Ruokasaliin astuessaan vieraat tahtomattaan kysyivät itseltään, mikä
salaperäinen seikka oli johdattanut heidät kaikki tähän taloon. He
olivat kaikki jollakin tavoin levottomia sielläolostaan, eikä kukaan
kuitenkaan olisi tahtonut olla sieltä poissa.
Liian lyhyt tuttavuus kreivin kanssa, hänen erikoisuutensa,
yksinäisyytensä ja melkein satumaisen suuri rikkautensa, kaikki tämä
pakotti miehet olemaan varovaisia ja kielsi naisia tulemasta tähän
taloon, jossa ei ketään naista ollut heitä vastaanottamassa. Ja
kuitenkin miehet olivat luopuneet varovaisuudestaan ja naiset hylänneet
kaiken sovinnaisen, ja uteliaisuus, joka terävillä kannuksillaan oli
heitä kiihottanut, oli voittanut kaikki arvelut.
Jopa isä ja poika Cavalcantikin, edellinen jäykkyydestään ja
jälkimmäinen huolettomasta käytöksestään huolimatta, tunsivat itsensä
levottomiksi tämän miehen luona, jonka tarkoitusta he eivät
ymmärtäneet, ja joutuessaan näin tekemisiin ihmisten kanssa, jotka he
näkivät ensi kertaa.
Rouva Danglars oli sävähtänyt, kun herra Villefort Monte-Criston
kehotuksesta tuli tarjoamaan hänelle käsivartensa, ja Villefort'in
katse himmeni kultasankaisten silmälasien takana, kun hän tunsi
paronittaren käsivarren omallaan.
Kreivi pani kaiken merkille.
Villefort'in oikealla puolella oli rouva Danglars ja vasemmalla Morrel.
Kreivi istui rouva Villefort'in ja Danglars'in välissä. Muut vieraat
istuivat siten, että Debray oli molempien Cavalcantien välissä ja
Château-Renaud rouva Villefort'in ja Morrelin välissä.
Ateria oli suurenmoinen. Monte-Cristo oli päättänyt kumota kaikki
pariisilaiset tavat ja tyydyttää kutsuvieraittensa uteliaisuutta
enemmän kuin heidän ruokahaluaan. Juhla oli arabialainen, mutta
arabialainen sillä tavoin kuin saattoivat olla arabialaisten
haltiattarien juhlat.
Kaikki ne hedelmät, joita neljä maanosaa voi kokonaisina ja mehukkaina
laskea Euroopan runsaudenmaljaan, oli koottu pyramideiksi kiinalaisiin
maljakoihin ja japanilaisiin vateihin. Harvinaisia lintuja, joiden
höyhenpuvun loistavin osa oli säilytetty, tavattoman isoja kaloja
hopeavadeissa, Kreikan saariston, Vähän-Aasian ja Afrikan kaikkia
viinejä omituisen muotoisissa pulloissa, joiden pelkkä näkeminenkin
tuntui lisäävän juoman arvoa, kulki kuin Apiciuksen pidoissa
näiden pariisilaisten ohi, jotka ymmärsivät, että voi tuhlata
kaksikymmentätuhatta frangia kymmenen hengen ateriaan, jos Kleopatran
tavoin syö helmiä tai Lorenzo dei Medicin tavoin juo viiniin liuotettua
kultaa.
Monte-Cristo huomasi vieraittensa hämmästyksen ja alkoi ääneen nauraa
ja laskea leikkiä.
