Meidän täytyy nyt viedä lukijamme takaisin aitaukseen herra
Villefort'in talon luo. Kastanjapuiden suojaaman ristikkoportin takana
tapaamme vanhoja tuttuja. Tällä kertaa Maximilien saapui ensimmäisenä.
Hän tirkisti laudoituksen raosta nähdäkseen varjon liikkuvan puiden
suojassa ja kuullakseen silkkikengän narskuvan hiekkakäytävällä.
Odotettu ääni kuului viimein, mutta yhden varjon sijasta lähestyikin
kaksi. Valentinen viipyminen oli johtunut siitä, että rouva Danglars ja
Eugénie olivat tulleet vieraisille ja olivat viipyneet yli sen ajan,
jolloin Valentinen piti saapua. Valentine pyysi Eugénieta tulemaan
kanssaan kävelemään voidakseen siten näyttää Maximilienille, ettei itse
ollut syypää viipymiseensä.
Nuori mies tajusi tämän anteeksipyynnön ja tunsi mielensä kepeämmäksi.
Vaikka ei saapunutkaan äänenkantaman päähän, osasi Valentine kuitenkin
sovittaa kävelynsä niin, että Maximilien näki hänen kävelevän
edestakaisin, ja portin ohi kulkiessaan tyttö toverinsa huomaamatta loi
aina nuoreen mieheen päin katseen, joka näytti sanovan:
"Odottakaa kärsivällisesti, näettehän, että minä olen syytön
viipymiseen." Ja Maximilien odotti kärsivällisesti ihaillen tyttöjen
erilaista ulkomuotoa: toinen oli vaalea, haaveksivasilmäinen ja notkea
kuin paju, toinen tumma, ylväskatseinen ja suora kuin poppeli.
Selväähän on, että vertailussa etusija, ainakin Maximilienin mielestä,
tuli Valentinelle.
Puoli tuntia käveltyään tytöt poistuivat, ja Maximilien ymmärsi, että
rouva Danglars'in vierailuaika oli loppunut.
Vähän sen jälkeen Valentine palasikin yksinään. Peläten jonkun
vakoilevan hän asteli hitaasti eikä tullut suoraan portille, vaan
istahti eräälle penkille tarkastettuaan sitä ennen aivan kuin ohimennen
jokaista pensaikkoa ja tutkittaan jokaisen käytävän.
Sitten hän livahti portille.
-- Päivää, Valentine, sanoi ääni.
-- Päivää, Maximilien. Te saitte odottaa, mutta näittehän, että syy ei
ollut minun?
-- Näin, minä tunsin neiti Danglars'in. En luullut teitä niin hyväksi
ystäväksi hänen kanssaan.
-- Kuka teille on sanonut, että olemme hyviä ystäviä, Maximilien?
-- Ei kukaan. Mutta näin teidän kävelevän käsitysten ja puhelevan.
Olisi luullut kahden koulutoverin uskovan toisilleen salaisuuksiaan.
-- Me kerroimme todellakin salaisuuksia toisillemme, sanoi Valentine.
-- Hän myönsi, kuinka vastenmielisesti hän menee naimisiin herra
Morcerfin kanssa ja minä tunnustin, että pidän avioliittoa Franz
d'Epinayn kanssa suorastaan onnettomuutena.
-- Rakas Valentine!
-- Siinä syy, ystäväni, miksi näitte Eugénien ja minun seurustelevan
niin hyvinä ystävinä. Puhuessani miehestä, jota en rakasta,
ajattelinkin häntä, jota rakastan.
-- Kuinka hyvä te olette kaikessa, Valentine, ja teillä on sitä mitä
neiti Danglars'illa ei koskaan tule olemaan, ihmeellistä suloutta, joka
naisessa on samaa kuin kukassa tuoksu, hedelmässä maku, sillä eihän se
riitä, että kukka ja hedelmä ovat vain kauniita.
-- Rakkautenne saa teidät näkemään kaiken siinä valossa, Maximilien.
-- Se ei ole siihen syynä, Valentine, sen vannon. Äsken katselin teitä
molempia, ja kautta kunniani, vaikka tunnustankin neiti Danglars'in
kauniiksi, en voi käsittää, kuinka mies voisi häneen rakastua.
