Kreivi ja Baptistin eivät olleet valehdelleet Albertille. Luccalainen
majuri, jonka tähden kreivi ei voinut ottaa vastaan päivälliskutsua,
oli todellakin tulossa. Kello oli seitsemän, ja Bertuccio oli saamiansa
käskyjä noudattaen jo kaksi tuntia aikaisemmin mennyt Auteuiliin, kun
portin eteen pysähtyivät ajoneuvot ja poistuivat aivan kuin häpeissään
heti, kun niistä oli noussut noin viisikymmentäkaksivuotias mies.
Hänellä oli yllään nauhakoristeinen pitkä takki; housut olivat sinistä
verkaa, saappaat vielä jokseenkin hienot, vaikka kiilloitus olikin
puutteellinen ja anturat liian paksut; hänellä oli säämiskähansikkaat,
hiukan sotilasmallinen hattu ja musta, valkoisilla reunuksilla
koristettu kaulahuivi, joka olisi voinut näyttää kaularaudalta, ellei
sen omistaja olisi pitänyt sitä vapaasta tahdosta. Näin omituisesti oli
pukeutunut mies, joka soitti portin kelloa ja kysyi, eikö talo ollut
Champs-Elysées n:o 30 ja eikö siellä asunut kreivi Monte-Cristo. Kun
portinvartija oli vastannut myöntävästi, astui hän sisään, sulki portin
ja lähestyi pääovea.
Baptistin odotteli eteisessä ja hänelle oli annettu tarkka kuvaus
tulijan ulkomuodosta. Niinpä hän tunsi miehen heti hänen pienestä ja
kulmikkaasta päästään, harmaista ja tuuheista viiksistään. Vieras oli
tuskin sanonut nimensä älykkäälle palvelijalle, kun tämä jo oli
ilmoittanut hänet kreiville.
Vieras vietiin talon yksinkertaisimpaan salonkiin, ja kreivi tuli
hymyillen häntä vastaan.
-- Rakas herra, sanoi hän, -- olkaa tervetullut. Odotin teitä.
-- Todellako, sanoi luccalainen. -- Odottiko teidän ylhäisyytenne
minua?
-- Minulle ilmoitettiin, että saavutte luokseni tänään kello seitsemän.
-- Tiesitte siis tuloni jo edeltäpäin?
-- Tiesin.
-- Sitä parempi! Pelkäsin jo, että tätä pientä seikkaa ei ollut
muistettukaan.
-- Mitä seikkaa?
-- Ilmoittaa teille tulostani.
-- Ei suinkaan.
-- Mutta olettehan varma siitä, ettette erehdy?
-- Aivan varma.
-- Teidän ylhäisyytenne odotti siis todellakin minua kello seitsemän?
-- Juuri teitä.
Luccalainen näytti tulevan hiukan levottomaksi.
-- Olettehan markiisi Bartolomeo Cavalcanti?
-- Bartolomeo Cavalcanti, vastasi luccalainen iloissaan, -- olen kyllä.
-- Entinen majuri Itävallan armeijassa?
-- Olinko minä majuri? kysyi vanha sotilas arkaillen.
-- Olitte, sanoi Monte-Cristo, -- te olitte majuri. Ranskassa se nimi
vastaa sitä arvoa, mikä teillä oli Italiassa.
-- Hyvä, sanoi luccalainen, -- olen siihen aivan tyytyväinen,
ymmärrättehän...
-- Sitä paitsi ette tule tänne omasta tahdostanne, jatkoi Monte-Cristo.
-- En suinkaan.
-- Eräs henkilö on teidät lähettänyt.
-- Niin on.
-- Kunnon apotti Busoni?
-- Juuri hän, huudahti majuri iloissaan.
-- Ja teillä on kirje?
-- Tässä se on.
-- Näettehän, että kaikki on niin kuin olla pitääkin. Antakaa se tänne.
Ja Monte-Cristo otti kirjeen, avasi sen ja luki.
Majuri katsoi kummastuneena kreiviin, hänen silmänsä kiintyivät
hetkiseksi huoneessa oleviin esineisiin, mutta palasivat aina vähän
päästä talon omistajaan.