-- Hyvät herra, sanoi hän, -- myönnättehän, että kun ihminen saavuttaa
jonkinmoisen määrän rikkautta, ei mikään tule niin välttämättömäksi
kuin ylellisyys, aivan samoin kuin te, naiset, myönnätte, että kun on
päässyt määrättyyn innostuksen asteeseen, ei mikään muu ole
tavoittelemisen arvoista kuin ihanne? Ja se on aarre, jota emme voi
saavuttaa. Jatkaakseni tätä järkeilyä: mikä on ihmeellistä? Se, mitä
emme ymmärrä. Mitä todellakin kannattaa tavoitella? Sitä, mitä emme voi
saada. Koko elämäni tarkoitus on nähdä sellaista, mitä en voi ymmärtää,
ja hankkia itselleni sellaista, mikä on mahdotonta. Kahdella keinolla
saavutan tämän: rahan ja tahtoni avulla. Minä alan ajaa takaa
mielijohdettani, aivan yhtä kiihkeästi kuin te, herra Danglars, ajatte
jonkin rautatien rakentamista, te, herra Villefort, koetatte saada
miehen tuomituksi kuolemaan, te, herra Debray, puuhaatte kuningaskunnan
rauhoittamista, te, herra Château-Renaud, pyritte miellyttämään naista,
ja te, herra Morrel, tahdotte kesyttää hevosen, jonka selkään ei vielä
kukaan ole tohtinut nousta. Katsokaahan esimerkiksi näitä kahta kalaa,
joista toinen on syntynyt viidenkymmenen peninkulman päässä Pietarista
ja toinen viiden peninkulman päässä Napolista, eikö ole huvittavaa
yhdistää ne samalle lautaselle?
-- Mitä nuo kalat ovat? kysyi Danglars.
-- Herra Château-Renaud, joka on asunut Venäjällä, tietää toisen nimen,
vastasi Monte-Cristo, -- ja majuri Cavalcanti, joka on italialainen,
toisen.
-- Tuo on luullakseni sterletti, sanoi Château-Renaud.
-- Aivan oikein.
-- Ja tuo, ellen erehdy, on järvinahkiainen, sanoi Cavalcanti.
-- Niin onkin. Nyt, herra Danglars, kysykää noilta herroilta, mistä
näitä kaloja saadaan.
-- Eihän sterlettiä saa mistään muualta kuin Volgasta, sanoi
Château-Renaud.
-- En tiedä muuta kuin Fusaro-järven, josta saa näin isoja nahkiaisia,
sanoi Cavalcanti.
-- Aivan oikein, toinen on tuotu Volgasta, toinen Fusaro-järvestä.
-- Mahdotonta, huudahtivat kaikki kutsuvieraat yht'aikaa.
-- Kas, juuri tällainen minua huvittaa, sanoi Monte-Cristo. -- Olen
aivan samanlainen kuin Nero: _cupitor impossibilium_.[12] Sellainen
miellyttää teitäkin, ja tämä kala, joka todellisuudessa ei liene
maukkaampi kuin ahven tai lohi, tuntuu teistä erinomaiselta, koska ette
olisi ikinä luullut saavanne sitä maistaa ja kuitenkin se on nyt tässä.
-- Mutta miten nuo kalat on voitu tuoda Pariisiin?
-- Hyvä Jumala, sehän on helppoa. Ne on tuotu isoissa tynnyreissä,
toisessa oli virran kaisloja ja ruohoja, toisessa järven kasveja ja
heiniä. Tällä tavoin sterletti eli kaksitoista päivää ja nahkiainen
kahdeksan. Molemmat olivat aivan virkeitä, kun keittäjäni otti ne ja
pani toisen kuolemaan maitoon ja toisen viiniin. Ettekö usko, herra
Danglars?
-- Yhtä kaikki epäilen, vastasi Danglars leveästi hymyillen.
-- Baptistin! sanoi Monte-Cristo. -- Tuokaa tänne toisia sterlettejä ja
nahkiaisia. Tiedättehän, niitä, jotka tulivat toisissa tynnyreissä ja
vieläkin ovat elossa.
Danglars'in silmät menivät kauhusta selälleen; muut vieraat taputtivat
käsiään.
Neljä palvelijaa toi kaksi vesikasvien koristamaa tynnyriä, joissa
kummassakin sätki samanlaisia kaloja kuin pöydässä oli tarjolla.
-- Olette todellakin tavattoman merkillinen mies! sanoi Danglars. -- Ja
sanokoot filosofit mitä tahansa, rikkaana eläminen on sentään ihanaa.
