Barrois'n mennessä loi Noirtier pojantyttäreensä tuon älykkään
katseensa, joka ilmaisi paljon. Tyttö ymmärsi katseen, samoin
Villefort, sillä hänen otsansa synkkeni ja silmäkulmansa rypistyivät.
Hän otti tuolin, istui ja jäi halvaantuneen huoneeseen odottamaan.
Noirtier katseli hänen toimiaan aivan välinpitämättömänä. Mutta
vilkaisten Valentineen hän käski tätä olemaan rauhassa ja jäämään
huoneeseen.
Kolmen neljänneksen kuluttua palvelija palasi notaarin seurassa.
-- Hyvä herra, sanoi Villefort tervehdittyään häntä, -- tässä oleva
herra Noirtier de Villefort on pyytänyt teitä saapumaan luokseen.
Halvaus on riistänyt häneltä puhelahjan ja liikuntakyvyn, joten meidän
onnistuu vain suurella vaivalla ymmärtää muutamia hänen ajatuksiaan.
Noirtier loi Valentineen niin vakavan ja käskevän katseen, että tämä
heti paikalla vastasi:
-- Minä ymmärrän kaikki, mitä isoisäni haluaa sanoa.
-- Kaikki, lisäsi Barrois, -- aivan kaikki, niin kuin jo tullessamme
mainitsin.
-- Sallikaa minun huomauttaa, hyvä herra, ja tekin, hyvä neiti, sanoi
notaari kääntyen Villefort'in ja Valentinen puoleen, -- tämä tapaus
vaatii virkamieheltä suurta edesvastuuta. Jotta asiapapereilla olisi
lain voima, on ensiksikin aivan välttämätöntä, että kaikki on laadittu
täydellisesti asianomaisen tahdon mukaan. Minä en puolestani voi olla
varma siitä, vastaako asianomainen kieltävästi vai myöntävästi
kaikkeen, koska hän ei itse puhu. Ja koska siis en voi päästä selville,
mitä hän hyväksyy, mitä vastustaa, on virkani toimittaminen täällä
tarpeetonta, jopa laitontakin.
Notaari astui askelen poistuakseen. Tuskin huomattava riemun ilme tuli
kuninkaallisen prokuraattorin huulille. Noirtier puolestaan katsoi niin
tuskaisesti Valentineen, että tämä astui notaarin tielle ja sanoi:
-- Hyvä herra, se kieli, jota puhun isoisäni kanssa, on hyvin helppoa.
Voin opettaa teidät muutamassa minuutissa sitä ymmärtämään. Mitä
vaaditte, ennen kuin omatuntonne on täysin rauhallinen?
-- Sen, mikä on välttämätöntä, ennen kuin asiapaperit saavuttavat lain
voiman, vastasi notaari; -- tarkoitan, että minun täytyy selvästi
tajuta, mitä hän hyväksyy ja mitä hylkää.
-- No niin, kahden merkin avulla voitte päästä varmuuteen siitä, että
isoisäni on täysissä hengen voimissa. Herra Noirtier, joka ei voi puhua
eikä tehdä liikettä, sulkee silmänsä myöntymisen merkiksi ja räpyttää
niitä useampaan kertaan vastatakseen kieltävästi. Nyt tiedätte kylliksi
voidaksenne puhella herra Noirtier'n kanssa, koettakaa!
Vanhus loi Valentineen katseen, jossa oli niin paljon hellyyttä ja
kiitollisuutta, että notaarikin sen ymmärsi.
-- Oletteko kuullut ja ymmärtänyt, mitä poikanne tytär on sanonut?
kysyi notaari.
Noirtier sulki silmänsä ja avasi ne vähän ajan kuluttua.
-- Ja myönnätte hänen sanansa oikeiksi, tarkoitan, että hänen
mainitsemansa merkit ovat todellakin ne, joiden avulla ilmaisette
tahtonne?
-- Ovat, vastasi taas vanhus.
-- Tekö lähetitte minua noutamaan?
-- Niin.
-- Laatiaksenne asiakirjan?
-- Niin.
-- Enkä minä saa lähteä ennen kuin olen asiakirjan laatinut?
