Kun on ennättänyt kulkea kaksi kolmannesta Saint-Honorén
esikaupungista, näkyy erään komean rakennuksen takana, joka tässä
muutenkin ylellisessä kaupunginosassa herättää erikoista huomiota,
laaja puutarha. Tuuheat kastanjapuut levittävät oksiaan
vallinkorkuisten muurien yli ja pudottavat keväällä kukkiaan kahteen
hiotusta kivestä tehtyyn maljakkoon, jotka ovat Ludvig XIII:n aikaisen
ristikkoportin sivupylväitten päässä.
Tätä käytävää ei enää käytetä, vaikka maljakoiden komeat geraniumit
liehuttavatkin tuulessa täplikkäitä lehtiään ja heleänpunaisia
kukkiaan, sillä rakennuksen omistaja on jo kauan sitten tyytynyt
rakennukseen, sen kadunpuoleiseen pihaan ja tuon portin takana olevaan
puutarhaan. Ennen tästä portista tultiin keittiökasvitarhaan, joka oli
tynnyrinalan laajuinen ja kuului talon yhteyteen. Mutta keinottelun
demoni oli vetänyt viivan -- nimittäin kadun -- tämän kasvitarhan
toiseen päähän, ja katu oli jo ennen olemassaoloaankin saanut nimen ja
nyttemmin ruostuneen nimikilven. Alueen omistaja oli aikonut saada
tämän kasvitarhan myydyksi, jotta sille voitaisiin rakentaa talo
tulevan kadun varrelle, joka kilpailisi tuon komean pariisilaisen
kulkuväylän Saint-Honoré-kadun kanssa.
Mutta keinotteluissa ihminen päättää ja raha määrää. Ristitty katu
kuoli kehdossaan. Keittiökasvitarhan ostaja ei voinutkaan sitä myydä
niin kalliista hinnasta kuin oli toivonut. Hän jäi odottamaan hintojen
nousua saadakseen korvauksen kärsimistään tappioista ja koroitta
jääneestä rahasummastaan, ja sillä välin hän vuokrasi tämän palstan
eräälle puutarhurille viidestäsadasta frangista vuodessa.
Hän sai näin rahoilleen korkoa puoli prosenttia, mikä ei suinkaan ollut
paljon siihen aikaan, jolloin ihmiset pitivät viittäkymmentä prosenttia
liian vähänä.
Niin kuin jo äsken mainitsimme, ei kasvitarhaan johtavaa porttia
käytetty ja sen saranat ruostuivat. Jotta puutarhurit eivät alhaisilla
katseillaan likaisi aatelista puistoa, oli ristikkoon naulattu kuuden
jalan korkuinen laudoitus. Tosin laudat eivät liity niin tiiviisti
toisiinsa, ettei niiden raosta olisi voinut pilkistää puutarhaan, mutta
talon asukkaat ovat siksi vakavia henkilöitä, että heidän ei tarvitse
pelätä uteliaita katseita.
Kasvitarhassa kasvoi kaalien, porkkanoiden, retiisien, herneitten ja
melonien sijasta korkeita mailasia, mistä saattoi päättää, että sitä ei
ollut jätetty aivan kokonaan kesannoksi. Pienestä matalasta portista
päästiin tälle aidatulle alueelle, jonka sen vuokraajat olivat viikko
sitten jättäneet sen hedelmättömyyden tähden ja joka ei nyt tuottanut
enää puoltakaan prosenttia omistajalleen.
Rakennuksen puolella ulottavat kastanjat oksansa muurin yli, mutta se
ei estä muita valolle ahneita puistopuita pistämästä oksiaan niiden
lomitse. Eräässä puiston nurkassa, jossa lehvistö on niin tiheää, että
valo tuskin pääsee sen lävitse, on leveä kivipenkki ja puutarhatuoleja.