-- Varsinkin kun on kekseliäs, sanoi rouva Danglars.
-- Älkää antako minulle sitä kunniaa, hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo.
-- Tämän keinon tunsivat jo roomalaiset. Plinius kertoo, että Ostiasta
kantoivat orjat päänsä päällä sammioissa Roomaan _mulus_-nimisiä
kaloja, jotka hänen antamansa kuvauksen mukaan epäilemättä olivat
kultakaloja. Ylellistähän on tuottaa ne elävinä ja hauskaa on nähdä
niiden kuolevan, sillä kuollessaan ne muuttavat pari kolme kertaa
väriään ja aivan kuin sateenkaari haihtuessaan vaihtelivat prisman
väristä toiseen, minkä jälkeen ne lähetettiin keittiöön. Kalan
kuolinkamppailu lisäsi sen arvoa. Ellei sitä nähnyt elävänä, niin sitä
halveksi kuolleena.
-- Niin, sanoi Debray, -- mutta Ostiasta Roomaan oli vain kolme tai
neljä peninkulmaa.
-- Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta mitä hyötyä olisi
siitä, että on syntynyt kahdeksantoistasataa vuotta Luculluksen
jälkeen, ellei pystyisi parempaan kuin hän?
Cavalcantit katsoivat kreiviä silmät selällään, mutta olivat siksi
hienotunteisia, etteivät virkkaneet mitään.
-- Tämä kaikki on kyllä merkillistä, sanoi Château-Renaud, -- mutta
suoraan tunnustaen ihailen eniten sitä täsmällisyyttä, millä teitä
palvellaan. Onhan totta, herra kreivi, että ostitte tämän talon vasta
viisi kuusi päivää sitten?
-- Siitä on enintään niin pitkä aika, sanoi Monte-Cristo.
-- No niin, olen varma siitä, että se on muuttunut aivan täydellisesti,
sillä ellen väärin muista, oli siinä toinen sisäänkäytävä, ja piha oli
kivillä laskettu, jota vastoin nyt piha on komeana ruohokenttänä ja
siellä kasvaa puita, jotka näyttävät sadan vuoden vanhoilta.
-- Mitä minä voin sille, että rakastan vihantaa ja varjoa, sanoi
Monte-Cristo.
-- Ennen tultiin taloon kadunpuoleisesta portista, sanoi rouva
Villefort, sillä sinä päivänä, jolloin ihmeellisellä tavalla pelastuin,
minut tuotiin taloon sitä tietä.
-- Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo, mutta sen jälkeen olen
pitänyt enemmän pääkäytävästä, josta voi portin läpi nähdä Boulognen
metsän.
-- Neljässä päivässä sellainen muutos! sanoi Morrel. -- Sehän on
suoranainen ihme.
-- Niin onkin, sanoi Château-Renaud. -- Vanha talo on muuttunut aivan
uudeksi, sillä tämä talo oli todellakin hyvin vanha ja ikävän näköinen.
Muistan, että äitini lähetti minut sitä katsomaan silloin, kun
Saint-Méran ilmoitti myyvänsä sen pari kolme vuotta sitten.
-- Saint-Méran? sanoi rouva Villefort. -- Tämä talo oli siis
Saint-Méranin, ennen kuin te sen ostitte?
-- Siltä näyttää, vastasi Monte-Cristo.
-- Siltä näyttää, kuinka niin, ettekö tiedä, keneltä talon ostitte?
-- En todellakaan, taloudenhoitajani pitää sellaisista asioista huolen.
-- Talossa ei ainakaan kymmeneen vuoteen ollut asuttu, sanoi
Château-Renaud, -- ja ikävää oli sitä katsella, kun sen ikkunaluukut
oli suljettu, ovet olivat kiinni ja piha ruohottunut. Ellei sen
omistaja olisi ollut kuninkaallisen prokuraattorin appi, olisi sitä
voinut luulla kirotuksi taloksi, jossa jokin rikos on tapahtunut.
