Ensi silmäyksellä ei Auteuilin talo näyttänyt mitenkään loisteliaalta
eikä siis sellaiselta, jonne olisi otaksunut upporikkaan kreivi
Monte-Criston ottaneen asuntonsa. Kreivin määräyksestä tämä
yksinkertaisuus säilytettiin, sillä hän oli nimenomaan sanonut, ettei
rakennuksen ulkomuotoa saanut muuttaa. Mutta ei tarvinnut muuta kuin
astua sisään, kun jo huomasi, että Monte-Criston kreivi se tässä
talossa asui.
Bertuccio oli tehnyt ihmeitä. Samoin kuin Antinin herttua yhtenä yönä
oli kaadattanut puistokäytävän, joka häiritsi Ludvig XIV:n näköalaa,
samoin oli Bertuccio kolmessa päivässä istuttanut tyhjän pihan täyteen
puita. Kauniit poppelit ja tuuheat sykomorit, jotka oli tuotu paikalle
juurineen, varjostivat talon päätyä, jonka edessä puoleksi ruohottuneen
kiveyksen sijalla nyt on nurmikko. Se oli muodostettu vielä samana
aamuna tuoduista turpeista, joissa kasteluvesi vielä kimalteli.
Kreivi oli antanut määräyksensä. Hän oli itse laatinut Bertucciolle
kartan, johon oli merkitty, mihin mikin puu oli istutettava ja kuinka
laajaksi ja minkä muotoiseksi nurmikko oli tehtävä.
Talo näytti näin aivan toiselta, ja Bertucciokin väitti, ettei hän sitä
enää olisi tuntenut entiseksi.
Taloudenhoitaja olisi mielellään kerran tällaiseen työhön ryhdyttyään
muuttanut kaikenlaista puutarhassakin, mutta kreivi oli nimenomaan
määrännyt, ettei siihen saanut koskea. Mutta eteinen, portaat ja uunien
reunustat oli tuotettu täyteen tuoreita kukkia.
Taloudenhoitajan erinomaisen taitavuuden ja hänen herransa selvien
käskyjen ansiosta tämä talo, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut
autiona ja vielä eilen vaikuttanut synkältä, painostavalta ja
ummehtuneelta, oli äkkiä ikään kuin tullut täyteen eloa, raikasta
tuoksua ja kauniita värejä. Kun kreivi tuli paikalle, näki hän
huoneessaan ne kirjat ja aseet, joista piti, ne taulut, jotka hänelle
olivat rakkaat, eteisessä ne koirat, joita hän tahtoi hyväillä, linnut,
joiden laulua hän rakasti. Talo oli herännyt pitkästä unestaan aivan
kuin Prinsessa Ruususen palatsi. Se oli kuin koti, jota kauan olemme
rakastaneet ja jonne, jos meidän onnettomuudeksemme on täytynyt sieltä
lähteä, olemme jättäneet osan sieluamme.
Palvelijat liikkuivat iloisina tässä kauniissa pihassa.
Keittiöpalvelijat juoksivat eilen korjattuja portaita myöten aivan kuin
aina olisivat talossa asuneet, toiset olivat vaunuvajoissa, joissa
ajoneuvot seisoivat järjestyksessä ja numeroituina aivan kuin olisivat
viisikymmentä vuotta siellä olleet, toiset taas oleksivat tallissa,
missä hevoset pilttuissaan hirnuivat tallirengeille, jotka puhuttelivat
niitä suuremmalla kunnioituksella kuin moni palvelija herraansa.
Kirjasto oli sijoitettu kahdelle pitkälle seinälle, ja siihen kuului
lähes kaksituhatta teosta. Kokonainen osasto oli varattu nykyaikaiselle
kaunokirjallisuudelle, ja eilen ilmestyneet komeilivat jo punaisiin ja
kullalla koristettuihin kansiin sidottuina hyllyillään.