-- Se käsitys on epäilemättä aivan väärä. Kun te miehet arvostelette
meitä tyttöparkoja, niin emme voi odottaa erikoista sääliä.
-- Sen vuoksi, että te naiset keskenänne arvostelette toisianne aivan
säälimättömästi!
-- Koska arvosteluumme melkein aina sekaantuu intohimoa. Mutta
palatkaamme tuohon kysymykseenne.
-- Rakastaako neiti Danglars jotakuta toista, koska hän ei tahdo mennä
naimisiin herra Morcerfin kanssa?
-- Maximilien, johan sanoin, etten ole neiti Eugénien ystävä.
-- Tytöt tunnustavat yhtä ja toista toisilleen, vaikkeivät olekaan
ystäviä. Myöntäkää suoraan, että kysyitte häneltä sitä. Näin teidän
hymyilevän.
-- Jos sen näitte, Maximilien, niin tästä lautaseinästä ei ole mitään
haittaa.
-- No, mitä hän siis kertoi teille?
-- Hän sanoi, ettei rakasta ketään, vastasi Valentine, -- että
avioliitto häntä kauhistutti ja että hän mieluummin viettäisi vapaata,
riippumatonta elämää. Hän melkein toivoi, että hänen isänsä menettäisi
omaisuutensa, niin hänkin voisi ruveta taiteilijaksi, niin kuin neiti
Louise d'Armilly.
-- Enkö sitä arvannut!
-- No, entä sitten, mitä se todistaa? kysyi Valentine.
-- Ei mitään, vastasi Maximilien hymyillen. -- Mutta palatkaamme
meihin.
-- Niin, se on totta, sillä meillä on aikaa tuskin kymmentä minuuttia.
-- Hyvä Jumala, huudahti Maximilien säikähtyneenä.
-- Niin, Maximilien, olette oikeassa, sanoi Valentine alakuloisesti, --
ja minä olen huono ystävänne. Millaiseksi teenkään elämänne, teidän,
joka olette luotu olemaan onnellinen. Soimaan ankarasti itseäni, siitä
voitte olla varma.
-- Miksi olette huolissanne! Minä olen onnellinen, jos tämän
odottamisen palkaksi saan sen, että näen teidät viiden minuutin ajan ja
kuulen pari sanaa huuliltanne. Ja sitä paitsi minulla on luja ja
ikuinen vakaumus, että Jumala ei ole voinut luoda kahta näin toisilleen
sopivaa luonnetta ja näin ihmeellisellä tavalla heitä yhdistää vain
erottaakseen heidät heti.
-- Kiitän teitä siitä, että toivotte meidän molempien puolesta,
Maximilien, sillä se tekee minut jo puolittain onnelliseksi.
-- Mitä siis nyt taas on tapahtunut, koska lähdette niin pian luotani?
-- En tiedä. Rouva Villefort on pyytänyt minua luokseen vähän ajan
päästä ilmoittaakseen minulle uutisen, joka koskee omaisuuttani.
Ottakoot rahani, olenhan aivan liian rikas, kunhan vain jättävät minut
rauhaan. Rakastaisittehan te silloinkin minua yhtä paljon kuin tähänkin
asti, Maximilien?
-- Minä rakastaisin teitä aina. Vähät minä välitän rikkaudesta tai
köyhyydestä, kun Valentine vain on rinnallani ja kun tiedän, ettei
kukaan tahdo häntä minulta riistää. Mutta ettekö luule, että tämä
uutinen on jossakin yhteydessä aiotun avioliittonne kanssa?
-- Sitä en usko.
-- Kuulkaahan kuitenkin minua, Valentine, älkääkä kauhistuko, sillä
niin kauan kuin elän, en ota ketään toista omakseni.
-- Luuletteko rauhoittavanne minua noilla sanoilla?
-- Anteeksi, olette oikeassa, olen liian karkeasanainen. Aioin siis
kertoa, että tapasin tässä eräänä päivänä herra Morcerfin.
-- Entä sitten?
