Oopperaan meno oli sitäkin pätevämpi syy, kun sinä iltana oli
juhlanäytäntö. Levasseur oli pitkän aikaa ollut sairaana ja lauloi taas
Bertramin osan, ja ooppera oli kuten tavallista houkutellut Pariisin
hienoston koolle.
Morcerfilla, niin kuin muillakin rikkailla nuorukaisilla, oli oma
orkesteripaikkansa; sitä paitsi hän saattoi mennä kymmenen tuttavansa
aitioon ja tietenkin vielä omalle paikalleen muotileijonien aitioon.
Château-Renaud'n paikka oli hänen vieressään.
Beauchampilla, joka oli sanomalehtimies, oli koko katsomo hallussaan,
ja hän saattoi mennä minne halusi.
Sinä iltana oli ministerin aitio Lucien Debrayn käytettävänä. Hän oli
tarjonnut sen Morcerfille, mutta kun Mercedes oli kieltäytynyt
tulemasta, oli Morcerf lähettänyt sen Danglars'ille käskien sanomaan,
että hän mahdollisesti illan kuluessa tulee tervehtimään paronitarta ja
hänen tytärtään, jos nämä suvaitsevat ottaa aition vastaan. Naiset
olivat tietenkin heti valmiit. Ei kukaan ole niin ahne vapaapaikoille
kuin miljoonien omistajat.
Danglars oli selittänyt, että hänen poliittiset mielipiteensä ja
kuulumisensa vastustuspuolueeseen estivät häntä menemästä ministerin
aitioon. Paronitar oli sen vuoksi kirjoittanut Lucienille ja pyytänyt
tätä tulemaan heitä noutamaan, sillä hän ei voinut mennä oopperaan
Eugénien kanssa kahden.
Jos naiset olisivat menneet kahden, olisi sitä pidetty hyvin
sopimattomana, mutta kun neiti Danglars meni oopperaan yhdessä äitinsä
ja tämän rakastajan kanssa, niin ei kellään ollut mitään muistuttamista
sitä vastaan. Elämä on otettava sellaisena kuin se on.
Väliverhon noustessa katsomo oli melkein tyhjä. Pariisilaisen hienoston
tapoihin kuuluu saapua oopperaan vasta näytännön aikana. Siitä on
seurauksena, että ennen näytännön alkua tulleet eivät ensimmäisen
näytöksen aikana katsele näyttämölle, vaan tarkastelevat saapuvia
eivätkä kuule muuta kuin ovien pauketta ja keskusteluja.
-- Kas, sanoi Albert äkkiä nähdessään erään ensi rivin aition oven
aukeavan, -- kas, kreivitär G...!
-- Kuka on kreivitär G...? kysyi Château-Renaud.
-- Tuota kysymystä en toden totta anna teille anteeksi. Kysytte, kuka
on kreivitär G...?
-- Sehän on totta, hänhän oli tuo hurmaava venetsialainen kaunotar,
sanoi Château-Renaud.
Samassa kreivitär huomasi Albertin ja nyökkäsi hänelle hymyillen.
-- Tunnette siis hänet? sanoi Château-Renaud.
-- Tunnen kyllä, sanoi Albert. -- Franz esitteli hänet minulle
Roomassa.
-- Tahdotteko tehdä minulle saman palveluksen Pariisissa, minkä Franz
teki teille Roomassa?
-- Mielelläni.
-- Hiljaa! huusi yleisö.
Nuorukaiset jatkoivat keskusteluaan välittämättä vähääkään siitä, että
permantoyleisö halusi kuulla musiikkia.
-- Hän on Mars-kentän kilpa-ajoissa, sanoi Château-Renaud.
-- Tänäänkö?
-- Niin.
-- Sehän on totta. Tänään oli kilpa-ajot. Löittekö vetoa?
-- Aivan vähän, viisikymmentä louista.
-- Ja mikä hevonen voitti?
-- Nautilus. Löin vetoa sen voitosta.
-- Mutta olihan kolme kilpailua.
-- Niin olikin. Kilpailtiin Jockey-klubin palkinnosta, kultamaljasta.
Silloin sattui omituinen tapaus.
-- Mikä?
-- Hiljaa! huusi yleisö.
-- Voittajina olivat aivan tuntematon hevonen ja tuntematon jockey.
-- Todellako?
-- Niin. Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota hevoseen, jonka nimi oli
Vampa, ja jockeyhin, jonka nimi oli Job, kun äkkiä ajoi esiin komea
raudikko ja sen selässä pikkuinen jockey. Hän oli niin kevyt, että
hänen taskuihinsa täytyi panna kaksikymmentä naulaa lyijyä, mikä ei
estänyt häntä tulemasta perille kolme hevosenpituutta ennen kuin Ariel
ja Barbaro, joiden kanssa hän kilpaili.
-- Eikö saatu tietää, kenen oli hevonen ja jockey?
