Palatessaan omalle puolelleen herra ja rouva Villefort saivat kuulla,
että kreivi Monte-Cristo oli tullut käymään heidän luonaan ja odotti
salongissa. Rouva Villefort'in mieli oli niin kuohuksissa, että
hän ei heti voinut mennä vierastaan tapaamaan, vaan poikkesi
makuuhuoneeseensa, mutta kuninkaallinen prokuraattori osasi siksi
paljon hillitä itseään, että astui suoraan salonkia kohden.
Mutta niin suuresti kuin hän saattoikin hallita mielialojaan ja
kasvojensa ilmettä, ei hän kuitenkaan voinut niin täydellisesti poistaa
otsaltaan pilveä, ettei iloisesti hymyilevä kreivi olisi huomannut tätä
synkkää ja miettivää ilmettä.
-- Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo tervehdittyään, -- mikä teitä
vaivaa, herra Villefort? Olitteko juuri laatimassa suurta syytöskirjaa?
Villefort koetti hymyillä.
-- En, herra kreivi, sanoi hän, -- tällä kertaa olen minä uhri. Minä
juttuni menetän, ja sattuma, itsepäisyys, hulluus on laatinut
syytöskirjan.
-- Mitä tarkoitatte? kysyi Monte-Cristo teeskennellen suurta osanottoa.
-- Onko todellakin tapahtunut jokin suuri onnettomuus?
-- Herra kreivi, sanoi Villefort tyynesti mutta katkerasti, -- siitä ei
kannata puhuakaan. Kysymyksessä on vähäpätöinen seikka, rahanhukka
ainoastaan.
-- Niinpä niin, sanoi Monte-Cristo, -- rahanhukka ei merkitse
paljoakaan, teillä kun on suuri omaisuus ja mielenne on ylevä ja
filosofinen.
-- Rahakysymys ei pahoitakaan mieltäni, sanoi Villefort, -- vaikka
yhdeksänsadantuhannen menettämistä voikin surra tai ainakin pahoitella.
Mutta mieltäni kaivelee tuo isku, jonka kohtalo, sallimus, sattuma, en
tiedä miten sitä nimittäisin, iskee minuun ja joka ehkä turmelee
tyttäreni tulevaisuuden. Ja tähän kaikkeen on syynä uudelleen lapseksi
tulleen vanhuksen oikku.
-- Mutta mitä oikein on tapahtunut? kysyi Monte-Cristo. -- Sanoitteko
yhdeksänsataatuhatta? Sellaista summaa kannattaa tosiaan surra, niin
kuin sanoitte, vaikka olisikin filosofi. Ja kuka tämän surun teille
tuottaa?
-- Isäni, josta olen teille puhunut.
-- Herra Noirtier! Todellako? Mutta muistaakseni olette kertonut
minulle, että hän on halvaantunut ja että hänen elimiensä toiminta on
kokonaan lamassa?
-- Ruumiillisten kyllä, sillä hän ei voi liikkua, ei puhua, mutta yhtä
kaikki, hän ajattelee, tahtoo, toimii, niin kuin näette. Tulen hänen
luotaan, ja hän parhaillaan sanelee testamenttiaan kahdelle notaarille.
-- Hän on siis puhunut?
-- Hän on saanut tahtonsa ilmaistuksi.
-- Millä tavoin?
-- Katseillaan. Hänen silmissään on säilynyt elo, ja niin kuin näette,
ne surmaavat.
-- Ystäväni, sanoi rouva Villefort, joka samassa astui huoneeseen, --
ehkä liioittelette asiaa.
-- Hyvä rouva..., kreivi kumarsi.
Rouva Villefort hymyili hänelle tavattoman herttaisesti.
-- Mitä siis herra Villefort oikeastaan minulle kertoo? kysyi
Monte-Cristo, ja mikä käsittämätön epäsuosio...?
-- Käsittämätön on juuri oikea sana, toisti kuninkaallinen
prokuraattori olkapäitään kohauttaen, -- vanhuksen oikku!
-- Eikä häntä siis voi mitenkään taivuttaa muuttamaan päätöstään?
-- Kyllä, vastasi rouva Villefort, -- ja minun miehestäni riippuu,
tuleeko tämä testamentti muuttumaan Valentinen eduksi vai häviöksi.