-- No niin, hän on saanut kirjeen Franzilta, jossa tämä ilmoittaa
kohdakkoin palaavansa.
Valentine kalpeni ja nojasi kädellään ristikkoon.
-- Hyvä Jumala, jos se on totta! Mutta ei, rouva Villefort ei
ilmoittaisi minulle sitä asiaa.
-- Miksi ei?
-- Siksi, että ... en tiedä mitään varmaa ... mutta minusta tuntuu,
että vaikka rouva Villefort ei aivan suoraan tätä avioliittoa
vastustakaan, niin ei hän sitä kuitenkaan katsele suopein silmin.
-- Mutta, Valentine, kaikesta päättäen täytyy minun alkaa ihailla rouva
Villefort'ia.
-- Älkää pitäkö sillä kiirettä, sanoi Valentine surullisesti hymyillen.
-- Mutta tehdäkseen tämän avioliiton tyhjäksi hän kenties voisi
kallistaa korvansa toiselle avioliitolle.
-- Älkää uskoko, Maximilien. Rouva Villefort ei ole minun sulhasiani
vaan avioliittoa vastaan.
-- Mitä? Avioliittoanne vastaan? Jos hän niin kovasti halveksii
avioliittoa niin miksi hän itse on mennyt naimisiin?
-- Ette ymmärrä minua, Maximilien. Kun vuosi sitten ilmoitin aikovani
vetäytyä luostariin, hän suostui siihen ilomielin, vaikkakin hän piti
velvollisuutenaan vastustaa sitä muodon vuoksi. Isänikin olisi hänen
kehotuksestaan suostunut siihen, siitä olen varma. Vain isoisäni
pidätti minua. Ette voi kuvitellakaan, millainen ilme on tuon vanhuksen
silmissä, joka ei rakasta maailmassa ketään muuta kuin minua, ja --
taivas antakoon anteeksi väitteeni -- jota ei maailmassa rakasta kukaan
muu kuin minä. Jospa tietäisitte, kuinka hän katsoi minuun kuullessaan
päätökseni, millainen syvä moite oli hänen katseessaan ja mikä suuri
epätoivo hänen kyynelissään, jotka virtasivat pitkin hänen
liikkumattomia poskiaan, vaikk'ei valitusta tai huokausta kuulunut
hänen huuliltaan. Oi Maximilien, silloin tunsin aivan kuin
omantunnonvaivoja, heittäydyin polvilleni hänen eteensä ja sanoin:
"Anteeksi, anteeksi isoisä, tehkööt minulle mitä tahansa, minä en lähde
teidän luotanne!" Silloin hän loi katseensa taivasta kohden!...
Maximilien, minä voin joutua kärsimään paljon, mutta tuon vanhuksen
katse antoi jo edeltäpäin minulle korvauksen kaikista kärsimyksistäni.
-- Rakas Valentine! Te olette enkeli, enkä ymmärrä, kuinka olen voinut
ansaita sen, että olette minulle ilmestynyt. Sillä eihän se ole voinut
tapahtua palkaksi siitä, että surmasin taistelussa beduiineja, ellei
Jumala pidä heitä epäuskoisina. Mutta, Valentine, mitä hyötyä voi rouva
Villefort'illa olla siitä, ettette mene naimisiin?
-- Ettekö kuullut, että sanoin olevani rikas, liian rikas? Äidiltäni
olen saanut melkein viidenkymmenentuhannen frangin vuotuiset korot.
Äidinisäni ja äidinäitini, markiisi ja markiisitar Saint-Méran,
jättävät minulle melkein yhtä suuren perinnön. Kaikesta päättäen aikoo
herra Noirtier tehdä minut ainoaksi perillisekseen. Tästä on
seurauksena, että veljeni Edouard, joka äidiltään ei saa periä mitään,
on minun rinnallani köyhä. Rouva Villefort rakastaa tätä lasta aivan
jumaloimiseen asti, ja jos olisin mennyt luostariin, olisi isäni
perinyt minut, markiisittaren ja markiisin sekä herra Noirtier'n, ja
koko tämä rikkaus olisi lopulta joutunut hänen pojalleen.
-- Kuinka kummallista onkaan tuollainen ahneus niin kauniissa ja
nuoressa naisessa!
