Kreivi Monte-Cristo tuli todellakin rouva Villefort'in luo vastatakseen
siten kuninkaallisen prokuraattorin vierailuun, ja hänen nimensä oli
pannut koko talon ylösalaisin.
Rouva Villefort oli parhaillaan salongissa ja lähetti heti noutamaan
poikaansa, jotta tämä vielä kerran kiittäisi kreiviä. Edouard, joka
kahden päivän ajan oli taukoamatta kuullut puhuttavan tästä
merkillisestä miehestä, riensi saapuville. Hän ei tehnyt sitä suinkaan
totellakseen äitiään tai kiittääkseen kreiviä, vaan uteliaisuudesta ja
hankkiakseen itselleen tilaisuuden lausua sutkauksia, jotka kuullessaan
hänen äitinsä tavallisesti sanoi: "Voi tuota pahaa lasta; mutta
täytyyhän hänelle antaa anteeksi, sillä hän on niin kovin sukkela!"
Kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli lausuttu, kysyi kreivi, miten herra
Villefort voi.
-- Puolisoni on kanslerin luona päivällisellä, vastasi nuori rouva. --
Hän läksi aivan äsken, ja olen varma siitä, että hän on hyvin
pahoillaan kuullessaan, ettei ole saanut nauttia seurastanne.
Kaksi vierasta oli salongissa ennen kreivin tuloa, ja nämä poistuivat
viivyttyään niin kauan kuin kohteliaisuus ja uteliaisuus sallivat.
-- Mitä sisaresi Valentine tekee? sanoi rouva Villefort Edouardille. --
Pyydä häntä tulemaan tänne, että saan esitellä hänet herra kreiville.
-- Onko teillä tytär? kysyi kreivi. -- Hän on siinä tapauksessa
varmaankin lapsi?
-- Hän on herra Villefort'in tytär, sanoi nuori rouva. -- Hän on
mieheni ensimmäisen puolison tytär, täysikasvuinen kaunis tyttö.
-- Mutta alakuloinen, keskeytti Edouard, joka nyki sulkia hattunsa
töyhdöksi ison papukaijan pyrstöstä linnun kirkuessa tuskasta.
Rouva Villefort sanoi vain:
-- Ole hiljaa, Edouard!
Sitten hän jatkoi:
-- Lapsi on tavallaan oikeassa ja toistaa vain minun puheitani. Se on
minulle todellakin suuri suru. Vaikka teemme kaiken voitavamme
huvittaaksemme neiti Villefort'ia, niin hän on alakuloinen ja
vaitelias, eikä se suinkaan ole hänen kauneudelleen edullista. Mutta
häntä ei kuulu, Edouard; menehän katsomaan, mikä siihen on syynä.
-- Siksi, että häntä etsitään sieltä, missä hän ei ole.
-- Mistä häntä siis etsitään?
-- Isoisä Noirtier'n luota.
-- Eikö hän siis ole siellä?
-- Ei, ei, ei, ei, ei, ei, hän ei siellä ole, lauloi Edouard.
-- Missä hän on? Jos sen tiedät, niin sano.
-- Hän on ison kastanjapuun alla, jatkoi paha poika ja syötti äitinsä
kiellosta huolimatta eläviä kärpäsiä papukaijalle, joka suuresti näytti
nauttivan näistä herkuista.
Rouva Villefort ojensi kätensä soittokelloa kohden kutsuakseen
kamarineitinsä ja ilmoittaakseen hänelle, mistä Valentinea on
etsittävä, kun tämä samassa astui sisään. Hän näytti todellakin
alakuloiselta, ja jos tarkkaan olisi katsonut, niin olisi hänen
silmissään nähnyt kyynelten jäljet.
Olemme lukijalle esitelleet Valentinen, mutta kertomuksen vauhdin
tähden emme ole antaneet varsinaista kuvaa hänestä. Hän oli solakka,
kahdeksantoistavuotias tyttö, jolla oli tummanruskea tukka,
tummansiniset silmät ja äitinsä arvokas käynti, kapeat, valkoiset
kädet, helmiäishohtoinen kaula, marmorinväriset, heikosti punertavat
posket saivat hänet muistuttamaan kauniita englantilaisia naisia, joita
on verrattu vedenkalvossa kuvaansa etsiviin joutseniin.
Hän astui siis sisään ja nähdessään äitinsä luona vieraan, josta oli jo
paljon kuullut puhuttavan, hän kumarsi hiukkaakaan teeskentelemättä,
luomatta silmiään alas, niin sirosti, että hän herätti entistä enemmän
kreivin huomiota.
Tämä nousi.
-- Neiti Villefort, tytärpuoleni, sanoi rouva Villefort kumartuen
sohvalla istuessaan eteenpäin ja viitaten kädellään kreiville
tytärtään.
-- Ja herra kreivi Monte-Cristo, Kiinan kuningas ja Kotshinkiinan
keisari, sanoi poika luoden sisareensa ilkimielisen katseen.
Tällä kertaa rouva Villefort kalpeni ja oli suuttumaisillaan tuohon
perheen ruttoon, jonka nimi oli Edouard. Mutta kreivi hymyili ja näytti
mielihyvällä katselevan lasta, minkä johdosta äiti entistä enemmän
ihastui ja innostui.
