säästämiseksi ja joihin
sitten asetetaan nimikilvet. Pronssiovesta näkyi vain synkkä ja
juhlallinen eteinen, joka oli väliseinällä erotettu muusta haudasta.
Siitä johtivat ovet kumpaankin kammioon.
Täällä sai suru vapaasti päästä valloilleen, eivätkä sitä häirinneet
nuo meluavat sivulliset, jotka Père-Lachaisen hautausmaalla tekevät
kävelyretkiään tai panevat toimeen lemmenkohtauksiaan ja hälinällään
sekaantuvat hiljaiseen hartauteen ja itkuun.
Arkut vietiin oikeanpuoleiseen, Saint-Méranin suvun hautaholviin ja
laskettiin heitä varten valmistetuille korokkeille. Villefort, Franz ja
muutamat lähimmät sukulaiset menivät tähän kaikkein pyhimpään osastoon.
Kun hautausmenot oli suoritettu oven luona, eikä mitään puheita
pidetty, niin hautausvieraat hajaantuivat heti. Château-Renaud, Albert
ja Morrel lähtivät omaan suuntaansa, Debray ja Beauchamp omaansa.
Franz jäi Villefort'in seurassa hautausmaan portille. Morrel viivytteli
tahallaan ja näki Franzin ja Villefort'in nousevan suruvaunuihin. Hän
pelkäsi pahaa tästä heidän yhdessäolostaan. Vaikka hän sitten Pariisiin
palatessa istui samoissa vaunuissa kuin Château-Renaud ja Albert, ei
hän kuullut mitään heidän keskustelustaan.
Kun Franz hautausmaalla aikoi erota Villefort'ista, kysyi tämä:
-- Herra, paroni, milloin näen teidät jälleen?
-- Milloin vain itse tahdotte, vastasi Franz.
-- Niin pian kuin mahdollista.
-- Olen käskettävänänne. Lähdemmekö yhdessä?
Tuleva appi ja vävy nousivat samoihin vaunuihin, ja sen vuoksi Morrel
nähdessään heidät yhdessä tuli syystäkin levottomaksi.
Villefort ja Franz palasivat Saint-Honoréhen.
Poikkeamatta kenenkään luo, puhumatta sanaakaan vaimolleen tai
tyttärelleen avasi kuninkaallinen prokuraattori työhuoneensa oven ja
pyysi Franzia istumaan.
-- Herra d'Epinay, sanoi hän, -- tämä hetki ei ole asialleni niin
sopimaton, kuin aluksi saattaa näyttää, sillä onhan vainajan tahdon
noudattaminen ensimmäinen uhri, jonka lasken hänen arkulleen. Asiani
on siis muistuttaa teitä siitä toivomuksesta, jonka markiisitar
Saint-Méran kuolinvuoteellaan ilmaisi, nimittäin että Valentinen häitä
ei saa viivyttää. Tiedättehän, että vainajan asiat olivat täysin
kunnossa ja että hänen testamenttinsa nojalla koko Saint-Méranien
omaisuus joutuu Valentinelle. Notaari näytti minulle eilen nämä
paperit, joiden perusteella avioliittosopimus voidaan lopullisesti
laatia. Voitte käydä notaarin luona ja minun puolestani pyytää
näitä papereita nähdäksenne. Notaari on herra Deschamps ja asuu
Saint-Honoréssa Beauvau-torin varrella.
-- Hyvä herra, sanoi d'Epinay, -- neiti Valentine on niin syvän surun
vallassa, ettei hänen tällä hetkellä sovi ajatella häitä. Pelkään toden
totta...
-- Valentine ei toivo mitään niin hartaasti kuin saada täyttää vainajan
viimeisen toivomuksen, sanoi Villefort. -- Siltä taholta ei siis ole
mitään esteitä, sen takaan.
-- Koska ei niitä ole minullakaan, voitte menetellä aivan oman tahtonne
mukaan, sanoi Franz. -- Olen antanut sanani, ja sen pitäminen tuottaa
minulle sekä iloa että onnea.
-- Mikään ei siis estä meitä, sanoi Villefort. -- Avioliittosopimus on
valmiina, allekirjoittaminen voi siis tapahtua vaikka tänään.
-- Mutta entä suruaika? esteli Franz.
-- Olkaa rauhassa, jatkoi Villefort, -- minun talossani ei suinkaan
jätetä soveliaisuuden sääntöjä noudattamatta. Valentine voi mennä tavan
vaatimaksi kolmen kuukauden ajaksi tiluksilleen Saint-Méraniin, sillä
nämä tilukset kuuluvat nyt hänen perintöönsä. Häät voidaan viettää
siellä viikon päästä kaikessa hiljaisuudessa ilman mitään
juhlallisuuksia. Markiisitar Saint-Méran toivoikin, että hänen
tyttärentyttärensä häät vietettäisiin tällä maatilalla. Häiden jälkeen
te voitte palata Pariisiin, ja vaimonne saa viettää nuo kolme kuukautta
maalla äitipuolensa seurassa.