Villefort, joka siihen asti ei ollut maistanut tippaakaan niistä
viidestä kuudesta verrattomasta viinistä, joita oli kaadettu laseihin
hänen eteensä, tarttui nyt lähimpään lasiin ja tyhjensi sen yhdellä
siemauksella.
Château-Renaud'n puhetta seurasi yleinen äänettömyys. Sitten sanoi
Monte-Cristo:
-- Kummallista, herra paroni, mutta sama ajatus heräsi minussakin, kun
ensimmäisen kerran astuin tähän taloon. Ja tämä talo tuntui niin
synkältä, etten olisi koskaan sitä ostanut, ellei taloudenhoitajani
olisi jo ehtinyt ostaa sitä minun nimessäni. Luultavasti hän oli saanut
välittäjältä kelpo juomarahat.
-- Luultavasti, koetti Villefort hymyillä. -- Mutta voitte olla varma
siitä, ette minä mitenkään ole tässä lahjomisessa ollut osallisena.
Herra Saint-Méran tahtoi, että tämä talo, joka kuului hänen
tyttärentyttärensä perintöön, myytäisiin, koska se olisi mennyt aivan
raunioiksi, jos se vielä olisi ollut pari kolme vuotta asumattomana.
Nyt kalpeni Morrel vuorostaan.
-- Täällä oli eräs huone, sanoi Monte-Cristo, -- aivan tavallisen
näköinen huone, punaisella kankaalla verhottu, joka minun mielestäni
oli erikoisen draamallisen tuntuinen.
-- Kuinka niin? kysyi Debray. -- Miksi se oli draamallisen tuntuinen?
-- Eihän vaistomaisia tuntemuksia voi mitenkään selittää, sanoi
Monte-Cristo. -- Kyllähän moni paikka tekee ihmisen alakuloiseksi.
Miksi? Sitä ei voi selittää. Muistot ja ajatukset oikuttelevat ja
johdattavat meidät toiseen aikaan ja toisiin paikkoihin, joilla ei ole
mitään yhteistä tämän ajan ja näiden paikkojen kanssa, missä nyt
elämme. Tuo huone oli mielestäni kuin jonkun markiisitar de Granges'in
tai Desdemonan huone. Mutta koska olemme lopettaneet aterian, täytyy
minun näyttää se teille, sillä kohta menemme juomaan kahvia puutarhaan.
Ensin ateria, sitten näytelmä.
Monte-Cristo katsoi kysyvästi läsnä oleviin. Rouva Villefort nousi,
Monte-Cristo teki samoin. Toiset noudattivat heidän esimerkkiään.
Villefort ja rouva Danglars olivat hetkisen aivan kuin paikoilleen
naulitut. Jähmettyneinä, mykkinä ja kauhistuneina he kysyivät
katseillaan toisiltaan neuvoa.
-- Kuulitteko? kysyi rouva Danglars.
-- Meidän täytyy mennä sinne, vastasi Villefort nousten ja tarjoten
käsivartensa rouva Danglars'ille.
Kaikki olivat jo hajaantuneet huoneisiin, uteliaisuus kun oli saanut
heissä vallan, sillä he eivät luulleet tarkastuksen supistuvan vain
tähän huoneeseen, vaan arvelivat, että yksin tein kuljettaisiin kautta
koko rappeutuneen talon, josta kreivi Monte-Cristo oli tehnyt palatsin.
Monte-Cristo jäi odottamaan noita kahta viivyttelijää. Kun he
vuorostaan olivat kulkeneet hänen ohitseen, lähti hän itse heidän
jälkeensä, ja hänen huulillaan häivähti hymy, joka olisi kauhistuttanut
vieraita enemmän kuin huone, jota aiottiin heille näyttää.
Ensiksi kuljettiin itämaiseen tapaan kalustettujen huoneiden kautta,
joissa vuoteiden sijasta oli divaaneja ja tyynyjä ja huonekalujen
asemesta piippuja ja aseita. Salongeissa oli vanhojen mestarien
kauneimpia tauluja. Budoaarin seinät oli verhottu kallisarvoisilla
kiinalaisilla kankailla, joiden väri oli kirjava ja kuosit moninaiset.
