Muistammehan, mitkä olivat kreivi Monte-Criston uudet tai oikeammin
sanoen vanhat tuttavat, jotka asuivat Meslay-kadun varrella. He olivat
Maximilien, Julie ja Emmanuel.
Villefort'in hävittyä näkyvistä kirkastuivat Monte-Criston kasvot,
sillä hän tiesi saavansa viettää muutamia onnellisia hetkiä, näkevänsä
paratiisin loiston tulvehtivan siihen helvettiin, jonka vapaaehtoisesti
oli itselleen valinnut. Ali, joka kellonsoiton kuullessaan oli
rientänyt herransa luo ja näki hänen kasvojensa säteilevän iloa,
vetäytyi varpaillaan ja henkeään pidättäen pois, jottei häiritsisi
niitä kauniita ajatuksia, joiden hän uskoi näkevänsä leijailevan
herransa ympärillä.
Kello oli kaksitoista. Kreivi oli varannut tunnin ajan ollakseen
Haydéen seurassa. Näytti siltä, ettei ilo voinut äkkiä tunkeutua tähän
kauan kidutettuun sieluun ja että sen täytyi valmistautua ottamaan
vastaan suloisia mielenliikutuksia, niin kuin toisten täytyi
valmistautua vastaanottamaan tärisyttäviä.
Nuori kreikatar oleskeli, niin kuin olemme maininneet, huoneistossa,
joka oli aivan erillään kreivin asunnosta. Tämä huoneisto oli kokonaan
kalustettu itämaiseen tapaan. Permannoilla oli paksuja turkkilaisia
mattoja, seinillä riippui silkkikankaita, huoneen seinustoilla oli
divaaneja ja niillä suuret määrät tyynyjä, joita niiden käyttäjä voi
mielin määrin siirrellä.
Haydéella oli kolme ranskalaista ja yksi kreikkalainen nainen
palveluksessaan. Nuo kolme ranskalaista naista asuivat etummaisessa
huoneessa ja olivat valmiit rientämään palvelemaan heti, kun kuulivat
pienen kultaisen kellon äänen. Määräykset heille antoi kreikkalainen
orjatar, joka osasi sen verran ranskaa, että saattoi ilmoittaa
valtiattarensa käskyt. Monte-Cristo oli määrännyt heidät palvelemaan
valtiatartaan aivan kuin kuningatarta.
Nuori nainen oli asuntonsa perimmäisessä huoneessa, pyöreässä
budoaarissa, johon tuli valoa ainoastaan katosta, ruusunpunaisten
ruutujen läpi. Hän lojui maassa sinisillä, kullalla kirjailluilla
tyynyillä nojautuen divaania vastaan. Oikea käsivarsi oli pään nojana,
ja vasemmassa hän piteli koralli-imuketta, johon oli kiinnitetty
nargilen taipuisa varsi. Savu tuli hänen suuhunsa tuoksuen
bengoe-nesteeltä, jonka lävitse hän sitä imi.
Hänen asentonsa, joka itämaiselle naiselle oli aivan luonnollinen,
olisi ehkä ranskalaisen mielestä ollut keikaileva ja hieman teennäinen.
Yllään oli hänellä Epeiroksen naisten puku, ruusukukilla kirjaillut
valkoiset silkkihousut, joiden lahkeitten alta tulivat näkyviin
lapsimaisen pienet jalat. Olisi luullut, että ne oli veistetty
Paros-saaren marmorista, ellei olisi nähnyt niiden leikkivän
käyräkärkisillä sandaaleilla, jotka olivat koristetut kullalla ja
helmillä. Liivi oli valko- ja siniraitainen, ja siinä oli leveät
halkinaiset hihat, joista käsivarret näkyivät; napit olivat hopeaa ja
helmiä. Tämän päällä oli jonkinmoinen pusero, joka oli kaulan kohdalta
avonainen, niin että kaula ja osa rintaa näkyi, ja joka napitettiin
rinnan alapuolelta kolmella jalokivinapilla. Puseron alaosa ja housujen
yläosa peittyivät leveän, kirkasvärisen huivivyön alle, jossa oli
pitkät silkkiripsut.
Hänen päässään oli pieni, kultainen, helmillä kirjailtu myssy, joka oli
hiukan toisella korvalla. Punainen ruusu oli pistetty hiuksiin, jotka
olivat niin mustat, että vivahtivat siniseen.
Kasvot olivat puhtaasti kreikkalaispiirteiset, silmät säihkyvän mustat,
nenä suora, huulet korallinpunaiset ja hampaat helmenvalkoiset.
Tätä suurta kauneutta lisäsi nuoruuden koko sulous. Haydée saattoi olla
kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias.
Monte-Criston astuessa sisään Haydée nousi sen käsivarren nojaan, jolla
hän piteli nargile-imuketta, ja ojensi toisen kätensä hymyillen
kreiville.
-- Miksi, sanoi hän Spartan ja Ateenan naisten sointuvalla kielellä, --
pyydät minulta lupaa saada tulla luokseni? Etkö enää ole herrani ja
enkö ole sinun orjattaresi?
Monte-Cristo hymyili vuorostaan.
-- Haydée, sanoi hän, -- tiedättehän...
-- Miksi et sinuttele minua niin kuin ennen? keskeytti tyttö. -- Olenko
jollakin tavoin rikkonut sinua vastaan? Siinä tapauksessa rankaise
minua, mutta älä teitittele.
-- Haydée, jatkoi kreivi, -- tiedäthän, että olemme Ranskassa ja että
siis olet vapaa.
