Ei samana iltana, niin kuin oli sanonut, vaan seuraavana aamuna kreivi
Monte-Cristo ajoi Enfer-tullin kautta Orléans'in tietä pitkin
Linas-kylän ohi pysähtymättä lennätinlaitoksen luo, joka juuri kreivin
ajaessa ohi liikutti pitkiä laihoja raajojaan, ja saapui Montlhéryn
torniin, joka sijaitsee samannimisen tasangon korkeimmalla kohdalla.
Kukkulan juurella kreivi nousi vaunuistaan ja alkoi astua vuoren
huippua kohden kehässä kiertävää kahdeksantoista tuuman levyistä polkua
myöten. Päästyään huipulle hän näki edessään pensasaitauksen, jossa
punertavien ja valkoisten kukkien tilalla oli nyt vihertäviä hedelmiä.
Monte-Cristo etsi pienen aitauksen veräjää ja löysikin. Se oli pieni
puuveräjä, joka liikkui pajusaranoilla ja suljettiin nerokkaasti nuoran
ja naulan avulla. Kreivi pääsi pian selville lukkolaitteesta, aukaisi
veräjän ja astui puutarhaan, joka oli kaksikymmentä jalkaa pitkä ja
kaksitoista leveä. Sen toisella puolella oli vanha torni, jota muratti
ja muuriorvokki verhosivat.
Tuota vuosien uurtamaa ja kukkien koristamaa tornia olisi voinut pitää
vanhana mummona, jolle lapsenlapset tulevat toimittamaan onnea. Se
olisi varmasti voinut kertoa monta kamalaa tarinaa, jos sillä olisi
ollut kieli niiden korvien lisäksi, jotka sananlasku väittää seinillä
olevan.
Puutarhan poikki vei punainen hiekkakäytävä, ja sitä reunusti monen
vuoden vanha saarniaitaus, jonka väri olisi ihastuttanut Delacroixta,
meidän aikamme Rubensia. Käytävä oli kahdeksikon muotoinen ja kierteli
niin, että kahdenkymmenen jalan pituiseen puutarhaan muodostui
kuudenkymmenen jalan pituinen kävelytie. Floraa, entisajan
latinalaisten hymyilevää ja tuoretta jumalatarta, on harvoin
kunnioitettu yhtä huolellisella ja tarkalla palveluksella kuin tässä
pienessä aitauksessa.
Nurmikon kahdessakymmenessä ruusupensaassa ei ollut ainoatakaan
kärpäsen jälkeä, ei lehtitäin kihermää, kosteiden kasvipaikkojen
vaivaa. Eikä tästä puutarhasta suinkaan puuttunut kosteutta, sitä
todisti nokimusta maa ja puiden tumma vihanta. Ja ellei luonnollista
kosteutta olisi ollut, olisi keinotekoinen heti astunut sen sijaan,
sillä puutarhan nurkassa oli maahan kaivettu tynnyri ja siinä seisovaa
vettä; sen vihertävällä pinnalla oleili kaksi sammakkoa, jotka
ilmeisesti olivat riidassa, koska koko ajan istuivat selin toisiinsa.
Käytävillä ei kasvanut ainoatakaan ruohonkortta eikä nurmikolla
ainuttakaan rikkaruohoa. Hieno nainen ei huolellisemmin hoitele
ruusukasvejaan kuin tämän puutarhan tähän asti näkymätön omistaja
tilkkuaan.
Monte-Cristo seisahtui suljettuaan portin ja pistettyään nuoran naulaan
ja loi katseen puutarhaan.
-- Näyttää siltä, kuin lennättimen hoitajalla olisi oma puutarhurinsa
tai kuin hän itse innokkaasti viljelisi maata, tuumi hän.
Äkkiä hän törmäsi mieheen, joka oli kumarassa lehdillä kuormattujen
työntökärryjen takana. Mies nousi ja huudahti hämmästyksestä.