-- Tämä on todellakin rakkaan apotin kirje... "Majuri Cavalcanti,
luccalainen ylimys, joka polveutuu firenzeläisistä Cavalcanteista",
jatkoi Monte-Cristo lukien kirjettä, "ja jolla on puolen miljoonan
vuotuiset tulot".
Monte-Cristo katsahti ylös kirjeestä ja kumarsi.
-- Puoli miljoonaa, sanoi hän. -- Toden totta, se on kaunis summa,
rakas herra Cavalcanti.
-- Sanotaanko siellä puolen miljoonan tulot? kysyi luccalainen.
-- Kirjaimilla kirjoitettuna. Ja se on varmaa, sillä apotti Busoni
tuntee tarkoin kaikki Euroopan rikkaat perheet.
-- Olkoon siis puoli miljoonaa, sanoi luccalainen, -- mutta toden totta
en uskonut summaa niin suureksi.
-- Siksi, että teillä on taloudenhoitaja, joka teiltä varastaa.
Sellaista voi tapahtua, rakas herra Cavalcanti!
-- Kun nyt olette minua varoittanut, sanoi Cavalcanti vakavasti, --
niin ajan hänet ulos.
-- "Ja jolta puuttuu vain yksi seikka ollakseen onnellinen", jatkoi
kreivi.
-- Niin, hyvä Jumala, niin, yksi ainoa seikka, huokasi luccalainen.
-- "Hänen pitäisi löytää jumaloitu poikansa."
-- Jumaloitu poikani!
-- "Jonka lapsena ryöstivät joko hänen sukunsa vihamiehet tai
mustalaiset."
-- Viiden vuoden vanhana, sanoi luccalainen huoaten syvään ja luoden
silmänsä taivaaseen.
-- Isä parka! sanoi Monte-Cristo.
Kreivi jatkoi:
-- "Teen hänet onnelliseksi, herätän hänet uudelleen eloon
ilmoittamalla, että te voitte tuoda hänen luokseen hänen poikansa, jota
hän turhaan on etsinyt viidentoista vuoden ajan."
Luccalainen katsoi Monte-Cristoon tavattoman rauhattoman näköisenä.
-- Minä voin sen tehdä, sanoi Monte-Cristo.
Majuri nousi.
-- Kirje puhui siis totta alusta loppuun asti? sanoi hän.
-- Epäilittekö sitä, rakas herra Bartolomeo?
-- En koskaan! Kuinka olisin voinut epäillä. Apotti Busoni, hurskas
kirkonmies, ei olisi voinut sillä tavoin ilveillä kanssani. Mutta vielä
ette ole lukenut kaikkea, teidän ylhäisyytenne.
-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo, -- täällä on vielä
jälkikirjoituskin.
-- Niin, sanoi luccalainen, -- siellä ... on ... vielä ...
jälkikirjoitus.
-- "Jotta majuri Cavalcantin ei tarvitsisi siirrellä rahojaan toisten
pankkiirien huostaan, annan hänelle kahdentuhannen frangin
maksuosoituksen matkakulujen korvaamiseksi, ja sen lisäksi saa hän
nostaa ne neljäkymmentäkahdeksantuhatta frangia, jotka teillä on vielä
minun rahojani hallussanne."
Majuri seurasi huomattavan levottomana jälkikirjoituksen lukemista.
-- Hyvä! sanoi vain kreivi.
-- Hän sanoi: hyvä! sopersi luccalainen. -- Siis ... herra kreivi...,
jatkoi hän.
-- Siis mitä? kysyi Monte-Cristo.
-- Siis, jälkikirjoitus ... on yhtä luotettava kuin kirjeen muukin osa?
-- Tietysti. Apotti Busonilla ja minulla on yhteisiä asioita. En tosin
muista varmaan, onko hänen saatavansa minulta juuri täsmälleen
neljäkymmentäkahdeksantuhatta, sillä me emme pidä niin turhantarkkaa
lukua seteleistä. Tämä jälkikirjoitus merkitsi siis teille hyvin
paljon?
-- Tunnustan suoraan, sanoi luccalainen, -- että luotin niin
täydellisesti apotti Busonin nimikirjoitukseen, etten ottanut rahoja
matkaani. Ellen siis olisi näitä rahoja saanut, olisin Pariisissa ollut
hyvin pahassa pulassa.