Lopulta saavuttiin kyseessäolevaan huoneeseen.
Se ei ollut mitenkään erikoinen, paitsi ettei se ollut valaistu, vaikka
jo alkoi hämärtää, ja että se oli rappiolla, vaikka kaikki muut huoneet
oli kokonaan uusittu. Mutta se riittikin antamaan sille synkän
värityksen.
-- Huu! huudahti rouva Villefort todenteolla kauhistuen.
Rouva Danglars koetti sopertaa sanoja, joita ei kukaan kuullut.
Läsnäolijat tekivät useita huomautuksia, ja loppuarveluna oli se, että
punaisella silkillä verhottu huone teki synkän vaikutuksen.
-- Tosiaan, sanoi Monte-Cristo. -- Katsokaahan, kuinka vuode on
omituisessa paikassa, kuinka sen verhot ovat synkät ja verenväriset.
Entä nuo pastellimuotokuvat, jotka kosteus on vaalentanut, eivätkö ne
kalpeine huulineen ja kauhistuneine silmineen näytä sanovan: Minä olen
nähnyt!
Villefort tuli kalmankalpeaksi, ja rouva Danglars vaipui uunin vieressä
olevaan leposohvaan.
-- Oh, sanoi rouva Villefort hymyillen, -- uskallatteko todellakin
istua tuolle leposohvalle, jossa ehkä on tapahtunut rikos?
Rouva Danglars nousi heti.
-- Eikä siinä vielä kaikki! sanoi Monte-Cristo.
-- Mitä vielä? kysyi Debray, joka kyllä oli huomannut rouva Danglars'in
mielenliikutuksen.
-- Niin, mitä vielä? kysyi Danglars, -- sillä tähän asti en ole
huomannut mitään erikoista, sen tunnustan suoraan. Oletteko te, herra
Cavalcanti?
-- Ah, vastasi tämä. -- Pisassa on Ugolinon torni, Ferrarassa Tasson
vankila, Riminissä Francescan ja Paolon huone.
-- On kyllä, mutta siellä ei ole tätä pientä porraskäytävää, sanoi
Monte-Cristo avaten seinään kätketyn oven. -- Katsokaahan tätä ja
sanokaa, mitä ajattelette tästä.
-- Mikä pelottavan synkkä, ahdas porraskäytävä! sanoi Château-Renaud
nauraen.
-- En tiedä, sanoi Debray, -- onko siihen syynä Khios-viini, joka tekee
alakuloiseksi, mutta tämä kaikki tekee minuun ehdottomasti synkän
vaikutuksen.
Morrel puolestaan oli tullut alakuloiseksi jo silloin, kun oli mainittu
Valentinen myötäjäisistä, eikä ollut virkkanut sanaakaan.
-- Kuvitelkaahan, jatkoi Monte-Cristo, -- että Othello tai apotti
Granges astuu hitaasti näitä portaita synkkänä ja myrskyisenä yönä,
sylissään kamala taakka, jota hän koettaa salata ihmisiltä, jopa
Jumalaltakin!
Rouva Danglars puoliksi pyörtyi Villefort'in syliin, ja Villefort'in
itsekin täytyi nojautua seinään.
-- Hyvä Jumala, huudahti Debray, -- mikä teidän on? Kuinka kalpea te
olette!
-- Mikä hänen on? sanoi rouva Villefort. -- Kyllähän sen ymmärtää.
Kreivi Monte-Cristo kertoo meille tuollaisia kamalia juttuja yrittäen
varmaankin tappaa meidät kauhuun.
-- Se on totta, sanoi Villefort. -- Te kauhistutatte todellakin naisia.
-- Mikä teidän on? kysyi Debray uudelleen aivan hiljaa.
-- Ei mikään, ei mikään, sanoi rouva Danglars koettaen ponnistaa
voimiaan. -- Kaipaan vain ilmaa, siinä kaikki.
-- Tahdotteko tulla puutarhaan? kysyi Debray tarjoten hänelle
käsivartensa ja mennen salaportaita kohden.