Monte-Cristo näki edessään noin viisikymmenvuotiaan miehen, joka oli
ollut poimimassa mansikoita viiniköynnöksen lehdille. Hänellä oli
lautasellaan kaksitoista lehteä ja melkein yhtä monta mansikkaa, ja ne
olivat kaikki vähällä pudota hänen noustessaan.
-- Näytätte olevan poimimassa marjoja, sanoi Monte-Cristo hymyillen.
-- Anteeksi, herra, vastasi ukko tehden kädellään kunniaa, -- en ole
tornissa, se on kyllä totta, mutta tulin juuri sieltä.
-- Älkää antako minun millään tavoin häiritä teitä, ystäväni, sanoi
kreivi. -- Poimikaa mansikkanne, jos teillä niitä vielä on.
-- On vielä kymmenen, sanoi mies, -- sillä tässä on yksitoista, ja
minulla oli kaksikymmentäyksi, viisi enemmän kuin viime vuonna. Mutta
eihän se olekaan kummallista, kesä on tänä vuonna ollut kuuma, ja
mansikat tarvitsevat ennen kaikkea lämpöä. Viime vuonna minulla oli
kaiken kaikkiaan kuusitoista, ja nyt on tässä jo yksitoista, ja tuossa
kahdestoista, kolmastoista, neljästoista, viidestoista, kuudestoista,
seitsemästoista, kahdeksastoista, yhdeksästoista. Hyvä Jumala, puuttuu
kaksi, ne olivat vielä eilen täällä, olivat aivan varmaan, sillä laskin
ne. Varmaankin muori Simonin poika on ne siepannut, näin hänen
nimittäin maleksivan täällä tänä aamuna. Senkin roisto! Varastaa
puutarhasta! Eikö hän tiedä, mitä seurauksia siitä voi olla.
-- Rikos on todellakin kauhea, sanoi Monte-Cristo, -- mutta ottakaa
varteen pojan nuoruus ja hänen halunsa herkkuihin.
-- Niinpä niin, sanoi puutarhuri, -- mutta ikävää se on sittenkin.
Mutta kerta vielä anteeksi, herra, varmaankin annan esimieheni tällä
tavoin odottaa?
Ja hän loi aran katseen kreiviin ja hänen siniseen pukuunsa.
-- Rauhoittukaa, sanoi kreivi, ja hymy hänen huulillaan oli tällä
kertaa pelkästään herttainen, -- en ole esimies enkä tule teitä
tarkastamaan, vaan vain tavallinen matkailija. Tulen uteliaisuudesta ja
olen pahoillani, kun huomaan vieväni teiltä aikaa.
-- Minun aikani ei ole kallista, vastasi ukko alakuloisesti hymyillen.
-- Aikani kuuluu hallitukselle, enkä saisi sitä käyttää hukkaan, mutta
sain merkin, joka ilmoitti minulle, että saan levätä tunnin ajan (hän
loi silmänsä aurinkokelloon, sillä Montlhéryn tornin puutarhassa oli
vaikka mitä, aurinkokellokin), ja näettehän, minulla oli vielä aikaa
kymmenen minuuttia; mansikkani olivat kypsyneet, ja päivää myöhemmin...
Luuletteko, herra, että hiiret niitä syövät?
-- En uskoisi, sanoi Monte-Cristo vakavasti. -- Mutta hiiret ovat kyllä
huonoja naapureita meille, jotka emme niitä syö hunajalla höystettyinä,
niin kuin roomalaiset.
-- Söivätkö roomalaiset niitä? ihmetteli puutarhuri. -- Söivätkö he
hiiriä?
-- Niin olen lukenut Petroniuksesta, sanoi kreivi.
-- Oikeinko totta? Eivät ne mahda maistua hyviltä, vaikka sanotaankin:
lihava kuin hiiri, ne kun nukkuvat koko Jumalan päivän ja heräävät
vasta illalla nakertelemaan. Viime vuonna minulla oli neljä aprikoosia,
niistä ne kalvoivat yhden. Ja sitten minulla oli sileäkuorinen
persikka, ja se on harvinainen hedelmä, mutta siitä ne kalvoivat
kokonaan pois muurinpuoleisen kyljen. Se oli ihana persikka, aivan
erinomaisen makuinen. En ole koskaan sen parempaa syönyt.