-- Voiko teidän kaltaisenne mies olla pahassa pulassa? sanoi
Monte-Cristo. -- Te liioittelette.
-- En suinkaan! Enhän tunne täällä ketään, sanoi luccalainen.
-- Mutta toiset tuntevat teidät.
-- Niin, toiset kyllä tuntevat, joten...
-- Jatkakaa, rakas herra Cavalcanti!
-- Joten kai annatte minulle nuo neljäkymmentäkahdeksantuhatta?
-- Heti kun vain pyydätte.
Majurin silmät lensivät selälleen.
-- Mutta istukaahan, sanoi Monte-Cristo, -- olen toden totta
epäkohtelias ... annan teidän neljännestunnin ajan seisoa.
-- Ei se mitään tee.
Majuri veti esiin nojatuolin ja istui.
-- Tahdotteko nyt nauttia jotakin? Lasillisen sherryä tai porto- tai
alicante-viiniä?
-- Alicante-viiniä, jos kerran saan valita, sillä se on lempijuomaani.
-- Minulla on aivan erinomaista lajia. Syötte kai leivoksen sen
keralla?
-- Syön, koska suvaitsette tarjota.
Monte-Cristo soitti. Baptistin tuli. Kreivi meni hänen luokseen.
-- No?... kysyi hän hiljaa.
-- Nuori mies on täällä, vastasi palvelija samoin.
-- Hyvä. Minne viette hänet?
-- Siniseen salonkiin, niin kuin teidän ylhäisyytenne oli määrännyt.
-- Mainiota. Tuokaa alicante-viiniä ja leivoksia.
Baptistin poistui.
-- Tuotan teille niin paljon vaivaa, sanoi luccalainen, -- että olen
aivan pahoillani.
-- Aivan suotta! sanoi Monte-Cristo.
Baptistin palasi tuoden viiniä ja leivoksia.
Kreivi täytti toisen lasin ja kaasi omaan lasiinsa muutaman pisaran
punahehkuvaa juomaa pullosta, jonka kyljessä oleva tomu osoitti sen
ikää selvemmin kuin ihmisen kasvojen rypyt.
Majuri ei erehtynyt, kumpi lasi oli hänelle aiottu; hän otti
täysinäisen ja leivoksen.
Kreivi käski Baptistinin laskemaan tarjottimen lähelle vierasta, joka
maisteli viiniä ja tyytyväisenä muikisti suutaan ja kastoi sitten
leivoksen viiniin.
-- Siis, sanoi Monte-Cristo, -- asuitte Luccassa, olitte rikas,
aatelissukuinen, nautitte yleistä kunnioitusta, teillä oli kaikki, mikä
voi tehdä ihmisen onnelliseksi.
-- Kaikki, teidän ylhäisyytenne, sanoi majuri pistäen leivoksen
kokonaisena suuhunsa, -- aivan kaikki.
-- Ja onnestanne puuttui vain yksi seikka?
-- Yksi ainoa, sanoi luccalainen.
-- Se, että löytäisitte kadonneen poikanne?
-- Ah, sanoi majuri ottaen toisen leivoksen. -- Se minulta juuri
puuttui.
Kunnianarvoisa luccalainen nosti silmänsä taivasta kohden ja yritti
huoata.
-- Sanokaahan, rakas herra Cavalcanti, mikä tuo kaivattu poika oli,
sillä olen kuullut, että olette pysynyt naimattomana.
-- Niinhän ihmiset yleensä luulivat, sanoi majuri, -- minäkin itse...
-- Niin, ja tekin olitte itse uskonut tuota juttua. Se oli siis
nuoruuden synti, jonka olitte tahtonut kaikilta salata.
Majuri nousi, hänen kasvoilleen tuli mahdollisimman tyyni ja arvokas
ilme, samalla kun hän loi silmänsä vaatimattomana alas, siten
pysyäkseen varmana ja auttaakseen mielikuvitustaan. Hän katsoi
kulmainsa alta kreiviä, joka näytti kuuntelevan häntä hymyillen ja
suopean uteliaana.
-- Niin, sanoi hän, -- tahdoin salata tämän hairahduksen kaikilta.
-- Se ei ollut mikään hairahdus, sanoi Monte-Cristo, -- sillä mies
asettuu aina sellaisten seikkojen yläpuolelle.