Siitä voi päättää, että tämä on jonkun rakennuksessa asujan
lempipaikka. Sadan askelen päässä siitä on rakennus, joka tuskin näkyy
tiheän puiston keskeltä. Tämä paikka on viisaasti valittu, sillä
aurinko ei sinne paista ja se on viileä kaikkein kuumimpinakin päivinä;
siellä linnut laulavat, ja paikka on loitolla talosta ja kadusta, siis
asioista ja melusta.
Eräänä harvinaisen kuuman kevätpäivän iltana oli tällä penkillä kirja,
päivänvarjo, työkori ja palttinanenäliina, jonka ompelus oli aloitettu.
Ja portin luona silmät lautojen raosta tähystämässä seisoi nuori nainen
katselemassa äsken mainitsemaamme autioon puutarhaan.
Melkein samalla hetkellä avautui tämän alueen portti hiljaa, ja siitä
tuli nuori, pitkä, harteikas mies, jolla oli yllään karkeasta
palttinasta tehty työtakki ja samettilakki, mutta jonka mustat ja hyvin
hoidetut hiukset, viikset ja parta sotivat tätä halpaa pukua vastaan.
Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, vakoiliko kukaan häntä,
pujahti portista, sulki sen jäljestään ja astui kiireesti
ristikkoporttia kohden.
Nähdessään miehen, jota hän epäilemättä odotti, mutta jonka asu oli
outo, nuori tyttö pelästyi ja peräytyi.
Mutta portin rakojen välistä oli nuori mies, joka niin kuin
rakastavaiset ainakin oli tarkka huomaamaan, nähnyt valkoisen hameen ja
sinisen vyön vilahtavan. Hän lähestyi laudoitusta ja painaen suunsa
erääseen rakoon sanoi:
-- Älkää pelätkö, Valentine, minä täällä olen.
Nuori tyttö lähestyi.
-- Miksi tulitte niin myöhään tänään? Me syömme aivan kohta
päivällistä, ja minun täytyi keksiä jos joitakin tekosyitä päästäkseni
äitipuolestani, joka minua vaanii, kamarineidostani, joka minua
vakoilee, ja veljestäni, joka minua kiusaa. Tulin tänne muka tekemään
käsityötä, mutta se ei taida pitkään aikaan valmistua. Kun olette
pyytänyt anteeksi viipymistänne, niin selittäkää, miksi olette valinnut
tuon uuden valepuvun. En ollut teitä tuntea.
-- Rakas Valentine, sanoi nuori mies, -- te olette niin paljon
korkeammalla minua, etten uskalla puhua rakkaudestani, ja kuitenkin
joka kerta, kun teidät näen, minun täytyy sanoa, että jumaloin teitä.
Minun täytyy puhua, että omien sanojeni kaiku hivelisi suloisesti
sydäntäni silloin, kun en saa teitä nähdä. Nyt kiitän teitä
nuhteistanne, ne kuuluvat suloisilta, sillä ne todistavat, että
ajattelitte minua. Tahdoitte tietää, miksi viivyin ja miksi minulla on
nämä pukimet. Kerron sen teille ja toivon, että annatte sen minulle
anteeksi. Olen valinnut uuden toimen.
-- Toimen...! Mitä sillä tarkoitatte, Maximilien? Ja olemmeko niin
onnellisia, että teillä on varaa laskea leikkiä asioistamme.
-- Jumala varjelkoon minua laskemasta leikkiä siitä, mikä on elämäni.
Kun olin väsynyt juoksemaan pitkin kenttiä ja kiipeilemään muurien yli
ja kun te vielä eilen pelotitte minua sillä, että isänne jonakin
päivänä voi ottaa minut kiinni varkaana ja minä sillä tavoin häpäisisin
koko armeijan kunniaa, olen nyt muuttunut ratsumestarista puutarhuriksi
ja ottanut ylleni uuden toimeni mukaisen puvun.
-- Kuinka ajattelematonta!
-- Päinvastoin, viisain teko, minkä eläissäni olen tehnyt, sillä nyt
olemme turvassa.