Vanhus räpytti nopeasti ja moneen kertaan silmiään.
-- Ymmärrättekö nyt, kysyi nuori tyttö, -- ja onko omatuntonne
rauhoitettu?
Mutta ennen kuin notaari ennätti vastata, vei Villefort hänet syrjään
ja sanoi:
-- Hyvä herra, luuletteko, että ihminen voi kestää noin suurta ruumiin
vauriota ilman että se vaikuttaa hänen henkisiin ominaisuuksiinsa?
-- Sen suhteen en ole lainkaan levoton, vastasi notaari; -- kummastelen
vain, miten voimme arvata hänen ajatuksensa voidaksemme tehdä
kysymyksiä?
-- Teidän mielestänne se siis on mahdotonta? sanoi Villefort.
Valentine ja vanhus kuulivat tämän keskustelun. Noirtier loi
Valentineen niin terävän ja käskevän katseen, että se vaati heti
toimimaan.
-- Älkää olko siitä huolissanne, sanoi Valentine. -- Niin vaikealta
kuin teistä näyttääkin arvata isoisäni ajatukset, lupaan tehdä teille
ne niin selviksi, että kaikki epäilyksenne haihtuvat. Olen kuusi vuotta
elänyt herra Noirtier'n seurassa, sanokoon hän itse, onko ainoakaan
hänen toivomuksistaan hautaantunut hänen sydämeensä sen vuoksi, ettei
hän ole voinut sitä minulle ilmaista?
-- Ei, vastasi vanhus.
-- Koettakaamme siis, sanoi notaari. -- Hyväksyttekö neidin
tulkiksenne?
Halvaantunut ilmaisi myöntymyksensä.
-- Hyvä on. Mitä siis minusta tahdotte, ja minkä asiakirjan tahdotte
minun teille laativan?
Valentine luetteli kaikki aakkosten kirjaimet T:hen asti.
Tämän kirjaimen kohdalla vanhuksen ilmeikäs katse käski häntä
pysähtymään.
-- Herra tarkoittaa T-kirjainta, sen huomaa aivan selvästi, sanoi
notaari.
-- Odottakaahan, sanoi Valentine; sitten kääntyen vanhuksen puoleen hän
jatkoi: -- Ja, te...
Tässä vanhus pysäytti hänet.
Silloin Valentine otti sanakirjan ja notaarin tarkastaessa alkoi
selailla sen lehtiä.
-- Testamentti, ilmaisi hänen sormensa, kun se vanhuksen katseen
vaatimuksesta pysähtyi.
-- Testamentti, huudahti notaari. -- Asia on selvä, herra tahtoo tehdä
testamenttinsa.
-- Niin, vastasi Noirtier useaan kertaan.
-- Tämähän on aivan ihmeellistä, eikö olekin? sanoi notaari kääntyen
hämmästyneen Villefort'in puoleen.
-- On kyllä, ja vielä ihmeellisemmäksi muodostuu testamentti, sillä
sitä ei varmaankaan voida kirjoittaa ilman tyttäreni apua. Mutta
Valentine tulee ehkä niin suuressa määrässä osalliseksi tästä
testamentista, ettei hän minun mielestäni ole oikein sopiva herra
Noirtier de Villefort'in hämärien mielipiteiden tulkiksi.
-- Ei, ei, vastasi halvattu.
-- Mitä? huudahti Villefort. -- Eikö Valentine saakaan teitä periä?
-- Ei, vastasi Noirtier.
-- Hyvä herra, sanoi notaari, joka oli aivan ihastunut näistä
alkukokeista ja aikoi kaikkialla kertoa tästä omituisesta testamentin
laatimisesta; -- hyvä herra, se, mikä vielä äsken näytti aivan
mahdottomalta, ei nyt tunnu laisinkaan vaikealta; tästä tulee niin
sanottu mystillinen testamentti, joka lain mukaan on luettava ääneen
seitsemän todistajan läsnä ollessa, testamentin laatijan hyväksyttävä
ja notaarin sinetillä suljettava. Mitä aikaan tulee, niin tämän
laatiminen tuskin kestää sen kauempaa kuin tavallisenkaan
testamentin; onhan testamentissa aina ensiksi lain määräämät yleiset
lauselmat, ja yksityiskohdat taas riippuvat testamentin laatijan
varallisuussuhteista, ja te, jotka olette hänen asioitaan hoitanut,
voitte antaa tietoja niistä. Mutta tehkäämme testamentti alun alkaen
mahdollisimman lailliseksi. Otan jonkun virkaveljeni avukseni, ja
vaikka se sotiikin yleistä tapaa vastaan, saa hän olla läsnä
testamenttia saneltaessa. Oletteko tyytyväinen? sanoi notaari kääntyen
vanhuksen puoleen.