-- Ei.
-- Sanoitte, että hevosen nimi oli...
-- Vampa.
-- Siinä tapauksessa tiedän enemmän kuin te, tiedän kenen se on.
-- Olkaa hiljaa! huusi permantoyleisö kolmannen kerran.
Tällä kertaa huuto oli niin kiivas, että nuoret miehet viimeinkin
huomasivat sen tarkoittavan heitä. He kääntyivät katsomaan yleisöä
nähdäkseen, kuka olisi valmis ottamaan edesvastuun tästä heidän
mielestään suuresta hävyttömyydestä. Mutta kukaan ei vastannut heidän
haasteeseensa, ja he kääntyivät näyttämölle päin.
Silloin aukeni ministerin aitio, ja rouva Danglars, hänen tyttärensä ja
Lucien Debray asettuivat paikoilleen.
-- Ahaa, sanoi Château-Renaud, -- tuolla on teidän tuttavianne,
vicomte. Mitä hittoa katsotte oikealle? Teitä etsitään.
Albert kääntyi, ja kohtasi paronittaren katseen. Tämä viittasi hänelle
viuhkallaan. Mitä neiti Eugéniehen tulee, niin hänen suuret, tummat
silmänsä tuskin suvaitsivat luoda katsetta orkesteriin päin.
-- Kuulkaahan, hyvä ystävä, sanoi Château-Renaud, -- minä en pane
erikoista painoa sille, että neiti Eugénie ei muka olisi kylliksi
arvokas vaimoksenne, eikä se taida teidänkään ajatuksianne sanottavasti
vaivata. En sen vuoksi voi käsittää, mitä teillä on neiti Danglars'ia
vastaan. Hän on hyvin kaunis nainen.
-- Niin on, sanoi Albert. -- Mutta minä puolestani rakastaisin
mieluummin lempeämpää, vienompaa, naisellisempaa kauneutta.
-- Sellaisia te nuoret olette, sanoi Château-Renaud, joka puhutteli
Albertia isällisesti, niin kuin kolmikymmenvuotiaalta voi odottaakin.
-- Ette ole koskaan tyytyväisiä. Teille tarjotaan morsianta, joka on
uljas kuin metsästävä Diana, ettekä ole tyytyväinen!
-- Siinäpä se juuri onkin; olisin rakastanut enemmän Milon tai Capuan
Venusta. Tuo metsästävä, aina neitostensa ympäröimä Diana kauhistuttaa
minua. Pelkään, että hän kohtelee minua samoin kuin Aktaionia.
Tyttöä katsellessa saattoi kyllä ymmärtää Morcerfia. Neiti Danglars oli
kaunis, mutta, niin kuin Albert oli sanonut, hänen kauneutensa oli
hiukan kylmää. Tukka oli musta, mutta sen laineissa huomasi aivan kuin
hiusten kapinoivan kättä vastaan, joka tahtoi niitä järjestää. Hänen
silmänsä olivat samoin kuin tukkakin aivan mustat, ja niitä kaarsivat
komeat kulmakarvat, joilla oli vain se vika, että ne toisinaan
rypistyivät ja katseessa välkähti naiselle harvinainen lujuus. Vartalo
oli jäntevä kuin Junon. Suu vain oli liian iso, ja hampaat hohtavan
valkoiset, joten huulten heleä puna erottui vieläkin enemmän apeasta
ihosta. Suun pielessä oli musta luomi, hiukan isompi kuin tällaiset
luonnonoikut tavallisesti ovat, ja kaikki tämä yhdessä antoi hänen
olemukselleen ilmeen, joka hiukan kammotti Morcerfia. Jos hänen
esiintymistään joku moitti, johtui se siitä, että siinä oli aivan
samoin kuin hänen kasvoissaankin jotakin liian miehekästä. Hän puhui
paria kolmea kieltä, piirsi hyvin, kirjoitteli runoja ja sävelsi.
Varsinkin viimeksi mainittuun hän oli suuresti ihastunut ja tutki
musiikkia yhdessä erään koulutoverinsa kanssa, joka oli varaton, mutta
jolla oli kaikki edellytykset tulla suureksi laulajattareksi. Eräs
kuuluisa säveltäjä suosi melkein isällisesti tätä tyttöä ja vakuutti,
että hän vielä voisi äänellään koota rikkauksia.
Kun oli mahdollista, että neiti Louise d'Armilly joutuisi esiintymään
näyttämöllä, ei neiti Danglars koskaan näyttäytynyt hänen seurassaan
yleisön nähden, vaikkakin kodissaan otti hänet vastaan. Louisella ei
ollut pankkiirin talossa ystävän riippumatonta asemaa, mutta häntä
pidettiin kuitenkin paljon parempana kuin tavallista opettajatarta.
