Paronin astuessa edellä he kulkivat muhkeiden huoneiden läpi, joissa
vallitsi aivan liian ylellinen loisto ja mauton komeus, ja saapuivat
vihdoin paronitar Danglars'in kahdeksankulmaiseen budoaariin, jonka
seiniä verhosi ruusunpunainen silkki ja ovia reunustivat valkoiset
intialaiset musliiniverhot. Nojatuolit olivat antiikkisia ja
kullattuja. Ovissa oli Boucher'n tyyliin maalattuja paimenkuvia. Kaksi
kalustoon hyvin sointuvaa soikeata pastellimaalausta oli seinillä, ja
yhdessä kalustuksen kanssa ne tekivät tämän huoneen kaikkia muita
aistikkaammaksi. Tätä huonetta ei ollut järjestänyt Danglars yhdessä
sen ajan kuuluisimman arkkitehdin kanssa, joka oli määrännyt kaikkien
muiden huoneiden sisustuksen, vaan paronitar yhdessä herra Debrayn
kanssa. Danglars, joka rakasti kaikkea antiikkia samalla lailla kuin
direktorio-aika, halveksi tätä sopukkaa, jonne hän ei yleensä
saanutkaan tulla muulloin kuin silloin, kun toi jonkun vieraan
mukanaan. Danglars ei siis oikeastaan tuonut toista rouvansa luo
vieraaksi, vaan toinen toi hänet, ja häntä kohdeltiin sen mukaan, oliko
tulijan ulkomuoto paronittarelle mieluinen vai vastenmielinen.
Rouva Danglars, joka oli vielä hyvin kaunis, vaikka oli jo
kolmekymmentäkuusivuotias, istui siron pianon ääressä, ja Lucien Debray
selaili jotakin kirjaa erään työpöydän ääressä.
Lucien oli jo ennättänyt kertoa paronittarelle yhtä ja toista
kreivistä. Olihan Monte-Cristo aamiaisella Albertin luona tehnyt
kaikkiin aivan erikoisen vaikutuksen. Vaikka Debray ei ollutkaan
herkimpiä vaikutuksille, oli hänen kuvauksensa kuitenkin tehnyt
paronittaren suunnattoman uteliaaksi. Tuo pianon ääressä istuminen ja
kirjan selaileminen olikin vain asetelma, jonka tarkoitus oli salata
suuri jännitys. Paronitar otti sen vuoksi miehensä hymyillen vastaan,
mitä hän ei tavallisesti tehnyt. Kreivin tervehdykseen hän vastasi
syvällä ja samalla sirolla kumarruksella.
Lucien tervehti kreiviä puolituttavallisesti ja Danglars'ia niin kuin
vanhaa tuttavaa ainakin.
-- Rouva paronitar, sanoi Danglars, -- sallikaa minun esitellä teille
kreivi Monte-Cristo, jota roomalaiset liiketuttavani ovat mitä
lämpimimmin minulle suositelleet. Minun tarvitsee lausua vain sana, ja
kreivi tulee kaikkien hienon maailman naisten kultapojaksi. Kreivi on
päättänyt viipyä Pariisissa vuoden ja sinä aikana kuluttaa kuusi
miljoonaa. Hän panee siis toimeen joukon hienoja tanssiaisia,
päivällisiä ja illallisia, joissa toivon herra kreivin muistavan meitä
niin kuin mekin aiomme kutsua hänet kaikkiin pikku kutsuihimme.
Vaikka esittely olikin karkea, niin harvoinhan kukaan tulee Pariisiin
tuhlaamaan vuodessa kuutta miljoonaa. Paronitar loikin kreiviin
katseen, jossa kuvastui jokseenkin suuri mielenkiinto.
-- Olen kuullut kerrottavan, että tulette tapanne mukaan maailman
toisesta äärestä? kysyi paronitar.
-- Tällä kertaa vain Cadixista.
-- Saavutte huonoon aikaan. Pariisi on kesällä inhottava. Ei ole
tanssiaisia, ei kutsuja, ei juhlia. Italialainen ooppera on
Lontoossa, ranskalainen kaikkialla muualla paitsi Pariisissa. Ja mitä
Theâtre-Français'hen tulee, niin tiedättehän, ettei se ole missään.