-- Vapaa tekemään mitä? kysyi nuori tyttö.
-- Vapaa jättämään minut.
-- Jättämään sinut!... Ja miksi sinut jättäisin?
-- Enhän minä sitä tiedä. Me tapaamme pian paljon ihmisiä.
-- En tahdo nähdä ketään.
-- Ja jos niiden nuorten miesten joukosta, jotka joudut kohtaamaan,
joku sinua erikoisesti miellyttää, niin en ole niin julma...
-- En ole koskaan nähnyt sinua kauniimpaa miestä enkä ole koskaan
rakastanut ketään muuta kuin isääni ja sinua.
-- Lapsi parka, sanoi Monte-Cristo, -- ethän ole puhunutkaan kenenkään
muun kuin minun ja isäsi kanssa.
-- Eihän minun tarvitsekaan puhua muiden kanssa. Isäni kutsui minua
_ilokseen_, sinä _rakkaudeksesi_, ja molemmat sanotte minua _lapseksi_.
-- Muistatko isäsi, Haydée?
Tyttö hymyili.
-- Hän on täällä ja täällä, sanoi hän laskien kätensä silmilleen ja
sydämelleen.
-- Ja minä, missä minä olen? kysyi Monte-Cristo hymyillen.
-- Sinä olet kaikkialla, sanoi hän.
Monte-Cristo tarttui Haydéen käteen suudellakseen sitä, mutta neito
veti kätensä pois ja ojensi hänelle otsansa suudeltavaksi.
-- Nyt, sanoi kreivi, -- tiedät, että olet vapaa, olet valtiatar, olet
kuningatar. Saat pitää pukusi tai luopua siitä oman mielesi mukaan.
Saat jäädä tänne niin kauaksi aikaa kuin tahdot ja saat mennä silloin
kun haluat. Vaunut ovat aina valmiina sinua varten. Ali ja Myrtho
seuraavat sinua kaikkialle ja noudattavat määräyksiäsi. Pyydän sinulta
vain yhtä asiaa.
-- Sano.
-- Pidä syntyperäsi salassa, älä kerro sanaakaan menneisyydestäsi. Älä
missään tilaisuudessa lausu kuuluisan isäsi tai äitiraukkasi nimeä.
-- Johan sanoin sinulle, valtiaani, etten aio tavata ketään.
-- Ehkä tuo itämainen elintapa käy sinulle Pariisissa mahdottomaksi.
Opi tuntemaan tämän pohjoisen maan olot, niin kuin olet oppinut Rooman,
Firenzen, Milanon ja Madridin. Sinulla on aina siitä hyötyä, joko
sitten jäät tänne tai palaat itämaille.
Nuori tyttö loi kosteat silmänsä kreiviin ja sanoi:
-- Tai me palaamme itämaille, sitähän tarkoitit, valtiaani?
-- Niin, tyttäreni, sanoi Monte-Cristo. -- Tiedäthän, etten minä
koskaan sinua hylkää. Puu ei koskaan jätä kukkaa, mutta kukka jättää
puun.
-- Minä en koskaan sinua jätä, valtiaani, sanoi Haydée, -- sillä olen
varma siitä, etten voisi elää ilman sinua.
-- Lapsi parka, kymmenen vuoden päästä olen vanha, ja kymmenen vuoden
päästä sinä olet vielä nuori.
-- Isälläni oli pitkä valkoinen parta, eikä se estänyt minua häntä
rakastamasta. Isäni oli kuusikymmenvuotias, ja hän oli mielestäni
kauniimpi kuin kaikki ne nuoret miehet, jotka näin.
-- Mutta kuule, sanohan, luuletko tottuvasi elämään täällä?
-- Näenkö sinut?
-- Joka päivä.
-- No, miksi sitten kysyt sitä minulta?
-- Minä pelkään ikävystyttäväni sinua.
-- Et, sillä aamulla ajattelen tuloasi ja illalla muistelen käyntiäsi.
Kun olen yksinäni, niin elän suurissa muistoissa, näen laajat maisemat
ja etäällä Pindoksen ja Olympoksen. Sitä paitsi on sydämessäni kolme
tunnetta, jotka eivät koskaan ikävystytä: suru, rakkaus ja
kiitollisuus.
-- Sinä olet oikea Epeiroksen tytär, Haydée, suloinen ja runollinen.
Huomaa, että sinä polveudut jumalista, jotka siinä maassa syntyivät.
Ole siis rauhassa, tyttäreni; teen kaiken, ettei nuoruutesi kulu
hukkaan. Jos sinä rakastat minua kuin isääsi, niin minä rakastan sinua
kuin tytärtäni.
-- Sinä erehdyt, valtiaani, en rakastanut isääni niin kuin sinua
rakastan. Rakkauteni sinua kohtaan on aivan toisenlainen. Isäni kuoli,
enkä minä kuollut, mutta jos sinä kuolisit, niin minä kuolisin.
Kreivi ojensi sanomattoman hellästi hymyillen kätensä tytölle. Haydée
painoi tapansa mukaan huulensa hänen kädelleen.
Ja valmistuttuansa näin menemään Morrelin perheen luo, kreivi poistui
hyräillen näitä Pindaroksen säkeitä:
"Nuoruus on kukka, jonka hedelmä on rakkaus... Onnekas se
viljankorjaaja, joka sen kokoaa nähtyään sen hitaasti kypsyvän."
Vaunut olivat hänen määräystensä mukaan valmiina. Hän nousi niihin ja
vaunut läksivät tapansa mukaan kiitämään kovaa vauhtia eteenpäin.