Muutama sekunti paronittaren tulon jälkeen laski väliverho,
orkesteripalkat tyhjenivät melkein kokonaan, ja puoli tuntia kestävän
väliajan kuluessa oli katsojilla tilaisuus kävellä lämpiössä tai mennä
tervehtimään tuttaviaan aitioihin.
Morcerf ja Château-Renaud olivat ensimmäisinä lähteneet liikkeelle.
Ensi hetkessä rouva Danglars luuli Albertin kiiruhtavan tervehtimään
häntä ja kumartuikin tyttärensä puoleen sanoakseen, ketä hän odotti.
Mutta tyttö pudisti hymyillen päätään. Ja aivan kuin todistukseksi
siitä, kuinka oikeutettu Eugénien arvostelu oli, Albert ilmestyi
kreivitär G...n aitioon.
-- Siinähän te olette, herra matkamies, sanoi kreivitär ojentaen
hänelle kätensä sydämellisesti, niin kuin vanhalle tuttavalle ainakin.
-- Olette hyvin ystävällinen, kun tunsitte minut heti ja tulitte
luokseni ensimmäiseksi.
-- Olkaa varma siitä, että jos olisin tietänyt, että te olitte
Pariisissa ja tietänyt missä asuitte, en olisi näin kauan odottanut.
Mutta sallikaa minun esitellä teille paroni Château-Renaud, ystäväni,
eräs niistä harvoista aatelismiehistä, joita vielä on Ranskassa, ja
joka kertoi minulle nähneensä teidät Mars-kentän kilpa-ajoissa.
Château-Renaud kumarsi.
-- Olitte siis kilpa-ajoja katsomassa? sanoi kreivitär vilkkaasti.
-- Olin, rouva kreivitär.
-- Voitteko siis sanoa minulle, jatkoi kreivitär G..., -- kenen hevonen
voitti Jockey-klubin palkinnon?
-- En, vastasi Château-Renaud, -- ja kysyinkin juuri samaa äsken
Albertilta.
-- Tahdotteko sen ehdottomasti tietää, rouva kreivitär? kysyi Albert.
-- Tavattoman mielelläni. Mutta ajatelkaahan... Niin, tiedättekö hänen
nimensä?
-- Aiotte kertoa jotakin, sillä aloitte jo sanomalla: ajatelkaahan.
-- Niin, ajatelkaahan, että tuo raudikko ja tuo punatukkainen jockey
herättivät heti alussa niin suurta myötätuntoani, että rukoilin heidän
puolestaan, aivan kuin olisin lyönyt vetoa ja pannut puolet
omaisuudestani vaaraan. Kun sitten näin, että he todella tulivat
perille ensimmäisinä ja voittivat kolmella hevosenpituudella toiset,
ilahduin niin kovasti, että aloin taputtaa käsiäni aivan kuin hullu.
Ajatelkaahan kummastustani, kun kotiin palatessani tapasin portaissa
tuon punapukuisen jockeyn. Arvelin ensin, että voittaja sattumalta asui
samassa talossa, mutta avatessani oven salonkiini näin pöydällä
palkintona olleen kultamaljan. Maljassa oli pieni paperiliuska ja
siihen kirjoitettuna: "Kreivitär G...lle lordi Ruthwen."
-- Hän se juuri on, sanoi Morcerf.
-- Mitä! Kuinka niin juuri hän? Mitä sillä tarkoitatte?
-- Tarkoitan sitä, että hän on lordi Ruthwen itse.
-- Mikä lordi Ruthwen? -- Meidän lordimme, vampyyri, joka oli
Argentina-teatterissa.
-- Todellako? huudahti kreivitär. -- Hän on siis täällä?
-- On.
-- Ja te tapaatte hänet? Seurustelette hänen kanssaan? Menette hänen
luokseen?
-- Hän on paras ystäväni, ja herra Château-Renaud'llakin on kunnia
tuntea hänet.
-- Mistä otaksutte, että hän on voittaja?
-- Hänen hevosensa nimi oli Vampa.
-- No niin, entä sitten?
-- Ettekö muista sen kuuluisan rosvon nimeä, joka vangitsi minut?
-- Sehän on totta!
-- Ja jonka vallasta kreivi minut ihmeellisellä tavalla pelasti.
-- Aivan oikein.
-- Hänen nimensä oli Vampa. Näettehän siitä, että hän on hevosen
omistaja.
-- Mutta miksi hän lähetti minulle tuon maljan?
-- Ensiksikin sen vuoksi, että olin, niin kuin varsin hyvin arvaatte,
puhunut paljon teistä hänelle. Toiseksi siksi, että hän iloitsi
tavatessaan maalaisensa ja oli onnellinen, kun tämä oli iloinen hänen
menestyksestään.
-- Toivoakseni ette koskaan ole kertonut hänelle, mitä tyhmyyksiä
hänestä puhuimme.