-- Selittäkäähän tarkemmin.
-- Menin tämän puutarhan omistajan luo. Sopimus edellisten vuokraajien
kanssa oli loppunut, ja minä vuokrasin puutarhan. Nämä keittiökasvit
ovat nyt minun, Valentine. Ei mikään estä nyt minua rakentamasta vajaa
tähän puutarhaan ja elämästä muutaman askelen päässä teistä. En voi
enää hillitä iloani ja onneani. Tiedättekö, kuinka paljon tällainen
onni maksaa? Sitä tietysti ette tiedä. No niin, tämä onni, tämä autuus,
tämä ilo maksaa minulle, arvatkaahan kuinka paljon?... Viisisataa
frangia, joka on maksettava vuosineljänneksittäin. Huomaattehan, että
tästä lähtien ei meidän tarvitse mitään pelätä. Olen täällä omalla
alueellani, voin nostaa tikapuut muuria vastaan ja katsoa sen yli, ja
tarvitsematta pelätä vartijan tulevan minua häiritsemään on minulla
oikeus sanoa, että rakastan teitä, mikäli ei ylpeyttänne loukkaa se,
että tunnustus tulee työpukuisen puutarhurin suusta.
Valentine huudahti ilosta. Mutta sitten hän äkkiä sanoi murheellisesti,
aivan kuin synkkä pilvi olisi peittänyt auringon:
-- Oi Maximilien, olemme nyt liiaksikin vapaita, onnemme kiusaa
Jumalaa, me käytämme väärin vapauttamme, ja jonakin päivänä syöksymme
turmioon.
-- Kuinka voitte sanoa sellaista minulle, ystäväni, minulle, joka joka
päivä olen teille todistanut, että ajatukseni ja tunteeni ovat teidän
ajatustenne ja tunteittenne vallassa? Mikä teissä on herättänyt
luottamuksen minuun? Kunniantuntoni, eikö niin? Kun sanoitte minulle,
että epämääräinen vaisto varoitti teitä vaarasta, tarjouduin minä
palvelemaan teitä pyytämättä muuta palkkaa kuin onnen saada palvella
teitä. Olenko sanoin tai töin antanut teille aihetta katua sitä, että
valitsitte minut kaikkien niiden joukosta, jotka olivat valmiit
kuolemaan puolestanne? Sanoitte minulle olevanne kihloissa Franz
d'Epinayn kanssa ja että isänne oli päättänyt tämän avioliiton. Se oli
siis varma, koska kaikki, mitä Herra Villefort tahtoo, ehdottomasti
tapahtuukin. No niin, olen pysynyt syrjässä ja odottanut, että kohtalo
puuttuisi asiaan. Te rakastatte minua, säälitte minua, Valentine, ja
olette sen minulle tunnustanutkin. Kiitos niistä suloisista sanoista,
sanokaa ne uudelleen, ja kaikki huoleni haihtuvat.
-- Juuri se onkin tehnyt teidät uskaliaammaksi, Maximilien, ja se tekee
elämäni samalla niin suloiseksi ja onnettomaksi, että monesti kysyn
itseltäni, kumpi on parempi, murheko, jonka äitipuoleni ankaruus ja
velipuoleni liiallinen suosiminen saa aikaan, vai tämä onni, joka on
vaaroja täynnä.
-- Vaaroja! huudahti Maximilien. -- Kuinka voitte lausua niin julman ja
samalla väärän sanan! Oletteko koskaan nähnyt minua nöyrempää orjaa?
Olette toisinaan sallinut minun lausua teille muutaman sanan,
Valentine, mutta olette kieltänyt minua seuraamasta teitä. Olen
noudattanut määräystänne. Siitä asti, kun tulin tähän puutarhaan, kun
olen puhutellut teitä tämän portin läpi, kun olen näin lähellä teitä,
sanokaa, olenko kertaakaan koettanut koskettaa hameenne lievettä portin
läpi, olenko yrittänyt kiivetä muurin yli, vaikka se minulle, nuorelle
ja voimakkaalle miehelle, olisi helppoa? En koskaan ole soimannut
kylmäkiskoisuuttanne. Olen ollut sidottu sanaani aivan kuin entisajan
ritari. Myöntäkää edes tämä.
