Muutaman minuutin päästä kreivi saapui Meslay-kadun 14:n kohdalle.
Talo oli valkoinen, hauskan näköinen, ja sen edessä oli pieni piha,
jossa oli pensaita ja kauniita kukkia.
Portinvartijan kreivi tunsi vanhaksi Coclekseksi. Mutta kun tällä, niin
kuin muistamme, oli vain toinen silmä ja sekin yhdeksässä vuodessa
suuresti heikontunut, hän ei tuntenut kreiviä.
Päästäksensä talon pääoven eteen täytyi vaunujen kiertää kaunis
suihkulähde. Tämä ylellisyys oli herättänyt naapureissa kateutta, ja
siksi sanottiinkin taloa Pikku-Versailles'iksi.
Tarpeetonta on sanoakaan, että suihkulähteen säiliössä uiskenteli suuri
joukko punaisia ja keltaisia kaloja.
Talon kellarikerroksessa oli keittiö ja kellarit, ja paitsi varsinaista
alakertaa talossa oli vielä kaksi muuta kerrosta ja ullakkohuoneet.
Nuoret olivat ostaneet talon kaikkinensa, mitä siihen kuului: suuri
tehdasrakennus, kaksi puutarhan perällä olevaa piharakennusta sekä itse
puutarha. Emmanuel oli heti ensi silmäyksellä huomannut, että hän
saattoi tästä ostosta hyötyä. Hän oli pidättänyt talon itselleen ja
vetänyt viivan, toisin sanoen, rakentanut muurin puutarhan poikki ja
antanut vuokralle tehtaan sekä molemmat piharakennukset ynnä niihin
kuuluvan osan puutarhaa. Sillä tavoin hän itse asui jokseenkin
huokealla, ja hänen asuntonsa oli niin erillään, että vaativaisinkaan
Saint-Germainin palatsin omistaja ei olisi parempaa voinut itselleen
toivoa.
Ruokasalin sisustus oli tammea, salongin mahonkia ja sinistä samettia,
makuuhuoneen sitruunapuuta ja viheriäistä silkkiä. Näiden lisäksi oli
työhuone Emmanuelia varten, joka oli tehnyt työtä, ja musiikkisali
Julietä varten, joka oli harjoittanut musiikkia.
Seuraava kerros oli kokonaan Maximilienin hallussa. Se oli aivan
samanlainen kuin sisarenkin huoneisto, sillä erotuksella vain, että
ruokasali oli muutettu biljardisaliksi, jonne hän toi tovereitansa.
Hän tarkasti puutarhan portilla hevosensa sukimista ja poltteli sikaria
juuri silloin, kun kreivin vaunut ajoivat portin eteen.
Cocles avasi portin, niin kuin olemme maininneet, ja Baptistin hyppäsi
istuimeltaan ja kysyi, ottavatko herra ja rouva Herbault sekä herra
Maximilien Morrel kreivi Monte-Criston vastaan.
-- Kreivi Monte-Cristo! huudahti Maximilien, heitti sikarinsa pois ja
riensi tulijaa vastaan. -- Tietysti me otamme hänet vastaan. Kiitos,
tuhannet kiitokset herra kreivi, kun ette unohtanut lupaustanne!
Ja nuori upseeri pudisti niin sydämellisesti kreivin kättä, että tämän
täytyi uskoa hänen tarkoittaneen sanoillaan täyttä totta. Hän huomasi,
että häntä oli todella odotettu ja että hänet otettiin sydämellisesti
vastaan.
-- Tulkaa, tulkaa, sanoi Maximilien, -- tahdon saattaa teidät sisään,
sillä teidän kaltaistanne miestä ei palvelija saa ilmoittaa. Sisareni
on puutarhassa katkomassa kuihtuneita ruusunoksia, ja langollani on
käsissään sanomalehtensä, joita hän lukee muutaman askelen päässä
vaimostaan, sillä Emmanuel pysyttelee aina enintään neljän metrin
päässä rouva Herbaultista ja päinvastoin.
Nuori, noin kaksikymmenviisivuotias nainen, joka silkkinen aamupuku
yllään leikkeli pähkinänruskeata ruusupensasta, kohotti päätään
kuullessaan askelten äänen.
Tämä nuori nainen oli pikku Julie, josta oli tullut rouva Herbault,
niin kuin Thomson & Frenchin edustaja oli ennustanut.
Hän kirkaisi nähdessään vieraan. Maximilien alkoi nauraa.