Kreivi, joka huomasi tilanteen kärjistyvän, käänsi huomionsa
Edouardiin, joka kaatoi mustetta lintujen juomakuppiin.
-- Rakkaani, sanoi Villefort vaimolleen, -- tiedättehän, etten millään
tavoin ole tahtonut esiintyä kodissani patriarkkana, enkä koskaan ole
luullut maailmankaikkeuden kohtalon riippuvan minun pääni
nyökkäyksestä. Mutta en salli, että vanhuksen järjettömyys ja lapsen
oikku pääsevät kukistamaan vuosikautiset tuumani. Paroni Epinay oli
ystäväni, niin kuin tiedätte, ja ajatus saada hänen poikansa vävykseni
miellytti minua suuresti.
-- Luuletteko, sanoi rouva Villefort, -- että Valentine on samassa
juonessa hänen kanssaan?... Niin ... tyttöhän on aina vastustanut tätä
avioliittoa, enkä ihmettelisi, vaikka koko äskeinen tapaus olisi vain
lopputulos heidän yhteisistä päätöksistään.
-- Uskokaa minua, sanoi Villefort, -- ei kukaan sillä tavoin luovu
yhdeksänsadantuhannen frangin suuruisesta omaisuudesta.
-- Hän on valmis luopumaan vaikka koko maailmasta, sillä vuosi sitten
hän sanoi haluavansa mennä luostariin.
-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Villefort, -- olen sanonut, että tämä
avioliitto solmitaan.
-- Vaikkapa vastoin isänne tahtoa? Se on hyvin arveluttavaa.
Monte-Cristo ei ollut kuuntelevinaan, mutta ei päästänyt ainoatakaan
sanaa ohi korviensa.
-- Minä voin sanoa, jatkoi Villefort, -- että olen aina kunnioittanut
isääni, sillä luontaiseen lapsen tunteeseen liittyi minussa tietoisuus
hänen henkisestä etevämmyydestään. Onhan isä kahdessakin suhteessa
pyhä, ensiksi luojanamme ja sitten valtiaanamme. Mutta tänään täytyy
minun tunnustaa, ettei minusta vanhus, joka vainoaa poikaa siksi, että
on vihannut isää, toimi älykkäästi. Olisinhan naurettava, jos
mukautuisin hänen oikkuihinsa. Kunnioitan jatkuvasti herra Noirtier'ta,
alistun nurkumatta siihen rahalliseen rangaistukseen, jonka hän on
määrännyt, mutta päätöksessäni pysyn horjumatta, ja ihmiset saavat
tuomita, kummalla puolella on ollut selvä järki. Minä siis naitan
tyttäreni paroni Franz d'Epinaylle siksi, että tämä avioliitto on
mielestäni kunniakas ja arvokas.
-- Mitä, sanoi kreivi, jonka hyväksymistä kuninkaallinen prokuraattori
koko ajan oli katseillaan kysellyt, -- mitä? Tekeekö herra Noirtier
neiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että hän menee naimisiin
Franz d'Epinayn kanssa?
-- Tekee. Siinä on syy, sanoi Villefort olkapäitään kohauttaen.
-- Näennäinen syy ainakin, lisäsi rouva Villefort.
-- Todellinen syy. Uskokaa minua, minä tunnen isäni.
-- Mitenkä tämän voi käsittää? sanoi nuori rouva. -- Kysynpä vain,
minkä vuoksi herra d'Epinay on herra Noirtier'lle vastenmielisempi kuin
kuka muu tahansa?
-- Minähän tunnen Franz d'Epinayn, sanoi kreivi, -- eikö hänen isänsä
ollut kenraali Quesnel, jonka kuningas Kaarle X teki paroni Epinayksi?
-- Juuri sama, lausui Villefort.
-- Mutta hänhän on minusta sangen miellyttävä nuori mies.
-- Tämä onkin vain tekosyy, siitä olen varma, sanoi rouva Villefort. --
Vanhukset ovat tyranneja tunteissaan. Herra Noirtier ei tahdo, että
Valentine menee naimisiin.