-- Muistakaa, että hän ei tavoittele rikkautta itselleen, Maximilien,
vaan pojalleen, ja se, mistä häntä moititte, onkin äidinrakkauden
kannalta katsottuna melkein hyve.
-- Mutta, Valentine, jos te luovuttaisitte osan omaisuudestanne hänen
pojalleen.
-- Mutta miten voin ehdottaa sellaista naiselle, joka taukoamatta puhuu
epäitsekkyydestä? sanoi Valentine.
-- Valentine, rakkauteni on aina ollut minulle pyhä, ja niin kuin
kaiken pyhän, olen sen verhonnut kunnioitukseeni ja sulkenut sydämeeni.
En ole puhunut siitä ainoallekaan ihmiselle koko maailmassa, en edes
sisarelleni. Valentine, ettekö salli, että puhun siitä eräälle
ystävälleni.
Valentine vavahti.
-- Ystävällekö? sanoi hän. -- Hyvä Jumala, Maximilien, aivan vapisen
kuullessani teidän puhuvan tuolla tavoin. Ystävälle? Kuka tuo ystävä
on?
-- Kuulkaahan, Valentine. Ettekö koskaan ole tuntenut ketään kohtaan
vastustamatonta mieltymystä? Vaikka näettekin tuon ihmisen vasta ensi
kerran, uskotte tunteneenne hänet jo kauan ja kysytte itseltänne,
milloin ja missä olette hänet nähnyt, ja kun ette muista aikaa ettekä
paikkaa, uskotte lopulta, että tuo kohtaaminen on tapahtunut toisessa
maailmassa tätä ennen, ja että mieltymyksenne on vain muistona siitä?
-- Olen kyllä.
-- No niin, juuri sellaiselta minusta tuntui, kun näin tuon omituisen
miehen ensi kerran.
-- Omituisen miehen?
-- Niin.
-- Jonka siis olette tuntenut jo kauan?
-- Kahdeksan tai kymmenen päivää enintään.
-- Ja te sanotte ystäväksenne miestä, jonka olette tuntenut vasta
kahdeksan päivää? Maximilien, luulin, että olisitte antanut ystävyyden
kauniille sanalle suuremman arvon.
-- Tavallaan olette oikeassa, Valentine, mutta sanokaa mitä tahansa, en
voi kieltää, että tunnen vaistomaista mieltymystä häntä kohtaan.
Minusta tuntuu aivan siltä, kuin tuo mies liittyisi kaikkeen siihen
hyvään, mitä minulle saattaa elämässä tapahtua. On kuin hänen syvä
katseensa jo edeltäpäin tietäisi kaiken ja johtaisi kaikkea.
-- Hänellä on siis jumalainen aavistuksen lahja? sanoi Valentine
hymyillen.
-- Niin, vastasi Maximilien, -- monesti luulen, että hän aavistaa
kaiken ... varsinkin hyvän.
-- Tehkää minut tutuksi tuon miehen kanssa, sanoi Valentine
surullisesti, -- että saisin tietää, saanko niin suurta rakkautta
osakseni, että se korvaa kaiken mitä olen kärsinyt.
-- Ystävä parka! Mutta tehän tunnette hänet.
-- Minäkö?
-- Niin. Hän on se mies, joka pelasti äitipuolenne ja veljenne hengen.
-- Kreivi Monte-Cristoko?
-- Juuri hän.
-- Oh, sanoi Valentine, -- hän ei koskaan voi olla minun ystäväni,
sillä hän on liian hyvä ystävä äitipuoleni kanssa.
-- Kreivikö äitipuolenne ystävä, Valentine? Vaistoni ei ole niin
suuressa määrässä voinut erehtyä. Olette varmasti väärässä.
-- Jospa tietäisitte kaikki, Maximilien. Nyt ei enää Edouard
hallitsekaan talossamme, vaan kreivi. Äitini etsii hänen seuraansa ja
pitää häntä kaiken inhimillisen tietämisen huippuna, isäni ihailee
häntä ja sanoo, ettei hän ole koskaan kuullut kenenkään esittävän niin
loistavasti mitä ylevimpiä ajatuksia, Edouard jumaloi häntä, ja vaikka
pelkääkin kreivin suuria mustia silmiä, juoksee kuitenkin aina häntä
vastaan ja ojentaa hänelle kätensä, johon saa ihmeellisiä leikkikaluja.