-- Söittekö sen? kysyi Monte-Cristo.
-- Sen puolen tietysti, joka oli jäänyt jäljelle. Se oli erinomaisen
hyvä. Nuo elukat eivät otakaan huonoimpia paloja. Ne ovat samanlaisia
kuin muori Simonin poikakin; ei hänkään valinnut huonoimpia mansikoita.
Mutta toiste se ei enää tapahdu, siitä voitte olla varma, vaikka
kypsymisaikana saisinkin vartioida niitä yökaudet.
Monte-Cristo oli nähnyt kylliksi. Jokaisella ihmisellä on intohimonsa,
joka kalvaa häntä sydänjuuria myöten. Tämä lennättimen hoitaja oli
puutarhuri. Kreivi alkoi taitella lehtiä, jotka viiniköynnöksissä
varjostivat hedelmiä ja estivät niitä kypsymästä, ja voitti näin
puutarhurin sydämen.
-- Herra oli siis tullut katsomaan lennätintä? kysyi hän.
-- Tulin kyllä, elleivät ohjesäännöt sitä kiellä.
-- Ei se ole laisinkaan kiellettyä, sanoi puutarhuri, -- sillä eihän
siinä ole mitään vaaraa, kun ei kukaan voi ymmärtää, mitä me
toisillemme ilmoitamme.
-- Olen kuullut kerrottavan, että te toistelette merkkejä, joita ette
aina itsekään ymmärrä.
-- Niinpä kyllä, ja siitä minä eniten pidänkin, sanoi ukko nauraen.
-- Miksi siitä pidätte?
-- Siksi, että silloin ei minulla ole mitään edesvastuuta. Olen kone,
en mitään muuta, ja kun vain toimin, ei minulta vaadita mitään muuta.
-- Olisinkohan sattunut kohtaamaan miehen, jolla ei ole kunnianhimoa,
tuumi Monte-Cristo. -- Sepä olisi harmillista.
-- Hyvä herra, sanoi puutarhuri katsahtaen aurinkokelloon, -- kymmenen
minuuttia on kulunut, palaan toimeeni. Tahdotteko tulla torniin
kanssani?
-- Mielihyvin.
Monte-Cristo meni torniin, joka oli kolmikerroksinen. Alimmaisessa oli
puutarhurin työkaluja, lapioita, rautaharavia ja vesikannuja seinän
vieressä. Toinen kerros oli ukon varsinaisena asuntona tai oikeammin
sanoen nukkumapaikkana. Siellä oli muutamia talouskapineita, vuode,
pöytä, kaksi tuolia, iso savinen vesiruukku ja kuivia yrttejä, jotka
kreivi tunsi hajuherneiksi ja salkopavuiksi. Ukko oli varustanut ne
nimilapuilla niin huolellisesti, kuin olisi ollut Pariisin
kasvitieteellisen puutarhan hoitaja.
-- Täytyykö kauankin opetella, ennen kuin osaa käyttää lennätintä?
kysyi Monte-Cristo.
-- Varsinainen oppiaika ei ole pitkä, mutta ylimääräisenä oleminen...
-- Entä paljonko saatte palkkaa?
-- Tuhat frangia.
-- Se ei ole paljoa.
-- Ei, mutta saanhan samalla asunnon, niin kuin näette.
Monte-Cristo katseli huonetta.
-- Kunhan hän vain ei olisi asuntoonsa liiaksi ihastunut, mutisi hän
itsekseen.
He menivät kolmanteen kerrokseen. Se oli varsinainen lennätinhuone.
Monte-Cristo katseli rautaisia kädensijoja, joihin tarttumalla
lennätinkoneisto saatiin liikkeelle.
-- Tämä on sangen mielenkiintoista, sanoi hän, -- mutta ajan mittaan
tällainen elämä tulee kai yksitoikkoiseksi?