-- Niin kuin vain suvaitsette määrätä, sanoi Franz.
-- Suvaitkaa siis odottaa puoli tuntia. Valentine tulee salonkiin.
Lähetän noutamaan herra Deschamps'ia, luemme sopimuksen yhdessä ja
kirjoitamme sen alle, ja tänä iltana rouva Villefort vie neiti
Valentinen maatilalle, jonne menemme heitä tapaamaan viikon päästä.
-- Minulla on vain yksi pyyntö, sanoi Franz.
-- Mikä?
-- Toivon, että Albert de Morcerf ja Raoul de Château-Renaud saavat
olla läsnä allekirjoitustilaisuudessa. Tiedättehän, että he ovat minun
todistajiani.
-- Puolessa tunnissa on heille lähetetty sana. Tahdotteko itse mennä
heitä noutamaan vai lähetättekö jonkun muun heidän luokseen?
-- Mieluimmin menen itse.
-- Odotan siis teitä puolen tunnin päästä, paroni, ja puolen tunnin
päästän Valentine on valmis.
Franz kumarsi herra Villefort'ille ja poistui.
Tuskin oli kadulle johtava ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun
Villefort lähetti sanan Valentinelle ja käski häntä olemaan salongissa
puolen tunnin kuluttua, koska silloin odotettiin notaaria ja herra
d'Epinayn todistajia.
Tämä odottamaton uutinen herätti talossa suurta huomiota. Rouva
Villefort ei ottanut sitä uskoakseen, ja Valentineen se vaikutti kuin
salaman isku.
Hän katsoi ympärilleen kuin etsiäkseen jotakuta, joka voisi häntä
auttaa.
Hän aikoi mennä isoisänsä luo, mutta portailla hän tapasi herra
Villefort'in, joka tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet
salonkiin.
Eteisessä Valentine tapasi Barrois'n ja loi vanhaan palvelijaan
epätoivoisen katseen.
Vähän Valentinen jälkeen saapui rouva Villefort pikku Edouardin
seurassa salonkiin. Huomasi kyllä, että perhesuru oli koskenut
häneenkin. Hän oli kalpea ja näytti tavattoman väsyneeltä.
Hän istui, otti Edouardin polvelleen ja painoi tuon tuostakin melkein
suonenvedontapaisesti rintaansa vasten lastaan, johon koko hänen
elämänsä näytti kohdistuneen.
Kohta ajoivat kahdet vaunut pihaan, toisessa notaari, toisessa Franz
ystävineen. Vähän ajan päästä kaikki olivat salongissa koolla.
Valentine oli niin kalpea, että siniset suonet hänen silmiensä
ympärillä ja poskissaan erottuivat selvästi. Franz puolestaan ei voinut
hillitä suurta mielenliikutustaan.
Château-Renaud ja Albert katsoivat toisiinsa kummastuneina. Hautajaiset
eivät tuntuneet heistä niin surullisilta kuin tämä juhlatilaisuus.
Rouva Villefort oli istahtanut varjoon erään samettiverhon taakse, ja
kun hän koko ajan kumartui poikansa puoleen, ei hänen kasvoiltaan
voinut lukea, mitä hänen sydämessään liikkui.
Herra Villefort oli tapansa mukaan kylmän tyyni.
Kun notaari tunnollisesti, niin kuin virkamiehet ainakin, oli
järjestänyt paperinsa pöydälle, istunut nojatuoliin ja nostanut
silmälasinsa otsalleen, kääntyi hän Franzin puoleen.
-- Tekö olette herra Franz de Quesnel, paroni Epinay? kysyi hän, vaikka
varsin hyvin sen tiesi.
-- Olen, vastasi Franz.
Notaari kumarsi.
-- Minun on herra Villefort'in nimessä ilmoitettava teille, että aiottu
avioliittonne neiti Villefort'in kanssa on saanut herra Noirtier'n
muuttamaan säädöksensä poikansa tyttären suhteen, niin ettei hän
annakaan tämän periä omaistaan, kuten oli suunnitellut. Kiiruhdamme
lisäämään, jatkoi notaari, että kun testamentin laatijalla ei ole
oikeutta peruuttaa muuta kuin osa omaisuudestaan ja kun hän on
peruuttanut kaiken, niin tämä säädös ei pidä paikkaansa ja voidaan siis
julistaa mitättömäksi.
-- Niin kyllä, sanoi Villefort, -- mutta ilmoitan jo edeltäpäin, että
minun eläessäni ei riidellä isäni testamenttia rikki, asemani kun
kieltää tekemästä mitään, joka tuntuisi häväistysjutulta.
-- Olen pahoillani, sanoi Franz, -- että neiti Valentinen läsnä ollessa
on tällaisesta nostettu kysymys. En ole koskaan tiedustellut hänen
varallisuuttansa, sillä onhan se näin vähennettynäkin kuitenkin
suurempi kuin minun. Omaiseni ovat tästä avioliitosta etsineet
arvokasta sukulaisuutta ja minä onneani.
