Jos kreivi Monte-Cristo olisi kauemmin oleskellut Pariisissa, niin hän
olisi antanut täyden arvon herra Villefort'in käynnille.
Villefort oli hovin suosiossa, hallitsipa sitten kuningassuvun vanhempi
tai nuorempi haara, olivatpa ministerit vanhoillisia tai vapaamielisiä.
Kaikki pitivät häntä hyvin etevänä, niin kuin ihmiset aina pitävät
sitä, joka ei ole tehnyt poliittista haaksirikkoa. Monet vihasivat
häntä, mutta toiset suosivat, vaikka ei kukaan häntä rakastanut.
Villefort'illa oli ylhäinen asema oikeusalalla, ja hän pysyi siinä
aivan kuin Harlay tai Molé. Hänen salonkinsa, jonka tekivät vilkkaaksi
nuori vaimo ja ensimmäisestä avioliitosta syntynyt tuskin
kahdeksantoistavuotias tytär, oli yhtä kaikki tuollainen jäykkä
pariisilainen salonki, jossa noudatetaan traditioita ja kunnioitetaan
suuresti hovitapoja. Kylmä kohteliaisuus, ehdoton luottamus hallituksen
periaatteisiin, täydellinen filosofisten järjestelmien ja niiden
luojien halveksiminen, ne olivat pääosana herra Villefort'in
yksityisessä ja julkisessa elämässä.
Herra Villefort ei ollut ainoastaan virkamies, hän oli melkein
valtiomies. Koska hän oli ollut hyvissä väleissä edellisen hovin
kanssa, josta hän aina puhui mitä suurimmalla kunnioituksella ja
arvonannolla, piti uusi hovi häntä suuressa kunniassa, ja hän tiesi
niin paljon, että monessa asiassa otettiin hänen mielipiteensä aina
varteen ja kysyttiin häneltä neuvoakin. Hän asui aivan kuin
kuninkailleen kapinalliset läänitysherrat valloittamattomassa
linnoituksessa. Tämä linnoitus oli kuninkaallisen prokuraattorin virka,
jonka etuja hän verrattomasti käytti hyväkseen ja josta hän ei olisi
luopunut muuten kuin antaakseen valita itsensä eduskuntaan ja
muuttuakseen hallitusmielisestä opposition mieheksi.
Yleensä Villefort kävi harvoin muiden luona. Hänen rouvansa kävi hänen
puolestaan. Seurapiireissä oli siihen niin totuttu, että puolustettiin
sitä hänen runsaalla työtaakallaan, vaikka se johtuikin oikeastaan
ylpeistä laskelmista, aatelisesta ylimielisyydestä, hän kun noudatti
periaatetta: "Kunnioita itseäsi, niin toiset sinua kunnioittavat", mikä
ohje on paljon edullisempi meidän yhteiskunnassamme kuin
kreikkalaisten: "Tunne itsesi." Viimeksi mainitun sijaanhan on
nykyaikana tullut tuo paljon helpompi ja mukavampi toisten tunteminen.
Ystävilleen Villefort oli voimakas suojelija, vihollisilleen salainen
mutta kiivas vastustaja, kaikille muille hän oli lain kuvapatsas, joka
oli saanut ihmisen muodon. Sitä paitsi hän oli korskean näköinen, hänen
kasvonsa olivat liikkumattomat, katseensa milloin himmeä, milloin
hävyttömän läpitunkeva ja tutkiva. Sellainen oli mies, jonka jalustan
oli neljä peräkkäistä vallankumousta ensin muodostanut ja sitten
lujittanut.