-- Mutta, sanoi Monte-Cristo, -- ettekö tunne syytä tähän vihaan?
-- Hyvä Jumala, kukapa kaikki syyt tietää?
-- Ehkä se on poliittista vastenmielisyyttä?
-- Isäni ja herra d'Epinayn isä elivät niinä myrskyisinä aikoina,
joiden viimeiset päivät minä näin, sanoi Villefort.
-- Eikö isänne ollut bonapartisti? kysyi Monte-Cristo. -- Muistaakseni
mainitsitte jotakin siihen suuntaan.
-- Isäni oli ennen kaikkea jakobiini, jatkoi Villefort, -- ja hänen
intonsa vei hänet pitemmälle kuin selvä järki olisi edellyttänyt, eikä
senaattorin viitta, jonka Napoleon heitti hänen hartioilleen, muuttanut
vanhusta, se vain puki hänet valepukuun. Kun isäni oli salaliitossa, ei
se tapahtunut keisarin hyväksi, mutta Bourboneja vastaan, sillä isäni
on siinä suhteessa ollut pelottava, ettei hän koskaan ole taistellut
mahdottomien haaveiden, vaan aina mahdollisten uudistusten puolesta.
Hän omaksui saman pelottavan tunnuksen kuin Montaigne, nimittäin, ettei
tule karttaa mitään keinoja.
-- No niin, sanoi Monte-Cristo, -- siinä näette, siinä on syy; herra
Noirtier ja herra d'Epinay kohtasivat toisensa poliittisessa
taistelussa. Vaikka kenraali Epinay palvelikin keisarin aikana, niin
eikö hän sydämensä syvyydessä ollut kuningasmielinen. Hänethän
surmattiin eräänä iltana, kun hän oli lähtenyt napoleonilaisesta
klubista, jonne hänet oli otettu vastaan aatetoverina.
Villefort katsoi kreiviin melkein kauhistuneena.
-- Erehdynkö? kysyi Monte-Cristo.
-- Ette, sanoi rouva Villefort, -- päinvastoin, asian laita on juuri
niin. Juuri sen vuoksi, että saataisiin vanhat vihat sammumaan, herra
Villefort koetti yhdistää rakkaudessa kaksi lasta, joiden isät olivat
vihanneet toisiaan.
-- Ylevä ajatus! sanoi Monte-Cristo, -- ihana ajatus, jonka koko
maailma olisi hyväksynyt. Olisihan ollut kaunista, jos neiti Noirtier
de Villefort'ista olisi tullut Franz d'Epinayn rouva.
Villefort vavahti ja katsahti Monte-Cristoon aivan kuin olisi tahtonut
lukea hänen sielunsa syvyydestä, missä tarkoituksessa hän lausui nämä
sanat. Mutta kreivin huulilla pysyi hyväntahtoinen hymy ja hänen
silmiensä ilme oli tutkimaton.
-- No niin, jatkoi herra Villefort, -- vaikka Valentinea kohtaakin se
onnettomuus, että hän menettää isoisänsä rikkaudet, en kuitenkaan luule
tämän avioliiton jäävän sikseen. En usko, että herra d'Epinay säikähtää
tällaista rahallista tappiota. Hän huomaa varmaankin, että suuremman
arvoinen olen minä, kun uhraan sellaisen rahamäärän täyttääkseni
lupaukseni. Hän havaitsee, että Valentine on rikas äitinsä perinnön
nojalla, jota herra ja rouva Saint-Méran hoitavat. He rakastavat häntä
hellästi.
-- Ja Valentinen kannattaa rakastaa ja hoitaa heitä niin kuin hän on
hoitanut herra Noirtier'ta, sanoi rouva Villefort. -- He tulevat sitä
paitsi kuukauden päästä tänne, eikä Valentinen tarvitse enää tällaisen
loukkauksen jälkeen hautautua herra Noirtier'n luo, niin kuin tähän
asti.
Kreivi kuunteli hyvillään tätä loukatun itserakkauden ja pettyneen
ahneuden säräjävää ääntä.