-- Mutta armollinen rouva, sanoi kreivi jatkaen keskustelua ja
katsahtaen vuoroin rouva Villefort'iin ja Valentineen, -- eikö minulla
ole jo aikaisemmin ollut kunnia tavata teidät jossakin, teidät ja
armollinen neiti? Muistuttelin sitä jo ennen mieleeni. Ja kun neiti
äsken astui sisään, kirkastui muistikuva yhä,
-- Se ei ole mahdollista. Neiti Villefort ei pidä seuraelämästä, ja me
liikumme harvoin ulkona, sanoi nuori rouva.
-- En olekaan nähnyt seurapiirin keskellä teitä, armollista neitiä ja
tuota hurmaavaa pilkkakirvestä. Pariisin seuraelämä on minulle outo,
sillä minulla on kai jo ollut kunnia mainita teille, että olen
Pariisissa ollut vasta muutaman päivän. Ei, sallikaahan minun
muistella ... odottakaahan...
Kreivi laski kätensä otsalleen aivan kuin kootakseen kaikki muistonsa:
-- Ei, se on tapahtunut muualla ... en muista missä ... mutta siihen
liittyy kirkas päivänpaiste ja kirkkojuhla... Neidillä oli kädessään
kukkia, poika ajoi takaa kaunista riikinkukkoa puutarhassa, ja te,
armollinen rouva, istuitte lehtimajassa... Auttakaahan muistiani.
Eivätkö nämä seikat tuo mitään mieleenne?
-- Eivät laisinkaan, vastasi rouva Villefort. -- Ja minusta tuntuu,
että jos olisin teidät kohdannut tätä ennen, olisi kuvanne jäänyt
mieleeni.
-- Herra kreivi on ehkä nähnyt meidät Italiassa, sanoi Valentine
arasti.
-- Se on totta, Italiassa ... se on mahdollista, sanoi Monte-Cristo. --
Neiti on siis ollut Italiassa?
-- Olimme molemmat siellä kaksi vuotta sitten. Lääkärit pelkäsivät
keuhkojeni puolesta ja määräsivät minut oleskelemaan Napolissa.
Matkustimme Bolognan, Perugian ja Rooman kautta.
-- Sehän on totta, huudahti Monte-Cristo, aivan kuin tämä yksi ainoa
huomautus olisi riittänyt kirkastamaan hänen muistoaan. -- Perugiassa,
pyhän ruumiin juhlan aikaan postihotellissa, siellä minulla oli kunnia
nähdä teidät.
-- Muistan erinomaisen hyvin Perugian, postihotellin ja juhlan, sanoi
rouva Villefort. -- Mutta vaikka kuinka ajatuksiani pinnistäisin, en
häpeäkseni voi muistaa tavanneeni teitä siellä.
-- Kummallista kyllä en minäkään muista, sanoi Valentine katsoen
kauniilla silmillään Monte-Cristoon.
-- Mutta minä muistan, sanoi Edouard.
-- Minä autan muistianne, sanoi kreivi. -- Päivä oli ollut helteinen,
odotitte hevosia, jotka eivät juhlan tähden saapuneetkaan. Neiti katosi
puistoon, poikanne juoksi linnun jäljestä.
-- Minä sain sen kiinni, sanoi Edouard. -- Muistathan, että repäisin
kolme sulkaa sen pyrstöstä.
-- Te, armollinen rouva, jäitte viiniköynnösmajaan. Ettekö enää muista,
että kun neiti Villefort oli lähtenyt ja poikanne oli loitolla, te
keskustelitte jokseenkin kauan erään henkilön kanssa?
-- Muistan kyllä, sanoi nuori nainen punastuen, -- muistan
keskustelleeni erään miehen kanssa, jolla oli pitkä viitta yllään ...
luulin häntä lääkäriksi.
-- Juuri niin, armollinen rouva. Tuo mies olin minä. Olin kaksi viikkoa
asunut samassa hotellissa, olin parantanut palvelijani kuumeesta ja
hotellin isännän keltataudista, minkä vuoksi minua pidettiin etevänä
lääkärinä. Me keskustelimme monesta asiasta, Perugiasta, Rafaelista,
tavoista, puvuista ja tuosta kuuluisasta aqua tofanasta. Olitte
kuullut, että jotkut ihmiset Perugiassa tunsivat sen valmistamisen
salaisuuden,
-- Se on totta, sanoi rouva Villefort vilkkaasti mutta samalla hiukan
levottomasti, -- muistan varsin hyvin keskustelumme.
-- En muista enää kaikkia yksityiskohtia, jatkoi kreivi aivan
rauhallisesti, -- mutta sen muistan, että erehdyitte minun suhteeni
niin kuin kaikki muutkin ja puhelitte kanssani neiti Villefort'in
taudista.
-- Mutta, hyvä herra, olittehan te todellakin lääkäri, sanoi rouva
Villefort, -- koska olitte parantanut sairaita.
-- Molière tai Beaumarchais voisivat vastata teille, armollinen rouva,
että juuri siksi, etten ollut lääkäri, en parantanut sairaitani, vaan
sairaani parantuivat itsestään. Sen vain voin teille tunnustaa, että
olen tutkinut jokseenkin paljon kemiaa ja luonnontieteitä, mutta
ainoastaan tieteenharrastuksesta ... ymmärrättehän.
Samassa kello löi kuusi.
