Muutamia päiviä tämän kohtauksen jälkeen tuli Albert de Morcerf
tapaamaan kreivi Monte-Cristoa tämän asuntoon Champs-Elysées'n
varrelle. Talo oli jo muuttunut aivan palatsin kaltaiseksi, sillä
suunnattoman suuren rikkautensa avulla kreivi saattoi järjestää
erikoisen loistaviksi nekin asunnot, joissa viipyi vain lyhyen ajan.
Albertia seurasi Lucien Debray. Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia.
Ne eivät millään tavoin olleet jokapäiväisiä, mutta kreivi arvasi heti,
mistä ne olivat saaneet alkunsa.
Hän aavisti, että Lucien tuli häntä katsomaan osaksi uteliaisuudesta,
osaksi paronittaren lähettämänä. Koska rouva Danglars ei omin silmin
voinut katsella asuntoa, jonka haltija oli lahjoittanut hänelle
kolmenkymmenentuhannen frangin arvoiset hevoset ja kävi oopperassa
jalokiviä säihkyvän orjattaren kanssa, oli hän lähettänyt miehen
ottamaan puolestaan asioista selkoa.
Mutta kreivi ei näyttänyt millään tavoin epäilevän, että Lucienin tulo
ja paronittaren uteliaisuus olisivat olleet yhteydessä keskenään.
-- Te seurustelette joka päivä paroni Danglars'in perheessä? kysyi hän
Albert de Morcerfilta.
-- Seurustelen, herra kreivi. Olenhan maininnut teille syynkin siihen.
-- Asia pysyy siis yhä vireillä?
-- Entistä varmemmin, sanoi Lucien. -- Se on päätetty asia.
Ja otettuaan tällä lauseella osaa keskusteluun, Lucien varmaankin
arveli, että hänen täytyi pysyä siitä loitolla, ja hän nosti
lornjettinsa silmilleen, puri keppinsä kultanuppia ja alkoi kävellä
huoneessa tarkastaen tauluja ja aseita.
-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta puheistanne päättäen en olisi
luullut sen kehittyvän niin nopeasti.
-- Minkä sille voi. Asiat kehittyvät tahtomattammekin. Ellette itse
niistä välitäkään, niin ne välittävät teistä, ja pian toteatte
hämmästyneenä, kuinka pitkälle ne ovat kehittyneet. Isäni ja herra
Danglars ovat yhdessä palvelleet Espanjassa, isäni armeijassa ja herra
Danglars muonanhankkijana. Siellä isäni, joka vallankumouksen aikana
oli köyhtynyt, ja herra Danglars, joka ei aikaisemmin ollut ollutkaan
rikas, laskivat onnensa perustan, isäni poliittisen ja sotilaallisen
onnensa, herra Danglars poliittisen ja rahallisen.
-- Muistelen herra Danglars'in puhuneen siitä käydessäni hänen luonaan,
sanoi Monte-Cristo. -- Ja, jatkoi hän luoden katseen Lucieniin, joka
selaili erästä albumia, -- neiti Eugénie on hyvin kaunis. Muistaakseni
oli hänen nimensä Eugénie?
-- Hyvin kaunis, tai pikemmin sanoen hyvin komea, vastasi Albert, --
sillä en osaa sitä arvostella. En ole hänen arvoisensa.
-- Aivanhan puhutte hänestä kuin jo olisitte hänen miehensä!
-- Oh, sanoi Albert katsahtaen ympärilleen nähdäkseen hänkin
vuorostaan, mitä Lucien teki.
-- Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo hiljaa, -- ette ole mielestäni
laisinkaan ihastunut tuohon avioliittoon.
-- Neiti Danglars on liian rikas, sanoi Morcerf, -- se minua
kauhistuttaa.
-- Mitä vielä, sanoi Monte-Cristo, -- tuo ei ole mikään pätevä syy.
Olettehan itsekin rikas.
-- Isälläni on noin viidenkymmenentuhannen livren korot vuosittain, ja
hän antaa niistä kai minulle naimisiin mennessäni kymmenen- tai
kaksitoistatuhatta.