-- Se on totta, sanoi Valentine pistäen lautojen välistä hienot
sormenpäänsä, joita Maximilien suuteli. -- Se on totta, olette
todellakin oikea ystävä. Mutta olette toiminut vain omaa etuanne
silmällä pitäen, sillä sinä päivänä, jona orja tulee vaativaiseksi, hän
menettää kaiken. Olette luvannut veljen ystävyyttä minulle, jota isä
lyö laimin, äitipuoli vainoaa ja jolla ei ole muuta lohduttajaa kuin
mykkä, liikkumaton vanhus. Hänen kätensä ei voi kättäni pusertaa, vain
hänen silmänsä puhuvat minulle ja hänen sydämensä epäilemättä sykkii
ainoastaan minua varten. Kuinka kohtalo onkaan ilkkunut tehdessään
vihollisikseni ja vainoojikseni kaikki ne, jotka ovat minua
voimakkaammat, ja antaessaan puolikuolleen miehen tuekseni! Oi
Maximilien, sanon vielä kerran, että olen hyvin onneton ja että teette
oikein rakastaessanne minua minun tähteni ettekä oman itsenne tähden.
-- Valentine, sanoi nuori mies syvästi liikutettuna, -- en voi sanoa
rakastavani teitä, sillä rakastan myöskin sisartani ja lankoani, mutta
tunteeni heitä kohtaan on tyyni ja rauhallinen eikä vähääkään muistuta
sitä, mitä tunnen teitä kohtaan. Ajatellessani teitä vereni kiehuu,
rintani nousee ja sydämeni pääsee valloilleen. Mutta tätä voimaa, tätä
tulta, tätä yliluonnollista tarmoa käytän rakkauteni hallitsemiseen
vain siihen asti, kunnes sanotte, että saan sitä käyttää teidän
palvelemiseenne. Franz d'Epinayn sanotaan viipyvän vielä vuoden ajan
poissa, ja kuinka monella tavalla voikaan sattuma meitä sinä aikana
auttaa! Toivokaamme siis, toivominen on niin suloista ja armasta! Mutta
te, Valentine, joka soimaatte itsekkyyttäni, mitä olette tänä aikana
ollut minulle? Kaunis ja kylmä kuvapatsas. Puhutte minulle
sulhasestanne Franz d'Epinaysta ja huokailette ajatellessanne, että
jonakin päivänä voitte olla hänen omansa. Siinäkö kaikki, Valentine,
mitä tunnette minua kohtaan? Pyhitän teille elämäni, annan teille
sieluni, teille kuuluu sydämeni jokainen sykähdys, ja kun kokonaan olen
omanne, kun itselleni tunnustan, että kuolen, jos teidät kadotan, niin
te ette edes kauhistu ajatellessanne joutuvanne toisen omaksi! Oi
Valentine, Valentine, jos olisin teidän sijassanne, jos olisin
tuntenut, että minua rakastetaan niin kuin minä teitä rakastan, olisin
sata kertaa jo pistänyt käteni ristikon raosta, puristanut Maximilien
raukan kättä ja sanonut: "Olen teidän omanne tässä ja tulevassa
elämässä!"
Valentine ei vastannut mitään, mutta nuori mies kuuli hänen huokaavan
ja nyyhkyttävän.
Maximilienin mielessä tapahtui nopea muutos.
-- Valentine, oi Valentine, huudahti hän, -- unohtakaa sanani, jos
niissä on ollut jotakin loukkaavaa!