-- Älä säikähdä, sisar, sanoi hän, -- kreivi on vasta pari kolme päivää
ollut Pariisissa, mutta hän tietää jo, mitä maraisilaisen
koroillaaneläjän elämä on, ja ellei hän sitä tiedä, niin sinä saat sen
hänelle selittää.
-- Hyvä herra, sanoi Julie, -- tuodessaan teidät tänne veljeni
suorastaan petti minut, hän kun ei vähääkään välitä siitä, millaisessa
puvussa hänen sisarensa on... Penelon!... Penelon!...
Ukko, joka lapio kädessä kaiveli nurmikkoa, mihin oli istutettu
bengalilaisia ruusuja, pisti lapionsa maahan ja lähestyi lakki
kädessään ja salaten parhaansa mukaan mälliä, jonka hän oli painanut
poskensa syvyyteen. Hänen vielä tuuheassa tukassaan näkyi jokunen
harmaa suortuva, ja hänen ruskettuneesta naamastaan ja kirkkaista,
vilkkaista silmistään saattoi päättää, että siinä oli entinen merimies,
päiväntasaajan helteen ruskettama, tuimien tuulien ahavoittama.
-- Huusitte minua, neiti Julie, tässä olen, sanoi hän.
Penelon oli tottunut sanomaan entisen isäntänsä tytärtä neiti Julieksi,
eikä koskaan oppinut sanomaan häntä rouva Herbaultiksi.
-- Penelon, sanoi Julie, -- menkää ilmoittamaan herra Emmanuelille,
mikä vieras on tullut taloomme. Sillä aikaa Maximilien saa saattaa
herran salonkiin.
Hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:
-- Sallitte kai minun paeta muutamaksi minuutiksi?
Ja odottamatta kreivin suostumusta hän riensi pensaikon taakse ja
juoksi taloon sivukäytävää myöten.
-- Hyvä herra Morrel, sanoi Monte-Cristo, -- huomaan saavani kodissanne
täydellisen mullistuksen aikaan.
-- Katsokaa, katsokaa, sanoi Maximilien nauraen, -- tuolla luikkii
aviomies taloon vaihtaakseen nuttunsa pitkääntakkiin. Kyllä teidät
tunnetaan Meslay-kadun varrella, siitä voitte olla varma.
-- Ympärilläni näyttää olevan onnellinen perhe, sanoi kreivi, vastaten
ääneen omiin ajatuksiinsa.
-- Niin onkin, herra kreivi. Ei heidän onnestaan puutu mitään. He ovat
nuoria, rakastavat toisiaan, ovat iloisia, ja kun heillä on
kahdenkymmenenviidentuhannen frangin korkotulot vuodessa ja he
aikoinaan ovat kokeneet kovaakin, kuvittelevat he nyt olevansa yhtä
rikkaita kuin Rothschild.
-- Kaksikymmentäviisituhatta vuodessa ei ole paljon, sanoi kreivi niin
lempeällä äänellä, että se hiveli Maximilienia kuin isän ääni. -- Mutta
eiväthän heidän tulonsa siihen supistu, he tulevat vielä miljoonien
omistajaksi. Mikä lankonne on, asianajajako ... lääkärikö?...
-- Hän on ollut kauppias, herra kreivi, ja otti isävainajani liikkeen
huostaansa. Isäni jätti kuollessaan perinnöksi viisisataatuhatta
frangia. Niistä sai sisareni toisen puolen ja minä toisen, sillä meitä
oli ainoastaan kaksi lasta. Lankoni, joka meni naimisiin sisareni
kanssa omistamatta mitään muuta kuin kunnollisuutensa, erinomaisen
älykkyytensä ja rehellisen nimensä, tahtoi saada yhtä suuren omaisuuden
kuin vaimollaankin oli. Hän teki työtä, kunnes sai säästetyksi
kaksisataaviisikymmentätuhatta frangia. Kuusi vuotta hän tarvitsi
siihen. Vannon teille, herra kreivi, että oli liikuttavaa katsella
noita kahta lasta, jotka olivat niin ahkeria ja niin perin
yksimielisiä. Älynsä avulla he olisivat voineet hankkia itselleen
kuinka suuren omaisuuden tahansa, mutta koska he tahtoivat pysyä
uskollisina vanhan kauppahuoneen tavoille, tarvitsivat he kuusi vuotta
hankkiakseen sen summan, minkä kauppatapojen uudistajat olivat koonneet
parissa kolmessa. Marseillessa ylistetäänkin vielä heidän suurta
vaatimattomuuttansa. Eräänä päivänä tuli Emmanuel vaimonsa luo, joka
oli suorittamassa maksuja ja sanoi:
"Julie, tässä on viimeinen Cocleksen tuoma sadan frangin erä. Nyt
meillä on koossa ne kaksisataaviisikymmentätuhatta frangia, jotka
olemme asettaneet varallisuutemme määräksi. Oletko tyytyväinen siihen?