-- Sehän on jokseenkin vaatimaton summa, sanoi Monte-Cristo, --
varsinkin Pariisissa. Mutta eihän kaikki riipu varallisuudesta; hyvä
nimi ja yhteiskunnallinen asemakin merkitsevät paljon. Nimenne on
kuuluisa, asemanne verraton, sitä paitsi kreivi Morcerf on sotilas, ja
ihmiset pitävät siitä, että Bayardien rikkaus liittyy Duguesclinien
köyhyyteen. Vaatimattomuus on kaunein päivänpaiste, missä miekka voi
välkkyä. Minun mielestäni tämä liitto on erinomaisen sopiva: neiti
Danglars tekee teidät rikkaaksi, ja te aateloitte hänet!
Albert pudisti päätään ja vaipui mietteisiinsä.
-- Eräs toinenkin seikka on esteenä.
-- Tunnustan suoraan, sanoi Monte-Cristo, -- etten voi käsittää, mistä
johtuu vastenmielisyytenne rikasta ja kaunista tyttöä kohtaan.
-- Tätä vastenmielisyyttä, sanoi Albert, -- jos sitä nyt on, ei ole
yksinomaan minun tahollani.
-- Millä taholla sitten? Olettehan sanonut, että isänne toivoi tätä
avioliittoa.
-- Mutta äiti ei, ja äidilläni on tarkka ja varma silmä. En tiedä, mikä
vastenmielisyys hänellä on Danglars'eja kohtaan.
-- Oh, sanoi kreivi hieman väkinäisen tyynesti, -- kyllähän sen
ymmärtää. Kreivitär Morcerf on itse ylhäisyys, ja hänen on vaikea
tarttua karkeaan, paksuun, moukkamaiseen käteen. Siinä syy.
-- En tiedä, onko se syynä, sanoi Albert. -- Tiedän vain, että jos tämä
avioliitto toteutuu, niin hän tulee onnettomaksi. Jo kuusi viikkoa
sitten piti meidän kokoontua keskustelemaan raha-asioista, mutta minua
vaivasi niin kova päänkivistys...
-- Oikeako? sanoi kreivi hymyillen.
-- Aivan oikea, se johtui varmaankin pelosta ... niin että kokous
lykättiin kahdella kuukaudella. Eihän asialla ole mitään kiirettä, en
ole vielä kahtakymmentäyhtä täyttänyt, ja Eugénie on vasta
kahdeksantoista. Mutta kahden viikon päästä nuo kaksi kuukautta ovat
kuluneet umpeen. Silloin on tartuttava asioihin. Ette voi
kuvitellakaan, rakas kreivi, kuinka pahassa pulassa olen... Kuinka
onnellinen olettekaan, kun olette vapaa!
-- Olkaa tekin vapaa. Mikä teitä siinä estää? täytyy minun kysyä.
-- Ellen mene naimisiin neiti Danglars'in kanssa, tuotan isälleni
tavattoman suuren pettymyksen.
-- Menkää siis hänen kanssaan naimisiin, sanoi kreivi kohauttaen
omituisesti olkapäitään.
-- Niinpä niin, sanoi Morcerf. -- Mutta äidilleni se ei ole pettymys,
ja jos menen naimisiin, niin tuotan hänelle surua.
-- Olkaa siis menemättä naimisiin, sanoi kreivi.
-- Saammepahan nähdä, teen kaiken voitavani. Annattehan minulle hyviä
neuvoja? Ja jos mahdollista, niin pelastattehan minut tästä pulasta.
Mieluummin joudun riitaan kreivin kanssa kuin tuotan rakkaalle
äidilleni surua.
Monte-Cristo kääntyi poispäin. Hän näytti heltyneeltä.
-- No, sanoi hän Debraylle, joka istui salongin toisessa päässä isossa
nojatuolissa, oikeassa kädessään kynä ja vasemmassa piirustusvihko, --
mitä te teette? Kopioitteko Poussinin luonnoksia?
-- Minäkö? vastasi Debray rauhallisesti. -- En suinkaan! Rakastan
maalaustaidetta siksi paljon, etten kopioi. Enkä ylipäänsä piirrä nyt
mitään. Kirjoitan numeroita.
-- Numeroita?