Huvitukseksemme jäävät siis ainoastaan muutamat kilpa-ajot
Mars-kentällä ja Satoryssa. Pidättekö kilpa-ajohevosia, herra kreivi?
-- Minä teen kaikkea, mitä Pariisissa tehdään, vastasi Monte-Cristo, --
jos vain tapaan jonkun, joka opastaa minua pariisilaisissa tavoissa.
-- Oletteko siis hevosten ihailija, herra kreivi?
-- Olen viettänyt osan ikääni itämailla, ja tiedättehän, että
itämaalaiset ihailevat ainoastaan jalosukuisia hevosia ja kauniita
naisia.
-- Herra kreivi, sanoi paronitar, -- teidän olisi tullut
kohteliaisuudesta panna naiset etusijalle.
-- Huomaattehan, että tarvitsen jonkun, joka opastaa minua
pariisilaisissa kohteliaisuuksissa.
Tällä hetkellä saapui paronittaren suosikkikamarineiti ja kuiskasi
muutaman sanan hänen korvaansa. Rouva Danglars kalpeni.
-- Mahdotonta! sanoi hän.
-- Se on aivan totta, armollinen rouva, sanoi kamarineiti.
Rouva Danglars kääntyi miehensä puoleen.
-- Onko se totta?
-- Mikä? kysyi Danglars huomattavan levottomana.
-- Mitä tuo tyttö sanoo...
-- Ja mitä hän sanoo?
-- Hän sanoo, että juuri kun ajajani aikoi valjastaa hevoseni vaunujeni
eteen, hän ei löytänytkään niitä tallista. Mitä tämä tietää?
-- Kuulkaahan minua, sanoi Danglars.
-- Kuuntelen kyllä, sillä tahdon tietää, mitä teillä on minulle
sanottavaa. Nämä herrat saavat olla tuomareinamme, ja aloitan siis
kertomalla heille, mitä on tapahtunut. Hyvät herrat, jatkoi paronitar,
-- paroni Danglars'in tallissa on kymmenen hevosta. Näiden hevosten
joukossa on kaksi, jotka kuuluvat minulle, kaksi komeata hevosta,
Pariisin kauneimmat. Tunnettehan, herra Debray, minun hiirakkoni? No
niin, juuri kun rouva Villefort pyytää saada lainaksi hevoseni ja minä
olen luvannut huomenna mennä hänen kanssaan ajelemaan Boulognen
metsään, ne ovatkin kadonneet. Herra Danglars on kai voittanut muutaman
tuhannen ja on ne myynyt. Oh, kuinka inhottava joukkio onkaan tuo
keinottelijoiden joukko!
-- Hevoset olivat liian rajut, sanoi Danglars, -- nehän olivat tuskin
neljän vuoden vanhat, pelkäsin aina, kun lähditte niillä ajelemaan.
-- Tiedättehän, että kuukauden ajan on palveluksessani ollut Pariisin
paras ajaja, sanoi paronitar, -- ellette ole häntäkin myynyt yhdessä
hevosten kanssa.
-- Rakas ystävä, hankin teille toiset ja näitä kauniimmat, jos suinkin
on mahdollista, mutta lauhkeat, niin ettei minun tarvitse pelätä
puolestanne.
Paronitar kohautti olkapäitään hyvin halveksivasti.
Danglars ei ollut huomaavinaan tätä aviopuolisolleen tyypillistä
liikettä. Hän kääntyi Monte-Criston puoleen sanoen:
-- Valitettavasti en tuntenut teitä aikaisemmin, herra kreivi. Tehän
juuri järjestätte talouttanne?
-- Niin järjestän, sanoi kreivi.
-- Olisin silloin tarjonnut ne teille. Myin ne melkein ilmaiseksi.
Mutta, niin kuin lausuin, tahdoin niistä päästä. Ne ovat hevosia, jotka
sopivat naimattomalle miehelle.
-- Herra paroni, kiitän teitä, vastasi kreivi. -- Ostin tänä aamuna
jokseenkin hyvät ja jokseenkin huokeaan hintaan. Katsokaahan, herra
Debray, tehän olette varmaankin hevosten tuntija.
Debrayn mennessä ikkunaan lähestyi paroni vaimoaan.