Herra Villefort'ia pidettiin Ranskan vähimmin uteliaana, vähimmin
jokapäiväisenä miehenä. Hän piti tanssiaiset kerran vuodessa ja
näyttäytyi niissä ainoastaan neljännestunnin, toisin sanoen
neljäkymmentäviisi minuuttia lyhyemmän ajan kuin kuningas
tanssiaisissaan. Koskaan ei häntä nähty teattereissa, ei konserteissa
eikä missään yleisissä paikoissa. Toisinaan hän pelasi whistiä, ja
silloin valittiin hänen arvolleen sopivat vastapelaajat: joku
lähettiläs, arkkipiispa, prinssi, presidentti tai joku leskiherttuatar.
Sellainen oli mies, jonka vaunut pysähtyivät kreivi Monte-Criston oven
eteen.
Kamaripalvelija ilmoitti herra Villefort'in saapumisen juuri sinä
hetkenä, kun kreivi kartan yli kumartuneena tutki tietä Pietarista
Kiinaan.
Kuninkaallinen prokuraattori astui yhtä juhlallisesti sisään kuin
astuessaan oikeussaliin. Hän oli kaikessa sama mies, jonka näimme
Marseillessa prokuraattorin sijaisena. Luonto, joka aina on
johdonmukainen, ei ollut tehnyt mitään muutoksia hänen kehityksessään.
Hänen syvällä olevat silmänsä vaikuttivat miltei ontoilta, ja hänen
kultasankaiset silmälasinsa olivat niin kiinni silmäkuopassa, että
olisi voinut luulla niiden kuuluvan hänen kasvoihinsa. Kaulusta lukuun
ottamatta oli hänen pukunsa aivan musta, eikä tässä synkässä värissä
ollut muuta poikkeusta kuin napinreiän punainen nauha, joka näytti
siveltimellä vedetyltä veriviirulta.
Vaikka Monte-Cristo osasikin hillitä itsensä, tarkasti hän tavallista
terävämmin tätä vierastaan vastatessaan hänen kumarrukseensa. Ja
Villefort, joka luonteeltaan oli epäluuloinen eikä uskonut sosiaalisiin
ihmeisiin, piti tuota ulkomaista aatelismiestä -- sen nimen oli
Monte-Cristo jo saanut -- pikemmin jonakuna teollisuudenharjoittajana,
joka oli tullut etsimään uutta toimialaa, tai karanneena
rangaistusvankina kuin Kirkkovaltion ritarina tai Tuhannen ja yhden yön
sulttaanina.
-- Hyvä herra, sanoi Villefort sillä yksitoikkoisella äänellä, jota
virkamiehet käyttävät puheissaan ja josta he eivät tahdo tai eivät voi
vapautua tavallisessa keskustelussakaan, -- kuultuani, minkä
palveluksen eilen teitte vaimolleni ja pojalleni, katson olevani
velvollinen kiittämään teitä. Olen siis saapunut täyttämään tämän
velvollisuuden ja lausumaan kiitokseni.
Virkamiehen ankara katse ei hänen puhuessaan kadottanut hituistakaan
tavallisesta terävyydestään. Hän oli lausunut sanansa yliprokuraattorin
äänellä, ja hänen niskansa ja olkapäänsä olivat koko ajan pysyneet
liikkumattomina, minkä seikan tähden hänen imartelijansa sanoivat häntä
lain kuvapatsaaksi, niin kuin olemme maininneet.
-- Hyvä herra, vastasi Monte-Cristo vuorostaan jääkylmän kohteliaasti,
olen iloinen, kun olen voinut pelastaa pojan äidilleen, sillä
sanotaanhan, että äidin tunne on kaikkein pyhin, ja tämä osakseni
tullut onni olisi voinut vapauttaa teidät velvollisuudestanne. Mutta
epäilemättä tuotatte minulle suuren kunnian, sillä tiedänhän, että
herra Villefort ei tällaista suosiota tuhlaa. Mutta niin kallisarvoinen
kuin se onkin, ei se vastaa sitä iloa, minkä sisäinen tyydytys minulle
antaa.
Villefort, joka kummastui tätä odottamatonta puheen käännettä, vavahti
aivan kuin sotilas, joka tuntee saaneensa iskun haarniskan lävitse.