-- Niin, teen laskelmiani. Tämä tavallaan koskee teitäkin. Lasken, mitä
Danglars voitti Haitin arvopaperien nousussa. Ne nousivat kolmessa
päivässä kahdestasadastakuudesta neljäänsataanyhdeksään. Tuo viisas
pankkiiri osti niitä suuren joukon kahdestasadastakuudesta. Hän on siis
voittanut noin kolmesataatuhatta frangia.
-- Se ei ole hänen paras voittonsa, sanoi Morcerf. -- Eikö hän tänä
vuonna voittanut Espanjan arvopapereilla miljoonan?
-- Kuulkaahan, ystäväni, sanoi Lucien, -- kreivi Monte-Cristo voi sanoa
teille aivan samoin kuin italialaiset:
Danaro e santità
Metà della metà.[10]
Onhan siinäkin jo kylliksi. Minä kohautan aina olkapäitäni kuullessani
moisista voitoista.
-- Mutta puhuittehan Haitista? sanoi Monte-Cristo.
-- Niin, Haitista, se on eri asia. Haiti on Ranskan pörssin
écarté-peliä. Mies voi pitää bouillottesta, rakastaa whistiä, olla
innostunut bostoniin, ja yhtä kaikki kyllästyä niihin, mutta palaa aina
takaisin écarté-peliin, sillä se on jännittävin. Herra Danglars myi
siis eilen neljästäsadastayhdeksästä arvopaperit ja korjasi omaan
taskuunsa kolmesataatuhatta frangia. Jos hän olisi odottanut tähän
päivään asti, kun arvopaperit laskivat kahteensataanviiteen, niin hän
voittamiensa kolmensadantuhannen frangin sijasta olisikin menettänyt
kaksikymmentäviisituhatta.
-- Ja miksi nuo arvopaperit laskivat neljästäsadastayhdeksästä
kahteensataanviiteen? kysyi Monte-Cristo. -- Antakaa anteeksi
kysymykseni, mutta minä en tunne laisinkaan pörssisalaisuuksia.
-- Siksi, vastasi Albert nauraen, -- että sieltä kuuluu joka päivä
ristiriitaisia uutisia.
-- Hitto vieköön, sanoi Monte-Cristo, -- herra Danglars panee päivässä
uhkapeliin kolmesataatuhatta frangia! Hän mahtaa olla tavattoman rikas?
-- Hän ei pelaa pörssissä, sanoi Lucien, -- vaan rouva Danglars. Hän on
niissä asioissa hyvin uhkarohkea.
-- Mutta kun te olette järkevä, Lucien, ja tiedätte miten
epäluotettavia uutiset ovat, sillä tehän ne ensimmäisinä kuulette, niin
voisittehan estää häntä tekemästä tuollaisia uhkarohkeita yrityksiä,
sanoi Morcerf hymyillen.
-- Kuinka minä voisin, kun hänen miehensäkään ei siinä onnistu? sanoi
Lucien. -- Tunnettehan paronittaren. Ei kukaan voi häneen vaikuttaa, ja
hän tekee aivan niin kuin itse tahtoo.
-- Jos minä olisin teidän sijassanne! huudahti Albert.
-- Niin mitä tekisitte?
-- Parantaisin hänet. Tekisin sillä tavoin palveluksen hänen tulevalle
vävylleen.
-- Kuinka niin?
-- Sehän on hyvin helppoa. Antaisin hänelle pienen läksytyksen.
-- Läksytyksenkö?
-- Niin. Kun te olette ministerin sihteeri, niin tiedätte uutiset aivan
tarkoin. Ette puhu mitään pörssimiehille. Antakaa hänen pari kertaa
menettää satatuhatta frangia, niin kyllä hän parantuu.
-- Minä en ymmärrä, sopersi Lucien.