-- Sitä en voi varmasti vannoa, ja päättäen siitä, että hän lähettää
teille maljan käyttäen nimeä lordi Ruthwen...
-- Sehän on kauheata. Hän mahtaa aivan kuolettavasti vihata minua.
-- Käyttäytyykö hän kuin vihollinen?
-- Ei, sen myönnän.
-- No niin!
-- Hän on siis Pariisissa?
-- On.
-- Entä minkä vaikutuksen hän on tehnyt?
-- Ensimmäisen viikon aikana, sanoi Albert, -- puhuttiin vain hänestä,
mutta sitten tuli Englannin kuningattaren kruunaus ja neiti Marsin
jalokivien ryöstö, eikä puhuttu enää muusta kuin niistä.
-- Kyllä kaikesta huomaa, rakas ystävä, sanoi Château-Renaud, -- että
kreivi on ystävänne, te kohtelette häntä sen mukaan. Älkää uskoko, mitä
Albert sanoo, rouva kreivitär. Pariisissa ei puhuta mistään muusta kuin
kreivi Monte-Cristosta. Hän aloitti lahjoittamalla rouva Danglars'ille
kolmenkymmenentuhannen frangin arvoiset hevoset, sitten hän pelasti
rouva Villefort'in hengen, sitten hän kaikesta päättäen voitti
Jockey-klubin palkinnon. Väitän, että tällä hetkellä ei puhuta mistään
muusta kuin kreivi Monte-Cristosta, ja että hänestä puhutaan vielä
kuukaudenkin päästä, jos hän yhä tekee tällaisia odottamattomia tekoja,
jotka näyttävät kuuluvan hänen tyyliinsä.
-- Se on kyllä mahdollista, sanoi Morcerf. -- Odottaessamme sitä
sanokaahan, kuka on ottanut Venäjän lähettilään aition.
-- Minkä? kysyi kreivitär.
-- Ensi rivillä pilareitten välissä. Se on kokonaan uudestaan
kalustettu.
-- Se on totta, sanoi Château-Renaud. -- Oliko siellä ketään
ensimmäisen näytöksen aikana?
-- Missä?
-- Tuossa aitiossa.
-- Ei ollut, vastasi kreivitär, -- minä en nähnyt siellä ketään.
Uskotte siis, jatkoi hän palaten äskeisen keskustelun aiheeseen, --
että kreivi Monte-Cristo voitti palkinnon?
-- Siitä olen varma.
-- Ja että hän lähetti minulle tuon maljan?
-- Epäilemättä.
-- Mutta enhän minä tunne häntä, sanoi kreivitär, -- ja tahtoisin kovin
mielelläni lähettää sen hänelle takaisin.
-- Älkää lähettäkö. Hän lähettää silloin toisen, joka on kaiverrettu
safiiriin tai rubiiniin. Minkä sille mahtaa, hänet on otettava
sellaisena kuin hän on.
Samassa kuului kellonsoitto ilmaisten toisen näytöksen alkavan. Albert
nousi mennäkseen paikalleen.
-- Tapaanko teidät vielä? kysyi kreivitär.
-- Väliajalla tulen kysymään, jos sallitte, voinko jollakin tavoin
auttaa teitä Pariisissa.
-- Hyvät herrat, sanoi kreivitär, -- joka lauantai-ilta olen ystävieni
tavattavissa asunnossani Rivoli-kadun 22:ssa. Nyt sen tiedätte.
Nuoret miehet kumarsivat ja poistuivat.
Tullessaan katsomoon he näkivät permantoyleisön tuijottavan entiseen
Venäjän lähettilään aitioon. Sinne oli juuri äsken tullut
mustapukuinen, kolmenkymmenenviiden tai neljänkymmenen ikäinen herra
seurassaan nainen, jolla oli yllään itämainen puku. Nainen oli
tavattoman kaunis ja hänen pukunsa niin kallisarvoinen, että kaikkien
katseet olivat suuntautuneet häneen.
-- Sehän on Monte-Cristo ja hänen kreikattarensa, sanoi Albert.
Siinä olivat todellakin kreivi ja Haydée.
Vähän ajan päästä nuori nainen oli kaikkien huomion esineenä. Naiset
kumartuivat aitioistaan katselemaan kruunujen valossa kimaltelevia
jalokiviä.
Koko toisen näytöksen ajan kuului suihketta, joka suuressa seurassa
ilmaisee, että jotakin erikoista on tapahtunut. Ei kenenkään
mieleenkään juolahtanut käskeä toisia olemaan hiljaa. Tuo harvinaisen
kaunis, nuori ja säihkyvän upea nainen oli kaikille ihmeellinen näky.
Morcerf oli siksi hieno mies, ettei odottanut, kunnes saisi
huomautuksen, vaan riensi näytöksen loputtua ministerin aitioon. Hän
kumarsi molemmille naisille ja ojensi kätensä Debraylle.