-- Kyllä, alussa niska aivan jäykistyy, kun täytyy aina tuijottaa.
Mutta vuoden tai parin päästä siihen tottuu. Sitä paitsi on meillä
lepopäivämme ja lupapäivämme.
-- Lupapäivännekö?
-- Niin.
-- Milloin?
-- Silloin kun on usvaa?
-- Sehän on totta.
-- Ne ovat minun juhlapäiviäni. Niinä päivinä menen puutarhaani ja
istutan, leikkelen, puhdistan, poimin pois matoja, joten aika kuluu
erinomaisen hyvin.
-- Kuinka kauan olette ollut täällä?
-- Kymmenen vuotta. Sen lisäksi viisi ylimääräisenä, siis yhteensä
viisitoista.
-- Kuinka vanha olette?
-- Viidenkymmenenviiden.
-- Kuinka kauan teidän täytyy olla palveluksessa saadaksenne eläkkeen?
-- Kaksikymmentäviisi vuotta.
-- Ja kuinka suuri on eläke?
-- Sata écutä.
-- Ihmisraukat! mutisi Monte-Cristo.
-- Mitä sanoitte...? kysyi ukko.
-- Sanoin, että se on hyvin mielenkiintoista.
-- Kuinka niin?
-- Kaikki, mitä minulle näytätte... Ettekä siis yleensä ymmärrä
kerrassaan mitään niistä merkeistä, jotka annatte?
-- En kerrassaan mitään.
-- Ettekö koskaan ole koettanut niitä ymmärtää?
-- En koskaan. Miksi niistä välittäisin?
-- Mutta onhan merkkejä, jotka koskevat nimenomaan teitä?
-- On kyllä.
-- Ja ne te ymmärrätte?
-- Ne ovat aina samat ja ilmoittavat vain: ... saatte tunnin levätä ...
huomiseen...
-- Nehän ovat aivan viattomia, sanoi kreivi. -- Mutta katsokaahan, eikö
naapurinne ala liikuttaa laitostaan.
-- Se on totta, kiitos.
-- Ymmärrättekö nyt, mitä hän sanoo teille?
-- Ymmärrän. Hän kysyy, olenko valmis.
-- Entä mitä vastaatte?
-- Annan merkin, joka samalla ilmoittaa oikeanpuoleiselle toverilleni,
että minä olen valmis, ja kehottaa vasemmanpuoleista valmistautumaan.
-- Erinomaisen nerokasta, sanoi kreivi.
-- Saattepahan nähdä, sanoi ukko ylpeänä, -- viiden minuutin päästä hän
alkaa puhua.
-- Minulla on siis viisi minuuttia aikaa, sanoi Monte-Cristo. -- Se
riittää. Sallikaahan minun tehdä teille kysymys.
-- Tehkää.
-- Rakastatteko puutarhanviljelystä?
-- Tavattomasti.
-- Ja olisitte onnellinen, jos teillä kahdenkymmenen jalan pituisen
alueen sijasta olisikin kahden tynnyrinalan suuruinen?
-- Minä tekisin siitä maallisen paratiisin.
-- Noilla tuhannella frangilla tulette huonosti toimeen.
-- Jokseenkin huonosti, mutta elänhän kuitenkin.
-- Niin kyllä, mutta teillä on vain kurjan pieni puutarha.
-- Se on kyllä totta, puutarha ei ole suuri.
-- Ja sitäkin hävittävät hiiret.
-- Sehän se on minun suurin onnettomuuteni.
-- Sanokaahan, mitä tapahtuisi, jos onnettomuudeksenne kääntäisitte
päänne toisaanne silloin, kun oikeanpuoleinen toverinne alkaa antaa
merkkejä?
-- En voisi silloin toistaa hänen merkkejään.
-- Entä sitten?
-- Ja kun olen huolimattomuudessani jättänyt ne lähettämättä, saan
sakkoa.
-- Paljonko?
-- Sata frangia.