-- Onhan tämä aivan päivänselvää, vastasi nuori mies
teeskentelemättömän suoraan. -- Ilmoittakaa hänelle jonakin päivänä
aivan odottamaton lennätinuutinen, jonka vain te tiedätte. Että Henrik
IV oli esimerkiksi eilen Gabrielinsa luona. Silloin kurssi nousee,
rouva toimii pörssissä sen mukaan ja menettää epäilemättä paljon
seuraavana päivänä, kun Beauchamp lehdessään ilmoittaa:
"Väitetään aivan väärin, että kuningas Henrik IV olisi toissa päivänä
ollut Gabriellensa luona. Uutinen on väärä. Kuningas ei ole poistunut
kuvapatsaansa jalustalta."
Lucien nauroi hiukan väkinäisesti. Monte-Cristo oli tarkkaan kuunnellut
keskustelua, vaikka näyttikin aivan välinpitämättömältä, ja hän huomasi
päässeensä erään salaisuuden perille nähdessään, miten ministerin
sihteeri oli hämillään.
Lucien poistuikin jokseenkin pian. Hän näytti hieman pahoinvoivalta.
Saattaessaan häntä kreivi kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan,
joihin hän vastasi:
-- Mielihyvin, herra kreivi.
Kreivi palasi nuoren Morcerfin luo.
-- Ettekö myönnä, sanoi hän, -- että puhuitte hieman ajattelemattomasti
herra Debrayn läsnä ollessa tulevasta anopistanne?
-- Herra kreivi, sanoi Morcerf, -- minä pyydän: älkää käyttäkö liian
aikaisin tuota nimitystä.
-- Liioittelematta puhuen on äitinne siis kovasti tätä avioliittoa
vastaan?
-- Niin suuressa määrin, että paronitar käy hyvin harvoin meillä, ja
äitini on eläessään ollut tuskin kahtakaan kertaa Danglars'ien luona.
-- Rohkenen siis puhua teille aivan suoraan, sanoi kreivi. -- Herra
Danglars on minun pankkiirini, herra Villefort on ollut minulle
tavattoman kohtelias sen palveluksen johdosta, jonka onnellisen
sattuman kautta jouduin hänelle tekemään. Arvaan, että tästä seuraa
suuri määrä päivällisiä ja pitoja. Ettei näyttäisi siltä, että haluan
voittaa heidät loistossa ja komeudessa, ja myös ehättääkseni ennen
heitä, olen aikonut kutsua herra ja rouva Danglars'in sekä herra ja
rouva Villefort'in maatalooni Auteuiliin. Jos kutsun teidät näille
päivällisille, samoin kuin kreivi ja kreivitär Morcerfin, niin tämä
saattaa näyttää jonkinmoiselta myötäjäiskokoukselta; ainakin rouva
Morcerf voi sen sillä tavoin käsittää -- varsinkin jos herra Danglars
tuottaa minulle kunnian ottamalla tyttärensä mukaansa. Äitinne alkaisi
silloin kammota minua, ja sitä en mitenkään tahdo. Päinvastoin pyydän
teitä mainitsemaan hänelle niin usein kuin tilaisuus siihen tarjoutuu,
että toivon hänen ajattelevan mahdollisimman hyvää minusta.
-- Herra kreivi, sanoi Morcerf, -- kiitän teitä minulle osoittamastanne
suoruudesta ja hyväksyn sen, että jätätte meidät kutsumatta. Sanotte
haluavanne, että äitini ajattelisi teistä mahdollisimman hyvää. Tiedän,
että hän ajattelee.
-- Niinkö luulette? sanoi Monte-Cristo hyvillään.
-- Siitä olen varma. Kun viimeksi lähditte luotamme, keskustelimme
hänen kanssaan teistä kokonaisen tunnin ajan. Mutta palatkaamme
äskeiseen. Jos äitini saa tietää, kuinka huomaavainen olette ollut
häntä kohtaan, ja aionkin sen hänelle kertoa, niin hän varmaankin tulee
olemaan teille tavattoman kiitollinen. Isäni kyllä joutuu tästä
raivoihinsa.
Kreivi alkoi nauraa.
-- No niin, sanoi hän Morcerfille, -- nyt olette saanut varoituksen.
Mutta kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin ei ainoastaan isänne
suutu minuun, vaan herra ja rouva Danglars pitävät minua hyvin
sivistymättömänä. He tietävät, että seurustelen teidän kanssanne
paljon, että olette ensimmäinen tuttavani Pariisissa. Kun he eivät siis
tapaa teitä luonani, niin he kysyvät, miksi en ole teitä kutsunut.