-- Olen, vastasi vanhus riemuiten, kun hänen tahtonsa ymmärrettiin.
-- Mitä hän aikoo tehdä? tuumi Villefort, joka korkeassa virassaan oli
tottunut varovaiseksi eikä voinut arvata isänsä aikeita.
Hän kääntyi siis lähteäkseen noutamaan toista notaaria. Mutta Barrois,
joka oli kuullut kaikki ja arvasi isäntänsä tahdon, oli jo lähtenyt.
Kuninkaallinen prokuraattori lähetti silloin sanan vaimolleen pyytäen
myös häntä paikalle.
Neljännestunnin kuluttua olivat kaikki koolla halvaantuneen huoneessa
ja toinen notaari oli saapunut.
Muutaman sanan vaihdettuaan virkamiehet olivat yhtä mieltä asioista.
Luettiin Noirtier'lle tavallinen testamentin kaava. Sitten ensimmäinen
notaari kääntyi hänen puoleensa, ikään kuin tutkiakseen hänen
sieluntilaansa, ja sanoi:
-- Kun testamentti laaditaan, niin se tehdään jonkun hyväksi.
-- Niin, vastasi Noirtier.
-- Onko teillä selvillä, kuinka suureksi nousee omaisuutenne?
-- On.
-- Luettelen teille numeroita, toisen toistaan suurempia. Pysäytätte
minut silloin, kun mielestänne olen päässyt kylliksi korkealle.
-- Niin.
Tämä kysely oli tavallaan juhlallinen. Harvoin lienee sielun taistelu
aineen kahleita vastaan saanut näin selvästi näkyvän muodon. Tekisi
mieli sanoa, että se oli suorastaan ylevää tai ainakin hyvin
ihmeellistä.
Herra Noirtier'n ympärille muodostettiin piiri, toinen notaari istui
pöydän ääreen valmiina kirjoittamaan. Ensimmäinen notaari seisoi hänen
edessään ja kyseli.
-- Omaisuutenne on kolmeasataatuhatta suurempi, eikö olekin? kysyi
notaari.
Noirtier vastasi myöntävästi.
-- Onko teillä neljäsataatuhatta? kysyi notaari.
Noirtier pysyi liikkumattomana.
-- Viisisataatuhatta?
Hän oli yhä liikkumaton.
-- Kuusisataatuhatta? Seitsemänsataatuhatta? Kahdeksansataatuhatta?
Yhdeksänsataatuhatta?
Noirtier vastasi myöntävästi.
-- Onko teillä yhdeksänsataatuhatta?
-- On.
-- Kiinteätä omaisuuttako? kysyi notaari.
Noirtier vastasi kieltävästi.
-- Valtion arvopapereitako?
Noirtier vastasi myöntävästi.
-- Ovatko nämä paperit hallussanne?
Noirtier loi katseen vanhaan palvelijaan, joka poistui huoneesta ja
palasi hetken kuluttua tuoden pienen laatikon.
-- Sallitteko, että avaamme tämän laatikon? kysyi notaari.
Noirtier vastasi myöntävästi.
Laatikko avattiin, ja siinä oli yhdeksänsataatuhatta frangia valtion
arvopapereina.
Ensimmäinen notaari ojensi paperin toisensa jälkeen virkaveljelleen.
Määrä oli sama, jonka Noirtier oli ilmoittanut.
-- Hyvä on, sanoi hän. -- Kaikesta päättäen järki on täydessä kunnossa.