Halveksiva piirre hänen suupielessään ilmaisi, että hän tästä lähin ei
pitänyt kreivi Monte-Cristoa hienona aatelismiehenä.
Hän loi silmänsä ympärilleen etsiäkseen uutta keskustelunaihetta ja
näki kartan, jota Monte-Cristo oli hänen tullessaan tarkastanut.
-- Tutkitte maantiedettä? Se on tyhjentymätön aine, varsinkin teille,
jonka sanotaan nähneen yhtä monta maata kuin tuolle kartalle on
piirretty.
-- Niin, olen tahtonut sovittaa ihmiskuntaan kokonaisuudessaan sen,
mitä te yksilöihin, nimittäin psykologiset tutkimukset. Olen ajatellut,
että minun on helpompi kulkea kokonaisuudesta yksityiskohtiin kuin
yksityiskohdista kokonaisuuteen. Algebrallinen selviö sanoo, että
tunnetusta on johdettava tuntematon, eikä tuntemattomasta tunnettu...
Mutta olkaa hyvä ja istukaa.
Monte-Cristo viittasi häntä istumaan nojatuoliin, joka kuninkaallisen
prokuraattorin täytyi itse vetää esiin. Kreivi asettui entiseen
tuoliinsa pöydän taakse. Näin hän oli puoliksi kääntyneenä vieraaseensa
päin, selkä ikkunaan ja kyynärpää kartalla, joka tänä hetkenä oli
keskustelun aiheena, vaikka keskustelu kohta samoin kuin Morcerfin ja
Danglars'in luona kääntyi asianomaiseen vieraaseen.
-- Ahaa, te filosofoitte, sanoi Villefort oltuaan hetkisen vaiti
kootakseen voimansa aivan kuin painija, joka tapaa vastustajan. --
Kautta kunniani, jos minulla teidän tavallanne ei olisi mitään
tehtävää, etsisin itselleni hauskemman toimialan.
-- Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo, -- ja ihminen onkin ruma
linnunpelätti jokaisen silmissä, joka häntä lähemmin tutkii auringon
mikroskoopin alla. Mutta kuulin teidän sanovan, ettei minulla ole
mitään tehtävää. Luuletteko sitten ehkä, että teillä on jotakin
tehtävää? Tai, puhuaksemme suorempaan luuletteko, että työnne on sen
arvoista, että sitä voi joksikin sanoa?
Villefort'in kummastus tuli entistä suuremmaksi, kun hän sai tämän
toisen ankaran iskun. Pitkään aikaan hän ei ollut kuullut näin
voimakasta paradoksia tai, sanoaksemme suoraan, hän kuuli sellaisen
ensimmäisen kerran.
Kuninkaallinen prokuraattori ryhtyi vastaamaan.
-- Hyvä herra, sanoi hän, -- olette ulkomaalainen ja sanotte itsekin
viettäneenne osan elämäänne itämailla. Ette siis tiedä, kuinka
inhimillinen oikeus, joka siellä iskee nopeasti, on meillä varovainen
ja varma.
-- Tiedän kyllä, tiedän kyllä. Se kulkee ontuen, niin kuin antiikin
maailmassa sanottiin. Tiedän tuon kaiken, sillä olen tutkinut eri
maiden oikeuslaitosta, ja olen verrannut eri kansojen rikoslakeja
luonnonoikeuteen. Ja sen sanon suoraan, että mielestäni alkeellisten
kansojen laki, kostolaki, on lähimpänä Jumalan sydäntä.
-- Jos tämä laki tulisi käytäntöön, sanoi kuninkaallinen prokuraattori,
-- niin se kyllä suuresti yksinkertaistaisi rikoslakiamme, eikä meidän
virkamiehillämme olisi silloin paljoakaan tehtävää, niin kuin äsken
sanoitte.