Paronitar hymyili hänelle herttaisesti, Eugénie oli tapansa mukaan
kylmäkiskoinen.
-- Rakas ystäväni, sanoi Debray, -- tässä näette miehen, joka on
pahassa pulassa, ja pyydän teidän apuanne. Rouva paronitar ahdistaa
minua kysymyksillään ja tahtoo tietää, mistä kreivi on kotoisin, mistä
hän tulee ja minne hän on matkalla. En ole mikään Cagliostro ja
pelastuakseni pulasta sanoin: "Kysykää Morcerfilta, hän tuntee kreivin
aivan tarkoin", ja silloin teitä viitattiin tulemaan tänne.
-- Tämähän on aivan merkillistä, sanoi paronitar, -- kun on puoli
miljoonaa valtion rahoja käytettävänään eikä tiedä sen enempää?
-- Hyvä rouva, sanoi Lucien, -- jos käytettävänäni olisi puoli
miljoonaa, niin kuluttaisin ne muuhun kuin ottaakseni selkoa kreivi
Monte-Cristosta, jolla ei minun silmissäni ole muuta arvoa kuin se,
että hän on kahta vertaa rikkaampi kuin nabob. Mutta olenhan antanut
puheenvuoron ystävälleni Morcerfille, kyselkää häneltä, asia ei kuulu
minuun.
-- Nabob ei suinkaan olisi lähettänyt minulle hevosia, jotka ovat
maksaneet kolmekymmentätuhatta frangia, eikä olisi niiden korvanjuureen
kiinnittänyt timantteja, jotka ovat viidentuhannen frangin arvoiset
jokainen.
-- Timantit, nauroi Morcerf, -- ovat hänen heikko kohtansa. Luulen,
että hänellä kuten Potemkinilla on niitä aina taskussaan ja että hän
sirottelee niitä tielleen kuin Peukaloinen.
-- Hän on varmaankin löytänyt jalokivikaivoksen, sanoi rouva Danglars
-- Mainitsitte, että hänellä on rajaton luotto mieheni liikkeessä.
-- En, sitä en tietänyt, sanoi Albert, -- mutta otaksun niin.
-- Ja hän ilmoitti miehelleni, että hän aikoo jäädä vuodeksi Pariisiin
ja sinä aikana tuhlata kuusi miljoonaa.
-- Hän on kuin Persian shaahi, joka matkustaa tuntemattomana.
-- Entä kuka tuo nainen on, sanoi Eugénie, -- oletteko huomannut,
kuinka kaunis hän on?
-- En, neiti, sitä sanaa voin käyttää vain teistä.
Lucien nosti lornjettinsa silmilleen.
-- Hän on hurmaava! sanoi hän.
-- Ja tietääkö herra Morcerf, kuka tuo nainen on?
-- Hyvä neiti, sanoi Albert vastaten melkein heti tähän kysymykseen, --
tiedän hänestä vain hiukan, kuten kaikesta muustakin, mikä koskee tätä
kummallista olentoa. Nainen on kreikkalainen.
-- Sen huomaa helposti hänen puvustaan, ja siksi sen tietää varmasti jo
koko katsomo.
-- Olen pahoillani, että olen niin huono tiedonantaja, sanoi Morcerf,
-- mutta siihen tietoni melkein rajoittuvat. Tiedän vielä, että hän on
musikaalinen, sillä eräänä päivänä tullessani kreivin luo kuulin guslin
äänen, ja vain tuo nainen saattoi sitä soitella.
-- Tuo teidän kreivinne ottaa siis vieraita vastaan? kysyi rouva
Danglars.
-- Suorastaan suurenmoisella tavalla, sen vakuutan.
-- Minun täytyy kehottaa Danglars'ia kutsumaan hänet päivälliselle tai
tanssiaisiin, että hän vuorostaan kutsuisi meidät.
-- Mitä, menisittekö hänen luokseen? kysyi Debray nauraen.
-- Miksi en menisi? Mieheni seurassa.
-- Mutta tuo salaperäinen kreivihän on naimaton.
-- Näettehän itse, että hän ei ole, sanoi paronitar nauraen, osoittaen
kaunista kreikatarta.
-- Tuo nainen on hänen orjattarensa, niinhän hän itse sanoi meille
teidän luonanne. Muistattehan sen, Morcerf?
-- Myöntäkää, rakas Lucien, että hän näyttää aivan prinsessalta.
-- Tuhannen ja yhden yön saduista.
-- Mutta mikä tekee naisen prinsessaksi? Jalokivet, ja niitä on hänellä
äärettömän paljon.
-- Liiankin paljon, sanoi Eugénie. -- Ilman niitä hän olisi kauniimpi,
sillä silloin näkyisivät hänen kaulansa ja hänen ranteensa, joiden
muoto on hyvin kaunis.
-- Oh, taiteilija! Kas, sanoi rouva Danglars, -- kuinka hän innostuu!
