Seuraavaa oli tapahtunut kuninkaallisen prokuraattorin talossa rouva
Danglars'in ja hänen tyttärensä lähdettyä ja äsken kertomamme
keskustelun aikana.
Herra Villefort oli rouva Villefort mukanaan tullut isänsä luo. Missä
Valentine oli, sen tiedämme.
Kun he olivat sanoneet vanhukselle hyvää päivää ja olivat lähettäneet
huoneesta pois Barrois'n, vanhan palvelijan, istuutuivat he hänen
viereensä.
Herra Noirtier istui isossa pyörätuolissaan, johon hänet aamulla
kannettiin ja josta hänet illalla nostettiin pois. Hänen edessään oli
iso peili, johon kuvastui koko huone, niin että hän saattoi nähdä, kuka
tuli huoneeseen, kuka sieltä läksi ja mitä hänen ympärillään
puuhailtiin. Liikkumattomana kuin kuvapatsas katseli herra Noirtier
älykkäillä ja vilkkailla silmillään lapsiaan, joiden juhlallisesta
esiintymisestä hän saattoi päätellä heidän ryhtyneen odottamattomiin
puuhiin.
Näkö ja kuulo antoivat vielä eloa tälle ruumiille, joka jo suurimmaksi
osaksi näytti olevan valmis hautaan. Ja näistäkin kahdesta aistista
saattoi vain toisella antaa ulkomaailmalle tietoja siitä, mitä tämän
kuvapatsaan sisällä liikkui. Mutta tämä sisäistä elämää ilmaiseva katse
oli aivan kuin kaukainen valo, joka ilmaisee erämaahan eksyneelle
matkustajalle, että joku vielä valvoo keskellä hiljaisuutta ja
pimeyttä.
Vanhan Noirtier'n silmät olivat mustat ja niiden kulmakarvat mustat,
mutta tukka, joka pitkinä suortuvina valui hänen hartioilleen, oli
valkoinen. Hänen silmissään kuvastui koko se toimintakyky, vilkkaus,
voima ja äly, joka ennen oli ilmennyt hänen olemuksessaan ja
sielussaan. Käden liike, äänen sointu ja vartalon liikunta puuttui,
mutta silmä korvasi tämän kaiken. Hän käski silmillään, hän kiitti
silmillään, hän oli kuollut ruumis, jolla oli elävät silmät, eikä
mikään ollut sen kamalampaa kuin nämä marmorikasvot, joiden silmistä
säkenöi suuttumus tai loisti ilo. Vain kolme henkilöä ymmärsi tämän
halvatun raukan katseiden kieltä: Villefort, Valentine ja vanha
palvelija, jonka äsken mainitsimme. Mutta kun Villefort harvoin näki
isänsä ja oikeastaan vain silloin, kun hän ei tätä tapaamista voinut
välttää, kun hän silloinkaan ei koettanut vanhusta miellyttää
tahtomalla häntä ymmärtää, riippui vanhuksen koko onni hänen
pojantyttärestään. Valentine oli kiintymyksen, rakkauden ja
kärsivällisyyden avulla päässyt niin pitkälle, että hän ymmärsi
Noirtier'n katseista kaikki tämän ajatukset. Kaikille muille mykkään ja
käsittämättömään kieleen vastasi Valentine koko äänellään, kaikilla
ilmeillään ja koko sielullaan niin, että tytön ja melkein tuhkaksi
muuttuneen miehen välillä syntyi vilkas keskustelu. Tällä miehellä oli
näet yhä tavattoman suuret tiedot, erinomainen ajatusten terävyys ja
niin voimakas tahto kuin ikinä saattaa olla sielussa, kun se on
suljettu aineeseen, jota se ei enää voi hallita.
Palvelija taas, joka oli ollut herransa palveluksessa
kaksikymmentäviisi vuotta, tunsi niin tarkoin kaikki hänen
toivomuksensa, että Noirtier'n hyvin harvoin tarvitsi häneltä mitään
pyytää.