-- Ehkä vielä niin käy, sanoi Monte-Cristo. -- Tiedättehän, että kaikki
inhimilliset järjestelmät kehittyvät monimutkaisesta yksinkertaiseen,
ja että yksinkertainen on samalla täydellistä.
-- Mutta ennen kuin olemme siihen päässeet, sanoi prokuraattori, -- on
meidän laissamme ristiriitaisia määräyksiä, jotka johtuvat
gallialaisista tavoista, roomalaisesta laista ja ranskalaisista
tottumuksista. Ymmärrättehän, että tähän kaikkeen ei niinkään helposti
voi syventyä, ja siihen tarvitaan pitkällistä työtä ja hyvää muistia,
jotta kerran sen opittuaan ei sitä unohda.
-- Se on minunkin mielipiteeni. Mutta kaiken sen, mitä te tiedätte
asioista Ranskan lain kannalta katsottuna, sen minä tiedän kaikkien
kansojen lain kannalta. Tunnen yhtä tarkoin englantilaiset,
turkkilaiset, japanilaiset ja hindulaiset lait kuin ranskalaisetkin.
Olin siis oikeassa sanoessani, että teillä on suhteellisesti
(tiedättehän, että kaikki on suhteellista) hyvin vähän lisättävää
siihen, mitä olen tutkinut, ja verrattuna siihen, mitä olen oppinut, on
teillä hyvin paljon vielä opittavaa.
-- Mutta missä tarkoituksessa olette tätä kaikkea tutkinut? kysyi
Villefort kummastuneena.
Monte-Cristo hymyili.
-- Huomaan kyllä, sanoi hän, -- että vaikka tiedänkin teidät
lahjakkaaksi mieheksi, otatte kuitenkin yhteiskunnan jokapäiväiseltä ja
materiaaliselta kannalta, alatte ihmisestä ja lopetatte ihmiseen,
liikutte toisin sanoen ahtaimmalla ja puutteellisimmalla alalla, millä
ihmisäly voi liikkua.
-- Selittäkäähän, sanoi Villefort yhä kummastuneempana, -- en oikein
käsitä teitä...
-- Tarkoitan, että kiinnittäessänne huomiota kansojen sosiaaliseen
muodostumiseen ette näe muuta kuin koneen osat, ettekä sitä suurta
mestaria, joka sen panee liikkeelle. Tarkoitan, että ympärillänne ette
tunnusta muuta kuin virkailijat, joiden valtakirjat ovat ministerien
tai kuninkaiden allekirjoittamat, ettekä huomaakaan niitä henkilöitä,
jotka Jumala on asettanut virkamiesten, ministerien ja kuninkaitten
yläpuolelle antamalla heille tehtävän eikä vain virkaa. Tämä
on ominaista heikolle ihmisluonteelle, puutteelliselle ja
epätäydelliselle. Tobias luuli enkeliä, joka tuli tekemään hänet
jälleen näkeväksi, tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Kansakunnat pitivät
Attilaa, joka tuli heidät hävittämään, tavallisena muiden voittajien
kaltaisena voittajana. Ja vasta kun he ilmaisivat suuren tehtävänsä,
heidät tunnettiin ja heidän jumalainen alkunsa huomattiin. Toinen
sanoi: "Minä olen Herran enkeli" ja toinen: "Minä olen Jumalan vitsa."
-- Siis, sanoi Villefort yhä enemmän kummastuen, koska hänen
puhetoverinsa ilmeisesti oli joko harvinaisen viisas tai hullu, --
pidätte itseänne tuollaisena erikoisena olentona?
-- Miksi en voisi olla sellainen? vastasi Monte-Cristo.