-- Kymmenennen osan palkkaanne. Suuri summa.
-- On kyllä, sanoi ukko.
-- Onko sellaista teille tapahtunut? kysyi Monte-Cristo.
-- On kerran, kun olin ruskeata ruusupensasta oksastamassa.
-- Hyvä. Mutta entä jos muuttaisitte hänen antamiaan merkkejä ja
lähettäisitte toisia?
-- Silloin saisin eron ja menettäisin eläkkeeni.
-- Kolmesataa frangia?
-- Sata écutä, niin. Ymmärrättehän, etten koskaan sellaista tekisikään.
-- Vaikka saisitte viidentoista vuoden palkan? Eikö sitä kannata
miettiä?
-- Viisitoistatuhatta frangia?
-- Niin.
-- Yritättekö johdattaa minut kiusaukseen?
-- Yritän! Viisitoistatuhatta frangia, ymmärrättekö?
-- Antakaa minun katsoa oikeanpuoleista lähettäjää.
-- Päinvastoin, älkää katsoko häneen, vaan katsokaa tähän.
-- Mitä se on?
-- Mitä! Ettekö tunne näitä papereita?
-- Seteleitä!
-- Tuhatlappusia. Niitä on viisitoista.
-- Ja kenen ne ovat?
-- Ne ovat teidän, jos tahdotte.
-- Minunko? ukko oli tukehtumaisillaan.
-- Hyvä Jumala, niin, teidän omaisuuttanne.
-- Hyvä herra, oikeanpuoleinen lähettäjä alkaa sanella.
-- Antakaa hänen sanella.
-- Olette häirinnyt minua, saan siitä sakkoa.
-- Se maksaa teille sata frangia. Näettehän, että teillä on täysi syy
ottaa vastaan minun viisitoistatuhatta frangiani.
-- Oikeanpuoleinen lähettäjä tulee kärsimättömäksi. Hän antaa merkit
uudestaan.
-- Antakaa hänen antaa, ottakaa rahat.
Kreivi pani setelit ukon käteen.
-- Eikä siinä vielä kaikki. Viidellätoistatuhannella frangilla ette
elä.
-- Onhan minulla paikkani.
-- Ei, sen te menetätte. Sillä te saatte antaa toiset merkit, kuin mitä
naapurinne antaa.
-- Mitä te ehdotatte minulle!
-- Lapsenleikkiä.
-- Ellei minua suorastaan pakoteta...
Ja Monte-Cristo otti taskustaan toisen käärön.
-- Tässä on kymmenentuhatta frangia lisää, sanoi hän. -- Taskussanne
olevien viidentoistatuhannen kanssa yhdessä tulee siitä
kaksikymmentäviisi. Viidellätuhannella ostatte pienen kauniin talon ja
kaksi tynnyrinalaa maata. Kaksikymmentä jäljellä olevaa tuhatta tuottaa
teille tuhat frangia korkoja.
-- Kahden tynnyrinalan suuruisen puutarhanko?
-- Ja tuhat frangia korkoja.
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
-- Ottakaahan toki!
Ja Monte-Cristo pani väkisin ukon käteen kymmenentuhatta frangia.
-- Mitä minun pitää tehdä?
-- Lähettäkää nämä merkit.
Monte-Cristo otti taskustaan paperin, jolle oli piirretty kolme merkkiä
ja niiden viereen numerot ilmoittamaan, missä järjestyksessä ne oli
lähetettävä.
-- Se ei kestä kauankaan, niin kuin näette.
-- Niin kyllä, mutta...
-- Sillä saatte itsellenne persikoita ynnä kaiken muun.
Isku osui. Posket hohtavina ja kasvot hiestä märkinä ukko lähetti
kreivin antamat merkit toisen toisensa jälkeen, huolimatta
oikeanpuoleisen työtoverinsa kauhistuneista merkeistä, tämä kun luuli,
että hänen persikoita viljelevä toverinsa oli äkkiä tullut hulluksi.
