Kreivi Monte-Cristo astui viereiseen huoneeseen, jota Baptistin oli
nimittänyt siniseksi salongiksi. Sinne oli tullut sulavaliikkeinen ja
jokseenkin hienosti pukeutunut nuori mies, joka puoli tuntia sitten oli
noussut ajurin vaunuista kreivin asunnon edustalla. Baptistin oli
tuntenut hänet heti siksi vaaleatukkaiseksi mustasilmäiseksi,
punaposkiseksi ja heleänväriseksi mieheksi, jonka tuntomerkit hänen
herransa oli ilmoittanut.
Kreivin astuessa sisään lojui nuori mies velttona sohvalla lyöden
hajamielisenä kultanuppisella kepillään kenkiään.
Huomatessaan Monte-Criston hän nousi äkkiä.
-- Olette kreivi Monte-Cristo? kysyi hän.
-- Olen, vastasi tämä, -- ja luulen, että minulla on kunnia puhutella
vicomte Andrea Cavalcantia?
-- Olen vicomte Andrea Cavalcanti, sanoi nuori mies kumartaen
sulavasti.
-- Teillä on varmaankin suosituskirje minulle, sanoi Monte-Cristo.
-- En maininnut teille siitä, sillä allekirjoitus tuntui minusta
kummalliselta.
-- Merenkulkija Sindbad, eikö niin?
-- Juuri niin. Kun en ole koskaan kuullut puhuttavan muusta
merenkulkija Sindbadista kuin siitä, joka mainitaan Tuhannen ja yhden
yön saduissa...
-- No niin, tämä on eräs hänen jälkeläisensä, muudan rikas ystäväni,
hyvin erikoinen, melkein hullu englantilainen, jonka oikea nimi on
lordi Wilmore...
-- Se selittää kaiken, sanoi Andrea. -- Sehän on mainio asia. Olen
tuntenut tuon saman englantilaisen ... oikein hyvin... Herra kreivi,
olen nöyrin palvelijanne.
-- Jos se, mitä suvaitsette kertoa minulle, on totta, lausui
Monte-Cristo hymyillen, -- niin toivon, että ystävällisesti annatte
minulle hiukan tietoja itsestänne ja suvustanne.
-- Mielelläni, sanoi nuori mies, niin sulavasti, että heti huomasi
hänen luottavan hyvään muistiinsa. -- Olen, niin kuin sanoitte, Andrea
Cavalcanti, isäni on majuri Cavalcanti, joka polveutuu Firenzen
kultaiseen kirjaan kirjoitetusta Cavalcanti-suvusta. Meidän perheemme,
vaikka se vieläkin on hyvin rikas, sillä isälläni on puolen miljoonan
vuotuiset tulot, on kokenut suuria vastoinkäymisiä, ja minut ryösti jo
viisi- tai kuusivuotiaana eräs uskoton kotiopettaja. Tämän vuoksi en
ole viiteentoista vuoteen nähnyt isääni. Siitä asti, kun opin
ajattelemaan, siitä asti, kun olen ollut vapaa ja oma herrani, olen
häntä etsinyt, mutta turhaan. Tämä ystävänne Sindbadin kirje ilmoittaa
vihdoin minulle, että hän on Pariisissa, ja käskee minua kääntymään
puoleenne saadakseni tarkempia tietoja.
-- Toden totta, kertomuksenne on hyvin mielenkiintoinen, sanoi kreivi
katsellen synkän tyytyväisenä nuoren miehen sulavaa käyttäytymistä ja
hänen kasvojaan, joissa oli langenneen enkelin kauneutta. -- Teitte
viisaasti noudattaessanne ystäväni Sindbadin viittausta, sillä isänne
on todellakin täällä ja etsii teitä.
Salonkiin tultuaan oli kreivi koko ajan tarkannut nuorta miestä. Hän
oli ihaillut tämän kirkasta katsetta ja äänen varmaa sointia. Mutta
kuullessaan nuo luonnolliset sanat: "Isänne on todellakin täällä ja
etsii teitä", nuori Andrea säpsähti ja huudahti:
-- Isäni! Isäni täällä!