-- Anteeksi, sanoi Villefort aivan ällistyneenä, -- antakaa minulle
anteeksi, että en tänne tullessani tietänyt teitä mieheksi, jonka
tiedot ja äly ovat tavallisten mittojen yläpuolella. Meidän piirissämme
-- sivistyksen turmelemassa -- ei niin rikas aatelismies kuin te
kuulemma olette -- huomatkaa, en kysele mitään, matkin ainoastaan
toisten puheita -- kuluta aikaansa sosiaalisten pulmien miettimiseen ja
filosofisten pilvilinnojen luomiseen. Sellaisista etsivät lohdutuksensa
ne, joille kohtalo ei ole antanut maallista rikkautta.
-- Oletteko siis päässyt korkeaan asemaanne olettamatta, jopa
kohtaamattakaan poikkeuksia, kysyi kreivi. -- Katseeltanne vaaditaan
suurta terävyyttä: ettekö ole harjaannuttanut sitä niin, että heti
tietäisitte, millainen mies osuu eteenne? Eikö virkamiehen tulisi,
samalla kun hän on lain paras sovelluttaja, lain hämärimpien kohtien
ovelin selvittäjä, eikö hänen tulisi tietää, mitä jokaisen ihmisen
sydämessä liikkuu?
-- Saatatte minut aivan hämilleni, sanoi Villefort. -- En ole koskaan
kuullut kenenkään puhuvan tuolla tavoin.
-- Siksi, että koko ajan olette pysytellyt suljettuna olosuhteittenne
kehään, ettekä ole tohtinut lentää niihin korkeuksiin, jonne Jumala on
asettanut näkymättömät ja erikoiset olentonsa.
-- Ja te otaksutte, että siis nuo korkeudet ovat olemassa ja että
niissä on olentoja, jotka sekaantuvat meidän tekoihimme?
-- Miksi se ei olisi mahdollista? Näettekö ilman, jota hengitätte ja
jota vailla ette kuitenkaan voi elää?
-- Me emme siis näe noita olentoja?
-- Näette kyllä silloin, kun Jumala sallii niiden ottavan näkyvän
muodon. Koskette niihin, tartutte niihin, puhutte niille, ja ne
vastaavat.
-- Haluaisinpa tietää, sanoi Villefort hymyillen, -- milloin tuollainen
olento tulee minun lähelleni.
-- Tahtonne on täyttynyt.
-- Siis te itsekö olette sellainen?
-- Niin olen. Enkä luule, että tähän päivään asti on kukaan ihminen
ollut sellaisessa asemassa kuin minä. Kuninkaitten valtakunnat ovat
rajoitettuja, minun valtakuntani on suuri kuin maailma, sillä en ole
italialainen, en ranskalainen, en hindulainen, en amerikkalainen, en
espanjalainen. Kuulun kaikkiin kansoihin. Ei mikään maa voi kerskailla
nähneensä minun syntyvän. Jumala yksin tietää, mikä seutu näkee minun
kuolevan. Voin omaksua kaikki tavat, puhua kaikkia kieliä. Te luulette
minua ranskalaiseksi, sillä puhun ranskaa yhtä helposti ja yhtä
puhtaasti kuin tekin. No niin, Ali, nubialaiseni, luulee minua
arabialaiseksi, Bertuccio, taloudenhoitajani, luulee roomalaiseksi,
Haydée, orjattareni, luulee minua kreikkalaiseksi. Ymmärrättehän siis,
että kun en kuulu mihinkään kansakuntaan, en pyydä minkään hallituksen
suojelusta, en tunnusta ketään veljekseni, ei minua pidätä mikään
noista arveluista, joita mahtavat tuntevat, eikä minulla ole sellaisia
esteitä kuin heikoilla. Minun ainoat vastustajani ovat välimatkat ja
aika. Kolmas on pelottavin, se, että olen kuolevainen olento. Vain se
voi pysäyttää minut tielläni jo ennen päämaaliani; kaiken muun --
nimittäin sen, mitä ihmiset sanovat kohtalon muuttumiseksi -- olen
ottanut varteen laskelmissani. Ja vaikka jokin noista muista esteistä
voikin minut tavoittaa, niin ei mikään voi minua kukistaa. Sen vuoksi
uskallan puhua teille sellaista, mitä ette ole koskaan kuullut edes
kuninkaitten suusta, sillä kuninkaat tarvitsevat teitä ja muut
pelkäävät. Kukapa ei tässä naurettavasti järjestetyssä yhteiskunnassa
ajattelisi: "Ehkä jonakin päivänä joudun tekemisiin kuninkaallisen
prokuraattorin kanssa!"