Talon toisella puolella, vastapäätä kirjastoa, oli kasvihuone, jossa
kukat tuoksuivat korkeissa japanilaisissa maljakoissa, ja keskellä tätä
kasvihuonetta, joka samalla hiveli sekä silmää että hajuaistia, oli
biljardipöytä sen näköisenä kuin pelaajat olisivat tunti sitten
lähteneet sen äärestä ja jättäneet pallot pöydälle.
Yhteen ainoaan huoneeseen ei tuhlaileva Bertuccio ollut kajonnut. Huone
oli toisen kerroksen vasemmassa kulmauksessa ja sinne päästiin
pääportaista, mutta sieltä voi poistua myös salaportaiden kautta.
Palvelijat kulkivat sen ohitse uteliaina ja Bertuccio kauhuissaan.
Täsmälleen kello viideltä kreivi saapui taloon Alin seurassa. Bertuccio
odotti hänen tuloaan sekä kärsimättömänä että levottomana. Hän toivoi
saavansa kiitosta ja pelkäsi, että kreivi rypistäisi kulmiaan.
Monte-Cristo astui vaunuistaan pihalla, tarkasti koko talon ja teki
kierroksen puutarhassa aivan vaiti, ilmaisematta millään tavoin
hyväksymistään tai moitettaan.
Vasta kun hän tuli makuuhuoneeseen, joka oli vastapäätä suljettua
huonetta, ja ojensi kätensä pientä ruusupuista kaappia kohden, jonka
hän jo ensimmäisellä matkallaan oli huomannut, hän sanoi:
-- Tätä ei voi käyttää muuhun kuin hansikkaita varten.
-- Ei voikaan, teidän ylhäisyytenne, sanoi Bertuccio ihastuneena, --
avatkaa, niin löydätte hansikkaita.
Muuallakin kreivi tapasi juuri sitä, mitä odotti: hajuvesipulloja,
sikareja ja koruesineitä.
-- Hyvä! sanoi hän.
Ja Bertuccio poistui aivan hurmaantuneena, niin suuri, voimakas ja
täydellinen vaikutus oli kreivillä ympäristöönsä.
Kello kuusi kuului kavioiden kopsetta pääoven edestä. Ratsuväen
kapteenimme saapui Medeiansa selässä.
Monte-Cristo odotti häntä hymyhuulin portailla.
-- Olen ensimmäinen, siitä olen varma! huudahti Morrel. -- Olen tullut
tahallani hiukan aikaisemmin, jotta saisin olla hetkisen kahden
seurassanne, ennen kuin muut tulevat. Julie ja Emmanuel lähettävät
teille tuhannet terveiset. Täällähän on aivan suurenmoista! Sanokaahan,
herra kreivi, pitävätkö palvelijanne hevosestani hyvää huolta?
-- Olkaa rauhassa, rakas Maximilien, he ovat kyllä tottuneet
sellaiseen.
-- Se on oljilla suittava. Jospa tietäisitte, kuinka se kiiti! Aivan
kuin ukkospilvi.
-- Totta toki sen uskon, viidentuhannen frangin hevonen! sanoi
Monte-Cristo äänellä, jota isä käyttää poikaansa puhutellessaan.
-- Kadutteko, että menetitte nuo rahat? sanoi Morrel hymyillen hänelle
avomielisellä tavallaan.
-- Herra minua siitä varjelkoon? vastasi kreivi. -- Katuisin ainoastaan
siinä tapauksessa, ettei hevonen olisi hyvä!
-- Hevonen on hyvä, rakas kreivi, koska herra Château-Renaud, joka on
Ranskan paras hevostuntija, ja herra Debray, joka saa ratsastaa
ministeriön arabialaisilla ratsuilla, ovat jääneet jälkeeni, niin kuin
näette, ja heidän takanaan on paronitar Danglars'in hevoset, jotka
kiitävät sellaista kyytiä, että helposti ennättää kolme peninkulmaa
tunnissa.
-- He seuraavat siis teitä? kysyi Monte-Cristo.