-- Niin on, vastasi Monte-Cristo, -- isänne on täällä, majuri
Bartolomeo Cavalcanti.
Nuoren miehen kasvoille sävähtänyt kauhun ilme katosi melkein heti.
-- Niin, sehän on totta, majuri Bartolomeo Cavalcanti, sanoi hän. -- Ja
te, herra kreivi, sanoitte, että hän on täällä.
-- Niin sanoin. Voin vielä lisätä siihen, että juuri äsken läksin hänen
luotaan ja että hänen kertomuksensa kadonneesta pojastaan liikutti
minua suuresti. No niin, eräänä päivänä hän sai kuulla, että hänen
poikansa ryöstäjä oli valmis luovuttamaan nuoren miehen tai ainakin
ilmoittamaan, missä tämä on, jos hän saa suurehkon summan rahaa. Mikään
ei pidättänyt kunnon isää. Rahat lähetettiin Piemontin rajalle ja
niiden mukana matkapassi Italian kautta kulkemista varten. Olitte
siihen aikaan, luullakseni, Etelä-Ranskassa.
-- Niin olin, vastasi Andrea jokseenkin hämillään. -- Niin, minä olin
Etelä-Ranskassa.
-- Vaunut kai odottivat teitä Nizzassa?
-- Niin odottivatkin. Nizzasta matkustin Genovaan, Genovasta
Torinoon, Torinosta Chambéryhin, Chambérysta Pont-de-Beauvoisiniin ja
Pont-de-Beauvoisinista Pariisiin.
-- Aivan oikein. Hän toivoi koko ajan tapaavansa teidät matkalla, sillä
hän matkusti samaa tietä. Sen vuoksi matkasuunnitelmanne oli sillä
tavoin järjestetty.
-- Mutta, sanoi Andrea, -- vaikka rakas isäni olisikin minut tavannut,
niin hän ei olisi ehkä tuntenut minua. Olen hiukan muuttunut siitä, kun
hän minut viimeksi näki.
-- Mutta veren ääni! sanoi Monte-Cristo.
-- Sehän on totta, sanoi nuori mies, -- en muistanut veren ääntä.
-- Nyt, jatkoi Monte-Cristo, -- on markiisi Cavalcanti huolissaan vain
yhdestä asiasta, siitä, mitä olette tehnyt sinä aikana, jona olitte
hänen luotaan poissa. Miten ryöstäjänne on teitä kohdellut? Onko teitä
kohdeltu syntyperänne vaatimalla tavalla? Eivätkö henkiset
kärsimyksenne, jotka ovat sata vertaa ruumiillisia pahemmat, ole
vaurioittaneet suuria luonnonlahjojanne? Ja luuletteko voivanne
arvokkaalla tavalla astua yhteiskunnalliseen asemaanne ja pitää sitä
yllä?
-- Herra kreivi, sopersi nuori mies, -- toivon, ettei mitään vääriä
tietoja...
-- Minulleko? Minullehan kertoi teistä ensi kertaa ystäväni Wilmore,
tuo suuri hyväntekijä. Tiedän, että hän kohtasi teidät vaikeissa
oloissa eikä kysynyt teiltä mitään; enkä minä ole utelias.
Onnettomuutenne herätti hänen mielenkiintoaan, siis olette
mieltäkiinnittävä. Hän kertoi minulle haluavansa antaa teille sen
aseman yhteiskunnassa, minkä olitte kadottanut, etsivänsä isänne ja
löytävänsä hänet. Hän on etsinyt ja löytänyt, kaikesta päättäen, sillä
isänne on täällä. Eilen hän ilmoitti tulostanne ja antoi sitä paitsi
minulle eräitä määräyksiä, jotka koskevat varallisuuttanne. Siinä
kaikki. Tiedän, että ystäväni Wilmore on erikoinen ihminen, mutta
tiedän myöskin, että hän on luotettava ja rikas kuin kultakaivos, että
hän siis voi täyttää oikkunsa kärsimättä niiden johdosta aineellista
vahinkoa, ja lupasin noudattaa hänen määräyksiään. Nyt, hyvä herra,
älkää loukkaantuko kysymykseeni. Kun velvollisuuteni on hiukan suojella
teitä, haluaisin tietää, eivätkö osaksenne tulleet vastoinkäymiset,
joihin itse olette aivan syytön ja jotka eivät pienimmässäkään määrässä
vähennä kunnioitustani teitä kohtaan, eivätkö ne ole hiukan
vieroittaneet teitä siitä seurapiiristä, johon nimenne ja rikkautenne
teidät määrää ja jossa teillä on loistava asema.