-- Mutta minun mielestäni, sanoi Monte-Cristo hetkisen kuluttua, -- ja
pyydän jo edeltäpäin anteeksi sanojani, minun mielestäni, jos herra
Noirtier tekee neiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että tämä
tahtoo mennä naimisiin hänen vihaamansa miehen pojan kanssa, ei hän voi
samasta seikasta moittia herttaista Edouardia.
-- Eikö totta? huudahti rouva Villefort äänellä, jonka sävyä on
mahdoton kuvata, -- siinä hän tekee väärin, hirvittävän väärin. Edouard
parka on yhtä hyvin hänen poikansa lapsi kuin Valentinekin, ja
kuitenkin, ellei Valentine olisi nyt mennyt naimisiin herra d'Epinayn
kanssa, olisi herra Noirtier antanut hänelle koko omaisuutensa. Sitä
paitsi Edouard säilyttää suvun nimen, ja vaikkei Valentine saisikaan
periä isoisäänsä, tulee hän kuitenkin kolme kertaa niin rikkaaksi kuin
veljensä.
Isku oli osunut oikeaan kohtaan, eikä kreivi enää puhunut.
-- Mutta, herra kreivi, sanoi Villefort, -- lakatkaamme selittelemästä
teille perheasioitamme. Niin, se on totta, oikeastaan minulle tuleva
rikkaus lankeaakin köyhien hyväksi, jotka tähän aikaan ovat todellisia
rikkaita. Niin, isäni on pettänyt minun oikeutetut toiveeni ja aivan
syyttä. Minä hänen sijassaan olisin toiminut niin kuin järkevä ja hyvä
mies. Herra d'Epinay, jolle olin luvannut tämän pääoman korot, saa sen
summan, vaikka minun täytyisi luopua hyvinkin paljosta elämässäni.
-- Mutta, intti rouva Villefort palaten ajatukseen, joka taukoamatta
eli hänen sielunsa pohjalla, -- ehkä olisi viisainta ilmoittaa tämä
pettymys herra d'Epinaylle. Jospa hän haluaa peruuttaa sanansa.
-- Se olisi suuri onnettomuus! huudahti Villefort.
-- Suuri onnettomuusko? lausui Monte-Cristo.
-- Epäilemättä, sanoi Villefort hilliten mieltään; -- suunnitellun
avioliiton purkaminen, vaikkakin ainoastaan rahasyistä, luo nuoreen
tyttöön epäedullisen valon. Sitä paitsi pääsisivät entiset huhut, joita
olen koettanut tukahduttaa, uudelleen vauhtiin. Mutta niin ei käy. Jos
herra d'Epinay on kunnon mies, niin Valentinen perinnöttömäksi
joutuminen vain kiihottaa häntä; muussa tapauksessahan hän toimisi
pelkästään ahneudesta; ei, sehän olisi mahdotonta.
-- Minä ajattelen samoin kuin herra Villefort, sanoi Monte-Cristo
katsoen rouva Villefort'iin. -- Jos olisin niin hyvä ystävä herra
d'Epinayn kanssa, että voisin antaa hänelle viisaita neuvoja,
kehottaisin häntä solmimaan tämän suhteen niin lujaksi, ettei sitä enää
millään voisi purkaa. Olen kuullut, että hänen pitäisi pian palata.
Koettaisin jouduttaa avioliittoa, jonka solmiminen tuottaa herra
Villefort'ille niin paljon kunniaa.
Herra Villefort nousi, ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri riemu, jota
vastoin hänen vaimonsa hieman kalpeni.
-- Mitään muuta en toivoisikaan, ja ehdottomasti noudattaisin teidän
kaltaisenne miehen neuvoja, sanoi Villefort ja ojensi kätensä
Monte-Cristolle. -- Jääköön tämän päivän tapaus omaan arvoonsa. Mitään
ei ole muuttunut meidän tuumissamme.
-- Maailma on usein arvosteluissaan puutteellinen, mutta tälle teidän
päätöksellenne se varmasti antaa arvoa. Ystävänne ovat ylpeitä teistä,
ja herra d'Epinay, jos hän ottaa neiti Villefort'in vaimokseen
myötäjäisittä -- niin kun hän epäilemättä ottaa -- on iloinen
päästessään jäseneksi perheeseen, jossa osataan asettua tällaisten
rahallisten uhrausten yläpuolelle, jotta lupaus säilyisi ja
velvollisuus täytettäisiin.