-- Kello on kuusi, sanoi rouva Villefort huomattavan levottomasti. --
Valentine, etkö mene katsomaan, onko isoisä valmis syömään
päivällistään?
Valentine nousi, kumarsi kreiville ja poistui sanaakaan sanomatta.
-- Hyvä Jumala, minunko tähteni lähetätte neiti Villefort'in pois?
sanoi kreivi Valentinen mentyä.
-- En suinkaan, vastasi rouva Villefort viekkaasti, -- mutta tähän
aikaan annamme herra Noirtier'lle sen aterian, jonka avulla hän pysyy
elossa. Tiedätte kai, kuinka kurjassa tilassa mieheni isä on?
-- Tiedän, herra Villefort on siitä minulle kertonut. Hän on saanut
halvauksen.
-- Niin on. Vanhus raukka ei laisinkaan voi liikkua, vain sielu elää
tuossa ihmishahmossa, ja sekin on heikko ja vaivainen ja voi minä
hetkenä tahansa sammua kuin lamppu. Mutta anteeksi, alan kertoa teille
perhesurujamme ja keskeytin teidät juuri sinä hetkenä, kun sanoitte
olevanne taitava kemisti.
-- Sitä en sanonut, vastasi kreivi hymyillen. -- Päinvastoin. Mutta kun
olen päättänyt elää suurimman osan ikääni itämailla, niin olen tahtonut
seurata kuningas Mithridateen esimerkkiä.
-- _Mithridates, rex Ponticus_, sanoi Edouard leikellen kuvia eräästä
isosta albumista. -- Sehän on se, joka söi joka aamu aterian
päättäjäisiksi kupillisen myrkkyä.
-- Edouard, paha poika! huudahti rouva Villefort siepaten silvotun
kirjan Edouardin käsistä. -- Sinä olet sietämätön, häiritset meitä.
Mene sisaresi Valentinen luo isoisäsi Noirtier'n huoneeseen.
-- Kirja..., sanoi Edouard.
-- Mitä, kirjako?
-- Niin, minä tahdon kirjan...
-- Miksi leikkasit kuvat irti?
-- Siksi, että se huvitti minua.
-- Mene pois, mene!
-- Minä en mene, ellen saa kirjaa, sanoi lapsi, asettui isoon
nojatuoliin istumaan eikä tapansa mukaan antanut vähääkään periksi.
-- Tuossa on, ja jätä meidät rauhaan, sanoi rouva Villefort.
Ja hän antoi kirjan Edouardille ja vei hänet pois.
Kreivi seurasi katseillaan rouva Villefort'ia.
-- Saammepahan nähdä, sulkeeko hän oven, mutisi hän.
Rouva Villefort sulki oven poikansa jälkeen hyvin huolellisesti. Kreivi
ei ollut sitä huomaavinaan.
Sitten, luotuaan vielä katseen ympärilleen, nuori nainen tuli istumaan
sohvaansa.
-- Sallikaa minun huomauttaa, sanoi kreivi hyväntahtoisesti, niin kuin
hän saattoi toisinaan puhua, -- sallikaa minun huomauttaa, että
kohtelette tuota suloista pilkkakirvestä aivan liian ankarasti.
-- Se on välttämätöntä, sanoi rouva Villefort varmasti niin kuin äiti
ainakin.
-- Hän toisti vain mitä Cornelius Nepos lausuu Mithridateesta, sanoi
kreivi, -- ja keskeytitte hänet juuri silloin, kun hän olisi voinut
todistaa opettajansa etevyyden puolesta ja näyttää olevansa ikäisekseen
hyvin kehittynyt.
-- Totta on, vastasi äiti mielissään kiitoksista, -- että hänellä on
hyvin hyvä pää ja hän oppii helposti mitä vain tahtoo. Hänellä on
kuitenkin eräs vika, hän on nimittäin hyvin itsepäinen. Mutta mitä
hänen puheisiinsa tulee, niin uskotteko, herra kreivi, että kuningas
Mithridates todellakin käytti tuollaisia varokeinoja ja että siitä on
hyötyä?
-- Ehdottomasti. Olen itse käyttänyt samaa keinoa ja olen välttänyt
myrkkykuoleman Napolissa, Palermossa ja Smyrnassa, siis kolmessa eri
tapauksessa, jolloin ilman tätä varokeinoa olisin kuollut.
-- Ja keino siis onnistui?
-- Täydellisesti.
-- Niin, muistan teidän kertoneen samaa jo Perugiassa.
-- Todellakin! sanoi kreivi teeskennellen hämmästystä. -- Sitä en
muista laisinkaan.
-- Kysyin teiltä, vaikuttavatko myrkyt yhtä nopeasti ja yhtä
voimakkaasti Pohjois-Ranskassa syntyneisiin, ja te vastasitte, että
Pohjois-Ranskan kylmät ja tasaiset luonteet eivät ole yhtä
vastaanottavaisia kuin etelän kuumat ja kiihkeät.
-- Se on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Olen nähnyt venäläisten juovan
sellaisia määriä myrkkyä, että napolilainen ja arabialainen olisi
niistä heti kuollut.
-- Uskotte siis, että ihminen on paremmassa turvassa täällä kuin
itämailla ja että meidän sumuisessa ja sateisessa ilmanalassamme voi
helpommin tottua yhä suurempiin myrkkyannoksiin kuin lämpimämmissä
maissa?