-- Minä rakastan kaikkea, mikä on kaunista, sanoi Eugénie.
-- Mitä siis sanotte kreivistä, sillä ei hänkään näytä rumalta? sanoi
Debray.
-- Kreivistäkö? sanoi Eugénie, aivan kuin hän tähän asti ei olisikaan
vielä huomannut kreiviä. -- Kreivi on hyvin kalpea.
-- Niin onkin, sanoi Morcerf, -- ja tuosta kalpeudesta me etsimmekin
selityksen kaikkeen. Tiedättehän, että kreivitär G... väittää häntä
vampyyriksi?
-- Kreivitär G... on siis palannut? kysyi paronitar.
-- Hän on tuolla sivuaitiossa, melkein vastapäätä meitä, äiti, sanoi
Eugénie. -- Tuo nainen, jolla on ihmeellisen kaunis vaalea tukka, se on
hän.
-- Niin onkin, sanoi rouva Danglars. -- Tiedättekö, herra Morcerf, mitä
teidän pitäisi tehdä?
-- Käskekää.
-- Teidän pitäisi mennä kreivin luo ja tuoda hänet tänne.
-- Miksikä? kysyi Eugénie.
-- Saadaksemme puhella hänen kanssaan. Etkö ole utelias näkemään häntä?
-- En vähääkään.
-- Kummallinen lapsi, mutisi paronitar.
-- Oh, sanoi Morcerf, -- hän luultavasti tulee itsestäänkin. Katsokaa,
hän on nähnyt teidät ja kumartaa teille.
Paronitar vastasi kreivin kumarrukseen hymyillen hänelle herttaisesti.
-- Minä siis uhraudun, sanoi Morcerf. -- Lähden ja koetan keksiä jonkin
keinon saadakseni puhutella häntä.
-- Menkää hänen aitioonsa, sehän on yksinkertaisinta.
-- Mutta eihän minua ole esitelty kreikattarelle.
-- Hänhän on orja, niin kuin itse sanoitte.
-- Niin kyllä, mutta tehän väitätte häntä prinsessaksi... Ei. Toivon,
että kreivi lähtee aitiostaan nähdessään minun lähtevän täältä.
-- Se on mahdollista. Menkää!
-- Minä menen.
Morcerf kumarsi ja poistui. Juuri kun hän meni kreivin aition oven
ohitse, se aukeni, ja kreivi sanoi muutaman sanan arabiankielellä
käytävässä olevalle Alille ja tarttui Morcerfin käsivarteen.
Ali sulki oven ja jäi sen eteen seisomaan. Nubialaisen ympärille
kokoontui paljon ihmisiä.
-- Pariisinne on toden totta kummallinen kaupunki, sanoi Monte-Cristo,
-- ja pariisilaisenne merkillistä kansaa. Luulisi, että he näkevät ensi
kertaa nubialaisen. Katsokaahan, kuinka he kokoontuvat Ali-raukan
ympärille, joka ei tiedä mitä he tarkoittavat. Olen aivan varma siitä,
että pariisilainen voi mennä Tunisiin, Konstantinopoliin, Bagdadiin tai
Kairoon, eikä hänen ympärilleen kokoonnu väkeä.
-- Itämaalaiset ovat järkeviä ihmisiä, eivätkä katsele muuta kuin sitä,
mikä on näkemisen arvoista. Mutta uskokaa minua. Ali on tämän huomion
esineenä vain siksi, että hän on teidän palveluksessanne, ja te olette
tällä hetkellä Pariisin tunnetuin henkilö.
-- Todellakin! Ja mistä saan kiittää tätä suosiota?
-- Itseänne. Te lahjoittelette tuhannen louis'n arvoisia valjakkoja,
pelastatte kuninkaallisen prokuraattorin rouvan hengen, majuri Blackin
nimellä lähetätte kilpa-ajoihin puhdasverisen hevosen ja kolibrin
kokoisen jockeyn; ja kun voitatte kultaisen maljan, niin lähetätte sen
kauniille naiselle.
-- Ja kuka on kertonut teille kaikista näistä hullutuksista?
-- Etupäässä rouva Danglars, joka toivomalla toivoo saavansa nähdä
teidät aitiossaan tai oikeammin sanoen, että yleisö näkisi teidät
siellä. Toiseksi Beauchampin sanomalehti ja kolmanneksi oma
mielikuvitukseni. Miksi annatte hevosellenne nimeksi Vampa, jos
tahdotte pysyä tuntemattomana?
-- Sehän on totta, sanoi kreivi, -- siinä menettelin
ajattelemattomasti. Mutta sanokaahan, eikö kreivi Morcerf koskaan käy
oopperassa? Olen katsomalla katsellut, mutta en ole häntä nähnyt.
-- Hän tulee tänä iltana.
-- Minne?
-- Paronittaren aitioon luullakseni.