-- Mutta ettekö itse ajattele samalla lailla? Sillä siitä hetkestä
asti, kun asutte Ranskassa, olette Ranskan lakien alainen.
-- Sen tiedän kyllä, vastasi Monte-Cristo. -- Mutta kun aion mennä
johonkin maahan, tutkin omalla tavallani kaikkia niitä ihmisiä, joiden
taholta minulla on syytä jotakin toivoa tai pelätä, ja lopulta tunnen
heidät ehkä paremmin kuin he itse. Tuloksena on, että se kuninkaallinen
prokuraattori, jonka kanssa joudun tekemisiin, on pahemmassa asemassa
kuin minä, oli hän kuka hyvänsä.
-- Tarkoitatteko, kysyi Villefort hidastellen, -- että kun ihmisluonne
on heikko niin jokainen on tehnyt ... erehdyksiä?
-- Erehdyksiä ... tai rikoksia, vastasi Monte-Cristo aivan kuin
ohimennen.
-- Ja että vain te ihmisten joukossa, joita ette siis tunnusta
veljiksenne, vain te olette täydellinen, jatkoi Villefort hiukan
vapisevalla äänellä.
-- En suinkaan täydellinen, vastasi kreivi, -- ainoastaan tutkimaton.
Mutta lopettakaamme jo, jos keskustelu ei teitä miellytä. Eihän minun
tarvitse sen pahemmin pelätä teidän lakejanne kuin teidän minun
ennustustaitoani.
-- Ei, ei, sanoi Villefort vilkkaasti, peläten, että toinen luulisi
hänen haluavan karttaa keskustelua, -- ei! Teidän loistava ja melkein
suurenmoinen keskustelunne on kohottanut minut jokapäiväisyyden
yläpuolelle. Emmehän enää keskustele, vaan väittelemme. Tiedättehän,
kuinka paljon teologit luennoillaan yliopistossa ja filosofit
väittelyissään lausuvat pelottavia totuuksia. Otaksukaamme siis, että
harrastamme sosiaalista teologiaa ja teologista filosofiaa ja että minä
lausun, niin tylyltä kuin se kuuluukin: Veljeni, te uhraatte
ylpeydelle; vaikka olettekin toisten yläpuolella, niin teidän
yläpuolellanne on Jumala.
-- Kaikkien yläpuolella, vastasi Monte-Cristo niin juhlallisesti, että
Villefort vasten tahtoaan värisi. -- Olen ylpeä ihmisten edessä, noiden
käärmeiden, jotka aina nousevat niitä vastaan, jotka kulkevat niiden
ohitse musertamatta jalallaan niiden päätä. Mutta ylpeyteni heitän pois
Jumalan edessä, joka on kohottanut minut alhaisesta asemastani ja
tehnyt minut siksi, mikä olen.
-- Siinä tapauksessa ihailen teitä, herra kreivi, sanoi Villefort, joka
tämän omituisen keskustelun aikana ensi kertaa käytti tuota ylhäistä
puhuttelua. -- Niin, sen sanon teille, jos olette todellakin voimakas,
todellakin nerokas, todellakin pyhä tai tutkimaton, mikä on melkein
sama asia, niin olkaa ylpeä, se on voimakkaan oikeus. Mutta onhan
teillä toki jonkinmoista kunnianhimoakin?
-- On yksi.
-- Mikä?