-- Tuossa he ovat.
Todellakin saapuivat samassa kahden korskuvan hevosen vetämät vaunut ja
kaksi ratsastajaa talon portin eteen, joka heti aukeni. Vaunut tekivät
kaaren ja pysähtyivät portaitten eteen ratsastavien herrojen seuratessa
niitä.
Samassa Debray oli hypännyt hevosen selästä ja riensi avaamaan vaunujen
oven. Hän ojensi kätensä paronittarelle. Tarttuessaan siihen paronitar
teki pienen liikkeen, jota ei kukaan muu huomannut kuin Monte-Cristo.
Mutta kreiviltä ei mikään jäänyt huomaamatta, ja hän näki, että pieni
kirjelippu ovelasti ja tottuneesti pujahti paronittaren kädestä
ministerinsihteerin käteen.
Rouvansa jäljestä tuli pankkiiri niin kalpeana, kuin olisi astunut
esiin haudastaan eikä vaunuistaan.
Rouva Danglars loi ympärilleen nopean, tutkivan katseen, jonka vain
Monte-Cristo saattoi ymmärtää, ja tarkasti pihaa, pääportaita ja
päätyä. Hilliten mielenliikutusta, joka varmasti olisi näkynyt hänen
kasvoillaan, jos hänen kasvonsa olisivat voineet kalveta, hän sitten
astui portaita ylös huomauttaen Morrelille:
-- Hyvä herra, jos kuuluisitte ystävieni joukkoon, kysyisin teiltä,
myyttekö hevosenne.
Morrelin hymy näytti irvistykseltä; hän kääntyi Monte-Criston puoleen
aivan kuin pyytäen tätä auttamaan häntä pulasta.
Kreivi ymmärsi hänen tarkoituksensa.
-- Ah, rouva, miksi ette tee minulle sellaista kysymystä?
-- Teiltä, herra kreivi, ei ole oikeutta mitään pyytää, sillä on
liiankin varmaa, että saa mitä tahtoo. Siksi kysyinkin herra
Morrelilta.
-- Pahaksi onneksi, sanoi kreivi, -- voin todistaa, että herra Morrel
ei voi luovuttaa hevostaan, sillä hänen kunniansa vaatii häntä
säilyttämään sen.
-- Kuinka niin?
-- Hän on lyönyt vetoa siitä, että hän kesyttää Medeian kuudessa
kuukaudessa. Ymmärrättehän nyt, rouva paronitar, että jos hän luopuisi
hevosesta ennen määräaikaa, hän ei ainoastaan menettäisi vetoaan, vaan
häntä vielä sanottaisiin pelkuriksikin. Eikä ratsuväenkapteeni voi
laskea sellaista huhua liikkeelle itsestään, edes tyydyttääkseen
kauniin naisen oikkua, joka minun mielestäni on pyhä asia maailmassa.
-- Siinä näette, hyvä rouva..., sanoi Morrel hymyillen kiitollisena
kreiville.
-- Minun mielestäni, sanoi Danglars vaimolleen äreällä äänellä, jota
huonosti peitti hänen leveä hymynsä, -- teillä on jo kyllin monta
hevosta.
Rouva Danglars ei tavallisesti jättänyt vastaamatta sellaisiin
hyökkäyksiin, mutta nyt hän nuorten herrojen ihmeeksi ei ollut
kuulevinaan koko huomautusta eikä vastannut mitään.
Monte-Cristo pani hymyillen merkille tämän vaitiolon, joka ilmaisi
paronittaren olevan tavallista nöyremmällä tuulella, ja osoitti
paronittarelle kahta tavattoman suurta kiinalaista posliinimaljakkoa,
joiden ympärillä kiemurteli merikasveja, niin reheviä, niin voimakkaita
ja eriskummaisia, että vain luonto voi sellaisia synnyttää.
Paronitar oli ihastunut.
-- Noihinhan voisi istuttaa kokonaisen kastanjapuun! sanoi hän. --
Kuinka on milloinkaan voitu polttaa noin isoja maljakoita?