-- Varmasti, mutta tietenkin sillä rajoituksella, että ihminen silloin
on suojattu ainoastaan sitä myrkkyä vastaan, johon hän on
totuttautunut.
-- Sen ymmärrän. Ja miten te totuttautuisitte tai oikeammin
totuttauduitte?
-- Keino on helppo. Ajatelkaahan, että jo edeltäpäin tietäisitte, mitä
myrkkyä aiotaan teille antaa ... otaksukaa, että tuo myrkky on
esimerkiksi ... strykniiniä...
-- Strykniiniä saadaan eräästä kasvista, jonka nimi on Brucea
ferruginea, jos oikein muistan, sanoi rouva Villefort.
-- Niin saadaan, vastasi Monte-Cristo. -- Huomaan, että minun ei
tarvitse teille paljoakaan opettaa. Tämähän on ihailtavaa, tuollaiset
tiedot eivät naisissa ole tavallisia.
-- Tunnustan aivan suoraan, sanoi rouva Villefort, -- että olen kovin
kiinnostunut salaisiin tieteisiin. Ne vaikuttavat yhtä voimakkaasti
mielikuvitukseeni kuin runouskin ja supistuvat numeroihin aivan kuin
algebralliset yhtälöt. Mutta jatkakaahan. Asia on hyvin
mielenkiintoinen.
-- No niin, jatkoi Monte-Cristo, -- otaksukaa siis, että tuo myrkky on
strykniiniä ja että otatte sitä ensimmäisenä päivänä milligramman,
toisena kaksi, ja siten kymmenen päivän päästä senttigramman.
Kahdenkymmenen päivän päästä olette nostanut annoksen kolmeen
senttigrammaan. Voitte nauttia sen huoletta, mutta sellaiselle, joka ei
ole ryhtynyt samoihin varokeinoihin kuin te, annos olisi jo hyvin
vaarallinen. No niin, kun kuukauden päästä joisitte samasta astiasta
vettä kuin joku toinen, niin tämä toinen kuolisi ja te tuntisitte
ainoastaan hiukan pahoinvointia, jos veteen nimittäin on sekoitettu
myrkkyä.
-- Olen monta kertaa lukenut tuon kertomuksen Mithridateesta, sanoi
rouva Villefort mietteisiinsä vaipuneena, -- mutta olen pitänyt sitä
taruna.
-- Ei, poikkeuksena monista historian kertomuksista on tämä tosi.
Mutta, hyvä rouva, tiedustelunne ei johdu mistään äkillisestä
mielijohteesta, sillä kolme vuotta sitten teitte minulle samat
kysymykset, ja silloinkin sanoitte, että mielessänne oli tämä kertomus
Mithridateesta.
-- Se on totta, jo nuorena olen mieluimmin tutkinut kasvioppia ja
kivennäisoppia. Ja kun sittemmin sain tietää, että tällaisten aineiden
käyttäminen selitti itämaiden kansojen ja yksilöiden koko elämän, aivan
samoin kuin kukat selittävät rakastuneitten ajatukset, niin surin sitä,
etten ollut mies. Olisin tahtonut olla uusi Flamel, Fontana tai
Cabanis.
-- Sitäkin suuremmalla syyllä, sanoi Monte-Cristo, -- kun itämaalaiset
eivät tyytyneet käyttämään näitä keinoja ainoastaan suojakseen, vaan
aseekseenkin. Tiede tulee heidän käsissään hyökkäysaseeksi vihollisia
vastaan. Käyttämällä oopiumia, belladonnaa, strykniiniä, villikaalia ja
sudenmarjaa he voivat nukuttaa sen, joka aikoi heidät surmata. Jokainen
egyptiläinen, turkkilainen tai kreikkalainen nainen, joita täällä
sanotte noita-akoiksi, tuntee kemiaa niin paljon, että lääkäri siitä
hämmästyy, ja sielutiedettä niin paljon, että rippi-isä voisi
kauhistua.
-- Todellakin, sanoi rouva Villefort, ja hänen silmänsä kiiluivat
omituisesti.
-- Niin, jatkoi Monte-Cristo, -- itämaiset salaiset draamat selviävät
ja loppuvat sen mukaan, mitä kasvia on käytetty herättämään rakkautta
tai tuottamaan kuolemaa. Heillä on juomia, jotka avaavat taivaan, ja
toisia, jotka vaivuttavat ihmisen helvettiin. Näissä on yhtä paljon eri
vivahduksia kuin ihmisen sielullisessa ja moraalisessa elämässä. Sanon
suoraan, että kemia osaa erinomaisesti valmistaa ne keinot, joilla
ihminen saavuttaa rakkautensa tai kostonsa.
-- Mutta, sanoi rouva Villefort, -- nuo itämaiset seurapiirit, joiden
keskessä olette viettänyt osan elämäänne, ovat siis yhtä merkillisiä
kuin ne sadutkin, jotka sieltä tulevat tänne? Ihminen voidaan siis
rankaisematta poistaa elämästä? Sulttaanit ja visiirit, jotka
muodostavat näissä maissa sen, mitä Ranskassa sanotaan hallitukseksi,
ovat siis Harun-al-Rashideja ja Giaffareja ja antavat anteeksi
myrkyttäjälle, jopa tekevät hänet pääministerikseenkin, jos teko on
ollut nerokas, ja kirjoituttavat kertomuksen kultakirjaimilla muistiin
lukeakseen sitä joutohetkinään huvikseen?