Villefort ei tarvinnut kummankaan apua aloittaakseen omituisen
keskustelunsa isänsä kanssa. Hän osasi kyllä lukea isänsä ajatukset
hänkin, ja syynä siihen, ettei hän useammin hänen kanssaan
keskustellut, oli välinpitämättömyys ja kyllästyminen. Hän lähetti siis
Valentinen puutarhaan ja käski Barrois'n poistua, ja kun hän oli
istunut isänsä oikealle puolelle ja rouva Villefort vasemmalle, sanoi
hän:
-- Älkää kummastuko, että Valentine ei ole tullut mukanamme ja että
olen lähettänyt Barrois'n pois, sillä tätä keskustelua ei saa kuulla
nuori tyttö eikä palvelija. Rouva Villefort'illa ja minulla on eräs
asia ilmoitettavana teille.
Tämän alkupuheen aikana pysyivät Noirtier'n kasvot liikkumattomina,
jota vastoin Villefort'in katse näytti tahtovan tunkeutua vanhuksen
sielun syvimpään sopukkaan asti.
-- Mitä siihen asiaan tulee, sanoi Villefort jääkylmällä äänellään,
joka ei näyttänyt sallivan mitään vastaväitteitä, -- niin olemme
varmat, rouva Villefort ja minä, että te siihen suostutte.
Vanhuksen katse pysyi ilmeettömänä. Hän kuunteli, siinä kaikki.
-- Me aiomme naittaa Valentinen, sanoi Villefort.
Vahakuva ei olisi voinut pysyä liikkumattomampana kuin Noirtier'n
kasvot.
-- Kolmen kuukauden kuluttua vietetään häät, jatkoi Villefort.
Vanhuksen katse pysyi elottomana. Rouva Villefort yhtyi vuorostaan
puheeseen:
-- Luulimme tämän uutisen herättävän mielenkiintoanne, sillä Valentine
on aina näyttänyt olevan teidän suosiossanne. Meidän on siis vain enää
ilmoitettava nuoren miehen nimi. Avioliitto on kunniakkain, mitä
Valentine voi itselleen toivoa. Hänen tuleva miehensä on rikas, hänellä
on kuuluisa nimi, ja hänen käytöksensä ja elämänsä ovat takeena siitä,
että hän tekee vaimonsa onnelliseksi. Hänen nimensä ei ole teille
tuntematon. Hän on herra Franz de Quesnel, paroni d'Epinay.
Vaimonsa lyhyen puheen aikana Villefort katseli entistä tarkkaavammin
vanhusta. Kun rouva Villefort mainitsi Franzin nimen, värähtivät
Noirtier'n silmät, minkä ilmeen hänen poikansa hyvin tunsi, hänen
silmäteränsä laajenivat ja niistä välähti salama.
Kuninkaallinen prokuraattori, joka tiesi, mikä poliittinen
vihamielisyys oli vallinnut Noirtier'n ja Franzin isän välillä, ymmärsi
hyvin tämän salaman merkityksen ja jatkoi heti vaimonsa lopetettua:
-- Ymmärrättehän, kuinka tärkeätä on naittaa Valentine nyt, kun hän on
tullut kahdeksantoistavuotiaaksi. Asiaa järjestäessämme olemme ottaneet
teidätkin huomioon ja jo edeltäpäin sopineet siitä, että Valentinen
mies suostuu siihen, että te, jota Valentine erikoisesti rakastaa ja
joka näytätte rakastavan häntä, saatte asua heidän luonaan. Näin ei
teidän tarvitse tehdä elintapoihinne mitään muutoksia ja saatte
vaalijoiksenne yhden lapsen sijasta kaksi.
Noirtier'n katse muuttui hurjaksi.
Vanhuksen sielussa liikkui epäilemättä kamalia ajatuksia. Tuskan ja
suuttumuksen parahdus nousi hänen kurkkuunsa, ja kun se ei voinut
purkautua, niin se tukahdutti häntä, sillä hänen kasvonsa tulivat
punaisiksi ja huulensa sinisiksi.
Villefort avasi rauhallisesti ikkunan sanoen:
-- Täällä on hyvin kuuma, ja herra Noirtier voi siitä pahoin.