-- Ajatelkaahan, sanoi hän, -- että minulle tarjottiin niistä huimaavan
korkea hinta. En tiedä, kuka häviötään valmistava hullu lähetti tänä
aamuna taloudenhoitajansa luokseni, pääasia on, että voitin niistä
kuusitoistatuhatta frangia. Älkää olko minulle suutuksissa, annan
niistä teille neljä tuhatta ja Eugénielle kaksi.
Rouva Danglars loi mieheensä murhaavan katseen.
-- Hyvä Jumala! huudahti Debray.
-- Mikä nyt on? kysyi paronitar.
-- Teidän hevosenne, teidän omat hevosenne on valjastettu kreivin
vaunujen eteen.
-- Minun hiirakkoni! huudahti rouva Danglars.
Hän riensi ikkunaan.
-- Ne ovat todellakin samat, sanoi hän.
Danglars oli ällistynyt.
-- Onko se mahdollista? oli Monte-Cristo hämmästyvinään.
-- Sehän on uskomatonta, mutisi pankkiiri.
Paronitar lausui pari sanaa Debraylle, joka lähestyi Monte-Cristoa.
-- Paronitar pyytää kysyä, mistä hinnasta hänen miehensä myi teille
hevoset.
-- En tiedä täsmälleen, vastasi Monte-Cristo. -- Tämän yllätyksen on
minulle tuottanut taloudenhoitajani, ja ... ne maksoivat luullakseni
kolmekymmentätuhatta frangia.
Debray vei vastauksen paronittarelle.
Danglars oli niin hämillään ja niin kalpea, että kreivi oli tuntevinaan
sääliä häntä kohtaan.
-- Näettehän, sanoi hän, -- kuinka naiset ovat kiittämättömiä. Tämä
huomaavaisuutenne ei ole vaikuttanut mitään rouva paronittareen.
Kiittämätön ei ole oikea sana, hullu aioin sanoa. Mutta minkä sille
voi, ihminen rakastaa aina sitä, mikä on vaarallista. Viisainta onkin
siis antaa heidän tehdä oman mielensä mukaan. Jos he murskaavat päänsä,
niin he eivät ainakaan voi silloin soimata ketään muuta kuin itseään.
Danglars ei vastannut mitään, hän arvasi, että häntä pian odotti kauhea
perhekohtaus. Paronitar oli jo rypistänyt kulmiaan, ja se ennusti aina
myrskyä. Debray, joka aavisti sen tulevan, teki asiaa kaupungille ja
poistui. Monte-Cristo, joka ei tahtonut viipymisellään pilata
asemaansa, kumarsi rouva Danglars'ille ja poistui jättäen aviomiehen
vaimonsa vihan valtaan.
-- Hyvä, tuumi Monte-Cristo poistuessaan, -- olen päässyt siihen, mihin
tahdoinkin. Tämän perheen rauha on nyt minun vallassani, ja yhdellä
iskulla voitan sekä herran että rouvan sydämen. Mikä onni! Mutta vielä
en ole tullut esitellyksi neiti Eugénie Danglars'ille, ja olisin ollut
hyvin utelias näkemään hänet. Mutta, jatkoi hän ja hänen huulilleen
tuli tuo hänelle ominainen hymy, -- olemmehan Pariisissa ja meillä on
aikaa... Lykätkäämme se toistaiseksi...!
Näissä mietteissä kreivi nousi vaunuihin ja ajoi asuntoonsa.
Kaksi tuntia myöhemmin rouva Danglars sai herttaisen kirjeen,
jossa kreivi Monte-Cristo selitti, ettei hän tahtonut aloittaa
Pariisissa-oleskeluaan saattamalla kaunista naista epätoivoon, ja hän
pyysi paronitarta ottamaan hevosensa takaisin.
Niillä oli samat valjaat, jotka paronitar oli nähnyt niillä aamulla,
mutta korvien nauharuusuihin oli jokaiseen kiinnitetty jalokivi.
Danglars'kin sai kirjeen.
Kreivi pyysi siinä, että hän saisi tehdä tämän lahjoituksen
paronittarelle, pyytäen anteeksi, että itämaisen tavan mukaan lähetti
hevoset takaisin.