Kreivi Monte-Cristo ei käy täällä rouva Villefort'in luona, kreivi
Monte-Cristo on täällä kotonaan.
-- No, jos asian laita on niin kuin sanotte, Valentine, niin saatte
piankin tuntea seurauksen hänen täälläolostaan. Hän tapaa Albert de
Morcerfin Italiassa ja vapauttaa hänet rosvojen käsistä; hän huomaa
rouva Danglars'in ja antaa hänelle ruhtinaallisen lahjan; äitipuolenne
ja hänen poikansa ajavat hänen porttinsa ohitse, ja hänen nubialainen
orjansa pelastaa heidät. Tuo mies on varmaankin saanut erikoisen kyvyn
vaikuttaa tapahtumiin. Kun hän hymyilee minulle, on hänen hymynsä niin
lempeä, että unohdan, kuinka toiset sanovat sitä katkeraksi. Sanokaa
minulle, onko hän koskaan hymyillyt teille sillä tavoin? Jos hän on,
olette tuntenut itsenne onnelliseksi.
-- Minulleko? vastasi tyttö. -- Hän ei minuun katsokaan, ja jos kuljen
hänen ohitseen, niin hän kääntää katseensa muualle. Hän ei ole
jalomielinen eikä teräväkatseinen. Muuten hän olisi huomannut, kuinka
alakuloinen ja yksinäinen olen muiden joukossa, ja hän olisi käyttänyt
vaikutusvaltaansa minun hyväkseni. Jos hän esiintyisi aurinkona, niin
hän olisi säteillään lämmittänyt minua. Mistä tiedätte, että hän pitää
teistä? Miehet katsovat hymyillen sotilaaseen, joka on kuusi jalkaa
pitkä, jolla on viikset ja iso miekka, mutta he uskovat arkailematta
voivansa polkea jalkainsa alle itkevän tytön.
-- Valentine, te erehdytte, sen vannon.
-- Jos asian laita olisi toisin, Maximilien, jos hän vain
valtioviisaasti -- syystä tai toisesta -- pyrkisi perheemme suosioon,
olisi hän edes kerran kunnioittanut minua tuolla hymyllä, josta niin
paljon puhutte. Mutta ei, hän näkee, että olen onneton, hän tietää,
etten mitenkään voi häntä hyödyttää, eikä hän minua edes huomaakaan.
Kukapa tietää, eikö hän miellyttääkseen isääni, rouva Villefort'ia ja
veljeäni ala vielä vainota minua? Antakaa anteeksi, sanoi nuori tyttö
nähdessään, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki Maximilieniin, minä
olen ilkeä ja olen nyt sanonut tuosta miehestä sellaistakin, jota en
tietänyt edes olevan mielessänikään. En kiellä, että hän kykenee
vaikuttamaan ihmisiin ja minuunkin, mutta jos hän käyttää kykyään
minuun, niin näettehän, että se vain vahingoittaa hyviä ajatuksiani.
-- Älkäämme siis enää puhuko tästä, Valentine, huokasi Morrel. -- En
kerro hänelle mitään.
-- Ystäväni, sanoi Valentine, -- huomaan pahoittaneeni mielenne. Miksi
en voi puristaa kättänne pyytääkseni teiltä anteeksi! En toivo mitään
sen hartaammin, kuin että voisitte muuttaa ajatukseni. Sanokaa, mitä
hyvää Monte-Cristo on tehnyt teille.