Sitten hän palasi, mutta ei istunut enää.
-- Tämä avioliitto, sanoi rouva Villefort, -- miellyttää Franz
d'Epinayta ja hänen sukuaan, johon kuuluu vain setä ja täti. Kun hänen
äitinsä kuoli lapsen syntyessä ja kun hänen isänsä surmattiin vuonna
1815, niin hän on aivan vapaa päättämään asioistaan oman tahtonsa
mukaan.
-- Isän kuolema on jäänyt salaperäiseksi, sanoi Villefort, -- ja
syylliset ovat pysyneet tuntemattomina, vaikka epäilykset ovat
kohdistuneetkin moneen henkilöön.
Noirtier ponnisti niin paljon, että hänen huulilleen ilmestyi aivan
kuin hymy.
-- Sen vuoksi, sanoi Villefort, -- todelliset syylliset, ne, jotka
tietävät rikoksen tehneensä ja joita ihmisten tuomio voi kohdata heidän
eläessään ja Jumalan heidän kuoltuaan, olisivat hyvin onnellisia, jos
he olisivat meidän sijassamme ja voisivat tarjota tyttären Franz
d'Epinaylle, siten hävittääkseen kaiken epäilyksen osallisuudestaan
murhaan.
Noirtier oli niin äkkiä tyyntynyt, että sellaista voimanponnistusta ei
olisi voinut odottaakaan hänen kaltaiseltaan murtuneelta olennolta.
-- Ymmärrän kyllä, lausui hänen katseensa Villefort'ille, ja tämä katse
ilmaisi hänen syvän halveksimisensa ja suuttumuksensa.
Villefort, joka oli lukenut hänen katseensa sisällön, vastasi siihen
kohauttamalla olkapäitään.
Sitten hän viittasi vaimoaan nousemaan.
-- Nyt, sanoi rouva Villefort, -- ottakaa vastaan meidän
sydämellisimmät jäähyväisemme. Tahdotteko, että Edouard tulee teitä
tervehtimään?
Oli sovittu, että vanhus ilmaisi myöntymyksensä sulkemalla silmänsä ja
kieltäytymisensä räpyttämällä useaan kertaan silmiään, ja kun hän nosti
katseensa taivasta kohden, niin hän toivoi jotakin.
Jos hän tahtoi tavata Valentinen, niin hän sulki vain oikean silmänsä.
Jos hän tahtoi Barrois'n luokseen, niin hän sulki vain vasemman
silmänsä.
Kuullessaan rouva Villefort'in kysymyksen hän räpytti moneen kertaan
silmiään.
Huomatessaan tämän selvän kiellon rouva Villefort puraisi huultaan.
-- Lähetän siis Valentinen luoksenne, vai mitä? sanoi hän.
-- Niin, vastasi vanhus sulkemalla silmänsä nopeasti.
Herra ja rouva Villefort poistuivat ja lähettivät noutamaan Valentinea,
jolle jo aikaisemmin oli ilmoitettu, että herra Noirtier'lla oli
hänelle asiaa.
Heidän mentyään saapui Valentine mielenliikutuksesta punaisena
vanhuksen luo. Heti ensi silmäyksellä hän huomasi, että isoisä kärsi ja
että hänellä oli paljon sanottavaa.
-- Rakas isä, sanoi Valentine, -- mitä on tapahtunut? Joku on
suututtanut sinua, ja sinä olet vihoissasi, eikö niin?
-- Niin, vastasi vanhus sulkemalla silmänsä.
-- Kenelle olet vihoissasi? Isällenikö? Et. Äidillenikö? Et. Minulleko?
Vanhus vastasi myöntävästi.
-- Minulleko? kysyi nuori tyttö kummastuneena.
Vanhus vastasi uudelleen myöntävästi.
-- Mitä siis olenkaan tehnyt, rakas isä? huudahti Valentine. -- Koko
aamuna en ole sinua nähnyt. Sinulle on siis kerrottu jotakin pahaa
minusta?
-- Niin, ilmaisi vanhus vilkkaasti katseellaan.