-- En, vastasi paronitar. -- Jään mieluummin tänne.
-- Totta puhuen, sanoi Monte-Cristo, -- onko tuo kauhunne aivan
todellinen?
-- Ei, vastasi rouva Danglars. -- Mutta teillä on niin voimakas tapa
kuvailla, että kuulija joutuu saman tunnelman valtaan.
-- Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo hymyillen, -- tämä kaikkihan on vain
kuvittelua. Miksi ei yhtä hyvin voisi kuvitella, että tämä huone on
kunnon perheenäidin suoja? Tuo purppuranpunaiseen verhottu vuode on
aivan kuin se, jonka luo haltiatar Lucina tuli, ja noita salaperäisiä
portaita myöten tulee hiljaa, jotta ei häiritsisi lapsivuoteessa
makaavan äidin lepoa, lääkäri tai kätilö, tai itse isä, joka vie
nukkuvan lapsen pois...
Tällä kertaa rouva Danglars, sen sijaan että olisi rauhoittunut,
huokasi syvään ja vaipui tainnoksiin.
-- Rouva Danglars voi pahoin, sopersi Villefort. -- Hänet täytyy kai
viedä vaunuihinsa.
-- Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo, -- ja minä kun olen unohtanut
pulloni!
-- Minulla on omani, sanoi rouva Villefort.
Hän ojensi Monte-Cristolle pullon, jossa oli samanlaista punaista
nestettä kuin se, jonka terveellistä vaikutusta Monte-Cristo oli
koettanut Edouardiin.
-- Ah! ... sanoi Monte-Cristo ottaen sen rouva Villefort'in kädestä.
-- Niin, sanoi tämä hiljaa, -- noudattaen teidän neuvojanne olen
kokeillut.
-- Ja oletteko onnistunut?
-- Luultavasti.
Rouva Danglars oli viety viereiseen huoneeseen. Monte-Cristo tiputti
muutaman pisaran punaista nestettä hänen huulilleen, ja hän heräsi.
-- Oh, sanoi hän, -- mikä kamala uni!
Villefort pusersi lujasti hänen rannettansa saadakseen hänet
ymmärtämään, ettei hän ollut nähnyt unta.
Mentiin etsimään herra Danglars'ia. Hän ei ollut välittänyt
runollisista selityksistä, vaan oli mennyt puutarhaan ja keskusteli
vanhemman Cavalcantin kanssa Livornon-Firenzen rautatiestä.
Monte-Cristo näytti epätoivoiselta. Hän tarttui rouva Danglars'in
käsivarteen ja talutti hänet puutarhaan, jossa herra Danglars joi
kahvia molempien Cavalcantien seurassa.
-- Totta puhuen, sanoi hän, -- kauhistutinko todellakin teitä pahasti?
-- Ette, mutta tiedättehän, että kaikki asiat vaikuttavat meihin sen
mukaan, millainen on mielentilamme.
Villefort koetti hymyillä.
-- Ja ymmärrättehän silloin, sanoi hän, -- silloinhan riittää pelkkä
mielikuva...
-- No niin, sanoi Monte-Cristo, -- uskokaa minua tai olkaa uskomatta,
mutta vakaumukseni on, että tässä talossa on tapahtunut rikos.
-- Olkaa varuillanne, sanoi rouva Villefort, -- täällä on
kuninkaallinen prokuraattori.
-- Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, -- ja kun niin onnellisesti sattuu,
käytän tilaisuutta selittääkseni asian.
-- Selittääksenne? sanoi Villefort.
-- Niin, ja todistajien kautta.
-- Tämähän on kovin mielenkiintoista, sanoi Debray. -- Ja jos täällä
todellakin on tapahtunut rikos, niin se auttaa erinomaisesti
ruoansulatustamme.
-- Täällä on tapahtunut rikos, sanoi Monte-Cristo. -- Tulkaahan
tännepäin, hyvät herrat. Tulkaa, herra Villefort. Jotta ilmiantoni
olisi täydellinen, täytyy sen tapahtua todistajien läsnä ollessa.