Iltapäivällä Monte-Cristo läksi Alin seurassa Auteuiliin.
Seuraavana päivänä kello kolmen aikaan tuli Ali kreivin soitettua
herransa huoneeseen.
-- Ali, sanoi kreivi, -- olet usein kertonut minulle, miten taitava
olet heittämään lassoa.
Ali nyökkäsi ja kohotti ylpeänä vartaloaan.
-- Hyvä...! Lasson avulla voit siis pysäyttää härän?
Ali nyökkäsi.
-- Leijonankin?
Ali kuvasi liikkeellä lasson heittämistä ja matki vihaista karjuntaa.
-- Hyvä, sanoi Monte-Cristo, -- ymmärrän sinun pyytäneen leijonia.
Ali nyökkäsi ylpeänä.
-- Mutta voisitko pysäyttää kaksi täyttä laukkaa juoksevaa hevosta?
Ali hymyili.
-- Hyvä, kuule siis, sanoi Monte-Cristo. -- Kohta ajavat tästä ohitse
vaunut kahden hevosen vetäminä, samojen, jotka minulla oli eilen. Sinun
täytyy pysäyttää nuo hevoset taloni edustalle.
Ali meni kadulle ja veti portin eteen suoran viivan. Sitten hän palasi
sisään ja näytti viivaa kreiville, joka koko ajan oli katseillaan
seurannut häntä.
Kreivi taputti häntä hellästi olalle. Sillä tavoin hän kiitti Alia.
Sitten nubialainen meni polttamaan piippuaan talon ja kadun kulmassa
olevalle kivelle. Monte-Cristo vetäytyi huoneeseensa välittämättä
asiasta sen enempää.
Mutta kello viiden aikaan, jolloin kreivi odotti ajoneuvoja, näkyi
hänessä heikkoja levottomuuden oireita. Hän käveli eräässä
kadunpuoleisessa huoneessa ja pysähtyi tuon tuostakin kuuntelemaan, ja
silloin tällöin hän lähestyi ikkunaa ja näki nubialaisen säännöllisesti
puhaltelevan savupilviä, mistä voi päättää hänen kokonaan vaipuneen
tähän toimeen.
Äkkiä kuului etäältä vaunujen jyrinää, joka lähestyi ukkosen
nopeudella. Näkyviin tulivat vaunut, joiden ajaja turhaan koetti
hillitä hevosia, sillä ne kiitivät hurjina, villeinä eteenpäin.
Vaunuissa istui nuori nainen ja seitsemän- tai kahdeksanvuotias lapsi,
jotka syleilivät toisiaan ja kauhun vallassa eivät osanneet edes
huutaakaan. Jos pyörän alle olisi sattunut kivi tai vaunut törmänneet
puuta vastaan, olisivat ne menneet sirpaleiksi. Vaunut kiitivät
keskellä katua, ja kaikki, jotka näkivät niiden tulevan, huusivat
kauhusta.
Äkkiä Ali laski piippunsa syrjään, otti taskustaan lasson, heitti sen
niin että se kietoutui kolmin kerroin vasemmanpuoleisen hevosen
jalkojen ympärille. Parin kolmen askelen päässä hevonen kaatui, taittoi
aisan ja kaatuessaan esti toista hevosta kiitämästä eteenpäin. Ajaja
käytti tätä hetkeä hyväkseen hypätäkseen alas. Mutta Ali oli jo
tarttunut rautaisilla sormillaan toisen hevosen sieraimiin, ja tuskasta
hirnuen tämä vaipui toisen viereen kadulle.
Tähän kului aikaa vain sen verran kuin kuula tarvitsee osuakseen
maaliin.
Mutta vastapäätä olevasta talosta riensi paikalle mies palvelijoitten
seuraamana. Samassa kun ajaja avasi vaunun oven, mies nosti syliinsä
naisen, joka toisella kädellään oli takertunut vaunun tyynyihin ja
toisella painoi rintaansa vastaan pyörtynyttä poikaansa. Monte-Cristo
kantoi heidät molemmat salonkiin ja laski heidät leposohvalle.
-- Älkää pelätkö enää, sanoi hän. -- Olette pelastunut.
Nainen tointui ja osoitti mitään puhumatta poikaansa, ja hänen
katseensa ilmaisi paljon enemmän kuin kaikki rukoukset. Lapsi oli yhä
vielä pyörryksissä.