Vasemmanpuoleinen lähettäjä kertasi uskollisesti merkit, ja ne
saapuivat lopulta sisäasiainministeriöön.
-- Nyt olette rikas, sanoi Monte-Cristo.
-- Olen, vastasi ukko, -- mutta millä hinnalla!
-- Kuulkaahan, ystäväni, sanoi Monte-Cristo, -- en tahtoisi, että
teillä on omantunnonvaivoja. Uskokaa siis minua, kun vannon teille,
ettette ole tehnyt kenellekään vääryyttä, vaan olette auttanut Jumalaa
hänen tarkoituksissaan.
Ukko katseli seteleitä, tunnusteli niitä ja laski ne. Hän kalpeni ja
punastui. Lopulta hän riensi huoneeseensa juodakseen vettä. Mutta hän
ei ennättänyt ruukun luokse, kun jo pyörtyi kuivattujen papujensa
keskelle.
Viisi minuuttia sen jälkeen kun uutinen oli saapunut ministeriöön,
Debray valjastutti hevoset vaunujensa eteen ja riensi Danglars'in luo.
-- Onhan miehellänne espanjalaisia arvopapereita? sanoi hän
paronittarelle.
-- On luullakseni. Kuuden miljoonan arvosta.
-- Käskekää hänen myydä ne mistä hinnasta tahansa.
-- Miksi?
-- Siksi, että don Carlos on paennut Bourges'ista ja palannut
Espanjaan.
-- Mistä sen tiedätte?
-- Samasta lähteestä, sanoi Debray kohauttaen olkapäitään, -- kuin
tiedän kaikki muutkin uutiset.
Paronitar ei odottanut lisäselityksiä, hän riensi miehensä luo, joka
puolestaan kiiruhti pörssivälittäjänsä luo ja käski tämän myydä mistä
hinnasta tahansa.
Kun nähtiin Danglars'in myyvän, laskivat espanjalaiset arvopaperit
tavattomasti. Danglars menetti viisisataatuhatta frangia, mutta hän sai
kaikki arvopaperinsa myydyiksi.
Illalla oli _Messager_-lehdessä:
Lennätinsanoma.
Kuningas don Carlos on päässyt välttämään vartijansa Bourges'issa
ja palannut Espanjaan Catalonian kautta. Barcelona on noussut
kapinaan auttaakseen häntä.
Koko iltana ei puhuttu muusta kuin Danglars'in viisaudesta, hän kun oli
myynyt kaikki arvopaperinsa, ja hänen onnestaan, kun hän ei niissä
ollut menettänyt enempää kuin viisisataatuhatta.
Ne, jotka olivat säilyttäneet arvopaperinsa tai ostaneet Danglars'in
papereita, luulivat joutuneensa vararikkoon ja viettivät hyvin
levottoman yön. Seuraavana päivänä oli _Moniteur_-lehdessä uutinen:
_Messager_ on aivan perusteettomasti pannut liikkeelle uutisen,
että don Carlos muka on paennut ja Barcelona noussut kapinaan.
Kuningas Carlos on Bourges'issa ja Espanjassa vallitsee täydellinen
rauha.
Sumun tähden väärinkäsitetty lennätinmerkki on ollut syynä
erehdykseen.
Arvopaperit nousivat kahta vertaa enemmän kuin olivat laskeneet. Tämän
tappion huomioon ottaen Danglars menetti kokonaisen miljoonan.
-- Hyvä, sanoi Monte-Cristo, joka oli asunnossaan, kun
hänelle kerrottiin, kuinka äkillisiä muutoksia oli tapahtunut
pörssissä, ja miten Danglars oli joutunut niiden uhriksi, --
kahdenkymmenenviidentuhannen frangin avulla olen päässyt selville
eräästä asiasta, josta olisin maksanut satatuhatta.
-- Mistä olette päässyt selville? kysyi Maximilien.
-- Olen päässyt selville keinosta, jolla erästä puutarhuria voidaan
auttaa pääsemään persikoita nakertelevista hiiristä.