-- Herra kreivi, sanoi nuori mies, joka kreivin puhuessa oli saanut
entisen varmuutensa, -- siinä suhteessa voitte olla aivan rauhassa.
Ryöstäjäni, jotka erottivat minut isästäni ja jotka epäilemättä alun
alkaen aikoivat myydä minut isälleni, laskivat aivan oikein hyötyvänsä
enemmän, jos antaisivat minun säilyttää henkisen pääomani, vieläpä
kartuttaakin sitä mahdollisuuden mukaan. Olen siis saanut jokseenkin
hyvän kasvatuksen, ja nuo lapsenryöstäjät ovat kohdelleet minua melkein
samoin kuin Vähän-Aasian orjakauppiaat, jotka opettivat orjilleen
lääketiedettä, kielioppia ja filosofiaa myydäkseen heidät sitten sitä
suuremmasta hinnasta Roomassa.
Monte-Cristo hymyili tyytyväisenä. Hän ei näyttänyt odottaneen niin
paljoa Andrea Cavalcantista.
-- Sitä paitsi, jatkoi nuori mies, -- jos kasvatuksessani tai pikemmin
sanoen seurustelutavoissani onkin puutteita, niin ne varmaankin
annetaan anteeksi, kun otetaan varteen, mitä kaikkea olen nuoruudessani
saanut kärsiä.
-- No niin, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, -- siinä suhteessa
teette aivan kuten haluatte, sillä tämä asia koskee yksinomaan teitä.
Mutta teidän sijassanne en kertoisi muille sanaakaan noista
seikkailuistanne. Elämäkertanne on suoranainen romaani, ja vaikka
ihmiset rakastavatkin suppeita, kansiin sidottuja kuvauksia, niin he
eivät välitä elävästä romaanista, vaikka se olisi kuinkakin kullattu,
niin kuin teidän on. Rohkenen huomauttaa teille näistä seikoista.
Tuskin olette ennättänyt kertoa liikuttavan tarinanne jollekulle, niin
se jo kiertää maailmaa aivan vääristeltynä. Teidän olisi pakko esiintyä
uutena Antonyna, ja niiden aika on jo ollut ja mennyt. Ehkä teillä
olisi alussa menestystä herättämänne uteliaisuuden vuoksi, mutta
luultavasti väsyisitte alinomaisiin selittelyihin.
-- Luultavasti olette oikeassa, herra kreivi, sanoi nuori mies kalveten
vastoin tahtoaan Monte-Criston katsoessa häneen terävästi. -- Joutuisin
silloin hyvin ikävään asemaan.
-- No, ei pidä liioitellakaan, sanoi Monte-Cristo. -- Teidän on vain
harkittava sopivaa esiintymismuotoa, ja koska olette älykäs mies, ei se
ole teille vaikeaa, varsinkaan kun omat etunne siitä riippuvat.
Todistuksilla ja arvokkaalla seuralla voitte hälventää kaikki varjot,
mitkä liittyvät tähänastiseen elämäänne.
Andrea joutui silminnähtävästi aivan ymmälle.
-- Tarjoutuisin kyllä menemään takuuseen teistä, sanoi Monte-Cristo, --
mutta tapani on epäillä parhaita ystäviänikin ja ymmärtää, että hekin
voivat epäillä minua. Näyttelisin siis tässä osaa, joka ei sovi
minulle, niin kuin näyttelijät sanovat, ja voisin joutua pilkan
esineeksi.
-- Mutta, herra kreivi, sanoi Andrea uhkarohkeasti, -- ottaen huomioon
sen, että lordi Wilmore on minua teille suositellut...
-- On kyllä, jatkoi Monte-Cristo, -- mutta hän on viitannut siihen,
rakas herra Andrea, että nuoruutenne on ollut jokseenkin myrskyinen.