-- Minä ymmärrän, sanoi kreivi tarkastaen lasta. -- Mutta olkaa
rauhassa, hänelle ei ole tapahtunut mitään pahaa. Hän on vain
säikähtänyt.
-- Sanotte sen varmaankin ainoastaan rauhoittaaksenne minua. Katsokaa,
kuinka kalpea hän on! Poikani, lapseni, Edouardini, vastaa äidillesi.
Hyvä herra, lähettäkää noutamaan lääkäriä. Annan kaiken rikkauteni
sille, joka pelastaa poikani!
Monte-Cristo viittasi epätoivoista äitiä rauhoittumaan. Hän otti
eräästä laatikosta böömiläisestä lasista tehdyn kullalla koristetun
pullon, jossa oli verenpunaista nestettä, ja kaasi siitä pisaran lapsen
kielelle.
Lapsi, vaikka olikin vielä aivan kalpea, avasi heti silmänsä.
Tämän nähdessään äiti oli melkein huumaantunut ilosta.
-- Missä olen, huudahti hän, -- ja ketä saan kiittää siitä, että olemme
pelastuneet kamalasta tapaturmasta?
-- Olette miehen luona, joka on onnellinen saadessaan poistaa teiltä
suuren surun.
-- Kirottu uteliaisuus, sanoi nainen. -- Koko Pariisi puhui rouva
Danglars'in erinomaisista hevosista, ja mieleni teki niitä koettaa.
-- Mitä! huudahti kreivi verrattomasti teeskennellen hämmästystä. --
Ovatko nuo hevoset rouva paronittaren?
-- Ovat. Tunnette siis hänet?
-- Rouva Danglars'in? Minulla on kunnia tuntea hänet, ja olen kaksin
verroin onnellinen pelastettuani teidät noiden hevosten aiheuttamasta
vaarasta. Sillä minua saatte syyttää tuosta vaarasta. Ostin eilen
hevoset paronilta. Mutta paronitar näytti olevan siitä niin pahoillaan,
että eilen lähetin ne hänelle lahjaksi.
-- Olette siis kreivi Monte-Cristo, josta Hermine eilen kertoi minulle
hyvin paljon?
-- Olen, vastasi kreivi.
-- Minä olen Héloïse de Villefort.
Kreivi kumarsi kuin mies, joka kuulee aivan vieraan nimen.
-- Herra Villefort tulee olemaan teille äärettömän kiitollinen! jatkoi
Héloïse.
-- Olette pelastanut hänen vaimonsa ja poikansa. Ilman jalomielistä
palvelijaanne minä ja lapseni olisimme varmasti kuolleet.
-- Vapisen vieläkin ajatellessani, missä vaarassa olitte.
-- Sallitte varmaankin minun runsaasti palkita tuota miestä.
-- Älkää pilatko Alia palkinnoillanne ja kiitoksillanne, sanoi
Monte-Cristo. -- En tahtoisi hänen tottuvan sellaiseen. Ali on orjani.
Pelastaessaan henkenne palvelee hän minua, ja hänen velvollisuutensa on
palvella minua.
-- Mutta hänhän pani henkensä vaaraan, sanoi rouva Villefort, johon
kreivin käskevä ääni oli tehnyt syvän vaikutuksen.
-- Olen kerran pelastanut hänen henkensä, vastasi Monte-Cristo, -- se
kuuluu siis minulle.
Rouva Villefort vaikeni.
Tänä lyhyen äänettömyyden aikana oli kreivillä tilaisuus tarkastaa
lasta. Poika oli pieni ja hento, kalpeaihoinen, niin kuin punatukkaiset
tavallisesti ovat, ja hänen tuuhea kapinallinen tukkansa peitti kuperaa
otsaa ja laskeutui suurina kiharoina olkapäille asti. Silmät olivat
vilkkaat, ja niistä näkyi salaista pahuutta ja nuorekasta
ilkimielisyyttä. Suu oli iso, mutta huulet kapeat. Tätä
seitsenvuotiasta olisi piirteistään päättäen luullut ainakin
kaksitoistavuotiaaksi. Ensitöikseen hän äkillisellä liikkeellä
irrottautui äitinsä syleilystä ja meni avaamaan sen laatikon, josta
kreivi oli ottanut lääkkeen. Kysymättä lupaa keneltäkään, tottuneena
täyttämään kaikki oikkunsa, hän alkoi ottaa korkkeja pois kaikista
pulloista.