Kuule, liike myy vuosittain miljoonalla ja tuottaa voittoa
neljäkymmentätuhatta. Me voisimme myydä kauppaliikkeemme
kolmestasadastatuhannesta frangista, sillä tässä on kirje herra
Delaunaylta, joka tahtoo lunastaa sen ja liittää omaansa. Mitä siitä
arvelet?"
"Ystäväni", sanoi sisareni. "Morrelin kauppaliikettä ei voi pitää
hallussaan kukaan muu kuin Morrel. Kun voimme pelastaa isämme nimen
ainaisista vaaroista, niin eikö se ole kolmensadantuhannen frangin
arvoinen voitto?"
"Sitä minäkin arvelin", sanoi Emmanuel, "mutta tahdoin kuulla sinun
mielipiteesi."
"Nyt sen kuulit. Olemme saaneet kaikki saatavamme ja suorittaneet
kaikki maksumme. Voimme tämän kuun viidentenätoista päivänä vetää
loppuviivan tilin alle ja sulkea liikkeen. Vetäkäämme tuo viiva ja
sulkekaamme liike."
Niin tehtiinkin heti. Kello oli kolme. Neljännestä yli kolmen tuli eräs
mies vakuuttamaan kaksi laivaansa. Liike olisi hyötynyt siitä
viisitoistatuhatta frangia.
"Hyvä herra", sanoi Emmanuel, "olkaa niin hyvä ja kääntykää tässä
asiassa herra Delaunayn puoleen. Me olemme nimittäin lopettaneet
liikkeemme."
"Milloin?" kysyi vakuutuksenottaja kummastuneena.
"Neljännestunti sitten."
Tästä kaikesta johtuu, että sisarellani ja langollani ei ole muuta kuin
kahdenkymmenenviidentuhannen frangin vuotuiset korot.
Maximilien oli tuskin ennättänyt lopettaa tämän kertomuksensa, jota
kuunnellessaan kreivi tunsi sydämensä lämpenevän, kun Emmanuel saapui
paikalle yllään pitkätakki ja päässään silkkihattu. Hän tervehti
kohteliaasti niin kuin ainakin mies, joka tietää, kuinka arvokas vieras
on hänen edessään. Tehtyään kreivin kanssa kierroksen puutarhassa hän
vei hänet taloa kohden.
Salongin täyttivät tuoksullaan kukat, joita oli iso japanilainen
maljakko täynnä. Julie, arvokkaasti pukeutuneena ja tukka hienosti
järjestettynä (hän oli tämän kaiken ennättänyt tehdä kymmenessä
minuutissa), tuli ovelle kreiviä vastaanottamaan.
Linnut lauloivat ja hyppelivät häkissään, kultasade ja akaasiat
reunustivat terttuineen sinisiä samettiverhoja. Kaikki tässä
hurmaavassa asunnossa ilmaisi rauhaa ja iloa lintujen laulusta
isäntäväen hymyyn asti.
Kreivi oli heti tuntenut tämän onnellisuuden. Hän oli sen vuoksi vaiti
ja vaipui unelmiinsa, eikä huomannut, että kaikki odottivat hänen
sanovan jotakin, jotta voitaisiin jatkaa keskustelua.
Vaitiolo alkoi jo tuntua melkein loukkaavalta, ja niinpä kreivi miltei
väkipakolla tempautui irti unelmistaan.
-- Hyvä rouva, sanoi hän, -- suokaa anteeksi mielenliikutus, joka teitä
varmaankin kummastuttaa, teitä, joka olette tottunut täällä
vallitsevaan rauhaan ja onneen. Mutta teidän tyytyväisyytenne on
minulle niin perin uutta, etten voi olla katselematta teitä ja
miestänne.
-- Me olemme todellakin hyvin onnellisia, sanoi Julie. -- Mutta olemme
me saaneet kärsiäkin, ja harva on saanut ostaa onnensa niin kalliista
hinnasta kuin me.