Älkää hämmentykö, en vaadi teiltä mitään tunnustusta. Juuri sen vuoksi,
ettette tarvitsisi ketään muuta, on Luccasta tuotettu tänne markiisi
Cavalcanti, isänne. Saatte nähdä hänet, hän on hiukan jäykkä, hiukan
karu, mutta sehän johtuu vain univormusta, ja kun ihmiset saavat
tietää, että hän on ollut kahdeksantoista vuota Itävallan armeijassa,
niin hänelle annetaan kaikki anteeksi. Me emme yleensä vaadi liikoja
itävaltalaisilta. Vakuutan teille, että hän on hyvin tyydyttävä isä.
-- Rauhoitatte minua. Jouduin hänen luotaan pois niin varhain, etten
muista hänestä mitään.
-- Ja tiedättehän, että suuri rikkaus tasoittaa yhtä ja toista.
-- Isäni on siis todellakin rikas?
-- Miljoonien omistaja ... hänellä on viidensadantuhannen vuotuiset
korot.
-- Entä minä, kysyi nuori mies levottomana, -- joudunko siis asemaan,
joka on hyvin ... miellyttävä?
-- Erinomaisen miellyttävä. Hän antaa teille vuosittain
viisikymmentätuhatta frangia, niin kauan kuin olette Pariisissa.
-- Siinä tapauksessa jään tänne ainaiseksi.
-- Eihän kukaan varmasti tiedä, miten käy. Ihminen päättää, Jumala
säätää...
Andrea huokaisi.
-- Isältänikö saan tuon summan? kysyi hän sitten levottomana.
-- Niin, mutta lordi Wilmoren takuulla, joka isänne pyynnöstä on
avannut teille viidentuhannen frangin tilin kuukausittain herra
Danglars'in, Pariisin luotettavimman pankkiirin liikkeessä.
-- Ja aikooko isäni kauankin viipyä Pariisissa? kysyi Andrea
levottomana.
-- Muutamia päiviä vain, vastasi Monte-Cristo. -- Sotapalveluksensa
vuoksi hän ei voi olla kahta tai kolmea viikkoa kauempaa poissa
virantoimituksesta.
-- Rakas isä! sanoi Andrea huomattavasti ihastuen tästä pikaisesta
lähdöstä.
-- Sen vuoksi, jatkoi Monte-Cristo ollen erehtyvinään tämän
huudahduksen aiheesta, -- sen vuoksi en tahdokaan kauemmin estää teitä
tapaamasta toisianne. Oletteko valmis sulkemaan isänne syliinne?
-- Ette kai sitä epäilekään?
-- No niin, astukaa siis salonkiin, kohtaatte isänne, joka teitä siellä
odottaa.
Andrea kumarsi syvään kreiville ja astui salonkiin.
Kreivi seurasi häntä katseillaan ja nähtyään hänen poistuvan painoi
erästä nappulaa. Tietty taulu siirtyi silloin paikaltaan taitavasti
sovitetun reiän päältä, josta saattoi nähdä salonkiin.
Andrea sulki oven jälkeensä ja lähestyi majuria, joka nousi kuullessaan
askelten äänen.
-- Oi rakas isä, sanoi Andrea niin kovaa, että kreivi saattoi sen
kuulla suljetun oven läpi. -- Tekö siinä todellakin olette?
-- Hyvää päivää, rakas poikani, sanoi majuri juhlallisesti.
-- Kun olemme olleet niin monta vuotta erossa, niin kuinka onnellinen
olenkaan saadessani teidät jälleen nähdä, jatkoi Andrea yhä katsellen
oveen päin.
-- Niin, ero on todellakin ollut pitkä.
-- Emmekö syleile toisiamme? sanoi Andrea.
-- Niin kuin tahdot, poikani.
Ja herrat syleilivät toisiaan niin kuin näyttämöllä painaen päänsä
toisen olalle.
-- Olemme siis kohdanneet toisemme, sanoi Andrea.
-- Olemme kohdanneet toisemme, toisti majuri.
-- Emmekä enää kai koskaan eroa toisistamme?
-- Emme. Toivon, rakas poikani, että tästä lähin pidät Ranskaa uutena
isänmaanasi.