Valentine nyökkäsi tuskin huomattavasti kiitokseksi, ja suuret kyynelet
vuotivat pitkin hänen poskeaan.
-- Sitä paitsi, jatkoi herra Villefort, -- vaikka menetättekin näin
osan teille tulevasta omaisuudesta, ei teidän pidä katsoa tätä
testamentin äkillistä muuttamista loukkaukseksi. Se johtuu varmasti
vain herra Noirtier'n heikontuneesta sieluntilasta. Isäni ei vastusta
sitä, että Valentine menee naimisiin teidän kanssanne, vaan sitä, että
hän ylipäänsä menee naimisiin. Jos olisi ollut kysymys jostakusta
toisesta, niin hän olisi menetellyt aivan samoin. Vanha ihminen on
itsekäs, ja neiti Villefort oli herra Noirtier'n uskollinen toveri,
mitä paronitar Epinay ei enää voi olla. Isäni onnettomasta tilasta
johtuu, että hänelle hyvin harvoin puhutaan vakavista asioista, sillä
hänen heikontunut sielunsa ei voisi niitä seurata. Olen aivan varma
siitä, että vaikka hän muistaakin poikansa tyttären menevän naimisiin,
hän on unohtanut, minkä nimen hänen poikansa tyttärenpoika saa.
Tuskin oli Villefort lopettanut lauseensa, johon Franz vastasi
kumartamalla, kun ovi aukeni ja Barrois astui sisään.
-- Hyvät herrat, sanoi hän niin varmalla äänellä, ettei olisi luullut
palvelijan voivan niin puhua isäntäväelleen näin juhlallisessa
tilaisuudessa. -- Hyvät herrat, herra Noirtier de Villefort haluaa heti
paikalla puhutella Franz de Quesneliä, paroni Epinaytä.
Hänkin, aivan samoin kuin notaari, lausui kaikki sulhasen nimet, ettei
mitään erehdystä voisi syntyä.
Villefort vavahti, rouva Villefort pudotti poikansa polveltaan,
Valentine nousi mykkänä ja kalpeana kuin kuvapatsas.
Albert ja Château-Renaud katsoivat toisiinsa entistä kummastuneempina.
Notaari katsoi Villefort'iin.
-- Se on mahdotonta, sanoi kuninkaallinen prokuraattori. -- Sitä paitsi
ei herra d'Epinay tällä hetkellä voi poistua salongista.
-- Juuri tällä hetkellä tahtoo isäntäni, herra Noirtier, puhua
tärkeistä asioista Franz d'Epinayn kanssa.
-- Isoisä Noirtier puhuu siis? kysyi Edouard tavanmukaisella
hävyttömyydellään.
Mutta tämä ilkeys ei saanut rouva Villefort'iakaan hymyilemään, sillä
kaikkien ajatukset olivat nyt kohdistuneet toisaanne ja hetki oli niin
juhlallinen.
-- Sanokaa herra Noirtier'lle, sanoi Villefort, -- että hänen tahtoaan
ei voida täyttää.
-- Siinä tapauksessa herra Noirtier pyytää ilmoittaa, vastasi Barrois,
-- että hän antaa kantaa itsensä salonkiin.
Kummastus kasvoi kasvamistaan.
Jonkinmoinen hymy tuli rouva Villefort'in huulille. Valentine nosti
huomaamattaan silmänsä aivan kuin kiittääkseen taivasta.
-- Valentine, sanoi Villefort, -- menkäähän tiedustelemaan, mitä tämä
isoisänne uusi oikku merkitsee.
Valentine kiirehti muutaman askelen ovea kohden, mutta samassa herra
Villefort pidätti häntä.
-- Odottakaa, sanoi hän, -- minä saatan teitä.
-- Anteeksi, sanoi Franz vuorostaan. -- Jos herra Noirtier nimenomaan
tahtoo minua puhutella, niin minun velvollisuuteni ennen muita on mennä
hänen luokseen. Sitä paitsi olen onnellinen saadessani tervehtiä häntä,
koska minulla ei vielä tähän asti ole ollut sitä kunniaa.
-- Hyvä Jumala, sanoi Villefort huomattavan levottomasti, -- älkää
suotta vaivautuko.
-- Anteeksi, sanoi Franz niin kuin ainakin mies, joka on tehnyt
päätöksensä. -- En tahdo jättää käyttämättä tätä tilaisuutta
todistaakseni herra Noirtier'lle, että hän on väärässä tuntiessaan
vastenmielisyyttä minua kohtaan ja että olen päättänyt voittaa sen
suurella uskollisuudellani ja hellyydelläni.
Ja Villefort'in estelyistä huolimatta Franz nousi vuorostaan ja seurasi
Valentinea, joka jo astui portaita alas niin kuin hukkuva nähdessään
oljenkorren. Herra Villefort seurasi heitä. Château-Renaud ja Morcerf
katsoivat toisiinsa täysin ymmällä.