-- Minutkin vei saatana, niin kuin kerran tapahtuu jokaiselle
ihmiselle, korkealle vuorelle. Sinne tultuamme hän näytti minulle koko
maailman ja sanoi minulle samaa kuin kerran Kristukselle: "Tämän kaiken
saat, ihmislapsi, jos palvelet minua!" Silloin mietin kauan, sillä jo
pitkät ajat oli voimakas kunnianhimo kalvanut mieltäni, ja vastasin:
"Kuule minua, olen aina kuullut puhuttavan sallimuksesta, mutta en
koskaan ole sitä nähnyt, enkä mitään sen kaltaistakaan, ja siksi olen
päättänyt, ettei sitä ole olemassakaan. Minä tahdon olla sallimus,
sillä kauneinta, suurinta ja ylevintä maailmassa on palkita ja
rangaista." Mutta saatana painoi päänsä alas ja huokasi. "Sinä
erehdyt", sanoi hän, "sallimus on olemassa, mutta sinä et häntä näe,
sillä taivaan tyttärenä hän on näkymätön niin kuin isänsäkin. Et ole
nähnyt mitään sen kaltaista, sillä hän käyttää näkymättömiä keinoja ja
kulkee salaisia teitä. Ainoa, mitä voin sinulle tehdä, on asettaa sinut
tämän sallimuksen palvelijaksi." Kauppa oli päätetty. Menetän sen
kautta ehkä sieluni autuuden, mutta mitä siitä, jatkoi Monte-Cristo. --
Jos kauppa olisi uudelleen solmittava, niin tekisin samoin.
Villefort katsoi tavattoman hämmästyneenä Monte-Cristoon.
-- Herra kreivi, sanoi hän, -- onko teillä vanhempia?
-- Ei, olen yksin maailmassa.
-- Sitä ikävämpi.
-- Kuinka niin? kysyi Monte-Cristo.
-- Sillä silloin olisi aina voinut sattua tapauksia, jotka olisivat
murtaneet ylpeytenne. Sanoittehan, ettette pelkää mitään muuta kuin
kuolemaa?
-- En sanonut sitä pelkääväni, vaan sanoin, että ainoastaan se voi
ehkäistä minua.
-- Entä vanhuus?
-- Tehtäväni on täytetty, ennen kuin tulen vanhaksi.
-- Entä hulluus?
-- Olen kerran ollut tulemaisillani hulluksi. Ja tunnettehan vanhan
lauseen: paha ei uusiinnu kahta kertaa. Tämä lause kuuluu
rikostieteeseen ja siis teidän alaanne.
-- Mutta teillä on muutakin pelättävää kuin kuolema, vanhuus ja
hulluus. Esimerkiksi halvaus voi iskeä teihin tuhoamatta teitä
kokonaan, ja silloin on kuitenkin kaikki lopussa. Olette sama kuin
ennenkin, ettekä kuitenkaan sama. Te, joka olitte melkein Ariel,
enkeli, ette enää olekaan muuta kuin eloton möhkäle, Caliban, joka on
maahan kahlehdittu. Juuri tätä sanotaan tavallisella kielellä
halvaukseksi. Tulkaa jonakin päivänä jatkamaan tätä keskustelua
luokseni, silloin nimittäin, kun haluatte tavata vastustajan, joka
teitä ymmärtää ja haluaa teidät kumota, ja minä näytän teille isäni
Noirtier de Villefort'in, Ranskan vallankumouksen kiivaimman
jakobiinin, miehen, jossa mitä loistavin rohkeus oli liittynyt mitä
voimakkaimpaan ruumiiseen, miehen, joka ehkä ei ole nähnyt kaikkia
kuningaskuntia niin kuin te, mutta on ollut suurinta kukistamassa:
miehen, joka samoin kuin tekin väitti olevansa ellei juuri Jumalan
lähettiläs, niin ainakin tavallista korkeampi olento, ellei sallimus,
niin ainakin kohtalo. Verisuoni puhkesi hänen aivoissaan, ja kaikki
loppui, ei yhtenä päivänä, ei yhtenä tuntina, vaan yhtenä sekuntina.