-- Niin, eihän se minulle mikään häpeä ollut, sanoi majuri kohottaen
päätään ja hymyillen.
-- Mutta hänen äidilleen, sanoi kreivi.
-- Niin, hänen äidilleen! huudahti luccalainen ottaen kolmannen
leivoksen. -- Hänen äitiraukalleen!
-- Juokaahan, rakas herra Cavalcanti, sanoi Monte-Cristo kaataen hänen
lasinsa täyteen alicantea. -- Liikutus tukahduttaa äänenne.
-- Ajatellessani hänen äitiraukkaansa, sanoi luccalainen koettaen
tahdonvoimallaan vaikuttaa kyynelrauhasiin niin paljon, että
valheellinen kyynel heruisi hänen silmäkulmastaan.
-- Joka luullakseni kuului erääseen Italian kuuluisimpaan sukuun?
-- Fiesolelaiseen ylimystöön, herra kreivi, fiesolelaiseen ylimystöön!
-- Ja mikä oli hänen nimensä?
-- Oliva Corsinari!
-- Markiisitar?
-- Markiisitar.
-- Ja te menitte lopulta hänen kanssaan naimisiin sukunne tahdosta
välittämättä?
-- Niin menin.
-- Ja teillä on kaikki paperinne kunnossa?
-- Mitkä paperit? kysyi luccalainen.
-- Todistus siitä, että olette vihitty Oliva Corsinarin kanssa, ja
lapsen syntymätodistus?
-- Lapsen syntymätodistusko?
-- Niin, Andrea Cavalcantin, poikanne. Onhan hänen nimensä Andrea?
-- On, luullakseni, sanoi luccalainen.
-- Kuinka niin? Te vain luulette?
-- En voi sitä varmasti vakuuttaa. Onhan siitä niin pitkä aika, kun
hänet menetin.
-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta teillä on kaikki
paperit kuitenkin?
-- Herra kreivi, valitettavasti minun täytyy ilmoittaa, että kun en
tietänyt tarvitsevani niitä, en ottanut niitä mukaani.
-- Sepä on ikävää! sanoi Monte-Cristo.
-- Olivatko ne siis aivan välttämättömiä?
-- Ehdottomasti!
Majuri raapi otsaansa.
-- Ah, _per Bacco!_ Vai välttämättömät!
-- Tietysti, jos täällä nimittäin alettaisiin epäillä, onko
avioliittonne laillinen ja onko lapsi todella teidän.
-- Se on totta, sanoi luccalainen. -- Sitä voidaan todellakin epäillä.
-- Ja siitä syntyisi tuolle nuorelle miehelle ikävyyksiä.
-- Sehän olisi kauheaa.
-- Siten voisi mennä tyhjäksi loistava naimaliitto.
-- _O peccato!_
-- Ranskassa ollaan ankaria, ymmärrättehän. Täällä ei riitä se, että
menee papin luo ja sanoo: "Me rakastamme toisiamme, vihkikää meidät."
Ranskassa on olemassa siviiliavioliitto kirkollisen ohella, ja sen
vuoksi tarvitaan laillistuttamiseksi välttämättömät paperit.
-- Mikä onnettomuus! Minulla ei ole noita papereita.
-- Kaikeksi onneksi ne ovat minulla, sanoi Monte-Cristo.
-- Teilläkö?
-- Niin.
-- Ovatko ne teillä?
-- Ovat.
-- Sepä jotakin, sanoi luccalainen, joka pelkäsi jo matkansa menneen
hukkaan ja jäävänsä ilman neljääkymmentäkahdeksaatuhatta frangiaan. --
Mikä onni! Niin, sepä on onni, jatkoi hän, -- sillä sitä en olisi
odottanut.
-- Eihän ihminen tule kaikkea ajatelleeksi. Mutta kaikeksi onneksi
apotti Busoni muisti sen teidän sijastanne.
-- Kuinka apotti on ystävällinen!
-- Hän on varovainen mies.
-- Hän on ihmeellinen mies, sanoi luccalainen. -- Ja hän on siis
lähettänyt ne teille?
-- Ne ovat tässä.
Luccalainen pani ihastuneena kätensä ristiin.