-- Sellaista ei saa kysyä meiltä, jotka teemme pieniä patsaita ja
musliinilasia, sanoi Monte-Cristo. -- Tämän ovat muinaisena aikana
valmistaneet meren ja maan haltijat yhdessä.
-- Kuinka niin ja minä aikakautena?
-- En tiedä, olen vain kuullut kerrottavan, että Kiinan keisari varta
vasten rakennutti ison uunin ja että tässä uunissa poltettiin yhteensä
kaksitoista tällaista maljakkoa. Kaksi meni kuumuudessa rikki, kymmenen
jäljellejäänyttä laskettiin meren pohjaan sadan jalan syvyyteen. Meri,
joka tiesi mitä siltä vaadittiin, kietoi niiden ympärille liaanejaan,
antoi koralliensa kiemurrella niissä ja simpukoittensa imeytyä niihin
kiinni. Kaksisataa vuotta nämä maljakot saivat rauhassa olla meren
pohjassa, sillä vallankumous oli kukistanut kokeilunhaluisen keisarin,
ja kokeesta oli jäljellä vain asiakirja, jossa puhuttiin maljakkojen
valamisesta ja niiden upottamisesta mereen. Kahdensadan vuoden kuluttua
löytyi tämä asiakirja ja maljakkoja alettiin nostaa syvyydestä.
Sukeltajat läksivät erityisesti tätä tarkoitusta varten tehtyjen
koneitten avulla etsimään maljakkoja lahdesta, jonne ne oli upotettu,
mutta kymmenestä oli jäljellä vain kolme, kaikki muut oli aallokko
särkenyt ja hajottanut. Rakastan näitä maljakkoja, kuvittelen, että
epämuotoiset, pelottavat, salaperäiset merihirviöt -- sellaiset, joita
vain sukeltajat voivat nähdä -- ovat tuijottaneet niitä kylmillä ja
liikkumattomilla silmillään ja lukemattomat kalat ovat levänneet niiden
pohjalla vihollisiansa paetessaan.
Tällä välin Danglars, joka ei välittänyt muinaisesineistä, repi
ajatuksissaan kukan toisensa jälkeen myrttipensaasta. Kun hän oli
tyhjentänyt myrtin, tarttui hän kaktukseen, mutta tämä ei ollut yhtä
taipuisa kuin myrtti, vaan pisti häntä piikeillään.
Hän sävähti silloin ja hieroi silmiään, aivan kuin olisi herännyt
unesta.
-- Hyvä herra, sanoi Monte-Cristo, -- teille, suurelle taideteosten
tuntijalle ja ihailijalle, en tahdo laajemmalti ruveta näyttämään
taulujani. Tässä on kuitenkin kaksi, jotka on maalannut Hobbema, tämän
Paul Potter, tämän Mieris, tämän Gerard Dow, tämän Rafael, tämän Van
Dyck, tämän Zurbaran, ja tässä on pari kolme Murilloa, joita kannattaa
teille näyttää.
-- Kas, sanoi Debray, -- tuon Hobbeman tunnen.
-- Todellakin!
-- Niin, sitä tarjottiin valtion museolle.
-- Jolla ei luullakseni ole tämän mestarin tauluja? kysäisi
Monte-Cristo.
-- Ei olekaan, eikä sitä sittenkään ostettu.
-- Miksi ei? kysyi Château-Renaud.
-- Verraton kysymys. Valtio ei ole niin rikas.
-- Ah, anteeksi, sanoi Château-Renaud. -- Olen joka päivä kahdeksan
vuoden ajan kuullut tätä samaa saarnattavan, mutta en ole siihen vielä
tottunut.
-- Kyllä vielä totutte, sanoi Debray.
-- En usko, vastasi Château-Renaud.
-- Majuri Cavalcanti, vicomte Andrea Cavalcanti! ilmoitti Baptistin.