-- Ei, armollinen rouva, niin erikoisia oloja ei enää ole
itämaillakaan. Sielläkin on omat poliisinsa, tutkintotuomarinsa,
kuninkaalliset prokuraattorinsa ja erikoistutkijansa. Siellä hirtetään,
mestataan ja seivästetään rikollisia hyvin usein, mutta nämä ovat
taitavia ja osaavat usein eksyttää tutkijoita. Kun Ranskassa jonkun
tyhmeliinin valtaa koston- ja perimisenhimon paholainen ja hän haluaa
syrjäyttää vihollisen tai surmata rikkaan sukulaisen, niin hän menee
rohdoskauppiaan luo, käyttää väärää nimeä -- ja tulee näin helpommin
ilmi kuin jos olisi käyttänyt omaansa -- ja ostaa viisi tai kuusi
grammaa arsenikkia, muka tappaakseen hiiriä ja rottia. Toisinaan hän
menee samassa asiassa viiteen kuuteen eri paikkaan, hänet nähdään siis
samoissa puuhissa monessa eri paikassa ja hänet tunnetaan viisi kuusi
kertaa selvemmin. Kun hän sitten on saanut myrkyn, niin hän antaa
viholliselleen tai sukulaiselleen niin suuren annoksen, että siitä
kuolisi mammuttikin tai mastodontti, ja sen nautittuaan uhri alkaa
päästää sellaisia valitushuutoja, että koko kaupunginosa ne kuulee.
Silloin saapuu joukko poliiseja, lähetetään noutamaan lääkäriä, joka
avaa uhrin vatsan ja löytää sieltä lusikallisittain arsenikkia.
Seuraavana päivänä sadat sanomalehdet kertovat uhrista ja myrkystä.
Samana iltana rohdoskauppias tai rohdoskauppiaat tulevat ilmoittamaan:
"Minä myin arsenikin tälle herralle." Typerä rikollinen joutuu kiinni,
pannaan vankilaan, joutuu kuulusteltavaksi, huomataan syylliseksi,
tuomitaan ja teloitetaan. Jos hän on ylhäinen nainen, niin hän joutuu
elinajakseen vankilaan. Sillä tavoin pohjoismaalaiset kemiaa
ymmärtävät.
-- Minkä sille voi, sanoi nuori nainen nauraen, -- kukin tekee
parhaansa mukaan. Ei jokaisen hallussa ole Medici- ja Borgia-suvun
myrkkyjä.
-- Sallitteko minun nyt selittää, mikä aiheuttaa kaikki nämä tyhmyydet?
sanoi kreivi kohauttaen olkapäitään. -- Näyttämöillämme, sen mukaan
mitä olen voinut päätellä lukemalla näytelmiä, ihmiset nauttivat
pullollisen myrkkyä tai purevat sormuksen kantaa ja kaatuvat kuolleina
maahan. Viisi minuuttia sen jälkeen laskeutuu väliverho, ja yleisö
poistuu. Ei koskaan näe, mitkä ovat murhan seuraukset, ei nähdä
poliiseja, ei vangitsijoita, ja monet luulevat siksi, että tavallisessa
elämässä tapahtuu samoin kuin näyttämöllä. Mutta menkäähän hiukan
Ranskan ulkopuolelle, Aleppoon, Kairoon tai vaikkapa ainoastaan Roomaan
tai Napoliin, niin näette kadulla kulkevan reippaita ja punaposkisia
miehiä, joista ontuva paholainen, jos hän suojaisi teitä viitallaan,
voisi sanoa: "Tuo mies sai kolme kuukautta sitten myrkkyä, ja kuukauden
päästä hän on kuollut!"
-- Mutta, sanoi rouva Villefort, -- he ovat siis löytäneet tuon aqua
tofanan salaisuuden, josta puhelimme Perugiassa.
-- Eihän ihmisten keskuudessa mitään katoa! Taiteet muuttavat
kotiseutuaan ja kiertävät maailmaa; asiat muuttavat nimeä, siinä
kaikki. Jokainen myrkky vaikuttaa erikoisesti johonkin elimeen, toinen
vatsaan, toinen aivoihin, toinen taas suolistoon. Myrkky saa ehkä
aikaan yskän, yskä rintataudin ja jonkin muun taudin, joka on mainittu
tieteen luettelossa, mutta joka ei estä sitä olemasta tappava ja
tulemasta tappavaksi niiden lääkkeiden vaikutuksesta, joita
taitamattomat lääkärit käyttävät, he kun tavallisesti ovat hyvin
huonoja kemistejä. Siten voidaan mies surmata kaikkien taiteen
sääntöjen mukaan, eikä oikeuslaitoksella ole mitään sanottavaa. Eräs
ystäväni, kuuluisa apotti Adelmonte Taorminassa Sisiliassa, mies, joka
oli tutkinut näitä eri kansojen keskuudessa esiintyviä ilmiöitä, on
kertonut minulle paljon tästä.
-- Se on kamalaa, mutta se on ihmeellistä, sanoi nuori nainen, joka oli
kuunnellut aivan liikkumattomana. -- Myönnän, että olen pitänyt noita
juttuja keskiajan keksintöinä.