-- En toden totta tiedä, mistä on kysymys, sen vannon... Ahaa!... Herra
ja rouva Villefort läksivät äsken luotasi, eikö niin?
-- Niin.
-- Ja he siis ovat puhuneet sellaista, mikä on sinua suututtanut? Mitä
he ovat sanoneet? Tahdotko, että menen heiltä sitä kysymään ja tulen
sitten pyytämään sinulta anteeksi?
-- En, en, vastasi katse.
-- Sinähän kauhistutat minua. Mitä he siis ovatkaan voineet sanoa!
Valentine mietti.
-- Nyt minä tiedän, sanoi hän vaimentaen ääntään ja lähestyen vanhusta.
-- He ovat varmaankin puhuneet avioliitostani?
-- Niin, vastasi suuttunut katse.
-- Minä ymmärrän. Sinä olet minulle vihoissasi, kun en ole siitä
sinulle puhunut. Katsohan, he olivat ankarasti kieltäneet minua
mainitsemasta siitä sinulle. He eivät sanoneet minulle mitään suoraan,
vaan sain tietää kaiken sattumalta. Sen tähden olen tässä asiassa ollut
niin vaitelias. Anna minulle anteeksi, vaari.
Vanhuksen terävä katse näytti vastaavan: "En ole pahoillani yksinomaan
vaitiolosi vuoksi."
-- Mikä sinulle sitten on tuottanut surua? ihmetteli tyttö. -- Oletko
luullut, että hylkäisin sinut, isä, ja että naimisiin mentyäni
unohtaisin sinut?
-- En, vastasi vanhus.
-- He ovat siis kertoneet sinulle Franz d'Epinayn suostuneen siihen,
että me saamme olla yhdessä?
-- Ovat.
-- Miksi siis olet suuttunut?
Vanhuksen silmiin tuli tavattoman syvää surua osoittava ilme.
-- Niin, kyllä ymmärrän, sanoi Valentine; -- siksi, että rakastat
minua?
Vanhus teki myöntymyksen merkin.
-- Pelkäätkö minun tulevan onnettomaksi?
-- Pelkään.
-- Etkö siis pidä Franzista?
Silmät vastasivat kolme tai neljä kertaa:
-- En, en, en.
-- Olet siis hyvin huolissasi?
-- Olen.
-- Kuule siis, sanoi Valentine laskeutuen polvilleen Noirtier'n eteen
ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. -- Minäkin olen hyvin huolissani,
sillä minäkään en rakasta Franz d'Epinayta.
Isoisän silmissä välähti ilon säde.
-- Kun aioin mennä luostariin, muistathan, kuinka sinä silloin suutuit
siitä?
Kyynel välkkyi vanhuksen silmissä.
-- Tein sen siksi, että pääsisin tästä avioliitosta.
Noirtier'n hengitys kävi läähättäväksi.
-- Hyvä Jumala, jospa me yhdessä voisimme tehdä tyhjäksi heidän
aikeensa, isoisä! Mutta sinä olet voimaton, sinä, jonka sielu kuitenkin
on jäntevä ja tahto luja. Mutta kun taisteleminen tulee kysymykseen,
olet yhtä heikko, jopa heikompikin kuin minä. Kun olit voimakas ja
terve, olisit ollut erinomainen suojelijani, mutta nyt et voi muuta
kuin ymmärtää minua ja joko iloita tai surra kanssani. Se on ainoa
onni, minkä Jumala unohti riistää minulta ottaessaan muut.
Vanhuksen silmien ilme oli niin älykäs ja syvä, että nuori tyttö oli
lukevinaan niistä tämän vastauksen:
-- Sinä erehdyt, voin vielä paljon tehdä sinun hyväksesi.
-- Voitko vielä tehdä jotakin hyväkseni? kysyi Valentine.
-- Voin.
Noirtier nosti silmänsä taivasta kohden. Tämä merkki ilmaisi, että hän
halusi jotakin.
-- Mitä tahdot, rakas isä, ilmoitahan?