Koettakaa siis keksiä jokin este ja ilmoittakaa siitä minulle
kirjelapulla. Tiedättehän, että pankkiirit uskovat vain kirjoitettuun
sanaan.
-- Teen kaiken voitavani tässä suhteessa, herra kreivi, sanoi Albert.
-- Äitini haluaa lähteä merenrannalle hengittämään raitista ilmaa. Minä
päivänä ovat päivällisenne?
-- Lauantaina.
-- Nyt on tiistai, hyvä! Huomisiltana lähdemme. Ylihuomenna olemme
Tréport'issa. Olette todellakin ihana ihminen, herra kreivi, kun tällä
tavoin autatte toisia.
-- Uskotte minusta parempaa kuin ansaitsenkaan. Tahdon täyttää
toivomuksenne, siinä kaikki.
-- Minä päivänä lähetätte kutsut?
-- Vielä tänään.
-- Hyvä! Riennän herra Danglars'in luo ja ilmoitan hänelle, että
äitini ja minä lähdemme Pariisista huomenna. En tiedä siis mitään
kutsuistanne.
-- Ei, se ei käy. Näkihän herra Debray teidät luonani!
-- Se on totta!
-- Olen nimenomaan teidät suorastaan kutsunut, mutta olette vastannut,
ettette voi tulla, sillä lähdette äitinne kanssa Tréport'iin.
-- Asia on siis päätetty. Mutta tuletteko tapaamaan äitiäni ennen
huomispäivää?
-- Ennen huomista, se on vaikeaa. Tulenhan silloin juuri keskelle
matkavalmistuksianne.
-- Tehkää siis vielä enemmän! Tulkaa syömään päivällistä minun
kanssani. Meitä on vain pieni seura koolla, te, äitini ja minä. Saatte
tutustua äitiini lähemmin. Hän on hyvin lahjakas nainen, ja suren vain
sitä, ettei hänen kaltaistaan ole toista, kahtakymmentä vuotta
nuorempaa. Jos olisi, niin vannon, että pian tulisi maailmaan lisää
uusi kreivi ja kreivitär Morcerf. Mitä isääni tulee niin häntä ette
tapaa, hän on tänä iltana kokouksessa ja syö päivällistä yliesittelijän
luona. Puhumme matkoista. Te, joka olette nähnyt koko maailman,
kerrotte meille seikkailuistanne. Kerrotte tuon kauniin kreikattaren
elämäkerran, joka oli oopperassa seurassanne ja jota sanotte
orjaksenne, mutta jota kohtelette aivan kuin prinsessaa. Puhumme
italian- ja espanjankieltä. Suostukaa, äitini olisi siitä kovin
kiitollinen.
-- Tuhannet kiitokset, sanoi kreivi. -- Kutsunne on hyvin houkutteleva,
ja mielelläni sitä noudattaisin. En ole kuitenkaan vapaa niin kuin
otaksuitte, vaan minun on välttämättömästi kohdattava eräs henkilö.
-- Olkaa varuillanne. Äsken juuri näytitte, millä keinoin ikävästä
kutsusta päästään vapaaksi. Teidän täytyy antaa minulle todistus. En
ole kaikeksi onneksi pankkiiri, niin kuin herra Danglars, mutta olen
aivan yhtä epäuskoinen.
-- Siksi annankin teille tuon todistuksen, sanoi kreivi.
Ja hän soitti.
-- Hm, sanoi Morcerf, -- kieltäydytte jo toisen kerran syömästä
päivällistä äitini kanssa. Olette varmaankin tehnyt ennakkopäätöksen
siinä suhteessa.
Kreivi sävähti.
-- Älkää sellaista luulko, sanoi hän. -- Sitä paitsi tulee tuossa
todistajani.
Baptistin astui sisään ja jäi odottavana seisomaan oven eteen.
-- Kuulkaa, Baptistin!... Mitä sanoin teille tänä aamuna kutsuessani
teidät työhuoneeseeni?
-- Että pitäisin talon oven suljettuna heti kello viiden jälkeen.
-- Entä sitten?