Sitten kääntyen halvaantuneen puoleen hän sanoi:
-- Teillä on siis yhdeksänsadantuhannen frangin arvosta varoja, ja sen
mukaan, miten ne ovat sijoitetut, tuottavat ne teille vuosittain
neljäkymmentätuhatta frangia korkoja?
-- Niin, vastasi halvaantunut.
-- Kenelle tahdotte tämän omaisuuden lahjoittaa?
-- Siitä ei ole epäilystäkään, sanoi rouva Villefort. -- Herra Noirtier
rakastaa yksinomaan poikansa tytärtä neiti Valentine de Villefort'ia.
Tyttö on hoitanut vanhusta kuusi vuotta ja on hellyydellään osannut
voittaa isoisänsä rakkauden, sanon melkein kiitollisuuden. On vain
oikein, että hän saa palkan uskollisuudestaan.
Noirtier'n silmissä välähti katse, joka selvästi osoitti, että hän
varsin hyvin tiesi rouva Villefort'in puheen valheelliseksi.
-- Lahjoitatteko siis neiti Valentine de Villefort'ille nämä
yhdeksänsataatuhatta frangia? kysyi notaari, joka luuli asiaa selväksi,
mutta katsoi kuitenkin tarpeelliseksi saada Noirtier'n suostumuksen
siihen ja tahtoi, että kaikki läsnä olevat voisivat todistaa vanhuksen
vastanneen myöntävästi.
Valentine oli peräytynyt askelen ja itki silmät maahan luotuina. Vanhus
katseli häntä hetkisen sanomattoman hellästi. Sitten hän kääntyi
notaarin puoleen ja räpytti hyvin varmasti silmiään.
-- Ettekö? sanoi notaari. -- Ette siis teekään neiti Valentine de
Villefort'ia perilliseksenne?
Noirtier vastasi kieltävästi.
-- Ette kai vain erehdy? huudahti notaari. -- Vastaatteko todellakin
kieltävästi?
Noirtier vakuutti kieltonsa.
Valentine katsahti ylös. Häntä ei niinkään hämmästyttänyt se, että
hänet tehtiin perinnöttömäksi, kuin se, että hän oli käytöksellään
saanut vanhuksessa aikaan sellaisen mielentilan, josta tällaiset
päätökset tavallisesti johtuvat.
Mutta Noirtier katsoi häneen niin sanomattoman hellästi, että hän
huudahti:
-- Huomaan kyllä, isoisä, ettette riistä minulta muuta kuin
omaisuutenne, ja että jätätte minulle sydämenne.
-- Niin, niin, kyllä, vastasivat halvaantuneen silmät sulkeutuen niin
varmasti, että Valentine ei voinut erehtyä hänen vastauksestaan.
-- Kiitos, kiitos! sopersi nuori tyttö.
Mutta tämä kielto oli herättänyt rouva Villefort'in sielussa
odottamattoman toivon. Hän lähestyi vanhusta.
-- Siis annatte omaisuutenne poikanne pojalle, pikku Edouardille, rakas
herra Noirtier? kysyi äiti.
Silmien räpytys oli pelottava, katse ilmaisi melkein vihaa.
-- Ei, sanoi notaari. -- Siis tässä läsnä olevalle pojallenne?
-- En, vastasi Noirtier'n katse.
Notaarit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Villefort ja hänen vaimonsa
tunsivat punastuvansa, toinen häpeästä ja toinen suuttumuksesta.
-- Mitä me olemme teille, isoisä, tehneet? sanoi Valentine. -- Ettekö
enää rakastakaan meitä?
Vanhuksen katse osui ensin miniään, sitten poikaan ja pysähtyi
sanomattoman hellänä Valentineen.
-- No niin, sanoi Valentine, -- jos todellakin rakastat meitä, niin
koeta toimia tunteesi mukaan. Tunnethan minut ja tiedät, etten koskaan
ole ajatellut rikkauttasi. Sanotaanhan, että olen rikas, liiankin rikas
äitini puolelta. Selitä siis meille.
Noirtier kiinnitti terävän katseensa Valentinen käteen.
-- Minun käteni? sanoi Valentine.
-- Niin, vastasi Noirtier.