-- Joutuisin aivan epätoivoon, jos minun täytyisi jättää Pariisi,
lausui nuori mies.
-- Minä taas en voisi elää muualla kuin Luccassa. Ymmärrät siis, että
palaan sinne niin pian kuin mahdollista.
-- Mutta ennen lähtöänne luovutatte varmaankin minulle paperit, joiden
avulla voin todistaa syntyperäni.
-- Epäilemättä, juuri sitä varten tulinkin, ja olen saanut kokea niin
paljon vaikeuksia tuodakseni ne sinulle, ettei mieleni tee ruveta
etsimään sinua uudelleen, sillä se kuluttaisi voimani aivan loppuun.
-- Ja missä nuo paperit ovat?
-- Tässä.
Andrea tarttui ahneesti isänsä vihkimätodistukseen ja omaan
syntymätodistukseensa, ja kun hän oli ne kiihkeästi avannut, niin kuin
saattoikin odottaa kunnon pojan tekevän, hän silmäili ne lävitse
nopeasti ja tottuneesti kuten ainakin ihminen, jolla on terävä
huomiokyky ja suuri mielenkiinto asiaan.
Kun hän oli lukenut paperit, väikkyi hänen kasvoillaan tavaton ilo, ja
katsoen majuriin omituisesti hän sanoi puhtaalla Toscanan murteella:
-- Italiassa ei siis olekaan kaleereita...?
Majuri kohotti päätään.
-- Kuinka niin? kysyi hän.
-- Koska siellä tohditaan valmistaa tällaisia papereita rankaisematta?
Puolta pienemmistä rikoksista, rakas isä, lähetetään Ranskassa viideksi
vuodeksi Touloniin hengittämään raitista ilmaa.
-- Mitä tämä tarkoittaa? kysyi luccalainen koettaen esiintyä
majesteetillisesti.
-- Rakas herra Cavalcanti, sanoi Andrea puristaen majurin käsivartta,
-- kuinka paljon saatte siitä, että esiinnytte isänäni?
Majuri aikoi puhua.
-- Hiljaa, sanoi Andrea vaimentaen ääntään, -- minä annan teille ensin
luottamukseni. Minä saan vuodessa viisikymmentätuhatta frangia siitä,
että olen poikanne. Siitä ymmärrätte, ettei minun tee mieleni siitä
kieltäytyä.
Majuri katsahti levottomana ympärilleen.
-- Olkaa rauhassa, olemme kahden kesken, sanoi Andrea. -- Puhummehan
sitä paitsi italiankieltä.
-- No niin, sanoi luccalainen, -- minä saan viisikymmentätuhatta, kerta
kaikkiaan.
-- Herra Cavalcanti, sanoi Andrea, -- uskotteko satuihin?
-- Sitä en tehnyt ennen, mutta nyt kai minun täytyy uskoa.
-- Onko teillä siis todistuksia?
Majuri otti taskustaan kourallisen kultaa.
-- Tuntuvia todistuksia, niin kuin näette.
-- Uskotte siis, että voin luottaa siihen, mitä minulle on luvattu?
-- Uskon.
-- Ja että tuo kunnon kreivi pitää lupauksensa?
-- Varmasti. Mutta ymmärrättehän, että sitä varten meidän täytyy
näytellä osaamme. Minun pitää olla hellä isä...
-- Ja minun kunnioittava poika... Koska he tahtovat minun polveutuvan
teistä...
-- Ketkä _he_?
-- Mistä minä sen tiedän; ne, jotka kirjoittivat teille kirjeen. Ettekö
ole saanut kirjettä?
-- Olen kyllä.
-- Keneltä?
-- Eräältä apotti Busonilta.
-- Jota ette tietysti tunne?
-- En ole koskaan nähnytkään.
-- Ja mitä tuossa kirjeessä oli?
-- Ettehän vain petä minua?
-- En suinkaan, asiammehan on yhteinen.
-- Lukekaa siis.
Ja majuri ojensi kirjeen nuorelle miehelle. Andrea luki puoliääneen:
Olette köyhä, toivoton vanhuus odottaa teitä. Tahdotteko tulla
riippumattomaksi, vaikkakaan ette rikkaaksi?