Monte-Cristo tarttui Villefort'in käsivarteen ja pidellen rouva
Danglars'in kättä toisessa kainalossaan hän vei kuninkaallisen
prokuraattorin plataanin suojaan, jossa varjo oli tummin.
Muut vieraat tulivat mukana.
-- Katsokaahan, sanoi Monte-Cristo ja polki maata. -- Tahdoin antaa
voimaa näille jo liian vanhoille puille ja annoin kaivaa maata juuri
tältä kohtaa ja panna uutta multaa maahan; no niin, kaivaessaan
löysivät työmieheni tältä kohtaa arkun tai oikeammin sanoen arkun
jätteet ja niiden keskeltä vastasyntyneen lapsen luurangon.
Toivottavasti tätä ei sanota mielikuvitukseksi.
Monte-Cristo tunsi, miten rouva Danglars'in käsivarsi kangistui ja
Villefort'in nyrkki vapisi.
-- Vastasyntyneen lapsen luuranko? sanoi Debray. -- Tämä alkaa jo
näyttää vakavalta.
-- No niin, sanoi Château-Renaud, -- minä en siis erehtynytkään, kun
väitin äsken, että taloilla on sielu ja kasvot aivan samoin kuin
ihmisillä, ja että niiden ulkomuodossa kuvastuu niiden sisin olemus.
Talo oli synkän näköinen, koska sillä oli omantunnonvaivoja; sillä oli
omantunnonvaivoja, koska siellä oli tehty rikos.
-- Kuka voi väittää sitä rikokseksi? sanoi Villefort päättäen
ponnistella viimeiseen asti.
-- Kuinka niin! Eikö elävän lapsen hautaaminen puutarhaan ole rikos?
huudahti Monte-Cristo. -- Miksikä te, kuninkaallinen prokuraattori,
nimitätte sellaista tekoa?
-- Kuka väittää, että lapsi oli elävänä haudattu?
-- Miksi se olisi siihen haudattu, jos se oli kuollut? Puutarha ei
koskaan ole ollut hautausmaana.
-- Minkä rangaistuksen lapsenmurhaajat saavat tässä maassa? kysyi
majuri Cavalcanti viattomasti.
-- Hyvä Jumala, heidän kaulansa leikataan poikki! vastasi Danglars.
-- Vai leikataan heidän kaulansa poikki! sanoi Cavalcanti.
-- Luullakseni... Eikö niin, herra Villefort? kysyi Monte-Cristo.
-- Kyllä, herra kreivi, vastasi tämä soinnuttomalla äänellä.
Monte-Cristo huomasi, etteivät ne, joita varten hän tämän kaiken oli
järjestänyt, enää kestäisi enempää. Hän ei tahtonut mennä pitemmälle.
-- Mutta mehän näytämme unohtavan kahvin, sanoi hän.
Ja hän vei vieraansa pöydän luo, joka oli asetettu keskelle nurmikkoa.
-- Minä todellakin häpeän tunnustaa heikkouttani, sanoi rouva Danglars,
mutta nämä kamalat kertomukset ovat tärisyttäneet minua. Antakaa minun
istua.
Ja hän vaipui tuoliin.
Monte-Cristo kumarsi hänelle ja lähestyi rouva Villefort'ia.
-- Minä luulen, että rouva Danglars vielä tarvitsee pulloanne, sanoi
hän.
Mutta ennen kuin rouva Villefort oli lähestynyt ystävätärtänsä, oli
kuninkaallinen prokuraattori jo kuiskannut rouva Danglars'in korvaan:
-- Minun täytyy puhua kanssanne.
-- Milloin?
-- Huomenna.
-- Missä?
-- Työhuoneessani ... prokuraattorinvirastossa, se on turvallisin
paikka.
-- Minä tulen.
Juuri silloin tuli rouva Villefort.
-- Kiitos, rakas ystävä, sanoi rouva Danglars koettaen hymyillä. -- Ei
minua enää mikään vaivaa, tunnen jo voivani paremmin.