Uteliaisuus kuvastui kreivin kasvoilla.
-- Se on kokonainen perhetarina, niin kuin Château-Renaud teille
mainitsi muutama päivä sitten, sanoi Maximilien. -- Teitä, herra
kreivi, joka olette tottunut näkemään pelottavan suuria suruja ja
häikäisevää onnea, ei tämä pienoinen perhetarina taida paljonkaan
huvittaa. Olemme kuitenkin todella saaneet kärsiä mekin, vaikka surumme
ovatkin sisältyneet tähän ahtaaseen piiriin...
-- Ja Jumala on siis antanut lohdutuksen kärsimyksen jälkeen, niin kuin
hän kaikille antaa, totesi Monte-Cristo.
-- Niin on, herra kreivi, myönsi Julie. -- Niin voimme todellakin
sanoa, sillä hän on tehnyt meille sen, minkä hän tekee ainoastaan
valituilleen. Hän on lähettänyt luoksemme enkelinsä.
Puna nousi kreivin poskille, ja hän yskähti voidakseen salata
liikutustaan ja saadakseen syyn viedä nenäliinansa suulleen.
-- Ne, jotka ovat syntyneet purppurakehdossa eivätkä koskaan ole
voineet toivoa mitään, eivät tiedä, mitä on elämisen onni, sanoi
Emmanuel. -- Samoin eivät myöskään ne, joiden henki ei ole myrskyisellä
merellä häilynyt muutaman laudankappaleen varassa, eivät oikein tiedä,
kuinka kaunis on sininen taivas.
Monte-Cristo nousi ja alkoi kävellä salongissa edestakaisin. Hän ei
vastannut mitään, sillä hän ei olisi voinut salata voimakasta
mielenliikutustaan.
-- Hymyilette varmaankin meidän komeudellemme, sanoi Maximilien, joka
katseillaan seurasi Monte-Cristoa.
-- En, en, sanoi Monte-Cristo hyvin kalpeana. Hän koetti toisella
kädellään hillitä sydämensä kiivasta sykintää ja osoitti toisella
kristallikupua, jonka alla oli silkkinen kukkaro mustalla
samettityynyllä. -- Kysyn vain, mitä tuo kukkaro merkitsee, jonka
toisessa osassa näkyy paperi ja toisessa jokseenkin kaunis timantti.
Maximilien tuli hyvin vakavaksi ja vastasi:
-- Tämä, herra kreivi, on kallein perheaarteemme.
-- Timantti on todellakin jokseenkin kaunis, lausui Monte-Cristo.
-- Veljeni ei tarkoita jalokiven arvoa, vaikka se onkin arvioitu
sadaksituhanneksi frangiksi. Hän tarkoitti, että nuo esineet ovat
muistoja siitä enkelistä, josta juuri äsken puhuimme.
-- Minulla ei ole oikeutta udella enempää, sanoi kreivi kumartaen. --
Suokaa anteeksi epähienouteni.
-- Epähienoutenne, sanoitte! Te teette meidät onnellisiksi
tarjotessanne meille tilaisuuden saada puhua tästä asiasta. Jos
tahtoisimme säilyttää sen salaisuutena, emme kai silloin pitäisi
kukkaroa tuolla tavoin esillä. Tahtoisimme kertoa sen koko maailmalle,
jotta näkisimme tuntemattoman hyväntekijämme vavahtavan ja tietäisimme,
kuka hän on.
-- Todellako? sanoi Monte-Cristo tukahtuneella äänellä.
-- Herra kreivi, sanoi Maximilien nostaen kristallikuvun ja hartaana
suudellen silkkikukkaroa, -- tätä kukkaroa on käsitellyt se mies, joka
pelasti isäni kuolemasta, meidät vararikosta ja nimemme häpeästä; mies,
jonka hyväntyön tähden me lapsiraukat, jotka olimme tuomitut häpeään ja
kyyneliin, tänään näemme ihmisten ihailevan meidän onneamme. Tämä kirje
-- ja Maximilien otti kukkarosta paperin ojentaen sen kreiville -- tämä
kirje on hänen kirjoittamansa sinä päivänä, jolloin isäni teki
epätoivoisen päätöksensä, ja tämän timantin tuo jalomielinen tuntematon
mies antoi sisarelleni häälahjaksi.
Monte-Cristo avasi kirjeen ja luki sen sanomattoman onnellisena.