-- Te olette vihitty Oliva Corsinarin kanssa San Paolon kirkossa Monte
Cattinissa. Tässä on papin antama todistus.
-- Niin, siinä se todellakin on, sanoi majuri katsellen kummastuneena
paperia.
-- Ja tässä on poikanne Andrea Cavalcantin kastetodistus. Sen on
allekirjoittanut Saravezzan pastori.
-- Kaikki on siis järjestyksessä, sanoi majuri.
-- Ottakaa siis nämä paperit, joilla minä en tee mitään, ja antakaa ne
pojallenne, että hän säilyttäisi ne huolellisesti.
-- Sen kyllä uskon!... Jos hän ne kadottaisi...
-- Mitä sitten? Jos hän ne kadottaisi? kysyi Monte-Cristo.
-- Niin täytyisi kirjoittaa Italiaan, sanoi luccalainen, -- ja uusien
saaminen kestäisi jokseenkin kauan.
-- Niiden saaminen tulisi todellakin hyvin vaikeaksi, sanoi
Monte-Cristo.
-- Melkein mahdottomaksi, totesi luccalainen.
-- On hauskaa, että ymmärrätte, kuinka tärkeitä nämä paperit ovat.
-- Minun mielestäni ne ovat suorastaan korvaamattomat.
-- Ja nyt, sanoi Monte-Cristo, -- mitä tulee nuorukaisen äitiin...
-- Hyvä Jumala, sanoi majuri, jonka tielle alkoi ilmestyä vaikeuksia,
-- tarvitsenko minä häntäkin?
-- Ette, sanoi Monte-Cristo. -- Sitä paitsi, eikö hän ole...
-- On kyllä, on kyllä, hän on...
-- Maksanut veronsa luonnolle...?
-- On kyllä, on, sanoi luccalainen nopeasti.
-- Minä tiedän sen, totesi Monte-Cristo. -- Hän kuoli kymmenen vuotta
sitten.
-- Ja minä suren vieläkin hänen kuolemaansa, sanoi majuri ottaen
taskustaan raitaisen nenäliinan ja pyyhkien sillä vuoroin toista,
vuoroin toista silmäänsä.
-- Minkä sille mahtaa, sanoi Monte-Cristo, -- olemmehan kaikki
kuolevaisia. Ymmärrättehän, että täällä on tarpeetonta tietää, että
olette ollut erossa pojastanne viisitoista vuotta. Tähän aikaan ei
pidetä tuollaisista kertomuksista, kuinka muka mustalaiset varastavat
lapsia. Olette lähettänyt hänet maaseutuluostariin kasvatettavaksi ja
tahdotte, että hän päättää kasvatuksensa Pariisissa. Sen vuoksi olette
lähtenyt Via Reggiosta, jossa olette asunut vaimonne kuoleman jälkeen.
Se riittää.
-- Niinkö luulette?
-- Aivan varmasti.
-- Hyvä on siis.
-- Jos ihmiset saavat tietää jotakin tästä erosta...
-- Niin mitä silloin sanon?
-- Että eräs uskoton opettaja ... jonka olivat lahjoneet sukunne
viholliset...
-- Corsinarit?
-- Juuri niin ... ryösti lapsen, jotta nimenne sammuisi.
-- Se on totta, sillä hänhän on ainoa poikani.
-- No niin, nyt kun kaikki on päätetty, kun muistianne on virkistetty
eikä se siis enää teitä petä, niin arvaatte kai, minkä yllätyksen olen
teille valmistanut?
-- Onko se iloinen yllätys? kysyi luccalainen.
-- Ah! sanoi Monte-Cristo. -- Kyllä huomaan, että isän silmää on yhtä
vaikea pettää kuin isän sydäntäkin.
-- Hm, sanoi majuri.
-- Lapsenne, poikanne Andrea on täällä!
-- Minä olen sen jo aavistanut, sanoi luccalainen hyvin rauhallisesti.
-- Hän on siis täällä?
-- On, sanoi Monte-Cristo. -- Palvelijani, joka äsken kävi täällä,
ilmoitti hänen saapuneen.
-- Hyvä on, hyvä on, sanoi majuri kiristäen takkinsa mustia nauhoja.