-- Ei, sanoi Valentine, -- olette oikeassa. Mutta ettekö näe, että olen
onneton ihminen, yksinäni melkein vieraassa talossa. Jo siitä asti, kun
olin kymmenvuotias, ovat tahtoani joka hetki taivuttaneet rautaisen
lujat luonteet, jotka ovat minua vainonneet. Kukaan ei näe mitä kärsin,
enkä ole puhunut siitä muille kuin teille. Muiden nähden kaikki ovat
minulle hyviä ja helliä, vaikka todellisuudessa ovatkin minulle
vihamielisiä. Ihmiset sanovat: herra Villefort on niin ankara mies,
että hän ei voi tytärtään kohtaan olla erityisen hellä, mutta tytär on
onnekseen saanut äitipuolestaan uuden äidin. No niin, kaikki erehtyvät;
isäni ei välitä minusta, äitipuoleni vihaa minua, ja tämä viha on
sitäkin pelottavampi, kun se aina kätkeytyy hymyilyyn.
-- Vihaa teitä, Valentine! Kuinka hän saattaa teitä vihata?
-- Ystäväni, sanoi Valentine, -- minun täytyy myöntää, että tämä hänen
vihansa minua kohtaan johtuu melkein luonnollisesta tunteesta. Hän
jumaloi poikaansa, veljeäni Edouardia.
-- Entä sitten?
-- Onhan outoa sekoittaa raha-asioita keskusteluihimme, mutta uskon,
että hänen vihansa johtuu siitä. Hän ei ole rikas, mutta minä olen jo
saanut äitini perinnön, ja se tulee herra ja rouva Saint-Méranin
kuoltua melkein kahta vertaa suuremmaksi. Siksi pelkään, että hän
kadehtii minua. Hyvä Jumala, jos lahjoittamalla hänelle puolet
omaisuudestani olisin herra Villefort'in luona siinä asemassa kuin
tytär on isänsä talossa, niin luovuttaisin sen heti paikalla hänelle.
-- Valentine parka!
-- Niin, olen kahleisiin sidottu, mutta samalla tunnen itseni niin
heikoksi että nämä siteet sittenkin minua tukevat, enkä tohdi niitä
katkaista. Isäni on sitä paitsi mies, jonka määräyksiä ei rankaisematta
voi rikkoa. Hän on voimakas minun suhteeni, teidän suhteenne ja
kuninkaankin suhteen, sillä häntä suojaa moitteeton menneisyys ja
melkein loukkaamaton arvoasema. Oi Maximilien, vannotan teitä, älkää
taistelko, sillä tässä taistelussa pelkään sekä teidän että itseni
joutuvan tuhoon.
-- Mutta, Valentine, miksi olette noin epätoivoissanne ja näette
tulevaisuuden niin perin synkkänä?
-- Oi ystäväni, siksi, että arvostelen sitä menneisyyden perusteella.
-- Mutta ajatelkaahan, että vaikka en olekaan kyllin arvokas
aviomieheksenne aateliston kannalta katsottuna, niin olen kuitenkin
monella tavalla suhteissa siihen seurapiiriin, jossa te liikutte. Se
aika on jo mennyt, jolloin Ranskassa oli kaksi Ranskaa. Kuningaskunnan
aikaiset perheet ovat sulautuneet keisarikunnan aikaisiin.
Peitsiaatelisto on liittynyt kanuunaylhäisöön. Minä kuulun tähän
jälkimmäiseen. Minulla on hyvä tulevaisuus armeijassa, omaisuuteni on
pienehkö mutta varma. Isäni muistoa kunnioitetaan kotiseudullamme ja
häntä pidetään rehellisimpänä kauppiaana, mitä on koskaan ollut. Sanoin
kotiseudullamme, Valentine, sillä te olette melkein marseillelainen.
-- Älkää puhuko minulle Marseillesta, Maximilien; se tuo mieleeni
äitini, enkelin, joka kuoli kaikkien kaipaamana ja joka lyhyen elonsa
aikana suojasi lastaan. Ehkä hän vieläkin suojaa minua ikuisesta
asunnostaan taivaasta. Oi, jos äitiraukkani vielä eläisi, ei minun
tarvitsisi mitään pelätä. Kertoisin hänelle, että rakastan teitä, ja
hän kyllä meitä suojelisi.