Tunnemme kirjeen: se oli osoitettu neiti Julielle ja alla oli
merenkulkija Sindbadin nimi.
-- Tuntematon, sanoitte? Siis tuo mies, joka teki teille palveluksen,
on pysynyt tuntemattomana?
-- On. Meillä ei koskaan ole ollut onnea saada puristaa hänen kättään.
Jumalalta kyllä olemme sitä iloa rukoilleet, jatkoi Maximilien. -- Koko
tämä seikkailu on niin salaperäinen, että vieläkään emme sitä ymmärrä.
Kaikkea on johtanut näkymätön, voimakas, loihtijan tapainen käsi.
-- Minä en vielä ole kadottanut kaikkea toivoani saada kerran suudella
hänen kättään, samoin kuin nyt suutelen tätä kukkaroa, sanoi Julie. --
Neljä vuotta sitten Penelon oli Triestissä. Penelon on se kunnon mies,
jonka näitte puutarhassa lapio kädessään ja joka perämiehestä on tullut
puutarhuriksi. Penelon oli Triestissä ja näki silloin jahtiinsa astuvan
saman englantilaisen, joka tuli isäni luo kesäkuun viidentenä päivänä
vuonna 1829 ja joka kirjoitti tämän kirjeen minulle syyskuun viidentenä
päivänä. Hän oli varma, että mies oli sama, mutta hän ei uskaltanut
tätä puhutella.
-- Tuo mies oli siis englantilainen! sanoi Monte-Cristo, joka Julien
katsoessa häneen alkoi käydä yhä levottomammaksi. -- Sanoitteko
englantilainen?
-- Niin, sanoi Maximilien, -- hän oli englantilainen ja tuli luoksemme
Thomson & Frenchin edustajana. Siksi näitte minun vavahtavan, kun herra
Morcerfin luona mainitsitte, että Thomson & French olivat teidän
pankkiirejanne. Taivaan nimessä, herra kreivi, tämä tapahtui vuonna
1829, niin kuin olemme maininneet; oletteko tuntenut tuon
englantilaisen?
-- Mutta sanoittehan itse, että Thomson & French ovat aina kieltäneet
tehneensä teille tämän palveluksen.
-- Sanoin.
-- Eikö silloin tämä englantilainen voi olla joku, joka tahtoi maksaa
isällenne tämän tekemän hyväntyön, ja käytti Thomson & Frenchin nimeä
tekosyynä.
-- Kaikki on mahdollista sellaisessa tapauksessa, ihmekin.
-- Mikä oli hänen nimensä? kysyi Monte-Cristo.
-- Hän ei maininnut mitään muuta nimeä kuin sen, joka on kirjeen alla:
Merenkulkija Sindbad, sanoi Julie katsellen hyvin tarkkaavasti kreiviä.
Kun kreivi huomasi, että Julie näytti myös koettavan kuunnella hänen
äänensä eri sävyjä, sanoi hän nopeasti:
-- Eikö hän ollut jokseenkin minun kokoiseni mies, ehkä hiukan pitempi,
hiukan laihempi, kaulassaan korkea kaulus, takki aina tiukkaan
napitettu ja kynä kädessään?
-- Te tunnette siis hänet? huudahti Julie ilosta säihkyvin silmin.
-- En, sanoi Monte-Cristo, -- otaksun ainoastaan. Olen tuntenut erään
lordi Wilmoren, joka sillä tavoin sirotteli hyviä töitä ympärilleen.
-- Ilmaisematta itseään!
-- Hän oli kummallinen mies eikä uskonut kiitollisuutta olevan
olemassakaan.
-- Oi, huudahti Julie juhlallisella äänellä ja pannen kätensä ristiin,
-- mitä tuo onneton sitten uskoi?
-- Hän ei ainakaan uskonut sitä siihen aikaan, kun minä hänet tunsin,
sanoi Monte-Cristo, jonka sielun viimeisimmätkin kielet tämä ääni oli
saanut väräjämään. -- Mutta ehkä hän sittemmin on tullut huomaamaan,
että kiitollisuutta on olemassa.
-- Tunnetteko tämän miehen? kysyi Emmanuel.
-- Jos hänet tunnette, sanoi Julie, -- niin sanokaa, sanokaa, voitteko
johdattaa meidät hänen luokseen, osoittaa hänet meille, sanoa, missä
hän on? Eikö niin, Maximilien, jos vain kerran tapaisimme hänet, niin
hänen täytyisi uskoa, että kiitollisuutta on olemassa.