-- Oh, herra kreivi..., sanoi Albert.
-- Ei, ei, sanoi Monte-Cristo, -- tahdon täydellisesti puhdistautua
tuosta äsken lausumastanne epäilyksestä. Liian vaikeaksi käy näytellä
aina Manfredia. Tahdon elää talossa, jonka seinät ovat lasia.
Sitten ... jatkakaa, Baptistin.
-- Sitten, etten päästäisi sisään muita kuin majuri Bartolomeo
Cavalcantin ja hänen poikansa.
-- Kuulettehan. Majuri Cavalcanti kuuluu erääseen Italian vanhimpaan
aatelissukuun, ja Dante mainitsee hänen esi-isänsä. Muistatte sen ehkä,
Infernon kymmenennessä laulussa. Hänen poikansa on miellyttävä nuori
mies, melkein teidän ikäisenne, vicomte, käyttää samaa arvonimeä kuin
tekin ja astuu Pariisin hienoston keskuuteen isänsä miljoonat
käytettävinään. Majuri tuo tänään luokseni poikansa Andrean, _il
continon_, niin kuin me Italiassa sanomme. Hän uskoo poikansa minun
huostaani. Minä autan häntä eteenpäin, jos hän vain on jossakin määrin
lahjakas. Ja autattehan tekin minua?
-- Epäilemättä! Majuri Cavalcanti on siis vanha ystävänne? kysyi
Albert.
-- Ei laisinkaan; hän on kunnianarvoisa herra, hyvin kohtelias, hyvin
vaatimaton, hyvin hienotunteinen, jommoisia Italiassa on suuri joukko,
yleensä useimmat vanhojen sukujen jälkeläiset. Olen tavannut hänet
monta kertaa Firenzessä, Bolognassa, Luccassa, ja hän on edeltäpäin
ilmoittanut tulostaan. Matkatuttavuudet ovat hyvin vaativaisia. He
vaativat, että aina ja kaikkialla tulee heille osoittaa samaa
ystävällisyyttä, jota kerran sattumalta jossakin on osoittanut, aivan
kuin ei sivistyneellä ihmisellä, joka voi tulla neljännestunnin ajan
toimeen kenen kanssa tahansa, olisi aina omat sivutarkoituksensa.
Majuri Cavalcanti tahtoo nähdä Pariisin, jossa hän tätä ennen on ollut
vain läpikulkumatkalla, keisarikunnan aikana, ennen kuin hän läksi
Moskovaan kärsimään vilua. Tarjoan hänelle hyvän illallisen, hän jättää
poikansa huostaani. Olen luvannut pitää poikaa silmällä. Annan hänen
tehdä kaikki ne tyhmyydet, jotka hän tahtoo tehdä, ja siten olemme
kuitit.
-- Mainiota, sanoi Albert. -- Ja minä huomaan, että te olette verraton
opastaja. Hyvästi siis, sunnuntaina palaamme. Unohdin mainita, että
olen saanut tietoja Franzista.
-- Todellako? sanoi Monte-Cristo. -- Ja viihtyykö hän yhä vielä
Italiassa?
-- Luullakseni. Mutta hän kaipaa seuraanne. Hän sanoo, että te olitte
Rooman aurinko ja että ilman teitä siellä on pilvistä. En muista
varmaan, sanooko hän, että sataakin.
-- Hän on siis muuttanut mielipiteitään minun suhteeni.
-- Päinvastoin, hän pitää teitä tavattoman erikoisena. Sen vuoksi hän
kaipaa seuraanne.
-- Miellyttävä nuori mies! sanoi Monte-Cristo. -- Tunsin mieltymystä
häntä kohtaan heti ensimmäisestä illasta alkaen, jolloin hän suostui
syömään illallista minun luonani. Hän on luullakseni kenraali Epinayn
poika?
-- Niin on.
-- Saman, joka sai surkean surmansa vuonna 1815?
-- Niin, bonapartelaisten jouduttua valtaan.
-- Juuri niin! Hän miellyttää minua suuresti. Eikö hänkin aio mennä
naimisiin?
-- Aikoo, neiti Villefort'in kanssa.
-- Se on siis totta?