Nämä sanat lausuttuaan kreivi nousi ja aikoi lähteä.
-- Joko aiotte meidät jättää? sanoi rouva Villefort.
-- Minun täytyy; tulin vain muistuttamaan, että olette luvanneet ensi
lauantaina tulla luokseni.
-- Luulitteko, että unohtaisimme sen?
-- Olette aivan liian hyvä, armollinen rouva, mutta herra
Villefort'illa on niin vakavia ja toisinaan niin kiireellisiäkin
tehtäviä...
-- Mieheni on antanut sanansa, sanoi rouva Villefort. -- Näittehän,
että hän pitää sen kaiken menetyksenkin uhalla; kuinka hän siis ei
pitäisi sitä silloin, kun hän voi kaiken voittaa.
-- Pidetäänkö nämä kutsut asunnossanne Champs-Elysées'n varrella? kysyi
Villefort.
-- Ei, vastasi Monte-Cristo, -- ja juuri siksi ystävällinen tulonne
saakin vielä suuremman arvon; ne pidetään maalla.
-- Maallako?
-- Niin. Kaupungin porttien lähellä, puolen tunnin matkan päässä
tullirajasta, Auteuilissa.
-- Auteuilissa! huudahti Villefort. -- Sehän on totta, rouvani sanoi,
että asuitte Auteuilissa, sillä teidänhän asuntoonne hänet kannettiin.
Missä päin Auteuilia?
-- Fontaine-kadun varrella!
-- Fontaine-kadun varrella! sanoi herra Villefort hieman tukahtuneella
äänellä. -- Entä mikä on talon numero?
-- Kaksikymmentäkahdeksan.
-- Siis teille, huudahti Villefort, -- myytiin Saint-Méranin talo?
-- Saint-Méraninko? kysyi Monte-Cristo. -- Talo oli siis Saint-Méranin?
-- Niin, vastasi rouva Villefort, -- ja voitteko uskoa erästä asiaa,
herra kreivi?
-- Mitä asiaa?
-- Onhan talo mielestänne kaunis?
-- Hurmaava.
-- No niin, mieheni ei ole koskaan tahtonut siellä asua.
-- Oh, sanoi Monte-Cristo, -- tätä vastenmielisyyttä en voi käsittää.
-- En pidä Auteuilista, vastasi kuninkaallinen prokuraattori koettaen
tyynnyttää mieltään.
-- Mutta ette suinkaan tämän vastenmielisyytenne tähden tuota minulle
sitä surua, etten saakaan nähdä teitä luonani? kysyi Monte-Cristo.
-- Ei, herra kreivi ... minä toivon ... uskokaa, että teen kaiken
voitavani, sopersi Villefort.
-- Niin, jatkoi Monte-Cristo, -- minä en hyväksy mitään estelyjä.
Lauantaina kello kuusi odotan teitä, ja ellette saavu, niin alan uskoa
mitä tahansa ... että tähän kaksikymmentä vuotta asumattomana olleeseen
taloon liittyy jokin tärisyttävä kertomus, jokin verinen tarina.
-- Minä tulen, herra kreivi, sanoi Villefort, -- minä tulen.
-- Kiitos, sanoi Monte-Cristo. -- Nyt sallikaa minun sanoa teille
hyvästi.
-- Sehän on totta, sanoitte todellakin, että teidän täytyi lähteä,
herra kreivi, sanoi rouva Villefort, -- ja luullakseni aioitte jo sanoa
siihen syynkin, kun siirryitte toiseen asiaan.
-- En toden totta tiedä, hyvä rouva, uskallanko sanoa minne menen.
-- Joutavia, sanokaa vain suoraan.
-- Menen aivan kuin mikäkin utelias ihminen katselemaan erästä kojetta,
jota usein tuntikausia olen tuumiskellut.
-- Mitä?
-- Lennätintä. Siinä se sana nyt pujahti suustani.
-- Lennätintä? toisti rouva Villefort.