Monte-Cristo tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän astui vielä
muutaman askelen salongissa edestakaisin.
-- Jos lordi Wilmore on hyväntekijänne, sanoi hän koettaen hillitä
äänensä väräjämistä, -- niin en usko, että koskaan häntä tapaatte. Näin
hänet viimeksi kaksi tai kolme vuotta sitten Palermossa, ja hän läksi
kaukaisille maille ja hävisi luultavasti sille tielleen.
-- Te olette julma, huudahti Julie kauhistuneena.
Ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.
-- Hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo katsellen heltyneenä kyyneliä, jotka
valuivat Julien poskille, -- jos lordi Wilmore olisi saanut nähdä sen,
mitä minä olen täällä nähnyt, niin hän rakastaisi vielä elämää, sillä
teidän kyynelenne sovittaisivat hänet koko ihmiskunnan kanssa.
Ja hän ojensi kätensä Julielle, joka tarttui siihen. Kreivin katse ja
hänen sanansa olivat hänet kokonaan lumonneet.
-- Mutta tuo lordi Wilmore, intti Julie takertuen viimeiseen
toivonkipinään -- oli jostakin maasta kotoisin, hänellä oli suku ja
omaiset, hän oli tunnettu? Emmekö siis voisi...?
-- Hyvä rouva, sanoi kreivi, -- älkää etsikö, älkää rakennelko mitään
tuulentupia. Ei, lordi Wilmore ei luultavasti ollenkaan ole etsimänne
mies. Hän oli ystäväni, tunsin kaikki hänen salaisuutensa, hän olisi
varmaankin kertonut tämänkin minulle.
-- Eikö hän ole maininnut teille mitään? huudahti Julie.
-- Ei.
-- Mutta tehän mainitsitte hänen nimensä heti.
-- Tiedättehän ... sellaisissa tapauksissa otaksuu.
-- Sisko, sisko, sanoi Maximilien tullen kreivin avuksi, -- hän on
oikeassa. Muista, mitä isämme usein sanoi meille: mikään englantilainen
ei ole meille tuottanut tätä onnea.
Monte-Cristo vavahti.
-- Mitä teidän isänne sanoi teille ... herra Morrel? kysyi hän
kiihkeästi.
-- Isä piti tätä tekoa ihmeenä. Hän luuli hyväntekijäksemme miestä,
joka oli noussut haudastaan. Tämä taikausko oli liikuttava, ja vaikka
en ollutkaan hänen kanssaan samaa mieltä, en tahtonut riistää tätä
uskoa hänen jalosta sydämestään. Kuinka monta kertaa hän siitä
uneksikaan lausuen hiljaa erään kadonneen nuoruudenystävän nimen. Ja
kun hän oli kuolemaisillaan, kun ikuisuuden lähestyminen oli tehnyt
hänen aistimensa aivan kuin kirkkaammiksi, niin tämä ajatus, joka
siihen asti oli ollut ainoastaan epäilys, muuttui vakaumukseksi, ja
hänen viimeiset sanansa kuollessaan olivat nämä: "Maximilien, hän on
Edmond Dantès!"
Kreivi oli viimeisten sekuntien aikana kalpenemistaan kalvennut, ja
näiden sanojen aikana hän tuli aivan pelottavan näköiseksi. Kaikki veri
virtasi sydämeen, hän ei voinut puhua, hän otti kellon taskustaan ja
katsoi siihen, aivan kuin hänellä olisi kiire jonnekin, otti hattunsa,
sopersi rouva Herbaultille muutaman sanan jäähyväisiksi ja sanoi
pusertaen Emmanuelin ja Maximilienin kättä:
-- Hyvä rouva, sallikaa minun joskus käydä luonanne. Rakastan taloanne,
ja kiitän teitä ystävällisestä vastaanotostanne, sillä ensi kerran
moneen vuoteen olen unohtanut ajan kulun.
Ja hän poistui pitkin askelin.
-- Tuo kreivi Monte-Cristo on kummallinen ihminen, sanoi Emmanuel.
-- On kyllä vastasi Maximilien, -- mutta hänellä on verraton sydän, ja
olen varma siitä, että hän rakastaa meitä.
-- Ja minä, sanoi Julie, -- tunsin hänen äänensä tunkeutuvan sydämeeni,
ja pari kolme kertaa minusta tuntui, etten ensi kertaa sitä kuullut.