-- Tunnustan suoraan, että joudun pahaan pulaan, Valentine, kun kysytte
minulta, mitä hyvää kreivi on tehnyt. Ei mitään erityisen huomattavaa,
sen tiedän kyllä. Mutta niin kuin jo äsken sanoin, on tunteeni häntä
kohtaan puhtaasti vaistomainen, eikä sillä ole mitään tekemistä järjen
kanssa. Onko aurinko tehnyt minulle jotakin erikoista? Ei, se lämmittää
minua ja sen valossa näen teidät, siinä kaikki. Onko kukan tuoksu
tehnyt minulle jotakin erikoista? Ei, sen tuoksu virkistää suloisesti
aistimiani. Ystävyyteni tuota miestä kohtaan on yhtä salaperäinen kuin
hänen ystävyytensä minua kohtaan. Salainen ääni ilmoittaa minulle, että
tässä äkillisessä ja molemminpuoleisessa ystävyydessä ei ole mitään
satunnaista. Hänen kaikki pienimmätkin tekonsa ovat jossakin salaisessa
yhteydessä minun tekojeni ja ajatusteni kanssa. Te nauratte taaskin
minulle, Valentine, mutta siitä asti, kun tutustuin tuohon mieheen, on
minussa herännyt se mieletön ajatus, että hän on kaiken sen hyvän
aiheuttaja, mikä minulle tapahtuu. Olenhan kuitenkin elänyt
kolmekymmentä vuotta tarvitsematta tuollaista suojelijaa, eikö niin?
Olkoon kuinka tahansa, kerron teille erään esimerkin: hän on kutsunut
minut luokseen päivälliselle ensi lauantaina, sillä onhan se
luonnollista, kun kerran olemme hyvissä väleissä, eikö niin? Mitä olen
myöhemmin saanut tietää? Isänne on kutsuttu noille päivällisille, ja
äitinne tulee sinne. Tapaan heidät siellä, ja kukapa tietää, mitä hyvää
tulevaisuudessa koituu tästä tapaamisesta? Väitän itselleni, että
kreivi, joka aavistaa kaikki, on tahtonut tehdä minut tutuksi herra ja
rouva Villefort'in kanssa, ja monesti koetan tutkia hänen katseistaan,
aavistaako hän minun rakastavan teitä.
-- Hyvä ystävä, sanoi Valentine, -- jos aina puhuisitte noin, pitäisin
teitä näkyjennäkijänä ja epäilisin todellakin tervettä järkeänne.
Ajatelkaahan tarkemmin. Isäni, joka ei käy seurapiireissä, on monta
monituista kertaa vastannut rouva Villefort'ille kieltävästi, kun on
ollut kysymys näistä kutsuista, mutta rouva Villefort tahtoo kaikin
mokomin nähdä tuon upporikkaan miehen hänen omassa asunnossaan ja on
sen vuoksi viimein suurella vaivalla saanut isäni suostumaan. Ei, ei,
uskokaa minua, lukuun ottamatta teitä, Maximilien, en voi turvautua
kehenkään muuhun kuin isoisääni, joka on puolikuollut, ja äitiini, joka
on vainaja.
-- Tunnen kyllä sielussani, että järki on teidän puolellanne,
Valentine, mutta suloinen äänenne, joka aina ennen on voinut saada
minut vakuuttuneeksi, ei tänään vaikuta minuun.
-- Ei teidänkään minuun, sanoi Valentine, -- ja myönnän suoraan, että
ellei teillä ole minulle mitään muuta esimerkkiä kerrottavana...
-- On kyllä yksi, sanoi Maximilien arkaillen, -- mutta minun täytyy
myöntää, että se on äskeistä vielä järjettömämpi.
-- Sitä pahempi, hymyili Valentine.
-- Ja yhtä kaikki, jatkoi Morrel, -- se riittää vakuuttamaan minut,
joka olen täydellisesti vaisto- ja tunneihminen. Kymmenenä
sotapalvelusvuotena olen usein saanut kiittää pelastuksestani noita
äkillisiä ajatuksen leimahduksia, jotka käskevät meitä astumaan askelen
eteenpäin tai taaksepäin, niin että meihin suunnattu kuula lentää
ohitse.
-- Rakas Maximilien, miksi ette tunnusta, että se on ollut minun
rukousteni ansiota? Kun olette täältä loitolla, en enää rukoile Jumalaa
ja äitiäni omasta vaan teidän puolestanne.
-- Niin, siitä asti, kun olette tuntenut minut, sanoi Morrel hymyillen,
-- mutta mitä sanotte siitä ajasta, jolloin ette minua tuntenut?