-- Onko tuo paronittaren seurassa oleva hurmaava olento hänen
tyttärensä?
-- On.
-- Toivotan teille onnea.
Morcerf hymyili.
-- Me puhumme siitä myöhemmin ja tarkemmin, sanoi hän. -- Mitä pidätte
musiikista?
-- Mistä musiikista?
-- Siitä tietysti, jota olette kuullut tänä iltana.
-- Sanon, että se on hyvin kaunista musiikkia ollakseen kuolevaisen
olennon säveltämää ja kaksijalkaisten höyhenettömien lintujen laulamaa,
niin kuin Diogenes-vainaja sanoi.
-- Mutta, hyvä herra kreivi, sanoistanne päättäen voisi luulla, että
teillä on milloin hyvänsä tilaisuus kuunnella taivaan seitsemää kuoroa?
-- Osutte jokseenkin oikeaan. Kun tahdon kuulla soittoa, sellaista,
että kukaan kuolevainen ei ole moista kuullut, niin nukahdan.
-- Silloinhan te olette täällä aivan sopivassa paikassa, herra kreivi;
nukkukaa, ooppera on varmasti keksitty nukkumista varten.
-- Teidän orkesterinne pitää kuitenkin liian suurta ääntä. Päästäkseni
mainitsemaani uneen tarvitsen tyyntä ja hiljaisuutta ja sen lisäksi
vielä erikoisia valmistuksia...
-- Ahaa, tuota kuuluisaa hashishiako?
-- Juuri niin, vicomte. Kun tahdotte joskus kuulla soittoa, niin tulkaa
aterialle minun luokseni.
-- Minä jo kuulin sitä ollessani aamiaisella luonanne, sanoi Morcerf.
-- Roomassako?
-- Niin.
-- Kuulitte siellä Haydéen guslin äänen. Niin, tuo maanpakolaisraukka
huvittaa minua toisinaan soittamalla minulle synnyinseutunsa säveliä.
Morcerf ei sen enempää tiedustellut, kreivi vaikeni. Samassa kello soi.
-- Suottehan anteeksi? sanoi kreivi mennen aitiotaan kohden.
-- Tietysti!
-- Viekää kreivitär G...lle paljon terveisiä hänen vampyyriltaan.
-- Entä paronittarelle?
-- Sanokaa, että minulla on kunnia, jos hän sen sallii, käydä häntä
tervehtimässä vielä illan kuluessa.
Kolmas näytös alkoi. Sen aikana tuli kreivi Morcerf lupauksensa mukaan
paronittaren aitioon.
Kreivi ei ollut niitä henkilöitä, joiden ilmestyminen teatteriin
herättää suurta huomiota. Sen vuoksi eivät muut kuin aitiossa olijat
huomanneet hänen tuloaan.
Monte-Cristo näki hänet kuitenkin, ja hieno hymy nousi hänen
huulilleen.
Haydée ei nähnyt väliverhon ylhäällä ollessa muuta kuin näyttämön.
Kolmannen näytöksen aikana ei tapahtunut mitään erikoista. Neidit
Noblet, Mia ja Leroux tanssivat tavalliset tanssinsa; Robert-Mario
haastoi Granadan Prinssin kaksintaisteluun, majesteettinen kuningas
kulki näyttämöllä näytellen samettista vaippaansa ja taluttaen
tytärtään. Sitten väliverho laskeutui ja yleisö hajaantui lämpiöön ja
käytäviin.
Kreivi lähti aitiostaan ja ilmestyi vähän sen jälkeen paronitar
Danglars'in aitioon.
Paronitar ei voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä ja ilosta.
-- Astukaahan sisään, herra kreivi, huudahti hän, -- sillä minun täytyy
saada liittää suulliset kiitokset niihin sanoihin, jotka jo teille
kirjoitin.
-- Hyvä rouva paronitar, sanoi kreivi, -- vieläkö muistatte tuon
pikkuseikan? Minä olen sen jo aivan unohtanut.
-- Mutta sitä ei kukaan voi unohtaa, että seuraavana päivänä pelastitte
ystäväni rouva Villefort'in vaarasta, jonka nuo samat hevoset saivat
aikaan.
-- En tälläkään kertaa ansaitse kiitoksianne, sillä Ali, nubialainen
orjani, sai tilaisuuden tehdä tämän suuren palveluksen rouva
Villefort'ille.
-- Sama orjako pelasti poikani roomalaisten rosvojen käsistä? kysyi
kreivi Morcerf.
-- Ei, herra kreivi, sanoi Monte-Cristo tarttuen käteen, jonka kenraali
hänelle ojensi. -- Tällä kertaa otan kiitokset itselleni. Mutta
olettehan ne jo lausunut, ja minä olen jo ne ottanut vastaan, ja minua
suorastaan hävettää suuri kiitollisuutenne. Suokaahan, rouva paronitar,
minulle kunnia tulla esitellyksi tyttärellenne.