-- Hänen kätensä! kertasivat kaikki läsnä olevat.
-- Hyvät herrat, näettehän, että kaikki on turhaa ja että isäraukkani
on hullu, sanoi Villefort.
-- Oh, huudahti äkkiä Valentine, -- nyt ymmärrän! Tarkoitat
avioliittoani; etkö tarkoitakin?
-- Niin, niin, niin, vastasi vanhus, ja joka kerta, kun hänen
silmäluomensa nousivat, välähti salama.
-- Sinä olet suuttunut tuon avioliiton tähden.
-- Niin.
-- Tämähän on järjetöntä, sanoi Villefort.
-- Anteeksi, sanoi notaari, -- minun mielestäni tämä on päinvastoin
aivan järkevää ja selviää epäilemättä kohta.
-- Sinä et siis tahdo, että minä menen naimisiin herra Franz d'Epinayn
kanssa?
-- En, en tahdo, vastasi vanhuksen katse.
-- Ja te teette siis poikanne tyttären perinnöttömäksi sen vuoksi, että
hän menee vastoin tahtoanne naimisiin? huudahti notaari.
-- Niin, vastasi Noirtier.
-- Mutta, ellei hän mene naimisiin, hän saa teidät periä?
-- Niin.
Pitkällinen vaitiolo syntyi vanhuksen huoneessa.
Notaarit neuvottelivat keskenään. Valentine katseli kädet ristissä
isoisäänsä kiitollisena hymyillen. Villefort puri kalpeita huuliaan.
Rouva Villefort ei voinut hillitä kasvoillaan välähtävää ilon ilmettä.
-- Mutta, sanoi Villefort katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, --
mielestäni vain minä voin tässä asiassa päättää, mikä on soveliasta,
mikä ei. Minulla yksinäni on oikeus määrätä, kenen omaksi tyttäreni
tulee. Ja minä tahdon, että hän menee naimisiin Franz d'Epinayn kanssa.
Valentine vaipui itkien tuoliinsa.
-- Hyvä herra, sanoi notaari kääntyen vanhuksen puoleen, -- mitä aiotte
tehdä omaisuudellanne siinä tapauksessa, että neiti Valentine menee
naimisiin herra Franzin kanssa.
Vanhus ei liikahtanutkaan.
-- Aiotteko yhtä kaikki lahjoittaa omaisuutenne?
-- Aion, vastasi Noirtier.
-- Jollekulle sukulaisellenne?
-- En.
-- Köyhille siis?
-- Niin.
-- Mutta tiedättehän, että laki kieltää teitä riistämästä omaisuuttanne
kokonaan sukulaisiltanne?
-- Tiedän.
-- Voitte siis lahjoittaa ainoastaan sen osan, minkä laki sallii.
Noirtier ei liikahtanut.
-- Tahdotte siis lahjoittaa kaikki?
-- Niin.
-- Mutta kuoltuanne riidellään testamenttinne rikki.
-- Ei.
-- Isäni tuntee minut, sanoi herra Villefort, -- ja tietää, että hänen
tahtonsa on minulle pyhä. Sitä paitsi hän tietää, etten siinä asemassa,
missä olen, voi ryhtyä taistelemaan köyhiä vastaan.
Noirtier'n katse ilmaisi voitonriemua.
-- Mitä siis olette päättänyt? kysyi notaari Villefort'ilta.
-- En mitään. Isäni on tehnyt päätöksensä, ja tiedän, ettei hän
päätöksiään muuta. Alistun siis siihen. Nämä yhdeksänsataatuhatta
frangia joutuvat siis perheen hallusta rikastuttamaan sairashuoneita.
Mutta minä en taivu vanhuksen oikkuun ja teen oman tahtoni mukaan.
Ja Villefort poistui vaimonsa seurassa jättäen isänsä vapaasti
päättämään, miten hän tahtoi testamenttinsa laatia.
Samana päivänä testamentti tehtiin. Mentiin noutamaan todistajia.
Vanhus hyväksyi testamentin, se suljettiin hänen läsnä ollessaan ja
talletettiin herra Deschampsin, perheen notaarin haltuun.