-- Juuri niin, lennätintä. Olen toisinaan nähnyt tien varrella,
kukkulalla auringon valossa, mustia ja liikkuvia käsivarsia,[11] aivan
kuin ison kuoriaisen raajoja, ja vakuutan, etten koskaan ole voinut
niitä katsella tuntematta mielenliikutusta. Tiesin, että nämä omituiset
merkit halkoivat ilmaa ja välittivät satojen peninkulmien päässä
pöytänsä ääressä istuvan miehen tahdon toiselle miehelle, joka istui
linjan toisessa päässä. Ne kuvastuivat harmaata taivasta vastaan vain
tuon kaikkivoimaisen henkilön käskystä. Kun sitä ajattelin, uskoin
haltioihin, keijukaisiin, kääpiöihin, salaisiin voimiin ja nauroin. Ei
koskaan ollut tehnyt mieleni nähdä läheltä noita isoja valkovatsaisia
hyönteisiä, joilla oli mustat ja laihat raajat, sillä pelkäsin aina,
että näiden raskaitten siipien alla näkisin pienen ihmishengen
kerskailevana, pöyhkeilevänä, saivartelevana, täynnä tietoja, loihtuja
ja taikoja. Mutta eräänä päivänä sainkin tietää, että jokaista
lennätinasemaa hoiti virkamiesparka tuhannenkahdensadan frangin
vuosipalkalla, eikä hän suinkaan saa katsella taivasta niin kuin
tähtientutkija, ei vettä niin kuin kalastaja, ei maisemaa niin kuin
tyhjäntoimittaja, vaan parin peninkulman päässä olevaa valkovatsaista
ja mustakoipista hyönteistä, samanlaista kuin hänen hoidettavanaan oli.
Silloin minut valtasi uteliaisuus ja tahdoin läheltä nähdä tuollaisen
elävän hyönteisen ja katsella niiden keskeistä ilveilyä.
-- Mille lennätinasemalle lähdette? Sisäasiainministeriön vai
tähtitornin asemalle?
-- En, sillä sellaisissa paikoissa aina tahdotaan pakottaa minut
ymmärtämään asioita, joista en välitä, ja selittää sellaista, mitä he
itsekään eivät ymmärrä. Ei, minä tahdon säilyttää ajatukseni noista
hyönteisistä, onhan siinä jo kylliksi, että on kadottanut hyvät
ajatuksensa ihmisistä. En siis mene sisäasiainministeriön enkä
tähtitornin asemalle. Tahdon nähdä tornin keskellä maaseutua, tornin,
jossa istuu homehtunut mies.
-- Te olette merkillinen ihminen, sanoi Villefort.
-- Mitä linjaa kehotatte minua tarkastamaan?
-- Sitä tietysti, jota myöten tähän aikaan eniten lähetetään sanomia.
-- Hyvä, siis Espanjan linjaa?
-- Juuri niin. Tahdotteko saada ministeriltä kirjeen, jossa teille
selitetään...
-- En suinkaan, sanoi Monte-Cristo, -- sillä sanoinhan jo äsken, etten
tahdo mitään ymmärtää. Niin pian kuin jotakin ymmärtäisin, ei enää
olisikaan lennätintä, olisi vain herra Durchâtelin tai herra
Montalivet'n antama määräys, joka lähetetään Bayonnen prefektille ja
selitetään kahdella kreikkalaisella sanalla: _tele, grafein_. Minä
tahdon säilyttää tuon mustakoipisen ja pelottavan eläimen sellaisena,
kuin se on mielessäni, ja sitä kunnioittaa.
-- Rientäkää siis, sillä kahden tunnin päästä tulee yö, ettekä silloin
enää näe mitään.
-- Tehän pelästytätte minua. Mikä on lähin asema?
-- Bayonnen tielläkö?
-- Vaikkapa Bayonnen tiellä.
-- Châtillonissa.
-- Ja Châtillonin jälkeen?
-- Luullakseni Montlhéryn tornin asema.
-- Kiitos ja näkemiin! Lauantai-iltana kerron vaikutelmistani.
Portilla kreivi tapasi molemmat notaarit, jotka olivat tehneet
Valentinen perinnöttömäksi. He poistuivat paikalta tyytyväisinä, kun
olivat laatineet testamentin, jonka ehdottomasti täytyi tuottaa heille
suurta kunniaa.