-- Hyvä herra, sanoi Monte-Cristo, -- tajuan täydellisesti
mielenliikutuksenne. Teidän täytyy saada valmistua kohtaamiseen. Tahdon
myöskin valmistaa nuoren miehen tähän tapaamiseen, sillä hän on
varmasti yhtä levoton kuin tekin.
-- Sen uskon kyllä, sanoi Cavalcanti.
-- No niin! Neljännestunnin päästä olemme luonanne.
-- Te tuotte siis hänet tänne? Te olette siis niin ystävällinen, että
itse esittelette hänet minulle?
-- En, en tahdo astua isän ja pojan väliin, te saatte olla kahden,
herra majuri. Mutta olkaa rauhassa; vaikka veren ääni pettäisikin, niin
ette voi hänestä erehtyä; sillä hän tulee tuosta ovesta. Hän on
vaaleatukkainen, melkein liiankin vaaleatukkainen, miellyttävä nuori
mies. Saattepahan nähdä.
-- Vielä yksi asia, sanoi majuri. -- Tiedätte, että minulla ei ollut
mukanani muuta kuin ne kaksituhatta frangia, jotka ystävällinen apotti
oli minulle antanut. Niistä rahoista olen suorittanut matkakulut ja...
-- Ja tarvitsette rahaa ... sen kyllä ymmärrän, herra Cavalcanti. Jotta
summa tulisi tasaiseksi, niin tässä on kahdeksan tuhannen frangin
seteliä.
Majurin silmät kiiluivat.
-- Olen teille siis vielä velkaa neljäkymmentätuhatta, sanoi
Monte-Cristo.
-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuitin? sanoi majuri pistäen setelit
takkinsa sisätaskuun.
-- Se on tarpeetonta, vastasi Monte-Cristo.
-- Voidaksenne tehdä tilityksen apotti Busonille.
-- Annatte kuitin koko summasta, kun saatte nuo neljäkymmentätuhatta.
Muut varokeinot ovat tarpeettomia rehellisten ihmisten kesken.
-- Niin, se on totta, sanoi majuri, -- rehellisten ihmisten kesken.
-- Nyt vielä viimeinen sana, herra markiisi. Sallittehan minun antaa
teille pienen neuvon?
-- Tietysti! Sanokaa!
-- Ettekö suvaitsisi luopua tuosta takistanne?
-- Tästäkö? sanoi majuri katsellen tyytyväisenä pukuaan.
-- Niin. Tuollaista voi kyllä vielä käyttää Via Reggiossa, mutta
Pariisissa sellainen on jo aikoja sitten joutunut pois muodista.
-- Sepä on ikävä asia, sanoi luccalainen.
-- Jos se teille on niin rakas, niin voittehan ottaa sen yllenne
lähtiessänne.
-- Mutta mitä otan sen sijaan?
-- Sen puvun, joka on matkakirstussanne.
-- Mitä, matkakirstussaniko? Minulla ei ole muuta kuin käsilaukku.
-- Ei kai olekaan muuta mukananne. Miksi suotta olisitte ottanut
liikoja mukaanne? Vanha sotilas tahtoo astella kepeästi sälytettynä.
-- Juuri sen vuoksi...
-- Mutta olettehan varovainen mies ja olette lähettänyt matkakirstunne
edeltäpäin. Ne saapuivat eilen Hôtel des Princes'iin, Richelieu-kadun
varrelle. Sieltähän olette varannut itsellenne asunnon.
-- Siellä on siis matkakirstuja?
-- On, ja varovaisena miehenä olette luultavasti antanut
kamaripalvelijanne panna sinne kaikki, mitä tarvitsette, kävelypukuja
ja univormuja. Juhlatilaisuuksissa otatte yllenne univormun, se tekee
hyvän vaikutuksen. Älkää unohtako kunniaristiänne. Sille nauretaan
Ranskassa, mutta sitä käytetään kuitenkin.
-- Hyvä on, hyvä on, hyvä on! sanoi majuri yllättyen yllättymistään.
-- Ja nyt, sanoi Monte-Cristo, -- kun sydämenne on lujittunut liian
voimakkaita mielenliikutuksia vastaanottamaan, niin valmistautukaa
kohtaamaan poikanne Andrea.
Kumarrettuaan kohteliaasti ihastuneelle luccalaiselle Monte-Cristo
hävisi oviverhon taakse.