Kaulassaan aivan uudenuutukainen musta silkkihuivi, parta siistittynä,
viikset harmaina, katse varmana, majurinpuvun koristuksena kolme
kunniamerkkiä ja viisi ristiä, siis aivan moitteettomassa vanhan
sotilaan asussa, astui sisään ja ja majuri Bartolomeo Cavalcanti, sama
hellä isä, johon olemme tutustuneet.
Hänen rinnallaan lähestyi uudessa puvussaan hymyhuulin vicomte Andrea
Cavalcanti, sama kunnioittava poika, johon myös olemme tutustuneet.
Debray, Morrel ja Château-Renaud puhelivat keskenään. Heidän katseensa
siirtyivät isästä poikaan ja viivähtivät luonnollisesti kauemmin
viimeksi mainitussa.
-- Cavalcanti! sanoi Debray.
-- Kaunis nimi, sanoi Morrel, -- toden totta!
-- Niin kyllä, sanoi Château-Renaud, -- italialaisilla on kauniit
nimet, mutta he pukeutuvat huonosti.
-- Olette hirveän vaativainen, Château-Renaud, huomautti Debray, --
puvut sopivat mainiosti ja ovat aivan uudet.
-- Sitähän minä juuri moitinkin. Tuo herra näyttää siltä kuin olisi
tänään ensi kerran saanut kelvolliset vaatteet ylleen.
-- Keitä nuo herrat ovat? kysyi Danglars Monte-Cristolta.
-- Kuulittehan itse, Cavalcanteja.
-- Kuulin heidän nimensä, siinä kaikki.
-- Tehän ette tunne italialaista aatelistoa. Kun sanoo nimen
Cavalcanti, niin sanoo samalla ruhtinas.
-- Ovatko he rikkaita? kysyi pankkiiri.
-- Tavattoman rikkaita.
-- Mitä he tekevät?
-- Koettavat tuhlata rahojaan onnistumatta aikeissaan. Heillä on muuten
luotto teidän pankissanne, kuulin heidän mainitsevan toissa päivänä
tullessaan minua tervehtimään. Teidän tähtenne heidät kutsuinkin.
Esittelen heidät teille.
-- Minun mielestäni he puhuvat aivan puhtaasti ranskaa, sanoi Danglars.
-- Poika on kasvatettu eräässä Etelä-Ranskan opistossa, Marseillessa
tai sen lähistöllä, luullakseni. Saatte nähdä, että hän on ihastunut.
-- Mihin? kysyi paronitar.
-- Ranskattariin. Hän tahtoo ehdottomasti löytää rouvan Pariisista.
-- Oivallinen ajatus, sanoi Danglars kohauttaen olkapäitään.
Rouva Danglars loi mieheensä katseen, joka milloin tahansa muulloin
olisi ennustanut rajuilmaa. Mutta hän pysyi vaiti, jo toisen kerran.
-- Paroni näyttää tänään hyvin synkältä, sanoi Monte-Cristo rouva
Danglars'ille. -- Aiotaanko ehkä hänestä tehdä ministeri?
-- Ei vielä, ainakaan minun tietääkseni. Luulen pikemminkin, että hän
on keinotellut pörssissä ja menettänyt eikä tiedä, keneen purkaisi
vihansa.
-- Herra ja rouva Villefort! ilmoitti Baptistin.
He astuivat sisään. Vaikka herra Villefort osasikin hillitä itsensä,
oli hän huomattavan levoton. Tarttuessaan hänen käteensä Monte-Cristo
tunsi hänet vapisevan.
-- Toden totta, vain naiset osaavat teeskennellä, sanoi
Monte-Cristo itsekseen katsellessaan rouva Danglars'ia, joka hymyili
kuninkaalliselle prokuraattorille ja suuteli hänen rouvaansa.
Kun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu, näki kreivi Bertuccion,
joka siihen asti oli pitänyt huolta pöydän kattamisesta, tulevan
pieneen salonkiin sen huoneen viereen, missä vieraat olivat.