-- Semmoisia ne ehkä ovat alkujaan, mutta ovat aikojen kuluessa tulleet
täydellisemmiksi. Mitä muuta varten olisivat olemassa aika, kehotukset,
kunniamerkit, ristit, palkinnot, ellei sitä varten, että yhteiskunta
tulisi yhä täydellisemmäksi? Mutta ihminen ei ole täydellinen ennen
kuin vasta silloin, kun hän osaa luoda ja hävittää samalla tavoin kuin
Jumalakin. Hän osaa jo hävittää, puolet on siis jo saavutettu.
Mutta rouva Villefort palasi entiseen puheenaiheeseen.
-- Ovatko siis teidän mielestänne ne myrkyt, joita käyttivät Borgiat,
Medicit, Renét, Ruggierit, ja myöhemmin ehkä paroni Trenk...
-- Ne olivat vain tieteen korkein tulos, ei muuta, vastasi kreivi. --
Luuletteko, että oppinut sillä tavoin kohdistaa voimansa uhriinsa? Ei
suinkaan. Ei, hän rakastaa monimutkaisia selkkauksia, voimannäytteitä,
mielikuvitusta, jos niin voi sanoa. Apotti Adelmonte, jonka äsken
mainitsin, oli tässä suhteessa tehnyt suorastaan ihmeellisiä kokeita.
-- Todellakin!
-- Niin, kerron teille vain yhden. Hänellä oli hyvin kaunis puutarha,
jossa kasvoi vihanneksia, kukkia ja hedelmiä. Näiden vihannesten
joukosta hän valitsi kaikkein viattomimman, kaalin. Kolmen päivän ajan
hän kasteli tätä kaalia arsenikkiliuoksella. Kolmantena päivänä kaali
alkoi käydä keltaiseksi ja kuihtua, silloin se oli otettava maasta.
Kaikkien muiden mielestä se oli täysin kehittynyt kaali, joka näytti
aivan viattomalta, mutta apotti tiesi, että se oli myrkyllinen. Hän vei
kaalin asuntoonsa, otti kaniinin -- apotti Adelmontella oli kokoelma
kaniineja, kissoja ja marsuja, ja se oli yhtä suuri kuin hänen
kukka- ja hedelmävarastonsakin --, apotti otti siis kaniinin ja syötti
sille kaalin lehden; kaniini kuoli. Mikä tutkintotuomari uskaltaisi
tämän johdosta jotakin huomauttaa, ja kuka kuninkaallinen prokuraattori
on koskaan nostanut syytettä Magendieta tai Flourensia vastaan niiden
kaniinien, kissojen ja marsujen tähden, jotka he ovat tappaneet? Ei
kukaan. Kaniini on siis kuollut oikeuslaitoksen siitä vähääkään
välittämättä. Adelmonte antaa keittäjättärensä ottaa kaniinin
sisälmykset pois ja heittää ne tunkiolle. Tällä tunkiolla on kana, joka
nokkii näitä sisälmyksiä ja kuolee seuraavana päivänä vuorostaan. Juuri
kun se on kuolinkamppailussaan, lentää haukka ohitse -- Adelmonten
kotimaassa on paljon haaskahaukkoja, -- vie sen kalliolle ja syö sen.
Kolme päivää myöhemmin haukka, joka tämän aterian jälkeen on voinut
pahoin, tuntee ilmassa päätään huimaavan ja putoaa kalalammikkoonne.
Hauki ja ankerias ovat ahneita syömään, ne käyvät haukan kimppuun.
Otaksukaa, että seuraavana päivänä tuodaan pöytäänne hauki tai
ankerias, joka on neljännessä asteessa myrkytetty, vieraanne on silloin
kahdennessa asteessa myrkytetty ja kuolee kahdeksan tai kymmenen päivän
päästä vatsanväänteisiin, sydämen kouristuksiin ja mahalaukun
pöhötykseen. Toimitetaan ruumiinavaus, ja lääkärit sanovat: Potilas on
kuollut sapessa olleeseen kasvannaiseen tai lavantautiin.
-- Mutta, sanoi rouva Villefort, -- tuo mainitsemanne sarja voi milloin
tahansa katketa. Haukka ehkä ei lennäkään juuri tuona hetkenä ohitse,
ja se voi pudota sadan askelen päähän lammikosta.
-- Siinähän koko taito piileekin. Jos itämailla tahtoo olla etevä
kemisti, täytyy osata ohjata sattumaa. Ja se onnistuukin.
Rouva Villefort näytti miettiväiseltä ja kuunteli.
-- Mutta, sanoi hän, -- arsenikki ei sula. Vaikka sitä nauttii millä
tavoin tahansa, niin sitä on ruumiissa suuri määrä sinä hetkenä, jona
asianomainen on saanut kuolettavan annoksen,
-- Hyvä, huudahti Monte-Cristo, -- juuri tuota samaa minäkin sanoin
Adelmontelle. Hän mietti ja vastasi sisilialaisella sananlaskulla:
"Poikani, maailmaa ei luotu yhtenä päivänä vaan seitsemänä, palatkaa
sunnuntaina." Seuraavana sunnuntaina palasin. Arsenikin sijasta hän
olikin kastellut kaalia strykniiniliuoksella. Tällä kertaa ei kaali
millään tavoin näyttänyt kituvalta. Kaniini ei sen vuoksi epäillyt sitä
hiukkaakaan. Viiden minuutin päästä kaniini kuoli. Kana söi kaniinin
sisälmyksiä ja oli seuraavana päivänä kuollut. Nyt astuimme haukan
sijaan, otimme kanan ja avasimme sen. Tällä kertaa olivat kaikki
erikoiset merkit kadonneet, eikä jäljellä ollut muuta kuin aivan
yleisiä tuntomerkkejä. Ei missään elimessä ollut myrkytyksen merkkiä,
ei näkynyt muuta kuin kiihottunut hermosto, siinä kaikki, ja
aivohalvaus, ei muuta. Kana ei ollut myrkytetty, se oli kuollut
halvaukseen. Se ei ole tavallista kanoissa, mutta sitä tavallisempaa
ihmisissä.