Menkää Pariisiin heti paikalla ja kysykää kreivi Monte-Cristolta,
joka asuu Champs-Elysées n:o 30:ssa, poikaanne, joka teillä on
markiisitar Corsinarin kanssa ja joka ryöstettiin teiltä viiden
vuoden ikäisenä.
Tämän pojan nimi on Andrea Cavalcanti.
Jotta ette epäilisi kirjeen kirjoittajan hyviä tarkoituksia,
on tämän oheen liitetty:
1:o Kahdentuhannen neljänsadan toscanalaisen liiran maksuosoitus,
jonka lunastaa Gozzi Firenzessä.
2:o Suosituskirje kreivi Monte-Cristolle, joka antaa teille
neljänkymmenenkahdeksantuhannen frangin luoton.
Olkaa kreivin luona toukokuun 26. päivänä, kello seitsemän
iltapäivällä.
Apotti Busoni.
-- Aivan oikein.
-- Kuinka niin, aivan oikein? Mitä sillä tarkoitatte? kysyi majuri.
-- Tarkoitan sitä, että minä olen saanut melkein samanlaisen.
-- Apotti Busoniltako?
-- En, vaan eräältä englantilaiselta, lordi Wilmorelta, joka sanoo
itseään merenkulkija Sindbadiksi.
-- Ja jonka tunnette yhtä vähän kuin minä apotti Busonin?
-- Kyllä minä hänet tunnen. Olen siis pitemmällä kuin te.
-- Oletteko nähnyt hänet?
-- Olen kerran.
-- Missä?
-- Sitä en voi teille sanoa. Silloin tietäisitte yhtä paljon kuin
minäkin, ja se olisi tarpeetonta.
-- Entä mitä teidän kirjeessänne oli?
-- Lukekaa.
Olette köyhä ja teillä on kurja tulevaisuus edessänne. Tahdotteko
saada nimen, olla vapaa ja tulla rikkaaksi?
Nouskaa vaunuihin, jotka ovat odottamassa Nizzassa Genovan portin
luona. Ajakaa Torinon, Chambéryn ja Pont-de-Beauvoisinin kautta.
Menkää kreivi Monte-Criston luo Champs-Elysées 30:een toukokuun
26. päivänä ja tiedustelkaa isäänne.
Olette markiisi Bartolomeo Cavalcantin ja markiisitar Oliva
Corsinarin poika, niin kuin todistavat ne paperit, jotka isänne
markiisi teille antaa ja joiden avulla voitte astua Pariisin
hienoston keskuuteen.
Voidaksenne ylläpitää arvoanne saatte vuosittain
viisikymmentätuhatta frangia.
Tämän mukaan seuraa viidentuhannen frangin maksuosoitus, jonka
lunastaa pankkiiri Ferrea Nizzassa, ja suosituskirje kreivi
Monte-Cristolle, joka minun puolestani tulee pitämään huolta
teistä.
Merenkulkija Sindbad.
-- Hyvin kaunis kirje! sanoi majuri.
-- Eikö olekin?
-- Oletteko tavannut kreivin?
-- Tulen juuri hänen luotaan.
-- Ja hän on tunnustanut kirjeen sisällyksen oikeaksi?
-- Kaikki.
-- Ymmärrättekö tästä mitään?
-- En todellakaan.
-- Tässä harjoitetaan jonkinmoista petosta.
-- Mutta ei suinkaan teitä eikä minua kohtaan?
-- Ei suinkaan.
-- Mitä se siis meihin kuuluu?
-- Ei mitään, eikö niin?
-- Mennään siis vain eteenpäin ja ollaan varovaisia.
-- Oikein. Saattepahan nähdä, minä olen sopivaa seuraa teille.
-- Sitä en ole hetkeäkään epäillyt, rakas isäni.
-- Te tuotatte minulle kunniaa, rakas poikani.
Tänä hetkenä katsoi Monte-Cristo sopivimmaksi astua salonkiin.
Kuullessaan hänen askelensa miehet heittäytyivät toistensa syliin.
-- No, markiisi, sanoi Monte-Cristo, -- kaikesta päättäen on poikanne
ollut sellainen kuin olette toivonut.