-- Oi Valentine, sanoi Maximilien, -- jos hän eläisi, ehkä en silloin
teitä tuntisikaan, sillä sanoittehan, että silloin olisitte onnellinen,
ja onnellinen Valentine tuskin katsahtaisi minuun muuten kuin
halveksien.
-- Ystäväni, huudahti Valentine, -- nyt te vuorostanne arvostelette
minua väärin... Mutta sanokaahan...
-- Mitä minun pitäisi sanoa? kysyi Maximilien nähdessään nuoren tytön
arkailevan.
-- Sanokaahan, jatkoi nuori tyttö, -- eikö ennen muinoin Marseillessa
ollut teidän isänne ja minun isäni välillä joitakin riitaisuuksia?
-- Ei minun tietääkseni, vastasi Maximilien, -- ellei sen vuoksi, että
isänne oli Bourbonien innokas puoltaja ja minun isäni keisarin
puoluelainen. En usko, että heidän välillään mitään muuta epäsopua oli.
Mutta miksi tätä kysytte, Valentine?
-- Kerron sen teille, sanoi nuori tyttö, -- sillä teidän pitää saada
tietää kaikki. Se tapahtui sinä päivänä, jolloin teidän nimittämisenne
kunnialegioonan ritariksi oli sanomalehdessä. Olimme kaikki isoisäni,
herra Noirtier'n luona ja läsnä oli myöskin herra Danglars,
tiedättehän, tuo pankkiiri, jonka hevoset äskettäin olivat surmata
äitini ja veljeni. Luin ääneen sanomalehteä isoisälleni, herrojen
keskustellessa neiti Danglars'in avioliitosta. Kun tulin siihen
kohtaan, jossa teistä mainittiin ja jonka jo tiesin, sillä edellisenä
aamuna olitte maininnut minulle tuon iloisen uutisen, -- kun siis tulin
siihen kohtaan, olin hyvin onnellinen ... mutta samalla pelkäsin lausua
ääneen teidän nimeänne, ja olisinkin jättänyt nimenne lukematta, ellei
sitä olisi voitu käsittää väärin; rohkaisin siis mieleni ja luin.
-- Rakas Valentine?
-- No niin, heti kun mainitsin nimenne, käänsi isäni päänsä minuun.
Olin niin varma siitä (huomaattehan kuinka typerä olen!), että nimenne
mainitseminen vaikuttaisi aivan kuin salaman isku kaikkiin, ja olinkin
näkevinäni isäni vavahtavan ja (siinä ainakin varmasti erehdyin) herra
Danglars'inkin. "Morrel", sanoi isäni, "odottakaahan!" (Hän rypisti
silmäkulmiaan.) "Onkohan hän noita Marseillen Morreleja, noita
vimmattuja bonapartisteja, jotka vuonna 1815 tuottivat meille niin
paljon huolta?" -- "On", sanoi herra Danglars. "Luulen, että hän on
entisen laivanvarustajan poika."
-- Todellako! sanoi Maximilien. -- Entä mitä isänne siihen vastasi?
Kertokaahan, Valentine!
-- Jotain niin kauheaa, etten tohdi sitä teille sanoa.
-- Sanokaa se kuitenkin, kehotti Maximilien hymyillen.
-- "Heidän keisarinsa", sanoi hän, "osasi panna nuo intoilijat oikealle
paikalleen. Hän sanoi heitä kanuunanruoaksi, ja nimi sopiikin heille.
Ilokseni huomaan, että uusi hallitus noudattaa samaa terveellistä
järjestelmää. Vaikka hallitus pitäisi vain tämän tähden Algeriaa
hallussaan, niin se olisi viisas teko, vaikkakin se tulee meille
maksamaan liian paljon."