Rouva Villefort näytti vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.
-- Mikä onni, sanoi hän, -- että tuollaisia aineita eivät voi valmistaa
muut kuin kemistit, sillä varmasti toinen puoli maailmaa myrkyttäisi
toisen.
-- Kemistit tai henkilöt, jotka osaavat kemiaa, sanoi Monte-Cristo
aivan kuin ohimennen.
-- Ja sitä paitsi, sanoi rouva Villefort karkottaen väkivaltaisesti
ajatuksensa -- olkoon rikos kuinka huolellisesti tahansa valmistettu,
niin se on aina kuitenkin rikos. Ja vaikka se voikin välttää ihmisten
silmät, niin Jumala sen näkee. Itämaalaiset ovat omantunnonasioissa
meitä kylmemmät ja he ovat viisaasti kyllä poistaneet helvetin. Siinä
kaikki.
-- Tuollaiset arviot voivat kyllä herätä teidänkaltaisessanne
rehellisessä sielussa, mutta järkeily ne piankin kukistaa.
Ihmisajatuksen huonon puolen voi aina keskittää tuohon Jean-Jacques
Rousseaun lauseeseen: "Mandariini surmaa kolmensadan peninkulman päästä
nostamalla sormensa." Ihmisen elämä kuluu tällaisten tekojen
suorittamiseen, ja hän käyttää älyään niiden keksimiseen. Harvat
pistävät puukon toisen rintaan tai antavat mainitsemanne määrän
arsenikkia toiselle: he ovat kiivasluonteisia tai tyhmiä. Mutta jos
vaihdatte ruman sanan lievempään, niin ette tee inhottavaa murhaa,
syrjäytätte vain tieltänne haitallisen olennon ja teette sen ilman
väkivaltaa, ilman suurta melua. Uhrista ei tule marttyyria eikä teistä
pyöveliä: ei vuoda verta, ei kuulu tuskanhuutoja, ei näy kouristuksia,
kuolema ei tule äkkiä ettekä te joudu tekemisiin inhimillisen lain
kanssa, joka sanoo: "Älä häiritse yhteiskuntaa!" Sillä tavoin toimivat
ja myöskin onnistuvat itämaalaiset, nuo tyynet ja veltot ihmiset,
joille aika merkitsee vähän, kun he tahtovat jotakin tärkeää toteuttaa.
-- Mutta omatunto, huokasi rouva Villefort väräjävällä äänellä.
-- Niin, kaikeksi onneksi on omatunto olemassa, sanoi Monte-Cristo,
muuten olisimme tavattoman onnettomia. Tuollaisen voimakkaan teon
jälkeen omatunto meidät pelastaa, sillä se tarjoaa meille tuhat
puolustusta. Ja nämä puolustukset, niin hyvin kuin ne viihdyttävätkin
meidät uneen, eivät suinkaan olisi yhtä päteviä pelastamaan henkeämme
tuomarin edessä. Richard III:l1a mahtoi todellakin olla suuri apu
omastatunnostaan, kun hän oli surmannut Edvard IV:n molemmat pojat. Hän
saattoi todellakin sanoa itselleen: "Nämä molemmat lapset olivat julman
vainoojakuninkaan jälkeläisiä ja olivat perineet isältään kaikki hänen
paheensa. Minä huomasin ne jo alussaan. Nämä molemmat pojat estivät
minua tekemästä onnelliseksi Englannin kansan, jonka he epäilemättä
olisivat tehneet hyvin onnettomaksi." Samalla tavoin auttoi omatunto
lady Macbethia, joka ei tahtonut hankkia valtaistuinta miehelleen, niin
kuin Shakespeare väittää, vaan pojalleen. Äidinrakkaus on niin suuri
hyve ja niin voimakas kiihottaja, että sille täytyy paljon antaa
anteeksi. Duncanin kuoleman jälkeen lady Macbeth olisikin ollut hyvin
onneton, ellei hänellä olisi ollut omaatuntoaan.
Rouva Villefort kuunteli ahneesti näitä kamalia lauseita ja hirveitä
paradokseja, joita kreivi lausui omalla ironisella tavallaan.
Lyhyen vaitiolon jälkeen rouva Villefort sanoi:
-- Tiedättekö, herra kreivi, te olette pelottava todistelija ja näette
maailman hiukan liian synkässä valossa. Oletteko tullut arvostelleeksi
maailmaa tällä tavoin katsellessanne sitä keittopullojenne ja lasienne
läpi? Sillä te olette todellakin suuri kemisti, ja tuo rohto, jota
annoitte pojalleni ja joka nopeasti herätti hänet eloon...