-- Nimenne on hänelle jo aivan tuttu, sillä pariin kolmeen päivään ei
meillä ole puhuttu mistään muusta kuin teistä. Eugénie, jatkoi
paronitar kääntyen tyttärensä puoleen, -- kreivi Monte-Cristo!
Kreivi kumarsi, neiti Danglars taivutti hieman päätään.
-- Olette täällä hurmaavan olennon seurassa, herra kreivi, sanoi
Eugénie. -- Onko hän tyttärenne?
-- Ei, neiti, vastasi Monte-Cristo hämmästyen tätä tavattoman suurta
suoruutta tai rohkeutta. -- Hän on orpo, kreikkalainen tyttö, jonka
holhooja olen.
-- Ja mikä hänen nimensä on?
-- Haydée, vastasi Monte-Cristo.
-- Kreikkalainen! mutisi kreivi Morcerf.
-- Niin, sanoi rouva Danglars. -- Ja sanokaa, oletteko koskaan
Ali-pashan hovissa, jota niin kunniakkaasti puolustitte, nähnyt niin
ihanaa pukua kuin tuo.
-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo, -- te olette siis palvellut Janinassa,
herra kreivi?
-- Olin pashan sotajoukkojen ylitarkastajana, vastasi Morcerf. -- Ja
tunnustan suoraan, että pieni omaisuuteni on saanut alkunsa
albanialaisen päällikköni jalomielisistä lahjoituksista.
-- Katsokaahan häntä! pyyteli rouva Danglars.
-- Missä hän on? sopersi Morcerf.
-- Tuolla! sanoi Monte-Cristo.
Näin sanoen hän laski käsivartensa kenraalin olkapäälle ja kumartui
yhdessä hänen kanssaan aition kaiteen yli.
Tänä hetkenä Haydée, joka katseillaan etsi kreiviä, näki hänen kalpeat
kasvonsa kreivi Morcerfin kasvojen vieressä.
Vaikutus oli järkyttävä: tuntui kuin tyttö olisi nähnyt Medusan pään.
Hän kumartui eteenpäin aivan kuin ahmiakseen häntä silmillään. Samassa
hän heittäytyi taaksepäin, ja hänen suustaan kuului heikko kirahdus,
joka kuitenkin oli niin voimakas, että sen kuulivat lähinnä olevat ja
Ali, joka heti avasi aition oven.
-- Kas, sanoi Eugénie, -- mitä teidän holhokillenne on tapahtunut,
herra kreivi? Hän näyttää voivan pahoin.
-- Se on totta, sanoi kreivi, -- mutta älkää olko siitä huolissanne,
neiti. Haydée on hermostunut ja hyvin herkkä kaikille tuoksuille. Jos
hän vain tuntee vastenmielisen hajuveden tuoksun, hän pyörtyy. Mutta,
jatkoi kreivi ottaen pienen pullon taskustaan, -- minulla on tässä
varma lääke.
Ja kumarreltuaan samalla kertaa paronittarelle ja tämän tyttärelle hän
kätteli vielä kerran kreiviä ja herra Debrayta ja poistui paronitar
Danglars'in aitiosta.
Kun hän tuli omaan aitioonsa, oli Haydée vielä hyvin kalpea, mutta heti
nähtyään kreivin hän tarttui tämän käsiin. Monte-Cristo tunsi, että
tytön käsiä peitti kylmä hiki.
-- Kenen kanssa äsken puhelit, valtiaani? kysyi tyttö.
-- Kreivi Morcerfin kanssa, joka on ollut kuuluisan isäsi palveluksessa
ja joka myönsi saavansa kiittää häntä rikkaudestaan.
-- Hän on konna! huudahti Haydée. -- Hän meidät myi turkkilaisille. Ja
tuo rikkaus on hänen petollisuutensa palkka. Etkö sitä tietänyt, rakas
valtiaani?
-- Olin jo Epeiroksessa kuullut osan tästä jutusta, sanoi Monte-Cristo,
-- mutta yksityiskohdat ovat minulle outoja. Tule, tyttäreni,
mennään ja sinä kerrot ne minulle, sillä ne mahtavat olla hyvin
mielenkiintoisia.
-- Niin, niin, mennään, mennään. Minä kuolen, jos vielä kauemmin olen
tuon miehen lähettyvillä.
Ja Haydée nousi äkkiä, kietoi ympärilleen valkoisen helmillä kirjaillun
kashmir-burmusin ja poistui nopeasti väliverhon noustessa.
-- Tuo mies ei tee mitään samalla tavalla kuin muut! sanoi kreivitär
G... Albertille, joka oli palannut hänen luokseen. -- Hän kuuntelee
hartaasti Robert Paholaisen kolmatta näytöstä ja poistuu juuri silloin,
kun neljäs alkaa.