-- Älkää koskeko niihin, sanoi kreivi, -- sillä muutamat noista
aineista ovat vaarallisia hengittääkin.
Rouva Villefort kalpeni ja tarttui poikansa käsivarteen vetäen hänet
luokseen. Kun hänen pelkonsa oli talttunut, loi hän laatikkoon nopean
mutta ilmeikkään katseen, jonka kreivi heti ymmärsi.
Samassa astui Ali sisään.
Rouva Villefort teki iloa ilmaisevan liikkeen ja painaen lapsen entistä
lujemmin rintaansa vastaan sanoi:
-- Edouard, näetkö tuon uljaan palvelijan; hän pani henkensä vaaraan
pidättääkseen hevoset. Kiitä häntä, sillä ilman häntä olisimme
epäilemättä tänä hetkenä molemmat kuolleet.
Poika suipensi huuliaan ja käänsi halveksivaisesti päänsä poispäin.
-- Hän oli liian ruma, sanoi hän.
Kreivi hymyili, aivan kuin lapsi olisi täyttänyt hänen toivomuksensa.
Rouva Villefort soimasi poikaansa niin lievästi, että Jean-Jacques
Rousseau ei suinkaan olisi siitä pitänyt, jos pojan nimi olisi ollut
Emile.
-- Tämä nainen, sanoi kreivi arabiankielellä Alille, -- käskee
poikaansa kiittämään sinua heidän henkensä pelastamisesta, ja lapsi
vastaa, että olet liian ruma.
Ali käänsi hetkiseksi älykkään katseensa lapseen. Sieraimien
värähtelystä Monte-Cristo huomasi, että Ali oli loukkaantunut
sydänjuuriansa myöten.
-- Herra kreivi, sanoi rouva Villefort nousten, -- asutteko
tavallisesti täällä?
-- En, vastasi kreivi. -- Olen ostanut tämän talon jonkinmoiseksi
tilapäisasunnoksi. Asun Champs-Elysées 30:ssa. Mutta huomaan, että
olette jo täysin toipunut ja haluatte varmaan lähteä. Käsken
valjastamaan nämä samat hevoset vaunujeni eteen, ja Ali, tuo niin ruma
mies, sanoi hän hymyillen pojalle, -- saa kunnian saattaa teidät
kotiinne, jotta oma ajajanne saa jäädä tänne panemaan vaunut kuntoon.
Kun ne ovat kunnossa, vievät minun omat hevoseni vaunut suoraan
paronitar Danglars'in luo.
-- Mutta, sanoi rouva Villefort, -- enhän minä mitenkään tohdi lähteä
noiden samojen hevosten kyytiin.
-- Saattepahan nähdä, sanoi Monte-Cristo, -- että Alin ollessa
ohjaksissa ne muuttuvat lauhkeiksi kuin lampaat.
Ali oli lähestynyt hevosia, jotka suurella vaivalla oli saatu pystyyn.
Hänen kädessään oli tuoksuvaan nesteeseen kastettu pieni sieni. Sillä
hän hieroi hevosten kuonoa ja ohimoita, ja heti sen jälkeen ne alkoivat
purskua ja vapista.
Suuren ihmisparven katsellessa Ali sitten valjasti hevoset kreivin
vaunujen eteen, tarttui ohjaksiin ja nousi ajajan paikalle. Ja kaikkien
läsnä olevien suureksi ihmeeksi nuo kuuluisat ja äsken niin hurjat
harmaat hevoset astelivat nyt niin veltosti ja horjuen, että kului
lähes kaksi tuntia, ennen kuin rouva Villefort saapui asuntoonsa
Saint-Honorén esikaupunkiin.
Saavuttuaan asuntoonsa ja kotiväen tunteiden hiukan lauhduttua hän
kirjoitti seuraavan kirjeen rouva Danglars'ille:
Rakas Hermine.