-- Älkää luottako siihen, sanoi Monte-Cristo. -- Yksi tippa riitti
herättämään eloon tämän kuolemaisillaan olevan lapsen, mutta kolme
tippaa olisi ajanut veren sellaisella voimalla hänen keuhkoihinsa, että
hän olisi saanut ankaran sydämentykytyksen, kuusi olisi tukehduttanut
hänet ja vaivuttanut paljon syvempään tainnostilaan kuin se oli, mistä
hän heräsi, ja kymmenen olisi hänet heti paikalla surmannut.
Muistattehan, kuinka kiireesti otin hänen käsistään pullot, kun hän
yritti niihin tarttua?
-- Se on siis kamalaa myrkkyä?
-- Hyvä Jumala, ei suinkaan! Otaksukaamme ensiksikin, ettei
myrkky-sanaa ole olemassa, koska lääketieteessä käytetään mitä
voimakkaimpia myrkkyjä, jotka sopiviin annoksiin jaettuina tulevat
terveyttä tuottaviksi lääkkeiksi.
-- Mitä se siis oli?
-- Se oli nestettä, jonka on valmistanut ystäväni apotti Adelmonte ja
jota hän on opettanut minut käyttämään.
-- Se mahtaa olla oivallinen lääke kouristuksia vastaan, sanoi rouva
Villefort.
-- Aivan verraton. Olettehan sen itsekin nähnyt, sanoi kreivi, -- ja
olenkin sitä usein käyttänyt, vaikka mahdollisimman varovaisesti,
lisäsi hän nauraen.
-- Sen uskon, vastasi rouva Villefort samalla tapaa. -- Mitä minuun
tulee, olen hyvin hermostunut ja helposti pyörryn; jonkun apotti
Adelmonten pitäisi määrätä minulle lääkettä, jonka avulla voisin
helposti hengittää ja saada mieleni rauhoittumaan, sillä pelkään
jonakin päivänä kuolevani hengenahdistukseen. Mutta kun sellaista
lääkäriä ei helpolla löydy Ranskasta, eikä apottinne kai minun
tähteni matkusta Ranskaan, niin täytyy minun tyytyä Planchen
kouristuslääkkeisiin, joiden lisäksi käytän paljon piparminttua ja
Hoffmannin tippoja. Tässä on pastilleja, joita olen erityisesti
valmistuttanut ja joita otan aina kaksi kerrallaan.
Monte-Cristo avasi kilpikonnanluisen rasian, jonka nuori nainen hänelle
ojensi, ja hengitti pastillien tuoksua niin kuin ainakin mies, joka
tuntee sellaisten valmistustavat.
-- Ne ovat oivallisia, sanoi hän, -- mutta ne on nieltävä, ja se on
mahdotonta, kun asianomainen on pyörtynyt. Niinpä on minun lääkkeeni
parempi.
-- Minäkin pitäisin siitä enemmän, varsinkin kun olen nähnyt, millaisen
vaikutuksen se saa aikaan. Mutta sen valmistus on varmaankin salaisuus,
enkä tahdo olla epähieno ja udella sitä.
-- Mutta minä rohkenen tarjota sitä teille, sanoi Monte-Cristo nousten.
-- Todellakin!
-- Mutta muistakaa vain se, että pieninä annoksina se on lääke, mutta
suurina myrkky. Yksi tippa herättää eloon, niin kuin itse näitte, mutta
viisi tai kuusi surmaa ehdottomasti ja tekee sen sitäkin kamalammalla
tavalla, kun se esimerkiksi viiniin tiputettuna ei vähääkään muuta
viinin makua. Mutta nyt lopetan, sillä muuten näyttää siltä kuin
haluaisin antaa teille neuvoja.
Kello löi puoli seitsemän. Palvelija ilmoitti erään rouva Villefort'in
ystävän, joka tuli hänen luokseen päivälliselle.
-- Jos minulla olisi ilo saada nähdä teidät kolmannen tai neljännen
kerran, herra kreivi, sen sijaan että nyt näen teidät vasta toisen
kerran, ja jos minulla olisi kunnia olla ystävänne, sen sijaan että nyt
olen ainoastaan tuttavanne, niin pyytäisin teitä jäämään päivälliselle.
-- Tuhannet kiitokset, sanoi kreivi. -- Olen itse lupautunut muualle.
Olen luvannut viedä erään, tuttavani kreikkalaisen prinsessan,
oopperaan, jossa hän ei ole vielä ollut, ja hän odottaa minua.
-- Menkää siis, mutta älkää unohtako reseptiäni.
-- Kuinka voisin! Silloinhan minun täytyisi unohtaa keskustelummekin.
Ja sehän on mahdotonta.
Monte-Cristo kumarsi ja poistui. Rouva Villefort jäi mietteisiinsä.
-- Hän on kummallinen mies, sanoi hän, -- ja hän näyttää aivan siltä,
kuin hänen ristimänimensä voisi olla Adelmonte.
Monte-Cristo oli saavuttanut enemmän kuin oli odottanutkaan.
-- Tässä on hyvä maaperä, sanoi hän mennessään. -- Ja olen varma siitä,
että siihen laskettu siemen ei jää itämättä.
Seuraavana päivänä hän lupauksensa mukaan lähetti pyydetyn reseptin.