Edellisenä päivänä herra Noirtier, entinen jakobiini, entinen
senaattori, entinen carbonaro, ei pelännyt mestauslavaa, ei tykkejä, ei
tikaria, herra Noirtier leikki vallankumouksilla, herra Noirtier piti
Ranskaa suurena shakkilautana, jossa talonpojat, tornit, hevoset ja
kuningatar saivat mennä, jotta kuningas saataisiin kukistetuksi, sama
pelottava herra Noirtier olikin seuraavana päivänä _herra Noirtier
parka_, liikkumaton vanhus, joka oli talon heikoimman olennon, poikansa
tyttären Valentinen vallassa; hän on liikkumaton ja kangistunut ruumis,
joka elää tuskia tuntematta ja vain viivyttää aineen vähittäistä
mädäntymistä.
-- Tuollainen näky, sanoi Monte-Cristo, -- ei ole vieras ajatuksilleni
eikä silmilleni. Olen hiukan lääkäri ja olen virkaveljieni tavoin
etsinyt sielua sekä elävästä että kuolleesta aineesta. Silmäni eivät
ole sitä nähneet, vaikkakin sydämeni sen tuntee. Sadat kirjailijat,
alkaen Sokrateesta, alkaen Senecasta, pyhästä Augustinuksesta ja
Gallista, ovat puhuneet siitä. Ymmärrän kuitenkin, että isän
kärsimykset voivat saada suuren muutoksen aikaan pojan sielussa. Tulen,
koska kutsutte, katselemaan omaksi nöyryytyksekseni tuota surullista
näkyä, joka varmaankin tuottaa taloonne suurta surua.
-- Niin olisi varmaankin asian laita, ellei taivas olisi antanut
minulle runsasta korvausta. Vanhuksen ohella, joka hitaasti laahaa
itseään hautaa kohden, on elämässäni kaksi lasta: Valentine, tyttäreni
ensimmäisestä avioliitostani Renée de Méranin kanssa, ja Edouard, jonka
hengen pelastitte.
-- Ja minkä johtopäätöksen olette tehnyt tästä kaikesta? kysyi
Monte-Cristo.
-- Sen, vastasi Villefort, -- että isäni intohimojensa vallassa on
tehnyt jonkin tuollaisen rikoksen, joka ei joudu inhimillisen oikeuden
rangaistavaksi, mutta jonka Jumala tietää, ja että Jumala ei ole
tahtonut rangaista muuta kuin yhtä ja on silloin iskenyt häneen.
Monte-Criston huulilla oli hymy, mutta hänen sielussaan kaikui
karjahdus, joka olisi ajanut Villefort'in pakoon, jos hän olisi voinut
sen kuulla.
-- Hyvästi, jatkoi prokuraattori, joka jo vähän aikaa sitten oli
noussut ja puhui seisoaltaan. -- Lähden luotanne tuntien teitä kohtaan
syvää kunnioitusta, joka voi olla teille mieluinen, kun ensin
tutustutte minuun lähemmin, sillä en ole mikään aivan tavallinen
ihminen. Olette sitä paitsi rouva Villefort'ista saanut ikuisen
ystävän.
Kreivi kumarsi ja saattoi Villefort'ia vain huoneensa ovelle.
Kun kuninkaallinen prokuraattori oli poistunut, sanoi Monte-Cristo
koettaen hymyillä, vaikkakin sydämessä tuntui ahdistus:
-- Jo riittää, jo riittää tämänlaatuinen myrkky. Ja kun sydämeni nyt on
sitä täynnä, niin lähtekäämme etsimään vastamyrkkyä.
Ja lyötyään kelloon hän sanoi Alille:
-- Menen rouvan luo. Puolen tunnin päästä täytyy vaunujen olla
valmiina.