Kreivi meni hänen luokseen.
-- Mitä tahdotte, herra Bertuccio? kysyi hän.
-- Teidän ylhäisyytenne ei ole ilmoittanut, kuinka monta vierasta
tulee.
-- Sehän on totta.
-- Kuinka monelle katan?
-- Laskekaa itse.
-- Ovatko kaikki saapuneet, teidän ylhäisyytenne?
-- Ovat.
Bertuccio katsahti sisään ovenraosta. Monte-Cristo piti häntä silmällä.
-- Hyvä Jumala! huudahti Bertuccio.
-- Mitä nyt? kysyi kreivi.
-- Tuo nainen... tuo nainen!...
-- Kuka?
-- Tuo, jolla on valkoinen puku ja niin paljon jalokiviä ... tuo
vaaleatukkainen...
-- Rouva Danglars?
-- En tiedä, mikä hänen nimensä nyt on. Mutta se on hän, se on hän!
-- Kuka?
-- Se nainen puutarhassa! Sama, joka oli raskaana! Se, joka käveli
siellä ja odotti ... odotti!
Bertuccio jäi tuijottamaan liikkumattomana, suu auki, kalpeana ja tukka
kauhusta pystyssä.
-- Odotti ketä?
Mitään sanomatta Bertuccio osoitti sormellaan Villefort'ia, melkein
samoin kuin Macbeth osoitti Bancoa.
-- Oh!... Oh! ... sopersi hän, -- näettekö?
-- Kenet? Mitä?
-- Hänet!
-- Hänet ... kuninkaallisen prokuraattorin, herra Villefort'in,
tietysti minä hänet näen!
-- Minä en siis tappanutkaan häntä?
-- Ettehän vain ole tulossa hulluksi, kunnon Bertuccio? sanoi kreivi.
-- Hän ei siis olekaan kuollut?
-- Ei ole, näettehän sen itsekin. Sen sijaan, että olisitte pistänyt
häntä kuudennen ja seitsemännen kylkiluun väliin, niin kuin teidän
seutunne miehillä on tapana, iskittekin liian ylös tai liian alas, ja
lakimiehet ovat sitkeähenkisiä, tai sitten koko juttu on oman
mielikuvituksenne tuotetta, kostotuumienne herättämä painajainen.
Tyyntykäähän ja laskekaa: herra ja rouva Villefort, kaksi; herra ja
rouva Danglars, neljä; herrat Château-Renaud, Debray, Morrel,
seitsemän; majuri Bartolomeo Cavalcanti, kahdeksan.
-- Kahdeksan, kertasi Bertuccio.
-- Odottakaahan, odottakaahan, kylläpä teillä on kiire joutua
matkoihinne, unohditte yhden vieraani. Kumartukaa hiukan vasemmalle...
noin ... herra Andrea Cavalcanti, tuo mustapukuinen nuori mies, joka
katselee Murillon madonnaa ja nyt kääntyy.
Tällä kertaa pääsi Bertuccion huulilta kirkaisu, joka sammui kreivin
katsoessa häneen.
-- Benedetto! sopersi hän. -- Mikä kohtalon sallimus!
-- Kello lyö puoli seitsemän, sanoi kreivi ankarasti. -- Olen
määrännyt, että silloin astumme pöytään. Tiedättehän, etten hyväksy
viivyttelemistä.
Ja kreivi Monte-Cristo palasi salonkiin, jossa hänen vieraansa
odottivat, Bertuccion mennessä ruokasaliin hoiperrellen pitkin
seinänviertä.
Viittä minuuttia myöhemmin salongin ovet aukenivat, Bertuccio astui
kynnykselle ja lausui ponnistaen viimeiset voimansa:
-- Pöytä on katettu!
Monte-Cristo tarjosi käsivartensa rouva Villefort'ille.
-- Herra Villefort, sanoi hän, -- saattakaa rouva Danglars pöytään.
Villefort totteli, ja he menivät ruokasaliin.