-- Tuo on todella jokseenkin raakaa politiikkaa, sanoi Maximilien. --
Mutta älkää, rakas ystävä, punastuko herra Villefort'in puheita. Kunnon
isäni ei siinä suhteessa ollut hiukkaakaan parempi, ja hän sanoi usein:
"Miksi ei keisari, joka saa niin paljon hyvää aikaan, muodosta
rykmenttiä tuomareista ja asianajajista ja lähetä sitä aina
ensimmäisenä tuleen?" Näettehän, rakas ystävä, että puolueet vetävät
toisilleen vertoja ajatusten lempeydessä. Mutta mitä herra Danglars
sanoi kuullessaan nämä kuninkaallisen prokuraattorin sanat?
-- Hän alkoi nauraa tuota pilkallista nauruaan, joka aina on mielestäni
tuntunut petomaiselta. Heti sen jälkeen he nousivat ja poistuivat.
Mutta silloin näin, että isoisäni oli tavattoman kuohuksissaan. Minun
täytyy selittää, Maximilien, että minä yksinäni huomaan, milloin hän on
kuohuksissaan, ja minä luulen, että keskustelu, joka tapahtui hänen
kuultensa -- sillä isoisä raukkaa ei enää oteta lainkaan huomioon --
oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Olihan puhuttu pahaa hänen
keisaristaan, ja hänhän on kaikesta päättäen ollut kiivas keisarin
kannattaja.
-- Hän olikin keisarikunnan aikana kuuluisa, sanoi Maximilien. -- Hän
oli senaattori, ja tiedätte ehkä, että hän otti osaa kaikkiin niihin
salaliittoihin, joita kuningaskunnan aikana tehtiin.
-- Olen kuullut toisinaan kuiskattavan, että isoisä olisi bonapartisti,
isä kuningasmielinen. Mutta minkä minä sille voin?... Käännyin siis
hänen puoleensa. Hän loi katseen sanomalehteen. "Mikä teidän on?"
kysyin minä. "Oletteko tyytyväinen?" Hän nyökkäsi vastaukseksi. --
"Siihenkö, mitä isä sanoi?" kysyin minä. -- Hän pudisti päätään. --
"Siihenkö, mitä herra Danglars sanoi?" -- Hän pudisti uudelleen
päätään. -- "Siis siihen, että herra Morrel", en tohtinut sanoa
Maximilien, "on nimitetty kunnialegioonan upseeriksi?" -- Hän nyökkäsi.
Voitteko uskoa: hän oli siis tyytyväinen siihen, että te, jota hän ei
tunnekaan, tulitte nimitetyksi kunnialegioonan upseeriksi. Tämä on
varmaankin järjetöntä minun puoleltani, sillä sanotaan, että hän tulee
uudelleen lapseksi. Mutta rakastan häntä entistä enemmän tuon
nyökkäämisen vuoksi.
-- Kummallista, sanoi Maximilien. -- Isänne siis vihaa minua, jota
vastoin isoisänne... Puolueiden viha ja rakkaus on kummallista!
-- Vaiti! huudahti äkkiä Valentine. -- Piiloutukaa, paetkaa, joku
tulee!
Maximilien tarttui heti lapioonsa ja alkoi kiivaasti kääntää maata.
-- Neiti! Neiti! huusi ääni puiden takaa. -- Rouva Villefort etsii
teitä kaikkialta. Salongissa on vieras.
-- Vieras, sanoi Valentine levottomana. -- Kuka on tullut vieraisiin?
-- Joku ylhäinen herra, prinssi, en tiedä, kreivi Monte-Cristo.
-- Minä tulen, sanoi Valentine äänekkäästi.
Mies ristikon toisella puolella vavahti, sillä hän tiesi, että sen
päivän kohtaaminen oli nyt lopussa.
-- Mitenkä kreivi Monte-Cristo tuntee herra Villefort'in, mietti
Maximilien nojaten lapioonsa.