-- Oi, herra kreivi, minä aivan tukehdun ilosta.
-- Entä te, nuori mies?
-- Oi, herra kreivi, minä aivan menehdyn onnesta.
-- Onnellinen isä! Onnellinen poika! sanoi kreivi.
-- Yksi ainoa seikka tuottaa minulle surua, sanoi majuri. -- Se
nimittäin, että minun täytyy niin pian lähteä Pariisista.
-- Oh, sanoi Monte-Cristo, -- toivottavasti ette kuitenkaan lähde ennen
kuin olen esitellyt teidät muutamille ystävilleni.
-- Olen valmis noudattamaan herra kreivin määräyksiä, sanoi majuri.
-- Mutta nyt, nuori mies, ripittäkää itsenne.
-- Kenelle?
-- Isällenne tietysti. Kertokaa hänelle jotakin raha-asioistanne.
-- Hitto vieköön, sanoi Andrea, -- kosketatte arkaa kohtaa.
-- Kuuletteko, majuri? sanoi Monte-Cristo. -- Tuo rakas lapsi sanoo
tarvitsevansa rahaa.
-- Mitä minun pitää tehdä?
-- Antaa hänelle tietysti.
-- Minunko?
-- Niin, teidän.
Monte-Cristo astui miesten väliin.
-- Tuossa on, sanoi hän Andrealle pistäen hänen käteensä setelipinkan.
-- Mitä tämä on?
-- Isänne vastaus. Huomautittehan, että tarvitsette rahaa?
-- Huomautin kyllä. Mutta...
-- Hän pyytää minua antamaan nämä teille hänen puolestaan, ensimmäisiä
ostoksianne varten.
-- Oh, rakas isä!
-- Vaiti, sanoi Monte-Cristo, -- huomaattehan, ettei hän tahdo teidän
tietävän, että rahat tulevat häneltä.
-- Ymmärrän tämän hienotunteisuuden, sanoi Andrea pistäen setelitukun
housuntaskuunsa.
-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo. -- Ja nyt, lähtekää!
-- Ja milloin meillä on kunnia tavata jälleen herra kreivi? kysyi
Cavalcanti.
-- Niin, kysyi Andrea, -- milloin meillä on se kunnia?
-- Lauantaina, jos niin tahdotte. Talossani Auteuilissa, Fontaine-katu
n:o 28, on luonani päivällisillä useita henkilöitä, niiden joukossa
herra Danglars, pankkiirinne. Esittelen teidät molemmat hänelle, sillä
täytyyhän hänen tutustua teihin maksaakseen teille rahanne.
-- Juhlapuvussako? kysyi majuri puoliääneen.
-- Juhlapuvussa? Univormussa, kunniaristit rinnassa, polvihousuissa.
-- Entä minä? kysyi Andrea.
-- Oh, te tulette aivan yksinkertaisessa asussa: mustat housut,
kiiltonahkakengät, valkoinen liivi, musta tai sininen hännystakki,
pitkä kaulahuivi. Hankkikaa pukunne Bliniltä tai Véroniquelta. Ellette
tunne heidän osoitettaan, niin Baptistin ilmoittaa ne teille. Mitä
vaatimattomammin esiinnytte, rikkaita kun olette, sitä suuremman
vaikutuksen teette. Jos ostatte hevoset, niin menkää Devedeux'n luo.
Jos ostatte vaunut, menkää Baptisten luo.
-- Mihin aikaan voimme tulla? kysyi nuori mies.
-- Puoli seitsemältä.
-- Hyvä on, me tulemme, sanoi majuri tarttuen hattuunsa.
Molemmat Cavalcantit kumarsivat kreiville ja poistuivat.
Kreivi lähestyi ikkunaa ja näki heidän menevän pihan poikki käsitysten.
-- Siinä on kaksi konnaa! mutisi hän. -- Mikä vahinko, että he eivät
todellakin ole isä ja poika!
Vaivuttuaan sitten hetkiseksi synkkiin mietteisiin hän sanoi:
-- Menkäämme Morrelien luo, sillä inho näyttää vaikuttavan minuun
vieläkin voimakkaammin kuin viha.