-- Koska ette tahdo minua kiittää mistään, senkin ilkeä ihminen, niin
kertokaa tuosta esimerkistä, jonka itsekin tunnustatte järjettömäksi.
-- No niin, katsokaa portin raosta, niin näette tuolla puuhun sidotun
hevosen, jolla olen ratsastanut tänne.
-- Voi kuinka kaunis hevonen! huudahti Valentine. -- Miksi ette tuonut
sitä tänne portin luo? Olisin puhunut sille, ja se olisi ymmärtänyt
minua.
-- Se on todellakin kallisarvoinen hevonen, sanoi Morrel. --
No niin, tiedättehän, että varani ovat rajoitetut enkä sen vuoksi
yleensä tee ajattelemattomia kauppoja. Näin erään hevoskauppiaan
luona tämän suurenmoisen Medeian ja sain kuulla, että se maksoi
neljätuhattaviisisataa frangia. Ymmärrättehän, että sain luopua sitä
ihailemasta ja läksin pois raskain mielin, sillä ratsu oli katsonut
minuun hellästi, oli hyväillyt minua päällään ja iloisesti juossut
noustuani sen satulaan. Samana iltana oli luonani muutamia ystäviä,
Château-Renaud, Debray sekä viisi, kuusi muuta tyhjäntoimittajaa, joita
ette tunne edes nimeltä. Alettiin pelata korttia. En pelaa koskaan,
sillä en ole kylliksi rikas voidakseni menettää enkä kylliksi köyhä
toivoakseni voittoa. Mutta olin omassa kodissani, ymmärrättehän, ja
minun täytyi lähettää noutamaan kortit. Juuri kun istuimme pelipöytään,
tuli kreivi Monte-Cristo. Hän istui pöydän ääreen, pelattiin, ja minä
voitin; rohkenen tuskin teille mainita, että voitin viisituhatta
frangia. Erosimme puoliyön aikaan. En voinut hillitä itseäni, otin
vaunut ja ajoin hevoskauppiaan luo. Soitin kelloa kiihkeänä ja
levottomana. Portinvartija luuli minua varmaankin hulluksi. Ryntäsin
pihaan, juoksin talliin, katsoin pilttuuseen. Mikä onni! Medeia söi
kaurojaan. Otan satulan, panen sen ratsun selkään, panen sen päähän
suitset, Medeia mukautuu vastustelematta kaikkeen. Pantuani
neljätuhattaviisisataa frangia hämmästyneen kauppiaan eteen pöydälle
palasin, tai oikeammin sanoen vietin yöni ratsastamalla pitkin
Champs-Elysées'ta. No niin, näin valoa kreivin ikkunasta ja olin
huomaavinani hänen varjonsa liikkuvan verhon takana. Nyt olen valmis
vannomaan, että kreivi tiesi minun haluavan hevosta ja hävisi
tahallaan, että minä voisin voittaa.
-- Rakas Maximilien, sanoi Valentine, -- olette todellakin aivan liian
suuri haaveksija ... te ette kauaakaan rakasta minua... Noin runoileva
mies ei voi tyytyä niin yksitoikkoiseen rakkauteen kuin meidän on...
Mutta, hyvä Jumala, kuulkaa, joku huutaa minua ... kuuletteko?
-- Valentine, sanoi Maximilien, -- pistäkää sormenne portin raosta,
että voin sitä suudella.
-- Maximilien, olemmehan luvanneet noudattaa toistemme toivomuksia.
-- Niin kuin siis tahdotte, Valentine.
-- Olisitteko onnellinen, jos täyttäisin toivomuksenne?
-- Olisin!
Valentine nousi penkille eikä ojentanut hänelle sormeaan, vaan koko
kätensä portin ylitse.
Maximilien huudahti, nousi vuorostaan portin kulmapylväälle, tarttui
ojennettuun käteen ja painoi sille kiihkeän suudelman. Mutta pieni käsi
irroittautui pian hänen kädestään, ja nuori mies kuuli Valentinen
pakenevan, ehkä kauhistuen tunnetta, jonka oli juuri kokenut.