Valentine mietti miettimällä, lausui ääneen kaikki ajatuksensa sen
mukaan, kuin ne tulivat hänen mieleensä, ja huomatessaan, että vanhus
vastasi kieltävästi kaikkeen, mitä hän ehdotti, hän lopulta sanoi:
-- Nyt minun täytyy turvautua viimeiseen keinoon, koska en vähemmällä
ymmärrä.
Hän luetteli kaikki kirjaimet A:sta N:ään asti ja odotti hymyillen
halvaantuneen vastausta. N:n kohdalla vanhus antoi myöntymyksen merkin.
-- Siis se, mitä haluat, alkaa N-kirjaimella. Nyt on siis kysymys
N:stä? Ottakaamme siis selko siitä, mikä alkaa N:llä. Na, ne, ni, no.
-- Niin, niin, niin, vastasi vanhus.
-- Ahaa, siis _no_?
-- Niin.
Valentine meni noutamaan sanakirjan ja asetti sen pulpetille Noirtier'n
eteen. Hän avasi sen ja alkoi nopeasti kuljettaa sormeaan pitkin sivua.
_Notaari_-sanan kohdalla Noirtier käski hänen pysähtymään.
-- Notaari, sanoi Valentine. -- Sinä tahdot siis tavata notaaria,
isoisä?
Vanhus ilmaisi, että hän todellakin halusi puhutella notaaria.
-- Saako isäni sen tietää?
-- Saa.
-- Tahdotko kiireimmän kautta notaarin luoksesi?
-- Tahdon.
-- Lähetän siis heti paikalla häntä noutamaan. Onko siinä kaikki, mitä
tahdot?
-- On.
Valentine meni soittamaan kelloa ja käski palvelijaa menemään noutamaa
herra tai rouva Villefort'ia isoisän luo.
-- Oletko nyt tyytyväinen? kysyi Valentine; -- olet ... arvaan kyllä.
Eipä ollut helppoa saada tästä selkoa, vai mitä arvelet?
Ja nuori tyttö hymyili vanhukselle aivan kuin lapselle.
Herra Villefort tuli Barrois'n seurassa.
-- Isoisäni tahtoo puhutella notaaria, sanoi Valentine.
Kuullessaan tämän kummallisen ja odottamattoman pyynnön Villefort loi
tutkivan katseen halvaantuneeseen.
-- Niin, vastasi vanhus jyrkästi.
Kaikesta huomasi, että hän oli valmis ryhtymään taisteluun asiansa
puolesta pojantyttärensä ja vanhan palvelijansa avulla.
-- Tahdotteko puhutella notaaria? kysyi Villefort.
-- Tahdon.
-- Miksi?
Noirtier ei vastannut.
-- Mihinkä te notaaria tarvitsette? kysyi Villefort.
Vanhuksen katse pysyi liikkumattomana ja siis mykkänä ilmaisten vain:
Minä pysyn päätöksessäni.
-- Tehdäksennekö jollakin tavoin meille kiusaa? lausui Villefort. --
Kannattaako se?
-- Mutta, sanoi Barrois, joka niin kuin vanhat palvelijat ainakin oli
tottunut itsepäisenä pitämään omat ajatuksensa, -- jos herra tahtoo
puhutella notaaria, niin hän varmaankin tarvitsee häntä. Minä menen
noutamaan hänet.
Barrois ei tunnustanut ketään muuta herrakseen kuin Noirtier'n eikä
sallinut, että hänen määräyksiään millään tavoin vastustettiin.
-- Niin, tahdon puhutella notaaria, ilmaisi vanhus uhmaavasti
sulkemalla silmänsä aivan kuin painostaen: Saammepahan nähdä,
uskaltaako kukaan vastustaa minun tahtoani.
-- Tuotakoon siis notaari, koska niin tahdotte ehdottomasti. Mutta minä
pyydän häneltä anteeksi, ja sen saatte tekin tehdä, sillä tämä
kohtaaminen muodostuu hyvin naurettavaksi.
-- Samapa se, sanoi Barrois. -- Joka tapauksessa menen noutamaan hänet.
Ja vanha palvelija poistui voitokkaana.