-- Yhtä totta kuin että minun pitäisi mennä naimisiin neiti Danglars'in
kanssa, vastasi Albert nauraen.
-- Miksi nauratte?
-- Siksi, että silläkin taholla on aivan yhtä vähän halua mennä
naimisiin kuin neiti Danglars'illa ja minulla. Mutta, herra kreivi,
mehän keskustelemme naisista aivan kuin naiset keskustelevat miehistä.
Se on anteeksiantamatonta.
Albert nousi.
-- Joko lähdette?
-- Verraton kysymys! Olen tässä jo kaksi tuntia väsyttänyt teitä, ja
kohteliaana kysytte, joko aion lähteä. Olette todellakin maailman
kohteliain mies, herra kreivi! Ja kuinka hyvin olette palvelijanne
kasvattanut! Varsinkin Baptistinin! En ole koskaan nähnyt sellaista.
Minun palvelijani pitävät esikuvinaan Théâtre-Français'n palvelijoita,
joilla on vain yksi ainoa lause sanottavana ja jotka juuri sen vuoksi
tulevat sen sanomaan aivan etualalle. Jos kerran luovutte
Baptistinista, niin pyydän saada hänet palvelukseeni.
-- Sovittu asia, sanoi kreivi.
-- Vielä yksi asia. Sanokaa terveisiä minulta tuolle hienotunteiselle
luccalaiselle, signor Cavalcante dei Cavalcantille. Ja jos hän
sattumalta haluaa naittaa poikansa, niin hankkikaa hänelle rikas rouva,
aatelinen äidin puolelta ainakin ja paronitar isän puolelta. Minä kyllä
autan teitä etsimisessä.
-- Ohoo, sanoi Monte-Cristo. -- Onko se todellakin mielipiteenne?
-- On.
-- Vannomatta paras.
-- Kreivi, huudahti Albert, -- minkä palveluksen minulle tekisittekään
ja kuinka teitä rakastaisinkaan sata kertaa enemmän, jos teidän
avullanne voisin pysyä vielä kymmenen vuotta naimattomana!
-- Kaikkihan voi olla mahdollista, sanoi Monte-Cristo vakavasti.
Ja sanottuaan jäähyväiset Albertille hän palasi huoneeseensa ja soitti
kolme kertaa kelloa.
Bertuccio astui sisään.
-- Herra Bertuccio, sanoi hän, -- ilmoitan panevani ensi lauantaina
toimeen vastaanoton Auteuilissa talossani.
Bertuccio värisi hiukan.
-- Hyvä, armollinen herra, sanoi hän.
-- Tarvitsen teitä, että kaikki olisi kunnossa, jatkoi kreivi. -- Talo
on hyvin kaunis tai ainakin voisi olla hyvin kaunis.
-- Täytyy järjestää kaikki uudestaan, ennen kuin siihen tulokseen
pääsee, herra kreivi, sillä kaikki seinäverhot ovat vanhentuneet.
-- Verhotkaa siis kaikkien huoneiden seinät uudelleen, paitsi yhden,
makuuhuoneen, jossa on punaiset silkkiset seinäverhot. Sen jätätte
aivan siihen kuntoon, missä se on.
Bertuccio kumarsi.
-- Puutarhaan ette myöskään koske, mutta pihan suhteen saatte tehdä
mitä vain tahdotte. Olisin hyvin tyytyväinen, ellei sitä tuntisi enää
entiseksi.
-- Teen kaiken voitavani, että herra kreivi olisi tyytyväinen. Olisin
rauhallisempi, jos herra kreivi lausuisi toivomuksensa päivällisen
suhteen.
-- Toden totta, hyvä Bertuccio, sen jälkeen kun olemme tulleet
Pariisiin, olette aivan kuin toinen mies: tehän arkailette. Ettekö enää
tunne minun makuanikaan?
-- Mutta voisihan teidän ylhäisyytenne edes mainita, keitä tulee
vieraiksi!
-- Sitä en vielä tiedä, eikä teidän sitä tarvitsekaan tietää. Lucullus
aterioi Luculluksen luona, siinä kaikki.
Bertuccio kumarsi ja poistui.