Tuo sama kreivi Monte-Cristo, josta niin paljon eilen puhuimme,
on aivan kuin ihmeen kautta pelastanut tänään minut ja poikani.
Kun eilen hänestä puhuimme, en otaksunut, että niin pian hänet
näkisin. Eilen puhuitte hänestä niin suurella innostuksella, että
pikku älyni ei voinut olla Teitä pilkkaamatta, mutta tänään
huomaan, että tuo innostuksenne ei ollut edes kylliksi suuri.
Ranelaghin luona hevoseni pillastuivat kiitämään sellaista hurjaa
vauhtia, että Edouard ja minä olisimme varmaankin menneet murskaksi
ensimmäistä puuta tai kylän kaivoa vastaan, ellei eräs arabialainen
tai nubialainen, musta hän ainakin oli ja kreivin palvelija, olisi
-- epäilemättä kreivin viittauksesta -- seisauttanut hevosia,
vaikka oli vaarassa joutua kuoleman omaksi, ja ihme olikin, ettei
hänen käynyt niin hullusti. Silloin kreivi kantoi minut ja
Edouardin luokseen ja herätti poikani eloon. Tulin hänen omissa
vaunuissaan kotiin. Huomenna lähetetään Teidän vaununne. Saatte
nähdä, että hevosenne ovat tämän tapauksen jälkeen ihmeellisesti
heikontuneet. Ne ovat aivan kuin hölmistyneet. Näyttää aivan siltä,
kuin ne eivät voisi antaa itselleen sitä anteeksi, että mies on
heidät kesyttänyt. Kreivi pyysi minua sanomaan Teille, että kun
ne kaksi päivää saavat maata oljilla ja niitä ruokitaan vain
kauroilla, tulevat ne yhtä kukoistaviksi kuin ennenkin, siis yhtä
vaarallisiksi.
Hyvästi! En kiitä Teitä tästä ajelustani, mutta kun asiaa oikein
mietin, niin väärinhän tekisin, jos jollakin tavoin olisin Teille
pahoillani hevostenne oikun johdosta, sillä tätä oikkua saan
kiittää tutustumisestani kreivi Monte-Cristoon. Tuo kummallinen
mies on niin merkillinen ja mieltäkiinnittävä arvoitus, että aion
häntä kaikin mokomin lähemmin tutkia, vaikkakin minun täytyisi
lähteä uudelleen ajelemaan Boulognen metsään Teidän hevosillanne.
Edouard kesti tapauksen ihmeellisen rohkeasti. Hän kyllä pyörtyi,
mutta sitä ennen hän ei kertaakaan parkaissut eikä jälkeenpäin
itkenyt. Sanotte kai taaskin, että äidinrakkauteni tekee minut
sokeaksi. Mutta tässä hennossa ja heikossa ruumiissa on rautainen
sielu.
Meidän rakas Valentinemme lähettää paljon terveisiä Eugénielle.
Suutelen Teitä sydämellisesti.
Héloïse de Villefort.
P.S. Järjestäkää niin, että jotenkin tapaan kreivi Monte-Criston
Teidän luonanne, tahdon hänet ehdottomasti nähdä. Olen saanut herra
Villefort'in lupaamaan, että hän käy kreivin luona. Toivon, että
hän pitää lupauksensa.
Samana iltana puhuttiin kaikkialla Auteuilin tapauksesta. Albert kertoi
sen äidilleen, Château-Renaud Jockey-klubissa, Debray ministeriössä.
Beauchamp lausui kreiville lehdessään sekalaisten uutisten joukossa
kahdellakymmenellä rivillä muutamia kohteliaisuuksia, mikä teki tämän
ulkomaalaisen aatelismiehen ylhäisönaisten silmissä sankariksi.
Monet jättivät käyntikorttinsa rouva Villefort'in asuntoon saadakseen
siten tilaisuuden tulla toistamiseen ja kuullakseen hänen omasta
suustaan koko kertomuksen tästä kummallisesta seikkailusta.
Niin kuin Héloïse oli maininnut, Villefort pukeutui mustaan pukuunsa,
otti valkoiset hansikkaat, valikoi komeimmat vaununsa, määräsi parhaat
puvut palvelijoilleen ja pysähtyi samana iltana Champs-Elysées'n
varrella olevan talon n:o 30:n eteen.